Olipa kivaa olla vaarina lapsenlapsen, ekaluokkalaisen kanssa Kodin ja koulun päivää viettämässä, lauantaikoulussa, Järvenpään Saunalahden koulussa. Koulun on mukana Syvien vahvuuksien koulu-projektissa.
Olihan se aika mahtavaa, kun me kaikki aikuiset kuuntelimme tarkasti projektin tavoitteita ja käytettävää sanastoa ja sitten piirsimme vahvuuskäsiä urakalla. Sen jälkeen oman lapsen kanssa täytettiin vahvuuspassi ja oman perheen vahvuuspuu. Tuli tunne että tässä tehdään jotain tärkeää yhdessä.
Puuttumatta sen syvemmin projektin tai menetelmän yksityiskohtiin, niin otan esille periaatteet, jotka ovat tässä ansiokkaita. Samoja periaatteita voidaan varmasti edistää monin tavoin.
- Koulussa nostetaan kasvatustehtävä tärkeään rooliin ja vielä niin että sitä voidaan toteuttaa yhdessä kotien kanssa. On kumminkin niin, että opetus menee aika paljon hukkaan jos ei kasvatustavoitteissa onnistuta.
- Oppilaan kannalta on hyvin palkitsevaa, että kaikilla on vahvuuksia. Yleensä oppilasarvostelu kertoo oppilaille, ketkä ovat hyviä ja ketkä huonoja (jos vähän oikaistaa) Tämä arviointi toteuttaa sitten itseään läpi koulutuksen melko muuttumattomasti, oppilaat omaksuvat piankin roolin, minkä arviointi tarjoaa. Kun korostetaan vahvuuksia, on kaikilla paremmat mahdollisuudet kasvattaa itsetuntoa ja sitä kautta itseohjautuvuuttakin. Elämälle kertyy hyvää evästä.
- Kasvatuksellisesti vahvuuksien kehittäminen edustaa kasvatusoptimismia, joka on oikeastaan ainoa mahdollinen lähtökohta kasvattajalle. Kasvattajalla hyvä olla työkaluja tämä asian muistamiseen, kaiken aikaa.
- Tämänkaltainen projekti on hieno kanava lisätä koulun yhteisöllisyyttä ja henkilöstön ammatillista kunnianhimoa. Koulussa opettajat ovat vieläkin mieluusti vapaita taiteilijoita, joita on vaikea saada yhdessä oppiviksi tiimeiksi. Kun on yhteinen tavoite, joka näkyy ja tuntuu arjessa, niin varmaankin siitä myös puhutaan ja seurataan tuloksia. Yhteiset pitkäkestoiset ja kirjatut tavoitteet ja arvioinnit ovat yhteisöllisen toimintakulttuurin peruskiviä.
Onnea ja intoa Saunikseen!
Ja tietenkin kaikille kasvattajille tärkeässä (maailman tärkeimmässä) työssä.
ps. Joissain kunnissa katsotaan että lauantaikouluja ei tulisi pitää, eikä työpäiviä siirrellä. Lauantaikoulu antaa kuitenkin ylivoimaisesti parhaan tilausuuden kodin ja koulun yhteistyölle.
Jos koulu näkee vaivaa, jotta vanhemmat tutustuvat kouluun, opettajiin ja toisiinsa, tulisi se kiitäen palkita ja ainakin kannustaa toimintaan.
tiistai 26. syyskuuta 2017
lauantai 16. syyskuuta 2017
Netforum 2017-käytiin markkinoilla
Oli tilaisuus tutustua Netforumin tämänvuotiseen tarjontaan. Tilaisuutta mainostetaan opetusalan kohtaamispaikkana, aiheena oppiminen ja teknologia. Messutapahtuma täyttää hyvin sosiaalisen kohtaamisen tarpeet ja antaahan se aina muutaman virikkeenkin.
Mutta, jäin miettimään aiemmin viikolla lukemaani professori Teppo Järvisen haastattelua (HS 13.9.). Hänen perusväittämänsä on, että jopa puolet terveydenhuollon hoitotoimenpiteistä ovat turhia. Jos turhista hoidoista luovuttaisiin, niin terveydenhuollon resurssit riittäisivät nykyisellään ja tulevaisuudessa vallan hyvin. Tämä johtuu Järvisen mukaan siitä, että kun potilaasta on tullut asiakas, niin lääkäristä on tullut myyjä. Myydään sitä mitä asiakas haluaa ja ehkä vielä vähän sen päällekkin, jotta hän on sitten tyytyväinen. Asiakas ei vain yleensä tiedä mitä hän tarvitsee. Tämä sama kuva piirtyy mieleeni koulujen tietotekniikan käytöstä ja Netforuminkin kaltaisissa tilaisuuksissa.
