Luin viikonloppuna armeijan koulutus -2020-hankkeesta (linkki). Uudistuksen tavoitteena on muun muassa :"Modernien oppimisnäkemysten mukaisesti koulutettavalle annetaan enemmän vastuuta omasta oppimisestaan." Lisäksi viikot aloitetaan orientaatiolla, jolloin kerrotaan miksi jotain opetellaan ja miten se liittyy muuhun opittavaan. Päivät jaettu kolmeen kolmen tunnin moduuliin. Paljon tässä oli sellaista joka muistutti uuden opsin tavoitteilta, itseohjautuvuus ja asioiden kokonaisuudet etunenässä.
Pidin myös tosi paljon siitä, että uutta koulutusohjelmaa testataan ensin kaksi vuotta. Sitten kerätään hyvät kokemukset ja käytännöt kaikkien käyttöön. Opetussuunnitelmauudistus ei enää taida noudattaa tämmöistä? Hyvien käytäntöjen siirtäminen käyttöön olisikin vaikeaa, kun opettajat usein kokevat opetustyylinsä olevan persoonallinen valinta.
Kun laitoin vinkin tästä naamakirjaan, alkoi vilkas keskustelu ja epäily siitä että ei koulu voi ottaa mallia armeijasta. Sellainen ajatus taitaa perustua vanhojen muisteluun. Haaste oppijan motivoitumisesta ja aktivoimisesta on samantyyppinen, vaikka sisällöt ovat erilaisia ja oppijatkin eri-ikäisiä. Varsinkin kun nyt tavoitellaan sitä itseohjautuvuutta.
En ihan tarkkaan tiedä, miksi nyt uuden opsin kohdalla puhutaan niin paljon itseohjautuvuudesta. Siitä puhuivat jo antiikin Kreikan oppineet. Termi on ollut jo 1960-luvulta käytössä, etenkin aikuiskoulutuksessa.
Ihmisen hyvinvoinnin viitekehyksenä tosin itseohjautuvuusteoria kehitettiin vuonna 2000 Ryanin ja Decin toimesta (linkki Wikipediaan)
Mutta hyvä että puhutaan. Itseohjautuvuus on jotain semmoista, joka sopii paitsi nykyaikaan, niin myös kulttuurimme erääseen peruspiirteeseen, työnteon arvostukseen. Itseohjautuva ihminen voi sitäpaitsi todennäköisesti elää täysipainoista elämää. Myös yhteiskunnan kannalta itseohjautuva ihminen on ihanne. Jos kaikki olisivat vastuullisesti omaa toimintaansa ohjaavia, olisi esimerkiksi rikollisuus katoava ongelma.
Mutta asiana tässä oli seuraava huomio ja ajatus. Naamakirjan keskusteluissa ja muuallakin mediassa on ollut vahvoja kannanottoja itseohjautuvuuden toimimattomuudesta tai jopa mahdottomuudesta. Oppilaat on kommenttien mukaan jätetty heitteille kun vaaditaan, että heidän pitää itse keksiä millaisia tehtäviä, miten ja missä ajassa he tekevät. Tästä ei voi tietenkään olla kyse. Vastuuta ja taitoa oman työskentelyn ohjaukseen kehitetään vuosien harjoituksella. Kyse on myös kyvystä toimia ryhmässä rakentavasti. Näitä taitoja ei opita heti ja niihin ohjaaminen vaatii opettajilta paljon.
Itseohjautuvuuden mahdottomuudesta ei todista kumminkaan se, jos oppilaat eivät toimi ohjeiden mukaan. Ennen puhuttiin silloin kurin puutteesta ja myöhemmin huonosta työrauhasta. Näitä ylläpiti opettaja johtaessaan ryhmäänsä. Nyt on toisia tavoitteita.
Olisi kyllä tarpeen, että itsehjautuvuus määritellään kouluissa samalla tavalla. Sen jälkeen vasta voidaan asettaa yhteiset tavoitteet ja laatia toimintasuunnitelma arviointeineen siitä, miten tavoitteisiin päästään.
Itseohjautuvuus oppimisen suhteen koskettaa myös itsekasvatuksen käsitettä. Molemmat ovat paljon korkeamman tason tavoitteita kuin totteleminen ja hiljaa oleminen. Opettajajohtoinen hiljaisuuden pedagogia ei anna eväitä itseohjautuvuuden oppimiseen. Nyt kun armeijakin on luopumassa ulkoisesta motivoinnista ja kurikeskeisyydestä, niin kyllähän koulukin voi? Voi olla että monet opettajat vastustavat koko käsitteen tuomista kouluun, ihan siksi koska heidät on jätetty yksin, heitteille, uuden tehtävän edessä.
Mutta myös monet opettajat ovat innoissaan uudesta opsista ja oppimisen kehittämisestä aktiivisemmaksi. Miten saataisiin hyvät kokemukset ja käytännöt jakoon ja käyttöön?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti