Tunne ohjaa yhteisöllisyyttä

-ja opettaja voi ohjata tunteita.

Kiitos Jaana Isohätälä !
Oululainen tohtoritutkija on avannut yhdessä toimimisen ehtoja ja sitä, miksi se koetaan usein vaikeaksi. Jaanan tuore väitöskirja käsittelee sosioemotionaalisten ja kognitiivisten prosessien vuorovaikutusta yhteistoiminnassa. Kun ryhmä suorittaa tehtäväänsä on jaossa aina tunteita ja osaamista.

On erittäin kivaa, että väitöskirjassa tuodaan tuloksena esiin ryhmän tuottavuudelle tärkeä elementti: luottamus ja turvallisuus eli sosioemotionaalinen hyvinvointi. Ilman sitä ryhmässä toimisen tulokset eivät juuri nouse yksin toimimisen yläpuolelle.

"Tunnevuorovaikutus tukee taitavaa ryhmätyöskentelyä
Tieto ja tunteet nivoutuvat yhteen pienryhmien vuorovaikutuksessa. Tunnevuorovaikutus auttoi opiskelijoita säätelemään yhteisöllistä oppimistaan ja käymään argumentoivaa keskustelua. Väitöskirja kuvailee, kuinka opettajaopiskelijat käsittelivät tietoa, ilmaisivat tunteitaan ja tulivat toimeen ryhmätyötilanteissa. Tulokset osoittavat, että tunteiden ilmaisu ja toisten tukeminen innostivat opiskelijoita osallistumaan vuorovaikutukseen"  Oulun yliopiston tiedotteesta 

No ihan niin samaa mieltä kuin voi olla. Itse olen ollut 40 vuotta kokemusasiantuntija  luokisssa ja oppinut tuon asian käytännössä. Kun opettaja kokee, että oppilaiden yhteistyö ja yhteistoiminnallisuus yleensä etupäässä aiheuttaa hässäkkää, on kyse siitä, että ryhmien tunnetilaa pitäisi ohjata myönteiseen suuntaan. Se on vaikeaa, eikä oikein kuulu opettajien koulutukseen, harmi kyllä. Mutta onneksi löytyy yhä enemmän hyviä malleja ja tutkimuksia, joden avulla pääsee eteenpäin.

Isohätälä sanoo munoulu-julkaisussa :

Haastaminen edellyttää turvallisuutta. 
Isohätälä muistuttaa, että tunteiden ja mielipiteiden haastaminen on tiimityön ydin. Jos niin ei olisi, se ei olisi yksilötyötä parempaa. ”Vastapainona pitää olla tunteisiin vetoavaa myönteistä vuorovaikutusta ryhmässä. Kaikilla pitää olla turvallinen tunne ja kokemus, että me yhdessä työskentelemme yhteisen päämäärän eteen", sanoo Isohätälä.

Ihan niin. Olemme kirjoissamme korostaneet turvallisuutta  yhdessä toimimisen peruspilarina. Etenkin kun on kyse lapsista ja nuorista koulussa, on turvallisuus olennainen asia yhdessä tekemisen onnistumiseksi. Tarvitaan jatkuvuutta, tuttuja, luotettuja ihmissuhteita, muutoin yhteistoiminnasta suurin osa menee ryhmän sisäisten jännitteiden purkuun tai ehkä jopa purkautumattomuuteen. 

Asian voi sanoittaa toisinkin: Viisas vaimoni, yhteisökoulutuksen uranuurtajia Suomessa, Liisa Raina (ent. Kiesiläinen) on aina korostanut sitä, että ryhmän ohjaajan (opettajan, kasvattajan) tulee kiinnittää huomio ryhmän kaksoistehtävään. Ryhmä huolehtii, halusimme tai emme, annetun muodollisen tehtävän lisäksi kiinteydestään. Jos ryhmä on jo kehittynyt, tämä huolenpito on lähes automaattista ja auttaa ryhmään saavuttamaan hyviä tuloksia. Kun näin ei ole, on annettava aikaa ja ohjausta ryhmän kehittymiselle sille tasolle, jolloin ryhmässä on turvallista, parhaimmillaan hauskaa.

"Tulosten valossa on luonnollista, että ryhmä- ja tiimityö koetaan usein vaativaksi. Oppilaitoksissa ja työpaikoilla on syytä harjoitella tunnevuorovaikutusta osana taitavaa ryhmätyöskentelyä ‒ myös etäyhteyksien välityksellä." Oulun yliopiston tiedotteesta 5.6.2020

Omasta kokemuksesta käsin voin vakuuttaa, että harjoitus onnistuu koulutyössä parhaiten pitkäkestoisissa, oppivissa ryhmissä.

