Hyvä opettaja

Olen viime viikkoina keskustellut koulusta muista töistä koulumaailmaan siirtyneen kollegan kanssa. Ulkopuolelta tulleella on usein hyviä havaintoja, niin nytkin. Hedelmällisin työssäoppimisen aika on hänellä lähikuukausien aikana edessä. On varsin hyödyllistä kyseenalaistaa ja ihmetellä koulun toimintakulttuuria,virallista tai epävirallista, "ulkopuolisen" silmin. Kun rutiinit ovat sitten kehittyneet, (hyvät tai huonot) ei useinkaan ole enää tilaa luoville ajatuksille tai arvioinnille, vaan opetuksesta tulee helposti päivittäistä suorittamista. Hyvä opettaja arvoi omaa ja yhteisönsä toimintaa jatkuvasti.

Entä millainen on hyvä opettaja? Opettajien koulutukseen ei sisälly tarpeeksi ryhmän kohtaamisen ja johtamisen ammattitaidon rakentamista, saati oman opettajapersoonan kehittämisstrategioita. Sitä olen näillä sivuilla ennenkin ihmetellyt. Onkohan niiden asioiden opettaminen vaan liian vaikeaa?
Se on kumminkin  opettajan työssä kriittisen osaamisen aluetta, ajankäytön hallinnan lisäksi. (jota ei muuten myöskään opeteta...) Aika paljon on siis opittava itse. No, suomalainen opettaja on selviytyjä, useinmiten.

Vaikka tässä blogissa pyrin käsittelemään kasvatuksen ja opetuksen yhteisöllisiä piirteitä, niin keskityn tässä hyvän opettajan kolmeen henkilökohtaiseen arvoon ja toimintatapaan:

1. Aikuisen auktoriteetti
Ryhmä, ja varsinkin jäsentymätön ryhmä, jollainen koululuokka usein on, tarvitsee johtajan, jotta se on kaikille turvallinen ja etenee tavoitteiden suuntaan. On ihan hyvä ilmoittaa pari asiaa, joista opettaja, johtaja määrää. Esimerkiksi että ulkovaatteita ei pidetä tunnilla päällä, tunnit loppuvat kun opettaja sanoo jne. Ihan hyvin voi ilmoittaa että nämä asiat ovat minulle tärkeitä ja voin niistä määrätä. Sitten pitää olla tahtoa toteuttaa nämä asiat kaikissa olosuhteissa. Ryhmälle on hyvinkin rauhoittavaa, jos se luokan haastaja kohtaa voittajansa. Monista asioista voidaan ja kannattaa sitten neuvotella toki.

2. Tasavertainen toimintatapa
Vastapainona on muistettava että yhteisöllisyyttä ei synny, elleivät yhteisön jäsenet koe, että heitä kuullaan ja he voivat vaikuttaa omaan ja ryhmänsä tavoitteisiin ja toimintaan. Siksipä ryhmän hallinnassa/ohjauksessa on tärkeää tasavertaisen toimijuuden periaate. Vastuut on jaettu roolien mukaan, mutta kaikkien mielipide on tärkeä, ihan oikeasti. On hyvä ilmoittaa mistä asioista luokka/ryhmä voi päättää, mitkä asiat opettaja luovuttaa päätettäväksi. Oppilaat voivat päättää vaikka koepäivän annetuista vaihtoehdoista ja monista käytännön asioista. Osallistuttaminen sitouttaa.
Sitten on yhdessä neuvoteltavia asioita, tiukassakin tilanteissa on tarpeen olla neuvotteluvaraa ja hyvä neuvotteluyhteys. Luokalla voi olla myös edustajansa, ikäänkuin johtoryhmä, jossa neuvotellaan asioista.

3. Luottamus ja kiintymyssuhde
Tämä on tärkeää. Opettajan tulee ilmaista sitä, että oppilaat ovat hänelle tärkeitä. Että työ on ihanaa heidän kanssaan. Huumorista ei ole ainakaan haittaa. Vaikka ei aina siltä ihan täysillä tuntuisikaan, niin tämä viesti on merkityksellinen. Luottamus rakentuu hyvälle ja turvalliselle vuorovaikutukselle. Opettaja on aikuinen kouluryhmässä ja hän on paljolti vastuussa myönteisen ilmapiirin luomisessa ryhmässään. Toistuva moittiminen tuottaa nopeasti railon vuorovaikutukseen ja sitä on vaikea korjata. Oppilas joka kokee, että opettaja pitää hänestä, oppii paremmin. Kiintymyssuhdeteoria on toimiva ja tärkeä työkalu opettajan/kasvattajan tietoisen toiminnan viittana.

