perjantai 27. lokakuuta 2017

Ubiikkia oppimista eli opintoretkien pihvi

Olin pari viikkoa sitten erään pienehkön koulun kotiseuturetken oppaana. Hieno päivä, kuten melkein aina, kun lähdetään koulusta maailmalle. Jos nimittäin puitteet ovat kunnossa.

Tein havaintoja päivän aikana.
Erittäin paljon mieltäni lämmitti yhteisöllinen toiminta, joka oli koulussa hallussa, kiitos opettajien. Kun kaikki koulun noin 50 oppilasta voi lähteä kerralla bussimatkalle, oli eri-ikäisten liikuttaminen helppoa vakituisilla ryhmillä. Oppilaat oli jaettu noin neljän hengen eri luokilta olevien oppilaiden ryhmiin, joissa vanhin otti luontevasti johtajan roolin. Nämä ryhmät ovat ainakin puoli vuotta samat. Kun tunnetaan syntyy luottamusta. Katselin esimerkiksi ruokaillessa, miten isompi oppilas paloitteli nuoremman pihviä ihan oma-aloitteisesti. Näytti kivalta. Näistä arjen pienistä hetkistä rakentuu terve yhteisöllisyys, joka tukee sisältäpäin ryhmänsä jäseniä.

Vierailimme toisessa koulussa. Olisikin aina hyvä että sekä opettajat että oppilaat vierailevat  muissa kouluissa. Niistä oppii ja voi verrata omaa toimintaa toiseen. Oppilaille on yleensä myös hyvin avartavaa huomata, että kouluja on monenlaisia. Tällä kertaa oli minulle kiintoisa hetki, kun menimme tällä kouluvierailulla luokkaan, jossa oli tavallisuudesta poikkeava sisustus, pedagogisen toiminnan rakentama. Luokan takana oli pitkä yhteinen työpöytä ja etuosassa sohvia ja tuoleja tehtävien takastelutuokioita varten. Muutenkin oli viihtyisää viherkasveineen kaikkineen. Eräs oppilas pysähtyi ovelle ja kysyi silmät pyöreinä: Onko tämä opettajien huone?  Oppilailla on yleensä selkeä odotusarvo siitä, miltä luokan pitää näyttää, kuten melkein meillä kaikilla. Tätä vakiomallia on nyt alettu rikkomaan. Toivottvasti hyvät käytännöt tulevat esiin ja leviävät muualle. Siispä vakoilemaan!

Aivan ehdottomin asia oli tämän koulun pihalla kota, jossa esimerkiksi luettiin lukuläksy nuotiotulen lämmössä. On hienoa jos koululla on joku oma "juttu", se toiminta josta tulee tärkeä osa identiteettiä ja kaikkien ylepyden aihe.

Huomenna olen menossa Kirjamessuille. Tänä vuonna ovat kaikki yhdeksäsluokkaiset päässeet ilmaiseksi messuilla. Hieno ajatus. Usein vain aikuisillekin käy messuilla niin että kerätään karkkeja ja tavataan tuttuja. Vietetään hauska päivä ja onhan sekin hyvä asia, mutta. Opintoretkelle on tarpeen antaa etukäteen mietityt tehtävät. Niin pitäisi opettajillakin olla vaikka Educa-messuilla. Jäsentäminen ja johonkin asiaan keskittyminen on tarpeen runsauden keskellä, muutoin vierailu  messuilla on kaoottinen kokemus.
Messujen sivuilta onkin tulostettavissa paperinen tehtävälomake vierailua varten, hyvä niin. Nykyaika antaisi muitakin mahdollisuuksia.
Kamerakynä-menetelmällä olisivat oppilaat voineet miettiä etukäteen kysymykset ja tehdä kännyköillään ryhmissä kolme lyhyttä videota: Messukävijän, kustantajan ja kirjailijan haastattelut.
Näitä voisi sitten koulussa jakaa muilla ja saada lisää kiinnostavaa tietoa. Ehkäpä jotkut näin tekivätkin.

Ehdotukseni Kirjamessuille ja muille tapahtumille, johon kutsutaan koululaisia: Tuottakaa pari, kolme valmista ja erilaista opinpolkua (tehtäviä) tapahtumaan. Nykytekniikalla tämä olisi hyvin helppo jakaa eteenpäin. Messuilla voisi suunnistaa, kuvata, lukea qr-koodeista tehtäviä ja vaikka mitä.