Etäkoulu - jako kahteen

Kesäloma taisi tulla monelle koulussa työtä tehneellä hyvään aikaan. Erikoinen kevät, eikä syksyn erikoisuudesta voi sanoa vielä mitään.

Loma on rentoutumisen aikaa. Rentoutuneena on parasta arvioida omaa toimintaa ja pohtia, onko opittu uutta. Tai mitä omassa toiminnassa on sellaista josta voisi luopua. Etäisyys arkeen auttaa yleensä näkemään tarkemmin.

Etäkoulu varmaan toi kokemuksia, hyviä ja huonoja. Nyt meillä alkaa olla tutkittua tietoakin etäkoulusta. Viimeisimmästä Yliopisto-lehdestä 5/20 luin Erja Sandbergin kiinnostavasta kyselystä, jossa oli keväällä kysytty huoltajien ja opettajien kokemuksista etäkoulusta. Vastauksista näkyy kaksi toteutumaa, hyvä ja huono. Vastaajia oli 1126 eri puolilta Suomea.  Tuloksista havaitaan, että huoltajat jakautuivat selvästi kahteen leiriin. Toiset olivat erittäin tyytyväisiä etäopetukseen ja toiset erittäin tyytymättömiä. Tulos ei ole hyvä. Se paljastaa, että meillä ei ollut uudessa tilanteessa mahdollista seurata ja ohjata opetusta niin, että se olisi ollut kaikille oppilaille tasalaatuista, koulusta tai opettajasta riippumatta. Epäilen, että normaalioloissakin on pitkälti näin, mutta silloin opetus ei ole kodeissa niin näkyvää kuin se ainakin osin oli nyt. 

Tämä johtuu  opettajen suuresta autonomiasta. Kun opettaja saa vapaasti valita, miten toteuttaa opetusta, on tuloksena paitsi opetuksen rikkautta myös epätasalaatua. Suomalaisen koulun kantava ajatus siitä, että kaikki saavat yhtä hyvää opetusta, ei poikkeusoloissa toteutunut. Se onkin osin luonnollista. Opettajien mahdollisuudet ottaa etäkoulu haltuun olivat jo valmiiksi erilaiset. Toivoa todellakin sopii, että nyt kirjattiin koulutustarpeita ja paikataan puutteita syksyllä. Vaikka kaikki näytti menevän ihmeen hyvin, niin osalle oppilaista ja vanhemmista tuli eteen tilanne, jossa ei käyty etäkoulua vaan pidettiin kotiopetusta.

Erja Sandberg toteaa opettajien vastauksista: "Opettajista kyselyyn vastasivat vain hyvin työnsä hoitaneet. Hekin tosin kertoivat kollegoistaan, jotka ovat menneet alta riman." Koulujen toimintakulttuuri on tainnut olla pitkään tämä, jokainen huolehtii omasta työstään, ongelmia piilotellaan. Kurja juttu, mutta tässä ollaan kyselyjen ytimessä yleensäkin. On erittäin vaikeaa saada esiin itseen liittyviä ongelmia, jos niistä kysytään suoraan tekijöiltä. Aika harva haluaa ilmoittaa työhön liittyvistä vaikeuksistaan, loppujen lopuksi. Kun ihminen sanoo, että ihan hyvin menee, niin se ei kerro oikeastaan mitään. Pitkällä koulukokemuksella sanon, että koulujen epäkohtia on hyvin vaikea saada yhteisölliseen käsittelyyn, ellei koulussa ole huolellisesti rakennettu yhteisöä joka oppii ja kannustaa, niin opettajia, oppilaita ja muutakin henkilökuntaa. Ongelmat voidaan kuitenkin ratkoa kestävästi yleensä vain yhdessä. Tähän suuntaan onneksi moni koulu etenee.

Erja Sandberg toteaa etäopetuksesta vielä: "Etäopetukselle pitää ehdottomasti luoda valtakunnalliset laatusuositukset. Nyt käytännöt vaihtelevat liikaa ja oppijat ovat eriarvoisessa asemassa."

Jos niin tehtäisiin, niin sitten on vielä kysymys, että miten nämä suositukset saadaan käytäntöön? Onhan meillä opsikin, jota toteutetaan monella tavalla. 

Jännää tässä etäopetuksessa on kumminkin, että mitä pysyvää muutosta se tuo opetukseen. Olihan se melkoinen digibuusti. Vanha digiope on ollut tavallaan iloinen siitä. Ei niin pahaa, ettei jotain hyvää.

Koulutus rakentaa yhteisöä

Kyllä tuli hyvä mieli!