Kun Netforumin tyyppisiin paikkoihin lähdetään työajalla ja työantajan rahoilla, tulee messutilaisuudesta jotenkin virallisen oloinen. Saattaapa se käydä koulutuspäivästäkin. Mutta on tärkeää muistaa, että messuilla myydään, se on niiden tarkoitus. Aika monet luennotkin olivat myyntipuheita, joissa saatettiin myydä jotain uutta ideaa, josta ei ollut vielä käyttökokemuksiakaan. Käytävillä näkyi kivoja robotteja ja Starwarsbudha 3-d tulostettuna. Ja paljon karkkeja, tottakai.
Työnantajan on hyvä tiedostaa, että tvt-messuille osallistuminen ei poista koulutustarvetta. Massatilaisuuksiin osallistuminen on mukava tapa tavata ihmisiä ja saada ideoita, mutta opetuksen tasolle siirtyy vain harvoin laajasti uutta pysyvää toimintaa.
Eihän tässä ole sinänsä mitään pahaa. Veikkaan kuitenkin, että kouluihin on ostettu, hiukan huonosti harkiten, paljon välineitä ja ohjelmia, joille ei ole ollut juuri lainkaan yleisempää käyttöä. Kustannustehokkuutta on haettava myös tvt-maailmassa.
Kun kunnat, koulut ja opettajat ovat tvt-messulla asiakkaita, niin myyjähän myy. Asiakas ei välttämättä tiedä mitä hän tarvitsee, mutta hankittava on, sellaista mikä on nyt juuri in. Usein koulujen laitehankinnoista saatetaan päättää myös kunnan it-osastolla, ilman pedagogisia perusteita. Tämä on voinut meillä hidastaa esim. chromebookien esiinmarssia.
Mutta sainhan sieltä sitä mitä halusinkin eli vahvistusta. On aina mukavaa kun joku itseä suurempi guru ajattelee asioista siten kuin itse ymmärtää. Kirsti Lonka piti jälleen kaunistelemattoman ja selkeän esityksen koulujemme tilasta etenkin digimaailmassa otsikolla Maailman paras koulu ? Laitoin muistiin muun muassa seuraavaa:
- Jos opettajopiskelijat istuvat luennoilla, niin tuskin mitään merkittävää muutosta tapahtuu kouluissa.
- Työympäristöt muuttuvat digin mukana paljon ja vanhoja pitää muuttaa, jotta ne toimivat uudella tavalla.
- Oppilaat eivät enää saa kunnon eväitä koulun jälkeiseen elämäänsä.
- ja etenkin tämä : Koulusta syrjäytyvien joukossa on yhä enemmän heitä, joilla on parhaat digivalmiudet. He ovat koulussa offline-tilassa. Opettajat eivät pysty tukemaan näitä osaajia tarpeeksi.
Ensi kertaa koulu syrjäyttää oppilaita, koska he ovat jossain asiassa lahjakkaita.
- Opettajien täydennyskoulutus tarvitsee vallankumouksen. Opettajien pitää oppia yhdessä, omassa työyhteisössään, koulutus pitää viedä kouluille. Tämä on ainoa täydennyskoulutusmuoto, jonka vaikutuksista on todisteita. Kirsti mainitsi myös Claned-konseptin, johon uskon lujasti.
- Johtamisen pitää muuttua ja sen koulutusta uudistaa. Otetaan käyttöön edisteet (hauska uusi termi arvioinnin ja palautteen sijaan) ja toimivan työyhteisön valmennus.
Olen ihan samaa mieltä kaikesta. Lopulta digiloikkakin on yhteisöllinen haaste, tarvitaan yhteisötaitoja ja yhteisöllisen pedagogian kehittämistä.
Myöskin Topi Litmanen, joka esitteli Clanedia, totesi melkein samoja asioita: Yksilölliset koulutukset eivät enää kehitä työyhteisöä. Organisaatiot etsivät kuumeisesti yhteisöllistä oppimista.
Isoja haasteita, jotta suomalainen koulu saataisiin takaisin kehityksen terävimpään kärkeen.
