maanantai 25. marraskuuta 2019

Vuoden opettaja on futuristi

On ollut mahtavaa lukea vuoden 2019 opettajan Marika Toivolan raikkaita ajatuksia sosiaalisessa mediassa ja mediassa muutenkin. Marikalla on minusta kyky nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja miten koulutuksen pitäisi nuoriamme siihen valmistaa.

Matemaattis-luonnontieteellinen aikakausilehti Dimensio julkaisi 12.11. vuoden opettajan loppusanat:

Marika tiivistää havaintojaan laajasta ICILS:n tutkimuksesta  jossa tutkittiin kahdeksasluokkalaisten monilukutaitoja 14:sta eri maassa: Suomesta tutkimukseen osallistui noin kaksi ja puolituhatta koululaista ja lähes kaksituhatta opettajaa. Tulokset ovat kiinnostavia ja hiukan samansuuntaisia kuin ennenkin, silloin kun on kyse digiopettamisen syvyydestä Suomessa. Marika Toivola kiinnittää huomiota siihen, että Suomessa on erinomaisia ja heikkoja monilukutaidon osaajia kolmannes. Suurin osa heikoista osaajista on poikia. Merkittävää on tämä:  "Suomalaiset opettajat painottivat erilaisiin monilukutaidon sisältöihin kaikista osallistujamaista vähiten." 

Tämän jälkeen Marika syventää aihetta tarkastelemalla PISA ja TIMMS tutkimuksia, joiden avulla voidaan miettiä myös matemaattisen monilukutaidon asemaa Suomessa, onhan Marika matemaattisten aineiden opettaja ja nykyisin tohtorikoulutettava Helsingin yliopistolla. Vaikka Suomi pärjää PISA-listoilla tasalaatuisen koulutuksen maana, niin totuus lähempää tarkasteltuna osoittaa, että meillä on suuria eroja samassa koulussa luokkien välillä. Vai mitä ajatellaan tästä:

TIMSS nimittäin erottelee oppilaiden luokat, toisin kuin PISA, jossa tuloksia voidaan tarkastella vain koulukohtaisesti, ei luokkakohtaisesti. Valtioneuvoston julkaisusta käy ilmi, kuinka Suomessa on kolme kertaa isommat erot matemaattisten aineiden osaamisessa luokkien välillä kuin esimerkiksi Norjassa tai Ruotsissa. ”Suomessa oppimistulosten eroja eivät siis selitä vain koulujen oppilaaksiottoalueiden väliset sosioekonomiset ja vanhempien koulutustasoon liittyvät erot vaan myös ja vahvemmin se, miten oppilaat jaetaan luokkiin koulujen sisällä”, raportissa todetaan. Näistä luokkavalinnoista näyttäisivät kärsivän erityisesti pojat. Kärjistäen voidaan sanoa, että sillä ei ole väliä, mihin kouluun lapsi Suomessa menee, mutta sillä on väliä, mille luokalle oppilas koulussa päätyy.

Onko tästä ajateltava niin, että meillä opettajien suuri pedagoginen vapaus tuottaa oppilaan kannalta arpajaistilanteen? Voi päästä luokkaan, jossa saadaan tuloksia tai luokkaan jossa opettajan toiminta ei motivoi tai tuota hyviä tuloksia. 


Kiintoisaa on tuo oppilaiden luokkiin jakamisen tulos. Mielestäni perinteisesti luokkien muodostaminen yläkouluvaiheessa ohittaa yhteisöllisen näkökulman. Useimmat uudet luokat lähtevät ryhmän kiinteyden nollavaiheesta, eivätkä ehkä kolmessa vuodessa kehity juuri lainkaan yhteisöllisesti. Siis siten että ryhmä alkaisi itseohjautua, muodostuisi oppivia ryhmiä, ei jätetä ketään ulkopuolelle ja tuetaan. Itsellään tämä ei yleensä tapahdukaan. Luokkia muodostettaessa olisi tarpeen olla syvällistä tietoa oppilaiden sosiaalisista suhteista siten, että voitaisiin jatkaa toimivia verkostoja.

