maanantai 23. marraskuuta 2020

Pitääkö kertotaulut oppia ulkoa?

Tämä aihe on sitten aina melkein käsittämättömän polttava. Koko kysymys on mielestäni vähän vääräkin, noin kielellisesti. Kun jotain poimitaan muistista sellaisenaan, niin asia muistetaan, ei sitä niinkään ole opittu, oppimisen syvemmässä merkityksessä.
Ehkäpä näiden käsitteiden päällekkäisyys aiheuttaa niin suuria tunteita, kun keskustellaan ulkoa oppimisesta. Juuri eilen luin piitkää väittelya asiasta somessa. Minun oli kertotauluja aikoinaan vaikea oppia, koska en niistä tykännyt.

Aina kun keskustellaan olisi hyvä, jos puhutaan samoista asioista. Tämä ikuinen kertotauluväittely perustuu mielestäni siihen, että käsite oppimisesta on väljä. Oppiminen on käsittääkseni syvällinen ja yksilöllinen oivallus, prosessi jossa ymmärtää uutta ja liittää sen entiseen ymmärtämiseen. Kertotaulut voi opetella mekaanisesti, siten että muistaa lukujonot. Parempi tietenkin on, jos opettelu perustuu järjestelmän ymmärtämiseen, siten että ymmärrys matemaattiseen kieleen lisääntyy.

Elämme nyt maailmassa, jossa opettaja tai koulu ei saa arvostusta siitä, että siirtää tietojaan eteenpäin. Ne tiedot vanhenevat suurelta osin ja vähänkin taitavampi oppilas löytää kaiken tiedon netistä. Mutta sitä miten tietoa etsitään, arvioidaan ja liitetään omaksi osaamiseksi, onkin vaikeampi juttu. Sitä varten on opettajia, että opitaan oppimaan. Siinä taustassa keskustelu kertotauluista tulee ymmärrettäväksi. Eikö voitaisi sopia, että kertotaulut on kyllä hyvä osata, mutta on monta tapaa oppia. Nimittäin ajattelun kehittymisen kannalta hyviä ja parempia.

Tämä tiedon tulva-aika johtaa siihen, että suurin osa tarvitsemastamme informaatiosta on muulla kuin päässämme, puhutaan siitä miten ulkoistamme  muistiamme. Siihen tarkoitukseen meillä on sähköiset välineet, jotka palvelevatkin tiedon haussa hienosti. Kun jokaisella on kännykkä, niin voihan sen kertotaulunkin sieltä katsoa, tosin sen nopeammin ottaa käyttöön kun osaa ulkoa. 

Kertotauluun liittyy jakolaskut, jotka myös olivat vaikeita minulle. Ymmärrän nyt, että se johtui siitä, etten nähnyt näiden laskujen rakennetta, logiikkaa. Ihana matikanopettajani oppikoulussa oli Maija P. (sittemminT.),  myös luokanvalvoja. Olin huono matikassa, niin luulin ja sain huonoja numeroita. Muistan kuitenkin hyvin, kun sain matikankokeesta plussaa, kun olin yrittänyt kehittää oman tavan laskea jakolaskuja. Maija oikein esitteli sitä luokalle ja kehui, että on hienoa kun yrittää luovaa ratkaisua, tosin vastaus ei ollut oikea. Mutta oli opettajalta aivan loistavaa palautetta. Oli tärkeää olla utelias ja luovuuskin oli sallittu matikassa, vaikka lopputulos ei ollut oikea, niin  prosessi oli hyvä. Positiivinen palaute oli juuri minulle tarpeenkin. En pitänyt enää itseäni täysin tyhmänä, eivätkä muutkaan luokassa.

Ehkä vähän samaa ajattelua tarvitaan tuohon kertolaskun keskusteluun, jotta se ei jumiudu kahteen leiriin. Tärkeämpää olisi olla kiinnostunut siitä, mikä yhdistää, kuin siitä mikä erottaa.




lauantai 14. marraskuuta 2020

Kielletty, sallittu vai yhdessä sovittu?

 Kävin ajatustenvaihtoa erään innostuneen ja opettajuuttaan kehittävän opettajan kanssa. Tuli puheeksi oppilaiden puhelinten käyttö oppimisen tukena. "Meillä on puhelinten käyttö kielletty ja oppilaatkaan eivät halua käyttää ruutuaikaansa. Välitunnilla puhelimista tulee sanomista"

Hmm. Koulun ei pidä lähteä ollenkaan mihinkään kotien ruutuaikaan mukaan. Emmehän laske koulussa muidenkaan oppimisvälineiden käyttötunteja. Kotona voi olla hyväkin että viihdekäyttöä rajoitetaan, mutta koulussahan käytetään erilaisia välineitä oppimiseen. 

