sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Ei niinkään hämmästyttävä uutinen lukioiden listoista

Paljon puhuttu MEDIA sai taas hiukan arvostelua, kun Valtion taloudellinen tutkimuskeskus julkaisi ihan oikean lukioiden vertailututkimuksensa.

Tutkimuksesta ja sen uutisoinnista voi päätellä ainakin sen vanhan totuuden, että asiat eivät aina ole miltä näyttävät, varsinkaan jos ne näyttävät joltain mediassa. Tämähän on harmi maailmassa, jossa tietoa kyllä on, mutta julkisin tieto ei aina ole oikeaa. Mediakasvatus on entistäkin tärkeämpää, kun kasvatamme kansalaisia.


Mielenkiintoista tutkimuksessa oli sen sivutuote eli peruskoulun päättövaiheen arvioinnin kirjavuus. No, sekään ei ole yllätys, koska arvioinnin kirjavuus on monesti havaittu, myös ylioppilaskirjoitusten suhteen.


Julkaisutilaisuudessa tutkijat halusivat selvästi näpäyttää harrastelijoiden eli toimittajien laatimia listoja. Tutkimuksen yksiselitteinen johtopäätös on :
Suurten kaupunkien ”eliittikoulut" eivät vertailun kärkipäässä vaan keskellä 
Hyvä uutinen oli, että suurinta osaa (80%) lukioista ei voida mielekkäästi asettaa paremmuusjärjestykseen, koska erot ovat niin pieniä. Koulutuksemme on siltä osin hyvin tasalaatuista ja paikkakunnasta riippumatonta. Tilaston ääripäistä sen sijaan löytyy merkittäviä eroja, mutta siis vain kourallisesta kouluja.  Hauska on nähdä loppuvatko listat iltapäivälehdistä.  Voi olla että eivät, koska niillä myydään.
Sitten tutkimuksesta löytyi yhteisöllisyyteen liittyvä asia. Vuodesta toiseen parhaiten pärjäsi pieni Mynämäen lukio. Kyllä siinä on SYKille ja muille mietittävää. No parhaiten pärjäämistä voi olla myös se, että saa parhaat oppilaat, jotka kirjoittavat hyvin, missä tahansa. - Mutta se yhteisöllisyys. Yhteisöllisyys on ilmiö, joka ei oikein voi hyvin suuressa, toisilleen tuntemattomassa ihmisjoukossa. Luokaton lukio on lopettanut luokkayhteisöt ja tilalle ovat tulleet opiskelijoiden itse muodostamat ryhmät. Niitä ei ohjaa oikein kukaan. Vaitänpä että luokattomuuden mukana katosi suuri osa lukion kasvatustehtävän saavuttamista.
Mynämäen lukiossa on noin 180 oppilasta eli se olisi aikalailla pienten lukioiden lopetuslistalla.


Tuo luku on satumoisin aika lähellä ns. Dunbarin lukua 150, jonka mukaan se on suurin ryhmä, jossa ihminen voi ylläpitää sosiaalisia suhteitaan. Suurissa lukioissa on varmaan enemmän resursseja, mutta niillä ei näköjään automaattisesti saavuteta parempaa oppimista. Ihminen ei ole kone, ainakaan vielä. Veikkaan näin valistuneesti että ainakin osa Mynämäen menestyksestä johtuu hyvästä yhteisöllisyydestä, joka tuo lisäarvoa oppimiseen. Parhaat ja huonoimmat lukiot ovat pienehköiltä paikkakunnilta. Yhteisöllisyys voi olla hyvää tai huonoa. Tulokset kertovat että pienet lukiot voivat, onnistuessaan kompensoida pienet resurssinsa varsin hyvin.
Jotenkin tämä liittyy siihen suureen harhaan joka hallinnossamme yleensäkin vallitsee. Ei nähdä että pienikin voi olla hyvää ja tehokasta.