Ja lopuksi pitää sanoa : Aina harmittaa näissä isoissa tilaisuuksissa vertaiskohtaamisten ohuus. Kun paikalla on vaikka kuinka monta osaajaa ja ihmistä joilta voisi saada vinkkejä ja kokemuksia, pitäisi kohtaamisten mahdollisuus organisoida. Ei kai se digimaailmassa ole kovin vaikeaa?
Mutta, jäin miettimään aiemmin viikolla lukemaani professori Teppo Järvisen haastattelua (HS 13.9.). Hänen perusväittämänsä on, että jopa puolet terveydenhuollon hoitotoimenpiteistä ovat turhia. Jos turhista hoidoista luovuttaisiin, niin terveydenhuollon resurssit riittäisivät nykyisellään ja tulevaisuudessa vallan hyvin. Tämä johtuu Järvisen mukaan siitä, että kun potilaasta on tullut asiakas, niin lääkäristä on tullut myyjä. Myydään sitä mitä asiakas haluaa ja ehkä vielä vähän sen päällekkin, jotta hän on sitten tyytyväinen. Asiakas ei vain yleensä tiedä mitä hän tarvitsee. Tämä sama kuva piirtyy mieleeni koulujen tietotekniikan käytöstä ja Netforuminkin kaltaisissa tilaisuuksissa.
Kun Netforumin tyyppisiin paikkoihin lähdetään työajalla ja työantajan rahoilla, tulee messutilaisuudesta jotenkin virallisen oloinen. Saattaapa se käydä koulutuspäivästäkin. Mutta on tärkeää muistaa, että messuilla myydään, se on niiden tarkoitus. Aika monet luennotkin olivat myyntipuheita, joissa saatettiin myydä jotain uutta ideaa, josta ei ollut vielä käyttökokemuksiakaan. Käytävillä näkyi kivoja robotteja ja Starwarsbudha 3-d tulostettuna. Ja paljon karkkeja, tottakai.
Työnantajan on hyvä tiedostaa, että tvt-messuille osallistuminen ei poista koulutustarvetta. Massatilaisuuksiin osallistuminen on mukava tapa tavata ihmisiä ja saada ideoita, mutta opetuksen tasolle siirtyy vain harvoin laajasti uutta pysyvää toimintaa.
Eihän tässä ole sinänsä mitään pahaa. Veikkaan kuitenkin, että kouluihin on ostettu, hiukan huonosti harkiten, paljon välineitä ja ohjelmia, joille ei ole ollut juuri lainkaan yleisempää käyttöä. Kustannustehokkuutta on haettava myös tvt-maailmassa.
Kun kunnat, koulut ja opettajat ovat tvt-messulla asiakkaita, niin myyjähän myy. Asiakas ei välttämättä tiedä mitä hän tarvitsee, mutta hankittava on, sellaista mikä on nyt juuri in. Usein koulujen laitehankinnoista saatetaan päättää myös kunnan it-osastolla, ilman pedagogisia perusteita. Tämä on voinut meillä hidastaa esim. chromebookien esiinmarssia.
Mutta sainhan sieltä sitä mitä halusinkin eli vahvistusta. On aina mukavaa kun joku itseä suurempi guru ajattelee asioista siten kuin itse ymmärtää. Kirsti Lonka piti jälleen kaunistelemattoman ja selkeän esityksen koulujemme tilasta etenkin digimaailmassa otsikolla Maailman paras koulu ? Laitoin muistiin muun muassa seuraavaa:
- Jos opettajopiskelijat istuvat luennoilla, niin tuskin mitään merkittävää muutosta tapahtuu kouluissa.
- Työympäristöt muuttuvat digin mukana paljon ja vanhoja pitää muuttaa, jotta ne toimivat uudella tavalla.
- Oppilaat eivät enää saa kunnon eväitä koulun jälkeiseen elämäänsä.
- ja etenkin tämä : Koulusta syrjäytyvien joukossa on yhä enemmän heitä, joilla on parhaat digivalmiudet. He ovat koulussa offline-tilassa. Opettajat eivät pysty tukemaan näitä osaajia tarpeeksi.
Ensi kertaa koulu syrjäyttää oppilaita, koska he ovat jossain asiassa lahjakkaita.
- Opettajien täydennyskoulutus tarvitsee vallankumouksen. Opettajien pitää oppia yhdessä, omassa työyhteisössään, koulutus pitää viedä kouluille. Tämä on ainoa täydennyskoulutusmuoto, jonka vaikutuksista on todisteita. Kirsti mainitsi myös Claned-konseptin, johon uskon lujasti.