Periaatteeni on aina ollut, että kun luokasta poistutaan on sille oltava pedagogiset perusteet eli opitaan enemmän ja kiinnostavasti. (En näe kevään viimeisllä viikoilla tehtyä Linnanmäen retkeä opintoretkenä, hauskaa voi toki silti olla.) Sehän vaatii välillä ylimääräistä työtä. Siksi tässäkin yhteistyö on parasta. Yhdessä jaksaa enemmän ja usein paremmin.



maanantai 16. lokakuuta 2017

Tarvitseeko koulu ankeuttajia?

Joskus näyttää siltä, että kasvatus-ja opetuskeskustelu ei kehity mihinkään. Jo Sakari (tai Zachris) Topelius totesi 150 vuotta sitten: " Makkarantäyttöjärjestelmä ahtaa oppilaihin kuollutta tietoa, hajanaista hedelmätöntä pikkurihkamaa. Koulu on kirjan ja koulusalin vanki."

Tätä keskustelua jatketaan tänäänkin, uuden opsimme herättämän innostuksen tai ärtymyksen siivittämänä. Ja tietenkin, maailma muuttuu kiivaammin kuin Topeliuksen eläessä, vaikka silloinkin muutoksia koettiin.


Pitääkö koulussa olla kivaa, pilaavatko digilaiteet oppimisen tai ovatko uudenlaiset oppimisen tavat ja tilat huonoja? Siinä vakioaiheita kiivaillekin väittelyille. Meillä olisi aiheista tutkittuakin tietoa, että ei väiteltäisi siitä, kenen mielipide on paras.


Törmäsin somessa tänään Anni Kytömäen kirjoitukseen: Pulpetit takaisin. Kirjoituksen tarkoitus oli varmasti hyvä ja Lastensuojelun keskusliitto oli nähnyt tarpeelliseksi julkaista  juttu. Mutta. Ote: "En usko, että olin aikoinani ainut, joka kammosi opettajan kehotusta siirtää pulpetit syrjään ja ottaa luku neljään, sillä nyt tehtäisiin jotain erilaista! Miten ihanaa oli yhteistoiminnan päätyttyä työntää pulpetti omalle paikalle ja keskittyä itse asiaan, opiskeluun." Siis apua! Kuvaus ajasta jolloin ryhmätöitä tehtiin ilman koulutusta asiaan - ja epäonnistuttiin. Nyt puhutaan jo yhteistoiminnallisista menetelmistä. Itse käytän käsitettä yhteisöllinen pedagogia. Keskeinen epäonnistumisen syy oli tuo jako neljään tai sitten laitettiin ahkera (tyttö) vahtimaan laiskoja... Ei annettu aikaa ryhmälle oppia toisistaan ja löytää jokaiselle toimiva rooli. Se on prosessi, jota ei parin oppitunnin aikana voi käydä läpi.


Miksi oppimisen pitää olla ankeaa? Kun itse aikoinani lähdin työkaverin kanssa muuttamaan pedagogiaani paljonkin kysymys kuului vanhempainillassa: Opitaanko teillä mitään, kun te vaan leikitte? Tämä siis ekaluokkalaisten ensimmäisessä vanhempainillassa, kun koulua oli käyty kaksi viikkoa... Ja kyllä, tarkoitus oli siirtää leikinomainen oppiminen varhaiskasvatuksen periaattein myös perusopetukseen. Väitän että hyvin meni. 


Koulussa pitää olla viihtyisää, turvallinen mahdollisuus ylläpitää ystävyyssuhteita ja innostavaa opetusta, ei se ole sen kummempaa. Sillä lapset ja nuoret elävät koulussa elämäänsä, koulu ei ole heidän työpaikkansa.  Mutta opettajalle on usein tarve laittaa lapset hiljaiseen itsenäiseen työhön, jolloin opettaja pitää yllä työrauhaa. Jatkuva opettajan vartioima "työrauha" passivoi, eikä anna oppilaille työintoa. Hiljaisuudelle on tietysti paikkansa koulussakin, mutta se sopii parhaiten lepoon. Lapset ja nuoret jaksavat yhdessä eniten. Siksi tarvitaan uudenlaisia koulutiloja.


Kun vastustetaan yhteistoimintaa suosivia koulutiloja ja "uutta" oppimista, johtuu se minusta koulutuksen puutteesta. Opettajajohtoinen, edestä tapahtuva opetus on aivan erilaista kuin oppilaiden valmennus oppiviksi yhteisöiksi. Siitä olen jo ollut kirjoittamassa kirjoja (Karttakepin kuolema, Yhteisöllinen pedagogia, Rakenna oppiva ryhmä), eikä niiden referointi ole tässä mielekästä. Jos halutaan muuttaa oppilaan rooli aktiiviseksi ja suosia vuorovaikutuksen minimoinnin sijaan sen lisäämistä, tarvitsevat opettajat ammattiosaamisen päivitystä. Koulutus ei ole heille/meille yleensä antanut tarpeeksi eväitä siirtyä tiedon siirtäjästä oppimisen valmentajiksi. 


Jos siirrytään avoimiin tai monimuotoisiin oppimisympäristöihin, niin oppilaat on valmennettava näihin työtiloihin pienestä pitäen. Tarvitaan yhteisötaitoja ja opettajia, jotka osaavat niihin valmentaa. Ei voida vain siirtyä uudenlaisiin tiloihin ja toivoa että kaikki sujuu hyvin- ja jos ei toimi, niin se ei tarkoita että esimerkiksi pulpetittomuus on huono idea. Toivon todella että kunnissa ymmärretään laittaa resursseja koulujen kasvatuskulttuurin kehittymiseen, muuten käykin juuri niin kuin Anni pelkää. 


Onneksi ollaan muuttamassa yli sadan vuoden takaista koulunäkyä. Esimerkiksi tutor-toiminta on hieno satsaus opettajien hyvien kokemusten kehittymiselle ja jakamiselle. Onnea innostuneille!


Ja niin, ne ankeuttajat... Nehän ovat vain satuolentoja, eikös?




maanantai 9. lokakuuta 2017

Hiljaisuuden hyve

Kierrätän. Katselin vanhoja kirjoituksiani, joista jotkut tuntuvat vieläkin hyvältä. Tai siis ainakin semmoisilta, että paljon en muuttaisi.  Olen muutaman vuoden ajan  kirjoittanut Steinerkasvatuslehteen artikkeleja, kun pyydetiin näkökulmia Steiner-koulujen ulkopuolelta, olen siis ollut eräänlainen peruskoulun normiedustaja, heh. Ja mikäs siinä. Lehtihän on viime aikoina varsinkin ollut hyvä ja keskusteleva. Tämä hiljaisuuden pedagogiaan kantaa ottava kirjoitus tuntuu ajankohtaiselta ja uuteen opsiin nojaavalta, eikös vain?
------------------------------
Hiljaa hyvä tulee?

Mikä onkaan lasten ja nuorten koulussa ja ehkä kotonakin usein kuulema kehoitus?
Veikkaan että muodossa tai toisessa: Ole hiljaa! Anna työrauha! Istu paikallasi?
Mitä kasvava siitä oppii?

Opettajana olen usein vanhempainilloissa pohdituttanut vanhemmilla työrauha-käsitettä. Siinä yhteydessä olen kysynyt, millä ominaisuuksilla he uskovat lapsiensa menestyvän tulevaisuuden työelämässä? Työhaastattelussa ei varmaankaan kovin usein ole vahvuutena se, että ilmoittaa osaavansa hyvin olla hiljaa.

Hiljaa olemisen suhteen  väittämäni on, että sen tarve periytyy ensin sääty-yhteiskunnasta, jossa alempiarvoiset olivat hiljaa alistumisen merkkinä ja sitten teollisen (ositetun) tuotannon mallista, jossa keskustelu häiritsi yksittäisen työntekijän optimisuoritusta.

Toinen syy olla hiljaa on vakavuus. Vakavasti otettava koulu ja vakava opiskelu ovat tavoitetava asia, eikö? Usein opettajatkin (ja vanhemmat) tulkitsevat niin, että vakava opiskelu on hiljaista, mutta  ikävää, ainakin lapsen näkökulmasta. Oppimisen ilo ilmenee kuitenkin usein  äänenä ja liikkeenä. Onko sille tarpeeksi tilaa?

Koulut on yleensä rakennettu hiljaisuuden pedagogiaa tukemaan. Käytävät ja niillä olevat luokkahuoneet muovaavat tilan, jossa ei oppilaiden keskinäiselle vuorovaikutukselle ole juuri sijaa. Hiljaa työskentely jättää oppilaat yksin ja vuorovaikutustyhjiöön.

Olen lukenut innostuneena nuorisotutkijoiden Tommi Hoikkalan ja Petri Pajun etnograafisen tutkimuksen kuvausta kirjassa Apina pulpetissa. Kasvattajalle avartavaa luettavaa. Tutkijat kävivät pulpetissa istuen yhdeksännen luokan, mukana oppilasjoukossa. On varsin virkistävää, kun tutkimuksen näkökulma on pulpetista käsin. Usein tuntuu, että kasvatustieteellinen tutkimus tarkastelee tutkittaviaan ulkoapäin ja kasvottomasti.

Tulen vähitellen hiljaisuuden seuraavaan näkökulmaan. Tutkijat nimesivät melko pian opettajan mielestä turhan häslingin (jota opettaja pyrki poistamaa) kioskitoiminnaksi. Suuressa ryhmässä yksilön ja varsinkin nuoren suurin pelko on jäädä yksin. Tutkijat totesivat, että nuorelle on ryhmässä hyvin tärkeää pitää yllä sosiaalista verkkoaan jatkuvasti, myös tunneilla. (Kyseisessä koulussa oli vielä käytössä 75 minuutin oppitunnit) Vaihdetaan kumeja, lähetetään viestejä, näpelöidään känykkää ja juoruillaan. Tämä on kioskitoimintaa, joka on nuorelle tärkeää, mutta opettajalle häiritsevää. Siispä oppilaita käsketään olla hiljaa. Se ei poista perustavaa tarvetta olla yhteydessä muihin. Tällöin luokassa alkaa kahden erilaisen tarpeen kamppailu: Opettaja haluaa hiljentää ryhmän ja saada jakamattoman huomion, oppilaat haluavat huomioda toisiaan. Nämä kaksi erilaisen tarpeen kehää kohtasivat tutkijoiden mukaan hyvin heikosti. Siitä aiheutui että ryhmässä useimmat vain suorittivat koulua, pyrkivät päsemään vähällä joka käänteessä, jotta aikaa jäisi tuolle perustavalle tarpeelle olla ryhmässä ja vielä hyvässä asemassa. Vain harvat tulivat tunneille oppimaan.

Kuulostaako tutulta? Olen pohtinut, miten nämä virallisen koulun ja oppilaiden epävirallisen koulun tarpeet voisi paremmin yhdistää? Eikö olisi mahdollista lisätä oppilaiden välistä vuorovaikutusta ja siten tuoda turvallisuutta ryhmässä olemiseen? Opettaja voi jo melko yksinkertaisilla opetusjärjestelyillä suosia oppilaslähtöistä ja vuorovaikutukseen pohjaavaa oppimista.

Uskon, että monissa tutkimuksissa havaittu opiskelumotivaation lasku peruskoulun parin ensimmäisen kouluvuoden jälkeen liittyy vahvasti hiljaa olemisen (ja osallistumattomuuden) ongelmaan.

Kaikesta edellä olevasta on voinut syntyä käsitys, että koulussa pitää olla mielestäni meteliä koko ajan. Hiljaisuudesta toki nauttivat myös lapset (vaikka aikuiset vielä useammin) ja sille on annettava tilansa. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu, että osaamme nauttia hiljaisuudesta. Suuren lapsiryhmän perustila ei kuitenkaan ole hiljaisuus. Kun hiljaisuutta vaaditaan pitää syynä olla jokin muu kuin epätarkoituksenmukainen tila tai opettajan mukavuus. Hiljaisuus pitää voida perustella pedagogisesti ja oikeasti lapsilähtöisesti.

(kirjoitus on julkaistu Steinerkasvatuslehdessä 2013)

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Vaihtamalla paranee?

Joskus tuntuu, että yhteisöllinen kasvatusote tai -pedagogia on jäänyt hieman yksilön tukemisen ja vaikkapa digiloikan varjoon. Silloin koulun kehittäminen alkaa näyttäytyä yksittäisinä projekteina, joita tulee ja menee, ilman pysyvää toimintakulttuurin kehittymistä.

Tämä tuli mieleen kun juttelin taannoin siitä, miten usein opettajan pitää vaihtua ja toisaalta nyt nousussa olevaa vahvuuspedagogiaa miettiessäni. Vahvuuspedagogiaa ilmentävät mielestäni vaikkapa Huomaa hyvä-kirja ja sen oheistuotteet sekä Syvien vahvuuksien koulu-hanke. Parhaimmillaan tämän kaltainen kasvatusote nostaa koulun kasvatustehtävän arvoonsa ja toiminnan keskiöön. Parhaat (pysyvät) tulokset saavutetaan varmasti koko kouluyhteisön sitouttamisella ja yhteisöllistä pedagogiaa vahvistamalla.  Kun koulussa tavoitellaan oppilaiden varustamista hyvään elämään ja positiiviseen kansalaisuuteen, on tarpeen purkaa myös joitakin kouluissa eläviä kasvatusmyyttejä.

Myyteistä sitkeimpiä lienee käsitys siitä, että opettajan on syytä vaihtaa melko tiheään ohjaamaansa ryhmää. Asiaa perustellaan usein oppilaiden etuna. En osta tätä ajatusta.