Lopuksi Marika kiinnittää huomiota matematiikan arviointiin, summatiiviseen ja formatiiviseen sekä matemaattisen monilukutaidon käsitteeseen:"Arvioidaanko meillä matematiikan osaamista matemaattisen monilukutaidon lähtökohdista? Tuskinpa, opettajat arvioivat osaamista niistä lähtökohdista, joita he korostavat opetuksessaan."

"Matemaattinen monilukutaito on lähtökohdiltaan ja luonteeltaan yhteisöllistä. Keskiössä tulee olla oppilaan kehitysmahdollisuudet. Matematiikan oppiminen tulee nähdä matemaattistamisen ja omakohtaistamisen vuorovaikutusprosessina."

Kun itsellä oli kouluisena vaikeuksia ymmärtää matematiikkaa (hyvästä opettajasta huolimatta), niin tätä on hyvä lukea. Jospa olisinkin voinut enemmän kehittyä porukassa kuin verrata itseäni muihin.


Marika toteaa, että vaikka suomalaiset koululaiset pitävät matematiikasta, he eivät arvosta sitä. Koulun arvostuksen vähenemistä on muuten mitattu yleisestikin koko 2000-luvun. Ei hyvä.

"Mitä tämän asian kanssa tulisi sitten tehdä? Ei ainakaan korostaa summatiivisten kokeiden merkitystä arvioinnissa oli ne sitten opettajan omatekemiä tai oppimateriaalin kustantajan tuottamia. Neljän kouluikäisen lapseni kautta olen nähnyt läjäpäin kustantajan logolla varustettuja matematiikan kokeita, jotka ovat useammin vihastuttaneet kuin ihastuttaneet. Erityisesti mieleeni on jäänyt viidennen luokan koe, josta pystyi saamaan kiitettävän arvosanan ymmärtämättä murtoluvun käsitettä. Olen myös vanhempana saanut allekirjoitettavakseni kokeita, joiden arvostelu on ollut eettisesti hyvin kyseenalaista."

Marika liputtaa formatiivisen arvioinnin puolesta. Sehän auttaa parhaiten oppilasta oppimaan, kehittämään itseään.

Luen kirjoituksesta siis itselleni kolme tärkeää asiaa:

- Yhteisöllisyyden kehittäminen tulee nostaa koulun toiminnassa entistä tärkeämmäksi. (kiinteät luokkayhteisöt)
- Opettajien osaamista pitää kehittää koko työuran ajan, samalla kun haetaan yhteistä pedagogista toimintalinjaa.
- Oppilaat on saatava oman oppimisensa ohjaajksi osallistamisen avulla. (vrt. formatiivinen tai summatiivinen koe)

Kiitos vuoden opettajalle, joka ei varmastikiaan ole sanonut viimeistä sanaansa! Opetusmaailma on sisäänlämpiävä ja konservatiivinen, kuten monet asiantuntijavaltaiset alat. Opettajien tulee silti nähdä tulevaisuuteen, sillä sinne me valmistamme oppilaitamme.



sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Markku on valmentaja ja opettaja

Myönnän. Olen pitänyt jalkapalloa vähän tylsänä ja ylimainostettuna pelinä. Kaksi tunti katsotaan kun ei tapahdu paljonkaan (pelataan nollanollaa) ja pelaajat kaatuilevat ihmeen  helposti, eikä kukaan myönnä virheitään. No sori, jos vähän liioittelen. Kaikki pelit ovat parhaimmillaan kun asiat menevät oikein ja nyt on Suomen maajoukkueella mennyt oikein hyvin monta asiaa. Ehkä ei ole ihan sattumaa että (taas) opettaja/valmentajan ansiosta, ainakin isolta osin.