- Johtamisen pitää muuttua ja sen koulutusta uudistaa. Otetaan käyttöön edisteet (hauska uusi termi arvioinnin ja palautteen sijaan) ja toimivan työyhteisön valmennus.
Olen ihan samaa mieltä kaikesta. Lopulta digiloikkakin on yhteisöllinen haaste, tarvitaan yhteisötaitoja ja yhteisöllisen pedagogian kehittämistä.
Myöskin Topi Litmanen, joka esitteli Clanedia, totesi melkein samoja asioita: Yksilölliset koulutukset eivät enää kehitä työyhteisöä. Organisaatiot etsivät kuumeisesti yhteisöllistä oppimista.
Isoja haasteita, jotta suomalainen koulu saataisiin takaisin kehityksen terävimpään kärkeen.
Ja lopuksi pitää sanoa : Aina harmittaa näissä isoissa tilaisuuksissa vertaiskohtaamisten ohuus. Kun paikalla on vaikka kuinka monta osaajaa ja ihmistä joilta voisi saada vinkkejä ja kokemuksia, pitäisi kohtaamisten mahdollisuus organisoida. Ei kai se digimaailmassa ole kovin vaikeaa?
maanantai 11. syyskuuta 2017
Kokemus kasvattaa osaamista
Tapasin jälleen opettajakurssini, joka valmistui Helsingin yliopistolta vuonna 1977, tasavuosijuhla siis.
Olemme hellineet ajatusta että olemme Paraskurssi, ainakin omasta mielestämme. Mitä sen leikkimielisen arvonimen takana on?
On ollut kannustavaa pitää yllä tapaamisia vuosikymmenien ajan. Aina on puhuttu paljon koulusta, pedagogiasta ja kasvatuksesta, ja tietysti muustakin. Monet ovat kouluttautuneet edelleen, muutamat tehneet ihan muita töitä. Mutta yhteistä on ollut oman työn arvostus ja kiinnostus oman alan muuutoksiin. Eräs kurssikaverini sanoi asian hienosti jotenkin näin: "Nämä tapaamiset ovat hienoja, kun aina voi tuntea ammattiylpeyttä. Tässä on porukka joka on tehnyt työtä tosissaan ja halunut oppia uutta". Luulenpa, että opettajat yleensäkin jakavat tämän tunteen, ainakin toivon sitä.
Tulemme kokemuksen tuomaan osaamisen ja sen siirtämiseen edelleen. Puhuimme kurssikaverien kesken jälleen siitä, että onko opettajakulttuurissa erilainen tapa toimia kuin vaikkapa lääkäreiden tai insinöörien keskuudessa.
Yleinen ja varmaan oikea käsitys on, että lääkärien ammattikunnassa ei keksitä yhä uudelleen hyvää tapaa parantaa sairauksia tai korjata ihmistä. Hyviä tuloksia antavat menetelmä otetaan käyttöön ja niitä kehitellään edelleen. Koulutuksen suhteen tuntuu, että opettajasukupolvi toisensa jälkeen keksii uudelleen jo sata vuotta vanhoja pedagogisia innovaatioita. Uuden opsin on väitetty tuovan paljon uutta. Totta sekin, mutta toisaalta se toistaa edellisten opetussuunnitelmien perusajatuksia. Sen huomaavat myös ulkopuoliset. Hauskaa oli kun tapasin jokin aika sitten erään entisen oppilaani äidin. Hän totesi: "Olen lukenut nyt vähän uutta opsia. Tehän teitte silloin 90-luvulla jo noi kaikki asiat". Ja niin teki moni muukin, jo aiemminkin. Mutta yleistä muutosta koulujen toimintakulttuuriin ei tullut. Opetussuunnitelmat ovat tähän asti suurelta osin epäonnistuneet pyrkimyksessään muuttaa opetusta ja kasvatusta kouluissa.
Mistä ihmeestä tämä johtuu? Kouluissa tai opettajien ammattikunnan keskuudessa ei ole rakennetta tiedon ja osaamisen siirtämiseksi. Kun opettaja lähtee koulusta, niin yleensä ovi heilahtaa ja opettaja vie osaamisensa mukanaan. Tämä tapahtuu mielestäni pitkälti siksi, että opettaminen mielletään vieläkin aivan liiaksi persoonalliseksi osaamiseksi, jossa vain oma tapa toimia on itselle sopiva.