Kiitos VATT, hienosta työstä. Tieteellä on aina ollut ja varsinkin nykyajassa, tärkeä tehtävä kertoa milloin keisarilla ei ole vaatteita. Se mitä seuraa, onkin ihan toinen juttu. Veikkaanpa että suuri hiljaisuus. Vääränlaisen oikean tiedon tiedon voi aina vähin äänin haudata.





tiistai 11. marraskuuta 2014

Entä onko sillä väliä, kenen kanssa oppii?

Olen varmaankin tästä aemminkin jotain miettinyt. Eilen vaan oli niin hyvä pedagoginen keskustelutuokio erään esikoulunopen kanssa. Oli saatu aikalailla päätökseen tvt-lähikoulutus, jossa olin agenttina. Eskarilaiset tekivät ryhmissä kuvatarinoita tai lyhyitä, yhden otoksen videoita.


Opettaja totesi että projektista viisastuneena hän laittaisi nyt samaan työryhmään kavereita tai tuttuja, jotta aikaa ei menisi niin paljon sosiaaliseen hämmennykseen, joka hidastaa työn kulkua.


Erinomainen huomio! Olen kokemuksesta viisastuneena huomannut että kahta vaativaa tavoitetta ei ryhmälle kannata asettaa yhtä aikaa suoritettavaksi. Jos ajatellaan että uudet oppijat tutustuvat toisiinsa ja oppivat tekemään yhdessä töitä, on haaste jo aika iso. Jos sitten annetaan tälle uudelle ryhmälle vielä opteteltavaksi haastava, uusi työtapa, niin  tehtävien lopputulema voi olla huono. Koulussa on muutenkin aikapula, joten kannattaa keskittyä olennaiseen eli siihen, mikä on tärkein tavoite. Jos tavoitteena on oppia yhteistyötä, annetaan helppo tehtävä, kunnes on saavutettu riittävä yhteistyövalmius. Jotta ryhmä tuottaa enemmän kuin yksilöittensä summan on kaikilla oltava yhteisötaitoja tarpeeksi. Niitä ei saavuteta ilman harjoitteluvaihetta. Vaikea tehtävä on helpompi saattaa maaliin ryhmässä, jossa osaamiset ovat tiedossa ja turvallisuus jo testattu.


Harjoittelu ja taitojen hiominen on helpointa vakioiduissa olosuhteissa. Kun formulakisoissa halutaan että renkaat vaihdetaan saumattomassa yhteistyössä, ei tiimin jäseniä vaihdella. Paras tiimityön laatu saavutetaan aina pysyvässä, oppivassa ryhmässä. Tätä on koulussakin hyvä miettiä.


Olisiko mahdollista tutustuttaa vaikka luokan jäsenet muutenkin kuin teettämällä ryhmätöitä vaihtuvissa kokoonpanoissa? Varmasti on. Lasten elämässä on usein liiankin monia vaihtuvia ihmisiä, se ei varmista sitä että oppii tulemaan toimeen kaikkien kanssa. Pikemminkin on tutustuttava itseensä. Lapsi, nuori tai aikuinen joka tuntee itsensä, asemoituu myös uusiin ryhmiin luontevasti.


Yhteistyön hedelmällisyys perustuu luottamukseen. Uusi ryhmä  ei voi olla itsestään luottamusta herättävä, päinvastoin, se on monille turvaton ympäristö. Niinpä aikaa kuluu turvallisuuden rakentamiseen, luottamussuhteiden löytymiseeen. Tätä vaihetta ei voi ohittaa, koska ihminen on, varsinkin sosiaalisessa tilanteessa, emotionaalinen oppija.


Että kyllä monesti voi olla hyvin perusteltua antaa kavereiden tehdä töitä yhdessä, koulussakin Ystävyyssuhteet ovat kuitenkin niin lapsille kuin aikuisille voimavara, ei mikään kehittymisen uhka.

lauantai 1. marraskuuta 2014

Onko sillä väliä, että miltä tuntuu?