Markku Kanerva on opiskellut luokanopettajaksi, on opettanut Suomessa ja Ruotsissa ja pelanut jalkapalloa samaan aikaan korkealla tasolla. Helsingin yliopiston nettisivuilla kesäkuussa  (linkki artikkeliin)  Markku kertoi haastattelussa valmennusajatuksiaan. Aika paljon on opettaja-Markku siirtänyt toimintatapojaan jalkapallojoukkueen pukuhuoneeseen. Ryhmän hallinnasta ja sen motivoimisesta on molemmissa hänen mukaansa kysymys. Luottamus, jota rakennetaan pitkäjänteisesti on tärkeä perusta. Olen niin samaa mieltä.




 "Miten saa ihmiset löytämään oman potentiaalinsa ja suorittamaan parhaiten? Niin luokkaan kuin joukkueeseen pitää luoda oppimista edistävä positiivinen ilmapiiri. Oppimista edistäviin tai ehkäiseviin tekijöihin ei pääse käsiksi, ellei saa aikaan luottamusta ja rehellistä vuorovaikutusta, Kanerva painottaa. Jalkapalloilu vaatii myös henkistä ja sosiaalista treeniä."

Näinhän se on. Paraskin pedagogia menee hukkaan, ellei ryhmässä ole oppimismyönteistä ilmapiiriä. Käytän sen rakentamisessa tarvittavista toimista nimitystä yhteisöllinen pedagogia. 
"Ryhmätyöt ja osallistaminen ovat asioita, jotka seurasivat Kanervaa luokkahuoneesta pukuhuoneisiin. Pelaajille pitää antaa haasteita, oivaltamisen mahdollisuuksia ja vapautta kokeilla. Tammikuussa Suomi voitti Jordanian 2–1. Seuraavana päivänä Kanerva laittoi pelaajat analysoimaan peliä ryhmissä ja kertomaan muille huomioistaan."
Osallistamisesta puhutaan yleensä enemmän kuin mitä sitä tehdään. Onkohan se toisinaan ymmärretty väärinkin? Itse ymmärrän osallistamisen olevan oikeastaan yksinkertaista. Se on toimintaa, jossa luovutaan ulkoisesta käskyttämisestä, luotetaan ja annetaan ymmärtää esim. koulussa, että siellä jokainen oppii itselleen pääomaa, vaikka voi auttaa muitakin. Sen avulla osoitetaan myös, että vain itseään voi muuttaa ja siksi oman toiminnan arviointi on niin tärkeää. Itsearvioinnin avulla oppii näkemään oman roolinsa yhteisössä rakentavasti. 
Luokka tai muu opetettava ryhmä voi olla yhdessä onnistuva joukkue, jossa autetaan jokaista löytämään omat vahvuudet. Moderni oppimiskäsitys tukeutuu mielestäni yhdessä oppimiseen, oppiminen on yhteisöllinen ilmiö. Uudessa opetussuunnitelmassa oppija nähdään aktiivisena toimijana. Siihen joukkueajatus sopii hyvin. Luokka, kuten joukkue, tarvitsee kehittyäkseen menestyväksi ryhmäksi, johtajuutta, ohjausta. Ohjaus perustuu luottamukseen, kuten Markkukin opettaa. Jotta jokainen luokka peruskoulussa olisi menestyvä joukkue, tarvitaan pysyviä yhteisöllisiä rakenteita ja hyvien käytäntöjen jakamista. Voisimme olla maailman parhaita.

maanantai 11. marraskuuta 2019

Paras vire oppimiselle?

Lueskelin tiedeuutista, jossa oli haettu parasta oppimistilannetta suhteessa onnistumiseen ja epäonnistumiseen. Jokaiselle kasvattajalle on varmaan tuttuja tilanteet, joissa lapsi vaikean haasteen edessä luovuttaa tai sitten jatkaa sinnikkäästi tehtäväänsä. Pitkä opettajaura on ainakin jonkinverran herkistänyt minutkin havaitsemaan tilanteet, joissa pitää muistaa palkita. Jatkuva epäonnistuminen lannistaa niin lapset kuin aikuisetkin.

Koulussa opettaja voi monella tapaa välttää ohjattaviensa uuvuttavaa epäonnistumista. Annetaan sopivia tehtäviä jokaiselle (aika iso homma) tai mikä mukavinta, annetaan vaikeat tehtävät parien tai pienryhmien yhdessä ratkottavaksi. Yhdessä onnistuminen tuottaa iloa joka parantaa yhteistyötä, eikä yhdessä epäonnistuminen ei ole henkilökohtaista, eikä siten rakenna kielteistä kuvaa itsestä oppijana. Oikeastaan melko yksinkertaista.

Tiede-lehden uutinen 9.11. sanoo näin:


Mikäli uskomme tutkijoita, ja miksi ei, niin oikeastaan aika vähän siedämme epäonnistumisia.
Kun koulussa opiskellaan ikäryhmittäin, eikä osaamistason mukaan, on oppimistilanteita erityisesti ohjattava. Muuten ne, jotka epäonnistuvat liian usein, ryhtyvät alisuoritujiksi ja ovat vaarassa myöhemmin syrjäytyä.

Käsitys itsestä oppijana muokkautuu hyvinkin lujaksi parin ensimmäisen kouluvuoden aikana, näin olen ymmärtänyt. Tämä uutinen koskee siis erityisesti alkuopettajia, mutta on tietenkin tärkeä ottaa huomioon myöhemminkin.

Ilmiö tulee näkyväksi hyvien oppimispelien parissa. Ne osaavata virheen tullen helpottaa tehtäviä sopivaksi, jolloin saadaan taas onnistumisia, ennen kuin haaste taas kasvaa. Kyllähän pelien laatijat ovat tienneen tämän jo kauan. Parhaimmillaan ne innostavat oppijaa hurjaan oppimisvireeseen.

Sattumalta suhdeluku tuntuu aika samalta kuin se, mitä usein esitetään myönteisen ja kielteisen palautteen tai tapahtuman suhteeksi. Jos ihminen saa moitetta, hän tarvitsee neljä, viisi kiitosta ollakseen taas tasapainossa itsetuntonsa kanssa. Tunnistan.

Tässä tulee väistämättä mieleen numeroarviointi ja Opetushallituksen ohjeistus, jonka mukaan se aloitetaan neljänneltä luokalta. Aika monille tämä sopii, mutta tiedämme varmasti, mitä tapahtuu heille, joiden numerot ovat pääosin huonoja. Huonot arvosanat nimittäin kasautuvat samoille oppilaille siinä kuin hyvätkin. Nämä heikkoja arvosanoja keräävät oppilaat joutuvat usein jatkuvasti kamppailemaan heille liian vaikeiden tehtävien parissa, liian lyhyessä ajassa. He tarvitsevat erityisesti onnistumisia ja tukea itsetuntonsa terveen kehittymisen turvaamiseksi.

Mutta minusta tämä tieto on hyvä ja käyttökelpoinen. Monet opettajat ovat varmaan käytännössä jo asian havainneet ja osaavat toimia tätä tietoa hyödyntäen.

torstai 7. marraskuuta 2019

Kouluyhteisön vahvuustekijöistä

Opettaja-lehdessä (18/2019) oli itselleni tärkeää asiaa koulun yhteisöllisyyden ehdoista.  Koulutusjohtamisen professori Aini-Kristiina Jäppinen kertoi haastattelussa siitä, miten kouluyhteisöä voidaan tiivistää. Tässä tapauksessa kouluyhteisö näytti käsittävän koulun työntekijät,  lähinnä opettajat. Ehkä koulun ammatillinen yhteisö on siten tarkempi käsite.

Kiintoisa avaus hastatteluun oli Jäppisen toteamus siitä, että koulun ja yhteiskunnan välillä on enemmän jännitettä kuin koskaan ennen. Olisi ollut kiinostavaa lukea tästä enemmän, mutta tärkeä jännitteitä aiheuttava tekijä on yhteiskunnan nopea muutos. Koulutuksen toivotaan reagoivan muuttuviin tarpeisiin. Esim. Pisa-tutkimuksissa on jo useamman kerran havaittu koulun merkityksellisyyden väheneminen. Uudesta opetussuunnitelmasta käydään kiihkeitäkin väittelyitä ja tämän syksyn kestoaihe on näyttänyt olevan "avokonttorin" ja perinteisen luokan laittaminen pedagogisiin ääripäihin.

