torstai 28. helmikuuta 2019

AV-opetus, mediakasvatus, suuria odotuksia

Toisinaan, tai aika useinkin historia yllättää. Että uutenakin pitämäni asiat ovat vanhoja ja tämän päivän trendit eivät olekaan ihan tätä päivää, vaan uudestaan löydettyjä.

Hesarissa on usein valaisevaa aineistoa sisältävä palsta, HS 50 vuotta sitten. Toimitus valitsee herkullisia aiheita, kuten viime lauantaina pienen uutisen AV-opetuksen tuomasta opetuksen vallankumouksesta.

Lainaus tekstistä: "Av-ajattelu pakottaa rationalisoimaan koulutyön, säästää opettajien aikaa ja voimia, sekä yhteiskunnan varoja ja takaa oppilaskohtaisen eli yksilöllisen opetuksen, jota nyt niin kiihkeästi tavoitellaan perinteellisen massaopetuksen tilalle." HS 23.2.1969,  julkaistu uudelleen 23.2.2019

Tässä kuva artikkelista. Kirjoittaja ei selviä, mutta teksti on kovin ajankohtainen nytkin.

Miten on käynyt? Opettajien aikaa ja voimia ei ole säästynyt ja yhteiskunnan varojakaan ei ole säästynyt, koska on ostettu sekä digilaitteita ja kirjoja. Monet opettajat kokevat että digi ei ole säästänyt vaivoja. Tämä johtunee laitteiden toimimattomuudesta/sopimattomuudesta tai vaikeasta käytöstä sekä varsinkin hyvien käytäntöjen puutteesta. Toki on paljon iloisia digiopettajiakin.
Av-ajattelulla tarkoitetaan kai nyt media-ajattelua ja mediakasvatuksen tarvetta.

Mediakasvatus ei ole edennyt suoraviivaisesti. Muistan hyvin, kun legendaarinen Koulu-Tv loppui ja aineisto siirtyi pitkälti nettiin ja uusiin lähetysaikoihin. Television tarjomien hyvien opetusohjelmien katselu loppui kuin veitsellä leikaten, opettajat eivät oppineet ilman tukea uusiin käyttötapoihin. Nyt ehkä Ylen tarjontaa käytetään taas ja juutuubi-videoita voi käyttää moneen. Sitäpaitsi oppilaat ja opettajat voivat tehdä visuaalista opetusmateriaalia itse.

Koulu on tekstiin, lukemisen ja kirjoittamisen traditioon sitoutunut. Ei ole helppoa muuttaa valtavirran suuntaa. Oppimisen välineet ja tiedon lähteet ovat kokeneet vallankumouksen, joka on kyllä muuttanut koulua, mutta hitaasti. Tästä on hyvä todiste kirjoitus 50 vuoden takaa. Perinne on hyväksi, mutta siitä on koulutuksen yhteydessä voitava erotella historiallisesti arvokas käyttökelpoisesta. Intoa ja voimia siis ja katse tulevaan siellä kouluissa!

maanantai 18. helmikuuta 2019

Itseohjautuvuus, armeija ja koulu

Luin viikonloppuna armeijan koulutus -2020-hankkeesta (linkki). Uudistuksen tavoitteena on muun muassa :"Modernien oppimisnäkemysten mukaisesti koulutettavalle annetaan enemmän vastuuta omasta oppimisestaan." Lisäksi viikot aloitetaan orientaatiolla, jolloin kerrotaan miksi jotain opetellaan ja miten se liittyy muuhun opittavaan.  Päivät jaettu kolmeen kolmen tunnin moduuliin. Paljon tässä oli sellaista joka muistutti uuden opsin tavoitteilta, itseohjautuvuus ja asioiden kokonaisuudet etunenässä.

Pidin myös tosi paljon siitä, että uutta koulutusohjelmaa testataan ensin kaksi vuotta. Sitten kerätään hyvät kokemukset ja käytännöt kaikkien käyttöön. Opetussuunnitelmauudistus ei enää taida noudattaa tämmöistä? Hyvien käytäntöjen siirtäminen käyttöön olisikin vaikeaa, kun opettajat usein kokevat opetustyylinsä olevan persoonallinen valinta. 