Eri kouluissa on tässä hyvin erilainen toimintakulttuuri. Peruskouluun on syntynyt ilman kasvatuksellisia perusteita nivelvaiheita, joihin katsotaan usein kuuluvan opettajan vaihtuminen. Kyseessä on aikuisten sopima työnjako, jota saatetaan perustella oppilaan/opettajan etuna. Perusteet ovat minusta pikkuisen hatusta vedettyjä. Alkuopetus nähdään oman kokonaisuutenaan, ninpä opettaja vaihtuu usein kolmannella. Sitten onkin kovin monenlaisia käytäntöjä tai ei minkäänlaista sovittua käytäntöä. Opettaja vaihtuu ilman suunnitelmaa kun kouluun tulee uusia opettajia. Aika usein opettaja käytännössä vaihtuu kahden vuoden välein. On myös jakoja 1-3 ja 4-6 jne. Seiskaluokalle mennessä oppilaalla vaihtuu yleensä ryhmä sekä luokanvalvoja. Luokanvalvojakin saattaa vaihtua lyhyen yläkouluvaiheen (kolme vuotta) aikana. Yläkoulun luokanvalvojana voi toimia opettaja jolla ei ole lainkaan aineensa tunteja ryhmässään. Onko niin että emme tiedä mikä olisi oppilaan hyvä ja että koulu järjestyy sitten aikuisten työpaikan ehdoilla, kuten Lea Pulkkinen on todennut?

Jos ajatellaan koulun kasvatustehtävää, niin sekä yksittäinen oppilas, että ohjattava ryhmä tarvitsee pysyvyyttä ihmissuhteissa. Jos perustellaan opettajan vaihtoa sillä, että siten ei kärsitä ns. huonoa kemiaa opettajan ja oppilaan välillä koko koulun, niin se on melkoisen epäammattimainen peruste. Samoin perustein voitaisiin suositella lapsille ja nuorille uusia vanhempia parin, kolmen vuoden välein. Ammattikasvattajan tehtävä on tulla vastaan ja sietää myös vaikeita vaiheita opettaja-oppilassuhteessa. Monilla opettajalla (itseni lisäksi) on varmaankin muistoja oppilaista, joiden kanssa on ollut vaikeaa, mutta lopulta on saavutettu luottamus.

Luottamus. Turvallisuus. Siinä kaksi tunnetilaa, joita kasvattaja tavoittelee kasvatettavansa kanssa, olipa kyseessä yksilö tai ryhmä. Tällöin on mahdollista saavuttaa luonnollinen auktoriteetti jota aikamme johtajuudelta odottaa. Kasvatustavoitteisiin on hyvin vaikeaa päästä ilman johtajuutta, koska kasvatus on ohjaamista ja esimerkkinä toimimista. Aluksi mainitut tunnetilat eivät ole synnytettävissä pikatiellä. Luottamus rakennetaan pitkällä aikavälillä, joidenkin kanssa jopa vuosien ajan. Vain tuttu aikuinen herättää lapsessa tai nuoressa turvallisuuden tunteen. Oppilaamme elävät maailmassa, jossa ihmiset vaihtuvat tiuhaan. Sen seurauksena voi tulla kiusaus vaihtaa ihmisiä, kun keskinäistä suhdettä rakennettaessa tulee eteen haasteita. Silloin ei tapahdu ihmisenä kasvua.

Opettaja ei ole opetuskone. Hän on koulussa turvallinen ja esimerkkiä antava aikuinen, ryhmänsä johtaja. Kasvattajan täytyy huomioida tunteet, koska ne ohjaavat käytöstä. Opettajuuteen liittyy vahvasti oma ihmisenä kasvu, ammatillisen kasvun osana. Vaihtamalla ei parane. Jatkuvuus palkitsee.

Kaikissa kasvatustoimissa on lähdettävä lasten ja nuorten edusta. Mikä on heille parasta? Samoin voidaan opetusta suunniteltaessa ajatella mikä on luontainen tapa oppia ko. asia. Jos koulussa on kulttuuri, että luokanvalvojaa vaihdetaan vuoden, parin välein, se kertoo oppilaille, että he eivät ole arvokkaita. Oppilaat eivät uskalla hevin rakentaa luottamussuhdetta aikuiseen joka pian jättää heidät. Tämmöinen kasvatuskulttuuri heijastuu helposti koko koulun ilmapiiriin. Koulussa tarvitaan yhteisöllistä ajattelua, yksittäiset toimet eivät riitä. Ne auttavat ollessaan osa suunniteltua kokonaisuutta.