Professori Kristiina Brunila sanoi Yliopisto-lehden 4/2020 haastattelussa (sosiaalisen pääoman tärkeydestä) paremmin kuin itse olisin osannut: "Koulutusta ei pidä nähdä yksilön valmentamisena vaan yhteisön rakentamisena." Niin totta! Yhteisöllinen ote koulujen toimintakulttuurissa ei oikein toteudu puheita pitemmälle, ennen kuin tämä on sisäistetty. Arvot ohjaavat kuitenkin toimintaa, mutta vain kun ne yhdessä omaksuttu.

Brunila on kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon uusi professori. Titteli on kyllä todella pitkä, mutta on asiakin painava. Meillä on kaikkia koskevan sivistysvaltion ihanne. Peruskoulun tarkoitus on antaa kaikille, taustasta riippumatta, tasavertaiset lähtökohdat toteuttaa itseään ja olla aktiivinen kansalainen, rakentavalla tavalla. Viime vuosina olemme saaneet kuulla, että koulu ei enää ihan niin hyvin hälvennä sosioekonomisen taustan aiheuttamaa koulussa (ja myöhemmin elämässä) pärjäämisen eroja. Sosiaalinen pääoma periytyy yhä voimakkaammin ja oppilaan koulunkäyntiä tuetaan kodeissa hyvinkin eri tavoin. Alhainen koulustaso periytyy, kuten korkeampikin koulutus. Esimerkiksi PISA-tulosten valossa on meillä käynnissä eräänlainen uuden luokkayhteisön hiljainen rakentuminen. Koulu voi vaikuttaa tähän.

Brunila toteaakin: " Ne (kasvatus ja koulutus)  voisivat mahdollistaa liikettä ja muutosta enemmänkin, sillä koulutus on mitä suurimmissa määrin valtaan liittyvää yhteiskunnallista toimintaa. Sitähän se on aina ollut. Miksi sitten nyt, kun meillä kuitenkin on tavoitteena kaikkien koulu, tasa-arvo ei enää etenenkään?

"Kaikki, jotka toimivat koulutuksen parissa, tarvitsevat ymmärrystä eriarvoisuuksista ja etuoikeuksista. Jos perusymmärrystä ei ole, eriarvoisuuden mekanismit jäävät tunnistamatta." --

"Eriarvoisuuden purkautumisen isoin este on se, ettei omaa etuoikeutettua asemaa suhteessa muihin tunnisteta sellaiseksi," sanoo Brunila. Tässähän on hyvää evästä opettajille lomalla pohdittavaksi. Opettaja on etuoikeutettu työpaikallaan suhteessa oppilaisiin ja korkeasti koulutettuna asiantuntijana myös yhteiskunnassa yleensä.

Lisäisin tähän sen kasvuympäristön, jossa nyt lapset elävät. Yhteisöä ei voi rakentaa tai siihen liittyä ilman riittävää yhteistoimintaosaamista, ilman riittävää sosiaalista pääomaa. Yhteistoimintaosaamista voidaan harjoitella kattavasti vain koulussa. Perheet ovat pieniä, sukupolvien vuorovaikutus usein puutteellista. Monet lapset kokevat muuttoja ja perhe hajoaa. Yhteistyötaitojen kypsyminen tarvitsee turvallisia pysyviä suhteita. Vanhempien hyvä sosiaalinen pääoma perityy, monilla on hyvät turvaverkot jo valmiina - mutta monilla ei ole. 

Hyväkään koulumenestys ei takaa turvallista ja hyvää elämää, heikko sosiaalinen pääoma suistaa helposti syrjäytymiskierteeseen. - Opettajat saattavat tuskailla heikosti motivoituneita oppilaita. Nämä ovat hyvin usein niitä, joilla ei ole riittävää yhteisöön kuulumisen tunnetta. Koulun ammattihenkilöstö voi rakentaa toimintakulttuurin, jossa vahvistetaan yhteisöllisyyttä ja kehitetään yhteisöön kuulumiseen tarvittavia yhteistyötaitoja. Se on vain nähtävä yhteisenä tärkeänä tehtävänä, eikä esim, kouluun palkatun yhteisökasvattajan hommana. Luulenpa että vahvasti yhteisöllisyyttä tuottavassa koulussa kaikilla on mukavaa, opettajillakin. 

Asiasta olen kirjoittanut niin paljon etten tässä yritä pikakuvailla, miten se tehdään. Hyviä toimintamalleja on jo olemassa.

Muutosten ajassa onni, hyvä elämä, ei edelleenkään löydy yksilöstä.

Brunila tuumii: "Katse tulisi kääntää omasta navasta ympäristöön ja yhteisöön". 

No siinähän on meillä kaikilla oppimista. Kasvattajan pitää oppia se mitä opettaa.