Toinen juttu on, että koulussa ei voida kieltää oppilaiden kännykän käyttöä välituntisin, ellei se ole jotenkin vaarallista. Oikeusoppineemme ovat todenneet, että kansalaisten perusoikeuksiin kuuluu oikeus viestiä vapaasti. Oppilaat ovat kansalaisia, joille on hyvä opettaa miten perusoikeuksia käytetään myönteisesti ja että niitä ei saa rajoittaa ilman perusteltua syytä. Demokratiaa on syytä näinä aikoina puolustaa. Siihen ei sovi perusteeton tai itse annettu vallankäyttöoikeus. Varsinkaan kun valtaa käytetään suhteessa vähävaltaisempiin eli lapsiin. Osallisuus on silloin(kin) erittäin tärkeää.

Koulujen toimintakulttuuri oppilaiden osallisuuden suhteen on vaihteleva. Olisi kyllä kiva jos kaikkialla olisi käytössä parhaat käytännössä toimivat toimintamallit. Niitä on paljonkin käytössä, mutta ei aina laajemmin tiedossa. On todellakin koko koulun tuloksellisuuteen vaikuttavaa, tuntevatko oppilaat olevansa samalla vai eri puolella opettajien kanssa. Opettajien työyhteisössä sama tilanne on esimiesten suhteen. Yhdessä opitaan aina enemmän - ja hauskemmin.

Se, käytetäänkö valtaa käskyihin vai vastuun jakamiseen, on arvovalinta. Toisaalta kyseessä on myös ammattitaitoihin liittyvä kysymys. Kun osaaminen tai kärsivällisyys ei riitä, on aina helpompi käskeä. Kun kyse on kasvatuksesta, on käskyjen teho usein lyhytkestoinen. Sopimukset ovat parhaimmillaan tukemassa itseohjautuvuutta. Itseohjautuvuudella käsitän kykyä ymmärtää omien tekojen seuraukset ja ympäristön tarpeet, jolloin yksilöt voivat osallistua yhteistoimintaan tuottavalla tavalla. Kasvattajan paras tavoite on tehdä itsensä tarpeettomaksi.

Sopiminen edellyttää kummaltakin sopimuspuolelta kykyä asettua toisen asemaan. Lapsilähtöinen toiminta koulussa edellyttää lasten asemaan eläytymistä, koska aikuiset koulussa kuitenkin kantavat vastuun toiminnasta, ja ovat koulutettuja ohjaamaan oppimisen prosesseja. En ole kieltämisen kieltäjä, kasvatuksessa on usein tilanteita, jolloin on vain asetettava raja. Aikuisen auktoriteettia tarvitaan, se ei ole yhteistyön este, vaan parhaimmillaan sen edistäjä.

Kun kielletään tai rajoitetaan, on tarpeen, että se ei tunnu oppilaista kiusaamiselta. Sellainen kielto, jota ei pysty oppilaille ymmärrettävästi perustelemaan on luultavasti tarpeeton.








sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Sivistys nojaa nyt kansalaisten monilukutaitoon

 On Isänpäivä ja USA:n vaalien minun mielestäni onnellinen lopputulema. Hyvä fiilis.

Maailmassamme on ollut jo pitkään merkkejä siitä, että kaikkialle ulottuva tiedon tulva ei automaattisesti tee maailmaa paremmaksi tai yhteiskuntia sivistyneiksi. On yhä enemmän tahoja, jotka hakevat vaikutusvaltaa valehtelemalla tai muunnellulla totuudella. Omaa etua ajava vale näyttää tehoavan toisinaan yhtä hyvin kuin paras tieteellinen tieto. Meillä ihmisillä on nimittäin suuri houkutus pitää tietona sitä, mikä meitä miellyttää.