Jäppinen tuo esiin koheesion eli yhteenkuuluvuuden tunteen. Sen avulla yhteisö voi uskoa itseensä eli tuntea vahvuutta. Tutkijan mukaan yhteenkuuluvuuden tunne rakentuu yhteisiin pelisääntöihin sitoutumisen kautta. Tämä voikin olla haaste itsenäisyyteen tottuneille opettajille. Opettajien pedagoginen autonomia on vaikuttanut koulujen toimintakulttuuriin siten, että yksittäinen opettaja kokee helposti olevansa oman työnsä johtaja, jolloin yhteiset pelisäännöt eivät ole välttämättä työn keskiössä. Rehtorille voi olla helpompaa johtaa koulunsa toimintaa "antaa kaikkien kukkien kukkia"-periaatteella, kuin ajaa jokin yhteinen toimintakulttuuri kouluunsa, etenkin jos kyse on pedagogisesti yhtenäisistä järjestelyistä.  Jäppinen korostaakin, että yksittäisillä opettajilla on suuri merkitys kouluyhteisön vahvuuteen. Työilmapiirin huonontaa jo yksikin heikko rengas.

Kiintoisaa on se, että pieni mutta tärkeä osa yhteenkuuuvuutta on ammatillisen osaamiseen ja sen kehittämiseen liittyvää. Jäppisen mukaan koheesiota liikkeelle työntävää voimaa edustavat "työn ja ajankäytön hallinta, tavoitteiden saavuttaminen ja mahdollisuus kehittää opetustyötä". Varsinkin tuo viimeinen on hieno mahdollisuus. Omiin yhteisöllisyyttä pohtiviin kirjoituksiin olemme laittaneet edellytyksinä mukaan myös yhteisen tavoitteen ja siihen vaikuttamisen mahdollisuuden. Yhteinen innostus syntyy usein siitä tunteesta, että ollaan tekemässä jotain merkittävää ja vielä hyvin. Siksi olisi tärkeää käyttää aikaa työyhteisössä yhteisen vison luomiseen ja työssä onnistumisessa iloitsemiseen. Hankaluudet ja pahan mielen purkamisen voi käsitellä paremmin pienessä ryhmässä, sillä kielteiset tunteet ovat yhteisössä hyvin tarttuvia.

Artikkelissä käsitellään lopuksi muutoksen ehtoja, sillä muutosta koululta usein odotetaan. Perinteinen koulun on jäänyt keskusteluissa puoluskannalle. Opettajia tuntuu ahdistavan jatkuva muutospaine. Mielestäni rakenteellisia muutoksia tarvittaisiin, jotta muutospaine ei ole liikaa yksittäisten opettajen harteilla. Kulttuuriin siirtämisestä on melko vaativa matka kulttuuriin uudistamiseen. Tämä kehityspolku on silti myös kiinnostava.
Jäppinen mainitsee, että kriittinen muutosmassa näyttää olevan 50%. Koulun johdon pitää saada ainakin puolet henkilöstöstä muutoksen kannattajiksi, muutoin ei muutosta tapahdu. Olen itsekin nähnyt, miten tehokkaasti muutosta vastustava kitka tukahduttaa vaikka opetussuunnitelmankin uudistuksia. Näin taisi usein käydä vaikka edellisen opetussuunnitelman monialaisille aihekokonaisuuksille.

Varmaan muutoksen taakse saadaan kiinteä kouluyhteisö, kun jaetaan tietoa muutoksen tarpeista ja tavoitteista, ja keskustellaan. Ehkäpä vodaan hiukan joustaa jopa pedagogisesta vapaudesta? Tähän kouluyhteisö tarvitsee kiireetöntä aikaa. Sitten on myös saatava kotien ja yhteistyökumppaneiden tuki ja sitoutettava oppilaatkin yhteisen hyvän toteutukseen. Kaiken ei tarvitse tosiaan olla täydellistä, mutta hyvä yhteisö antaa tukea ja tuntuu turvalliselta.