Heitimme ilmaan ajatuksen, että jospa nyt työuran lopussa kehittäisimmme uuden koulutusmuodon: Tilaa vanhojen ja viisaiden ryhmä. Veso-päiville voisi tilata ryhmän kokeneita opettajia keskustelemaan opettamisen kehittymisestä ja kehittämisestä. Kasvattaminen ja opettaminen on kuitenkin paljon myös osaamista, eikä vain tietämisen asia. Osaamista oppii parhaiten harjoittelemalla eli kokemuksen kautta. Opettajien olisi hyödyllistä myös nähdä tehtävänsä jatkumona. Kun pyritään uudistamaan koulua on hyvä tietää, mitkä seikat koulutuksen perinteestä estävät ja mitkä edistävät muutosta. Jokainen opettaja on kuitenkin osa isoa kokonaisuutta omassa historiallisessa ajassaan.
Olemme hellineet ajatusta että olemme Paraskurssi, ainakin omasta mielestämme. Mitä sen leikkimielisen arvonimen takana on?
On ollut kannustavaa pitää yllä tapaamisia vuosikymmenien ajan. Aina on puhuttu paljon koulusta, pedagogiasta ja kasvatuksesta, ja tietysti muustakin. Monet ovat kouluttautuneet edelleen, muutamat tehneet ihan muita töitä. Mutta yhteistä on ollut oman työn arvostus ja kiinnostus oman alan muuutoksiin. Eräs kurssikaverini sanoi asian hienosti jotenkin näin: "Nämä tapaamiset ovat hienoja, kun aina voi tuntea ammattiylpeyttä. Tässä on porukka joka on tehnyt työtä tosissaan ja halunut oppia uutta". Luulenpa, että opettajat yleensäkin jakavat tämän tunteen, ainakin toivon sitä.
Tulemme kokemuksen tuomaan osaamisen ja sen siirtämiseen edelleen. Puhuimme kurssikaverien kesken jälleen siitä, että onko opettajakulttuurissa erilainen tapa toimia kuin vaikkapa lääkäreiden tai insinöörien keskuudessa.
Yleinen ja varmaan oikea käsitys on, että lääkärien ammattikunnassa ei keksitä yhä uudelleen hyvää tapaa parantaa sairauksia tai korjata ihmistä. Hyviä tuloksia antavat menetelmä otetaan käyttöön ja niitä kehitellään edelleen. Koulutuksen suhteen tuntuu, että opettajasukupolvi toisensa jälkeen keksii uudelleen jo sata vuotta vanhoja pedagogisia innovaatioita. Uuden opsin on väitetty tuovan paljon uutta. Totta sekin, mutta toisaalta se toistaa edellisten opetussuunnitelmien perusajatuksia. Sen huomaavat myös ulkopuoliset. Hauskaa oli kun tapasin jokin aika sitten erään entisen oppilaani äidin. Hän totesi: "Olen lukenut nyt vähän uutta opsia. Tehän teitte silloin 90-luvulla jo noi kaikki asiat". Ja niin teki moni muukin, jo aiemminkin. Mutta yleistä muutosta koulujen toimintakulttuuriin ei tullut. Opetussuunnitelmat ovat tähän asti suurelta osin epäonnistuneet pyrkimyksessään muuttaa opetusta ja kasvatusta kouluissa.
Mistä ihmeestä tämä johtuu? Kouluissa tai opettajien ammattikunnan keskuudessa ei ole rakennetta tiedon ja osaamisen siirtämiseksi. Kun opettaja lähtee koulusta, niin yleensä ovi heilahtaa ja opettaja vie osaamisensa mukanaan. Tämä tapahtuu mielestäni pitkälti siksi, että opettaminen mielletään vieläkin aivan liiaksi persoonalliseksi osaamiseksi, jossa vain oma tapa toimia on itselle sopiva.
Heitimme ilmaan ajatuksen, että jospa nyt työuran lopussa kehittäisimmme uuden koulutusmuodon: Tilaa vanhojen ja viisaiden ryhmä. Veso-päiville voisi tilata ryhmän kokeneita opettajia keskustelemaan opettamisen kehittymisestä ja kehittämisestä. Kasvattaminen ja opettaminen on kuitenkin paljon myös osaamista, eikä vain tietämisen asia. Osaamista oppii parhaiten harjoittelemalla eli kokemuksen kautta. Opettajien olisi hyödyllistä myös nähdä tehtävänsä jatkumona. Kun pyritään uudistamaan koulua on hyvä tietää, mitkä seikat koulutuksen perinteestä estävät ja mitkä edistävät muutosta. Jokainen opettaja on kuitenkin osa isoa kokonaisuutta omassa historiallisessa ajassaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)