Kun laitoin vinkin tästä naamakirjaan, alkoi vilkas keskustelu ja epäily siitä että ei koulu voi ottaa mallia armeijasta. Sellainen ajatus taitaa perustua vanhojen muisteluun. Haaste oppijan motivoitumisesta ja aktivoimisesta on samantyyppinen, vaikka sisällöt ovat erilaisia ja oppijatkin eri-ikäisiä. Varsinkin kun nyt tavoitellaan sitä itseohjautuvuutta.

En ihan tarkkaan tiedä, miksi nyt uuden opsin kohdalla puhutaan niin paljon itseohjautuvuudesta. Siitä puhuivat jo antiikin Kreikan oppineet. Termi on ollut jo 1960-luvulta käytössä, etenkin aikuiskoulutuksessa.
Ihmisen hyvinvoinnin viitekehyksenä tosin itseohjautuvuusteoria kehitettiin vuonna 2000 Ryanin ja Decin toimesta (linkki Wikipediaan)


Mutta hyvä että puhutaan. Itseohjautuvuus on jotain semmoista, joka sopii paitsi nykyaikaan, niin myös kulttuurimme erääseen peruspiirteeseen, työnteon arvostukseen. Itseohjautuva ihminen voi sitäpaitsi todennäköisesti elää täysipainoista elämää. Myös  yhteiskunnan kannalta itseohjautuva ihminen on ihanne. Jos kaikki olisivat vastuullisesti omaa toimintaansa ohjaavia, olisi esimerkiksi rikollisuus katoava ongelma.

Mutta asiana tässä oli seuraava huomio ja ajatus. Naamakirjan keskusteluissa ja muuallakin mediassa on ollut vahvoja kannanottoja itseohjautuvuuden toimimattomuudesta tai jopa mahdottomuudesta. Oppilaat on kommenttien mukaan jätetty heitteille kun vaaditaan, että heidän pitää itse keksiä millaisia tehtäviä, miten ja missä ajassa he tekevät. Tästä ei voi tietenkään olla kyse. Vastuuta ja taitoa oman työskentelyn ohjaukseen kehitetään vuosien harjoituksella. Kyse on myös kyvystä toimia ryhmässä rakentavasti.  Näitä taitoja ei opita heti ja niihin ohjaaminen  vaatii opettajilta paljon.  
Itseohjautuvuuden mahdottomuudesta ei todista kumminkaan se, jos oppilaat eivät  toimi ohjeiden mukaan. Ennen puhuttiin silloin kurin puutteesta ja myöhemmin huonosta työrauhasta. Näitä ylläpiti opettaja johtaessaan ryhmäänsä. Nyt on toisia tavoitteita.

Olisi kyllä tarpeen, että itsehjautuvuus määritellään kouluissa samalla tavalla. Sen jälkeen vasta voidaan asettaa yhteiset tavoitteet ja laatia toimintasuunnitelma arviointeineen siitä, miten tavoitteisiin päästään.


Itseohjautuvuus oppimisen suhteen koskettaa myös itsekasvatuksen käsitettä. Molemmat ovat paljon korkeamman tason tavoitteita kuin totteleminen ja hiljaa oleminen. Opettajajohtoinen hiljaisuuden pedagogia ei anna eväitä itseohjautuvuuden oppimiseen. Nyt kun armeijakin on luopumassa ulkoisesta motivoinnista ja kurikeskeisyydestä, niin kyllähän koulukin voi? Voi olla että monet opettajat vastustavat koko käsitteen tuomista kouluun, ihan siksi koska heidät on jätetty yksin, heitteille, uuden tehtävän edessä.
Mutta myös monet opettajat ovat innoissaan uudesta opsista ja oppimisen kehittämisestä aktiivisemmaksi. Miten saataisiin hyvät kokemukset ja käytännöt jakoon ja käyttöön?

torstai 7. helmikuuta 2019

Emergentti oppiminen ja itseohjautuvuus

Olen taas katsellut muutamaa oppimisguruni,  professori Sugata Mitran videota. Olen innoissani. Opetusta ja oppimista voi todellakin tarkkailla laajasti ja miettiä, onko ihan muita tapoja oppia/opettaa kun se, joka on yleisesti käytössä. Ja miten uusia näkökulmia voisi toteuttaa niin, että oppiminen tehostuu ja innostaa. (Linkki videoon )