Koulussa on aina vain tärkeämpää opettaa monilukutaitoa, ja kyllähän sitä yritetäänkin opettaa.
Wikipedia määrittelee hyvin monilukutaidon: "Monilukutaito on kattotermi, joka niputtaa yhteen useita eri lukutaidon muotoja ja määritelmiä. Monilukutaito merkitsee taitoa hankkia, yhdistää, muokata, tuottaa, esittää ja arvioida tietoa eri muodoissa, ympäristöissä ja tilanteissa sekä erilaisten välineiden avulla. Siihen sisältyy laaja-alainen käsitys tekstistä, jossa teksti voi olla sanallisten, kuvallisten, auditiivisten, numeeristen ja kinesteettisten symbolijärjestelmien sekä näiden yhdistelmien avulla ilmaistua tietoa. Oppija tarvitsee monilukutaitoa osatakseen tulkita muuttuvaa maailmaa ympärillään ja hahmottaakseen sen kulttuurista monimuotoisuutta."

Muuttuvassa maailmassa vain koulutus ja sen tuoma osaaminen eivät aina pysy perässä. Monilukutaidon kehittyminen edellyttää, että oppilaan rooli muutuu tiedon omaksujasta tiedon kerääjäksi, muokkaajaksi, arvioijaksi ja julkaisijaksi. Iso muutos tarvitaan siis pedagogiaan. 

Kansallinen audiovisuaalinen instituutti on  julkaissut raportin: Raportti luokanopettajien käsityksistä monilukutaidosta 2019 (julkaisuja 2/2020) (linkki)












Suositeltavaa luettavaa. Tutkijat toteavat: "Opettajilla tuntuisi olevan hyvät valmiudet ja kiinnostusta monilukutaidon opettamisen toteuttamiseen. Osaa siitä, mitä opettajat ajattelevat kuuluvan monilukutaitoon, ei kuitenkaan ole koulussa samassa määrin opetettu. "  Tämä on ymmärrettävää, koska:  Täydennyskoulutus ei ole pysynyt muuttuvien kouutustarpeiden perässä, opettajilla on erilaiset mahdollisuudet ja valmiudet käyttää uutta tekniikkaa oppimiseen, opetus on edelleen melko siilomaista ja - koulu suosii perinteitä, joista monet ovat hyviäkin. Oppilaan perinteinen omaksujan rooli ei ole sellainen hyvä perinne. Sivistys pelastetaan kansakunnan laajalla sivistyksellä. Sitä ei rakenneta vain  kirjahyllystä käsin, vaan monenlaisista palasista informaatiovirrassa liikuttaessa, myös eri rooleja omaksuen. 

Kouluissa saatetaan olla vielä hyvinkin oppikirjasidonnaisia. Silloin käytetään tiedon lähteenä valmiiksi luotettavaa materiaalia. Tiedon valtavirta sisältää kuitenkin nykyisin paljon vääristeltyä tietoa ja suoranaisia valeita. On tärkeää ajatella ite, olla kriittinen lukija tai katsoja- jamyös tuottaa ja jakaa tietoa muille. Oppilaiden tuosten julkaiseminen oli raportin mukaan vielä melko harvinaista. Asiallisen tiedon tuottajan rooli kuuluu kuitenkin aktivisen kansalaisen nykytaitoihin ja sitä on syytä opetella pienestä pitäen. Opettajat ovat jo laajasti tämän ymmärtäneet, harmi on jos ei koulutus- ja kehittämistarvetta tueta tarpeeksi. Silloin käy taas niin että yksittäiset kehittäjät kehittävät opetustaan, mutta ei päästä kokonaisuudessaan uusiin käytäntöihin.

Tutkimuksessa kiinnitin huomiota kahteen asiaan: Kriittistä lukutaitoa opetetaan hyvin eri painoin ja oppilaiden omien tuotosten julkaiseminen on vierasta. Molemmat ovat silti monilukutaidon kovaa ydintä.

Opettajat kuitenkin kokevat tutkimuksen mukaan monilukutaidon opettamisen tärkeäksi. Ollaan taas opettajien autonomian hyvässä ja pahassa. Miten saadaan hyvät ideat ja käytännöt osaksi toimintakulttuuria, kaikkien käyttöön?

Tutkijat havaitsivat että luokanopettajat lähestyivät monilukutaito-käsitettä hyvin erilaisin orientaatioin: "Kun osa ei ollut vielä päässyt ollenkaan sisälle käsitteeseen, osa jäsensi tarkoin monilukutaidon opetuksen sisältöä tai sen pedagogiikkaa opetuksessaan." Näin ei tarvitse olla kun tehdään ammatillistä yhteistyötä vahvuuksia jakaen.