Katselin jokin aika sitten televisiosta ohjelmaa, jossa amerikkalainen vankilanjohtaja tutustui Ruotsin ja Norjan mallivankiloihin. Amerikkalaisen oli vaikea ymmärtää näkemäänsä. Kulttuurien törmäys oli suuri. Katseltuaan vankiloiden harrastetiloja hän ihmetteli, että mihin niitä tarvitaan. Hänen mielestään vangit ovat itse aiheuttaneet tilanteensa, eikä sillä miltä heistä tuntuu ole merkitystä. Vankilassa kuuluu olla epämiellyttävää. Ilmeisesti tuon logiikan mukaan vapaudenriisto ei ole yksinään tarpeeksi, vaan ihmisen arvoa pitää vähentää.



Kotona totesimme että tuosta näkemyksestä puuttuu kokonaan se todettu asia, että negatiivinen kohtelu aiheuttaa negatiivista käytöstä. Ei auta, vaikka vankilanjohtaja totesi, että heillä tarjotaan mahdollisuus kouluttautua ja se riittää. Jos vangilla on vaikka tunne että hän ei opi tai ei jaksa kiinnostua, niin ei auta vaikka olisi tarjolla opetusta. Jos ihmiselle kerrotaan, että hänen tunteillaan ei ole merkitystä, hän ei pian arvosta itseään- ja on helposti uhka itselleen ja ympäristölleen.



Tästäpä tulee mieleen koulu... vaikka se ei ihan vankila olekaan, ellei joskus oppilaiden mielissä.

Kävin kansakouluni (niin, semmoinen oli ennen) Helsingissä Kaisaniemen koulussa. Siihen aikaan se oli aluksi ruskehtava. Me lapset kutsuimme sitä Kaisaniemen keskusvankilaksi. Kun se sitten maalattiin valkoiseksi eli nykyiseen väriinsä, muutimme nimen: Kaisaniemen keskusmielisairaala. Rakennuksen ulkomuoto on todellakin melko laitosmainen ja lapsena se herätti pelonsekaista kunnioitusta, kuten kai oli ollut tarkoituskin. Nimen valinta ei varmaan ollut vain huumoria tai sattumaa.



Mutta onko meillä koulussa eri näkemystä siitä, että onko sillä väliä, miltä oppilaasta tuntuu? Väittäisin että on, ainakin käytännössä. Omasta koulukokemuksestani muistan oikein hyvin, että opettajat eivät varsinkaan alaluokilla välittäneet tuntemuksistani tai miltä muista tuntuu. Opetus perustui pääsääntöisesti tiukkaan kontrolliin ja vaatimuksiin, tosin opettajia oli erilaisia.



Nykyään meillä on tilanteesta riippuen melko erilaiset mahdollisuudet huomioida oppilaitten tunteita, vaikka tahtoa olisikin. Jos oppilas sanoo, että ei jaksa tai ei kiinnosta, niin onko seurauksena rankaisu tai ainakin moite vai lähdetäänkö motivoimaan tai ottamaan selvää, miltä oppilaasta tuntuu ja miksi?



Eräänä ratkaisuna voi nähdä yhteistoiminnallisen oppimisen, jota pedagogisen viihtymisen käsitteen yhteydessä mieluusti tarjoan. Parhaassa tapauksessa oppijat voivat kannustaa toisiaan ja pitää yllä yhteistä kiinnostusta asiaan. Uteliaisuus on tärkeä tunne hyvän oppimistilanteen aikaansaamisessa. Ihminen ei opi kovin hyvin pakolla tai velvollisuuden tunteen avullakaan. Sillä, miltä oppijasta tuntuu, on todellakin väliä. Oppijalle on hyödyksi jos hän uskoo oppivansa ja on kiinnostunut. Varsinkin nyt, kun tavoitteena on valmentaa koululaisemme elinikäisiksi oppijoiksi, tunteilla on yhä suurempi merkitys. Ulkoinen pakko tai painostus ainakin ei toimi jatko-opinnoisssa tai työelämässä oppimisen yhteydessä. On tavoiteltavaa, että jokainen löytäisi sen tunnetilan missä oppii parhaiten.

Tässä prosessissa on tärkeää, että oppija kokee olevansa arvokas. Arvokkainta minuutta on varmaan meidän jokaisen omat, persoonalliset tunteet. Kasvattajan pitää jotenkin voida viestiä, että jokaisen tunteet ovat tärkeitä.