Tässä neljän minuutin videossa Mitra sanoo paljon. Hänen isänsä oli psykoanalyytikko. Nuori Mitra luki paljon alan kirjallisuutta. Hän valmistui yliopistosta pääaineenaan teoreettinen fysiikka, ja yhdisti siihen tietonsa ihmisen mielestä. Kun hän aikoinaan teki Intiassa kuuluisan Whole in the Wall-kokeen, hän havaitsi, että täysin oppimattomat lapset voivat tietokoneen ja internetin avulla oppia melkein mitä vain, yhdessä. Tämä tuntui silloin mahdottomalta.  Niinpä hän ajattelee nyt, kun koetta on toistettu tuhansia kertoja, että oppiminen on   emergentti ilmiö, jossa ryhmä voi oppia kollektiivisesti. Yksilöt eivät ehkä ole oppineet, ainakaan kaikki, mutta ryhmä tuottaa oikeita asioita. Näin kai nykyisin toimivat tutkijaryhmätkin. Oppimista tapahtuu ryhmän spontaanin järjestymisen avulla. Hän on havainnut kokeissaan, että itseohjautuva prosessi pysähtyy, jos ryhmää ohjaa opettaja. Niinpä opettajan roolia pitää muuttaa radikaalisti, jos haluamme hyödyntää paljon esillä ollutta itseohjautuvaa oppimista.  Ihmiset ovat oppineet jo kauan ennen kouluja. Sanomme edelleen, että leikki on lapsen työtä. Mikä viisaus siinä piileekään! 

Oppimisprosessi, jota tapahtuu koulun ulkopuolella on nykyään yhä tärkeämpi, koska ihan pienelläkin lapsella on kaikki oppimisen välineet yleensä käytössään.  Tätä spontaania oppimista voisi hyödyntää koulussa paljon enemmän, ja niin on alettu tekemäänkin. Oppimista tapahtuu koko ajan enemmän koulun ulkopuolella, koululla ei ole enää aikoihin ollut tiedon jakamisen monopolia. (jos on ollutkaan) Se on liitettävä paremmin mukaan koulussa tapahtuvaan oppimiseen, muutoin koulun merkitys vähenee, lasten ja nuorten näkökulmasta. (ja niinhän on tapahtunutkin) Tämä prosessi ei ole kenenkään vika, vaan uuden mahdollisuus. Uusi ops onkin tarttunut entistä paremmin kaikkialla oppimiseen.

Toisessa videossa Mitra selvittää miten on tultu nykyisenlaiseen opetuskulttuuriin ja miten sitä olisi syytä muuttaa. Melkoisen radikaaleja ovat hänen ajatuksensa siitä, mitä koulussa pitää opettaa. Onko perinteinen laskeminen tärkeää, onko lukeminenkaan kovin tärkeää, kun katsomme ja opimme yhä enemmän? Luulen kyllä että lähitulevaisuudessa oppisisällöt muuttuvat paljon. Tähtäimenä on vaativia taitoja. Ihmisten pitää oppia oppimaan ja ajattelemaan ja tuottamaan yhdessä jotain enemmän kuin mitä yksilöinä osaisivat. Koneet tekevät yksinkertaisemmat asiat jo nyt paljon meitä paremmin.

Käytännön toimenpiteenä Mitra ehdottaa, että kokeissa saa käyttää internettiä rajattomasti. Silloin muuttuu moni asia. Kiintoissa on myös hänen ajatuksensa siitä että esimerkiksi oikeinkirjoituksen avustajaohjelma ei tee meitä huonommin kirjoittaviksi, vaan päinvastoin. Lukeminen, kirjoitaminen ja laskeminen ovat taitoja, joita algoritmi paitsi tekee puolestamme, myös opettaa tehokkaasti. Ostan ajatuksen.

Koulu ja opettajat voivat vapautua kehittämään pedagogiaa, joka tähtää korkean tason tavoitteisiin.
Alku on jo näkyvissä.

Linkki videoon