Näillä kolmella työkalulla pärjää minusta jo pitkälti. Miten sitten koko koulun toimintakulttuuriin ujutetaan tämmöinen pedagoginen lähestymistapa, onkin paljon monimutkaisempaa, mutta ei mahdotonta. Seuraavassa päivityksessä sitten aiheeseen liittyvä Kuri ja Järjestys.

Lukuvuosi alkaa -koulu hetken huomion kohteena

Aina elokuun alkupuolella on koettavissa media-ilmiö. Koulun asiat ovat yleisen kiinnostuksen kohteena. Ehkäpä olisi hyvä jos kouluasiat olisivat kiinnostavia pitemmällä aikavälillä, että kaikki aiheet eivät olisi esillä elokuun parin ensimmäisen viikon aikana. Mutta siihen ei kai voi vaikuttaa?

Otanpa esiin viisi ihan satunnaisesti valittua asiaa. (tai ainakin minua kiinnostavia)

1. Kännykät kuuluvat kouluun. Tällä otsikolla kirjoitti Mikrobitti -lehden päätoimittaja Sami Sirkiä lehtensä pääkirjoituksen numerossa 7/2013. Hän totesi korvanneensa kynän ja paperin noin vuonna 1998 muilla välineillä, eikä ole jäänyt niitä kaipaamaan. Lehdessä käsiteltiin laajasti muutenkin opetuksen muuttumista ja opetukseen sopivia laitteita.
Olen kyllä otsikon kanssa samaa mieltä. Opettajien tulisi yhä rohkeammin ottaa käyttöön ne hyvät oppimisen välineet, joita oppilaat joka tapauksessa repussaan kantavat ilman pedagogista ja osaavaa ohjausta siihen, miten niillä avataan maailmaa ja opitaan yhdessä.
Ihan turhaa ja mahdotonta on hankkia kaikille kouluun erikseen oma tabletti.

2. Koulujen kesälomien siirtäminen. Aloite tulee talouselämästä (linkki uutiseen) Aina välillä puhutaan koulujen kesälomien myöhentämisestä, vedoten vaikkapa eurooppalaiseen käytäntöön. Kun en tunne talouselämää, niin  pohdin asiaa pedagogisesta näkökulmasta. Kyllä voisi olla ihan kivaakin käydä koulua kesäkuussa. Ainakin sitä voisi kokeilla. Sehän on luonnossamme lähes parasta tarkkailuaikaa ja vireystila voi olla keväästä kohonnut. Kesä varmaan jatkuisi pitempään , eikä puhuttaisi elokuun alussa kesän loppumisesta (se on niin hermostuttavaa ...)

3. Koulun pitäsi alkaa myöhemmin.  Uutinen Aamulehdessä  Tästä on ollut jo juttua ainakin neljä, viisi vuotta. On pystytty osoitamaan että koulun alkamisajankohdan myöhäistäminen vaikka puolella tunnilla virkistää oppilaita ja vähentää stressitasoa. Siis hyvä asia. Itsekin huomasin että koulunn alkaminen puoli yhdeksältä oli hyvä asia. Toisaalta jos tutkimus näin sanoo, se kertoo senkin , että lasten ja nuorten nukkumisajoista eivät vanhemmat enää päätä... Toisin oli ennen, vaikka eihän kivaa ollut, kun käskettiin nukkumaan parhaaseen telkkarinkatsomisaikaan.

4. Joustava koulupäivä.  Uutinen Hesarissa 12.8. Hassua, uutisessa kerrotaan vuonna 2004 tehdystä kartoituksesta, jossa todettiin lapsen ja perheiden hyötyvän siitä että kouluun tuodaan harrastukset, eikä koululaisten tarvitse olla yksin iltapäivisin. Juu. Tätä asiaa yritti 90-luvulla edistää professori Lea Pulkkinen. Meidän silloinen koulumme Etelä-Sipoon koulu oli pioneerihankkeessa mukana. Nykyinen mittava aamu- ja iltapäivätoiminta sai silloin alkunsa. (Minä luovutin luokkani käyttöön kello 12 alkaen eli vissiin olin se joustava osa) Silloin hankeella oli eri nimi: Kokonaiskoulupäivä. Opettajat eivät maassamme tästä termistä tykänneet ollenkaan, koska luulivat kait sen tarkoittavan että heidän pitää sitten olla iltaan asti koulussa... Siitäköhän johtui sitten Lea Pulkkisen minulle herätyksen antanut lausunto. Koulut ovat järjestäyneet aikuisten työpaikoiksi. No olihan tässä alkuperäisessä versiossa ajatus keskipäivän harrastetunneista eli päivä olisi jaettu kahteen opiskelujaksoon. Koulujen aikuiset eivät tätä haluneet, jopa ymmärrettävistä syistä. Ajattelen kumminkin että ideaa olisi kannattanut vähän kokeilla enempi... Opettajien ammatillinen yhteistyä olisi varmaankin tiivistynyt.

5. Kiusaaminen. On todella kivaa, jos mediaa ei täytä koulujen alkaessa kiusaamisjutut. Onhan koulun alku iloinen asia, eikä sitä ole tarvis erityisesti varustaa negatiivisella leimalla. Viime vuosina on tosin tapahtunut tasa-arvoistumista. Kiusaavien opettajien rinnalla otsikoidaan myös kiusaavista vanhemmista.

Yhteistä kaikille aiheille on, että ne nousevat otsikoihin yleensä koulun ulkopuolelta. Opettajat ovat lomillaan tai kiireisinä koulujen alkaessakin vähän altavastaajina tai syrjässä koulukeskustelusta. Koulu on elämää ja julkinen laitos, joten kaikki voivat siitä keskustella. Tosin ei varmaan yhtään haittaa, vaikka ollaan itsekin aktiivisia ja osallistutaan keskusteluun ja tehdään aloitteita. Etunojasta on hyvä lähteä!

Pelaaja onkin sivistynyt

 Eilen oli Hesarissa hauska kolumni. Anna-Stina Nykänen muistutti osuvasti  kulttuurin muutoksesta ja siitä että sivistyksen arvostukset ovat muuttuvia.

Lainaus alusta:
"Jos pelaan, vahdin visusti, ettei kukaan näe – ikään kuin olisin käymässä pornosivuilla. Punastun, jos pelin äänet äkkiä kuuluvat kaikille ja jään kiinni. Eikö aikuisella naisella ole parempaa tekemistä kuin syöttää pyöreäsilmäisiä virtuaalipossuja?

Aion kuitenkin päästä häpeästä. Aion tulla ylpeäksi peli-ihmiseksi, joka puhuu avoimesti hyvää harrastuksestaan. Se on kansalaisvelvollisuuteni.

Se on myös teidän velvollisuutenne. Pelit ovat Suomen tulevaisuudelle tärkeitä. Ne ovat jo nyt merkittäviä vientituotteita. Meillä ei enää ole varaa paheksua ja hävetä niitä. Asenteen on aika muuttua."

Koko kolumni linkissä:
Anna-Stina Nykäsen kolumni 1.8. Hesarissa

Miksikö otan asian esille? Väistämättä tuli mieleen vaikkapa kirjailija Kalle Päätalo. Hän kertoi, kuinka kotona ei aluksi hyväksytty lukuintoa saati kirjoittamista. Ne olivat herrojen kotkotuksia ja veivät aikaa rehelliseltä työnteolta. Moni ikäisistäni suurten ikäluokkien edustajista on kokenut muutoksen opiskelun ja lukeneisuuden arvostuksessa. Kaupunkilaispoikana sain lukea ilman että hoputettiin tekemään jotain hyödyllistä. Toisin saattoi olla vielä 60-luvullakin. Työlaisperheissa tai maanviljeliperheissä ei välttämättä katsottu lukemisen ja opiskelun olevan hyödyllistä. Saattoi olla jopa häpeä suvulle, jos joku alkoi esiintymään parempana kuin muut, kuten asia toisinaan ilmaistiin. 60-luku ja muuttoaalto kaupunkeihin toivat nopean muutoksen, kun yhä useimmat laittoivat lapsensa oppikouluun, parempien töiden toivossa.

Muistan myös miten isoisäni paheksui iskelmämusiikkia. Se oli hänestä epämusikaalista renkutusta. Nythän se taitaa olla ihan virallinen osa kulttuuria.

Pelaaminen on ollut kouluissa kovin kiellettyä, lukeminen ei. Olisiko aika kouluissakin tehdä yhteisöllistä päivitystä pelaamisen merkityksestä kulttuurisena ilmiönä ja oppimisen muotona? Jo seuraava sukupolvi voi pitää kovin takapajuisena aikaa, jolloin koulussa ei saanut pelata.

Kulttuurin ja sivistyksen määritelmät ovat muuttuvia, kuten aina, mutta varsinkin nyt.