torstai 28. elokuuta 2014

Hyvä kouluikä

Lukuvuoden alkaessa kouluissa löytyy aina julkista keskusteltavaa. Niin tänäkin syksynä.
Itseäni on aina kiinnostanut keskustelu oikeasta kouluiästä. Nyt on silmiini osunut artikkeleita kouluniän molemmista päistä. Yleensähän Suomessa ollaan oltu huolissaan siitä, että meillä mennään kouluun myöhemmin kuin muut. Tänä kesänä on hallitus kirvoittanut keskustelun myös oppivelvollisuusiän nostamisesta.


Tätä kirjoittaessa on juuri tullut ulos uutinen, jonka mukaan oppivelvollisuusiän nostosta luovutaan. Järki voitti, vai loppuivatko vain rahat?


Tiede-lehdessä oli Marko Hamilon artikkeli Meillä on hyvä kouluikä  Siinä osoitettiin että näyttöä koulun varhaisen aloittamisen eduista ei ole löytynyt. Silti EU-maista Suomen lisäksi vain neljä muuta maata nimittäin Bulgaria, Liettua, Viro ja Ruotsi laittavat lapset kouluun 7-vuotiaina. No, tarkalleen ottaen meillä on joustava koulunaloitusikä, mutta kovin harvoin vanhemmat sitä hyödyntävät. Kysymys kuuluukin, miksi muualla aloitetaan kuusi ja viisi-vuotiaina, jos ei siihen ole tieteellisesti ottaen järkevää syytä?  Syyt lienevät sitten sosiaalipoliittisia tai väärin uskomuksiin perustuvia. Aikainen koulunkäynti näyttää vain johtavan joissain tutkimuksissa koulukielteisyyteen, johtuen pedagogisesti ikäryhmälle sopimattomista työtavoista, varmaankin. Kasvatustieteilijät eivät välttämättä saa poliittisille päätöksille pohjaksi tutkimusta.


Oppivelvollisuusiän nostoa tarjottiin sitten oikein hallitusohjelmassa syrjäytymisen ehkäisykeinona. Ei varmaan pelkästään huono idea, mutta. Olen ihan samaa mieltä niiden asiantuntijoiden kanssa, jotka epäilevät että lisävuosi niille, joilla on mennyt huonosti koulussa jo vuosia, on vain rangaistus. Koulusta syrjäytyneelle ja opiskelijan heikon minäkuvan rakentaneelle avun olisi tultava aikaisemmin, eikä silloin kun koulusta vihdoinkin pääsisi eroon. Motivaatiota on varmaan vain hyvin harvoilla niillä, jotka ovat sen yhdeksässä vuodessa täysin kadottaneet. Asian selkeästi ja jäsennellysti toivat esiin Peter Jonsson ja Pasi Sahlberg Hesarin Vieraskynässä 20.8.


Oppivelvollisuusiän noston sijaan hallitus lupaa rahaa varhaisempiin tukitoimiin. Mitkä ovat sitten toimivia, onkin vaikea juttu. Kaikki oppijat ovat koulussa yksilöitä. Hyvä kumminkin että yritetään oikeasta päästä. Uskon kyllä ja kokemuksenikin on, että ihan oppilaslähtöisellä pedagogisella kehittämiselläkin saadaan kiinnostusta nostettua. Tähän viittaamme uudessa kirjassammekin: Rakenna oppiva ryhmä, pedagogisen viihtymisen käsikirja (linkki Hesarin artikkeliin kirjasta)


Se, miten yleisesti toimitaan, ei aina ole parasta tai sovellettavissa joka paikkaan. Olisi hyvä jos kasvatus- ja koulutusjärjestelmämme hyvä yleistila poikisi myös tervettä ylpeyttä ja kykyä tehdä omia ja uusia ratkaisuja, malliksi muille.



tiistai 19. elokuuta 2014

Koulussa saa oppia omillakin välineillä

Koulun alkamisajankohdan eräs kuuma keskustelunaihe on taas ollut omat välineet ja nimenomaa tietotekniset välineet, eivät esimerkiksi liikuntaan liittyvät luistimet, tossut asusteet tai mailat. Ne eivät jostain syystä herätä lainkaan intohimoja. Urheilu lienee Suomessa paljon pyhempi asia kuin seuraavan  sukupolven tietoyhteiskunnassa tarvittavat taidot, vai?
Omia oppimisen välineitä on Suomessa aina oppilailla ollut, ainakin niin kauan kuin itse muistan. Tasa-arvokysymys tämä toki on, mutta ei sellainen, että se estää kehityksen eteenpäinmenon.


 Ensi Hesari julkaisi sivuillaan Opetushallituksen mielipiteen  Oppilaiden omia älylaitteita kaivataan kouluihin


Saman päivänä lapsiasianvaltuutetun toimistosta annettiin julki seuraavaa: Omia laitteita ei pitäisi tuoda kouluun.


Ota tästä nyt selvää. No, näkökulmat voivat olla erilaisia ja niistä johtuen asioista saadaan erilaiset totuudet. Toisaalta tämä on ihan turhaa ajan ja energian haaskausta, kun uudessa Opetussuunnitelmassa omien laitteiden käyttö nimittäin  sallitaan:
Oppilaiden omia tietoteknisiä laitteita voidaan käyttää sovituilla tavoilla.
Olisi voinut kuvitella että lapsiasiainvaltuutetulla on ollut mahdollista ottaa kantaa uuden opsin sisältöihin jo usean vuoden ajan, työhän on ollut hyvin avointa.


Avainilmaisu on tuo sovitulla tavalla. Kunnat ja koulut käyttäköön ymmärrystään parhaalla tavalla sopiakseen käytännön. Yksittäisen open ei tarvitse välttämättä vaivautua.


Se mikä tässä keskeistä, on tvt-laitteiden erityinen kiinnostuksen kohde kun ne ovat oppilaiden, lasten ja nuorten omassa käytössä. Silloin niistä tulee epäilyttäviä joka tapauksessa, ne saattavat jopa pilata lapsuuden ja nuoruuden, siltä välillä tuntuu. Miksi juuri Suomessa, tietoteknisten innovaatioiden maassa, on niin vaikeaa nähdä koululaiset aktiivisina ja  omavaraisina tieto- ja viestintätekniikan käyttäjinä? Jaa,a. Olisiko mahdollisesti yhtenä syynä opettajiemme korkea koulutus ja siitä seuraava itsenäisen toimijan asiantuntijarooli? Jospa näitä tvt ei kouluihin-syitä kaivetaan niin mieluusti esiin koska tvt uhkaa monen opettajan asiantuntija-asemaa? Suomi on myös sääntöjen luvattu maa. Koulukulttuurimme ilmentää hyvin sitäkin. Usein huomaa, että syitä siihen, miksi oppilaat eivät käytä uusia oppimisen välineitä (opettajat käyttävät kyllä itse), löytyy helpommin kuin miksi niitä pitää käyttää. Emotionaaliset syyt mielipiteisiin ovat ihmiselle määrääviä, ne vain kiedotaan järkeviltä tuntuviin perusteluihin. Ja opettajatkin ovat ihmisiä.



Ja anteeksi nyt hiukan negatiiviselta tuntuva asenteeni. Kyllä, tiedän että verkko ei aina toimi tai langatonta verkkoa ei edes ole ja koneita on vähän. Oppilailla on kumminkin monilla älykännykkä internet-yhteyksineen  taskussaan. Niillä voi tehdä jo paljon. Eivätkä kaikki suinkaan tarvitse omaa laitetta. Paremmin tvt sopii yhdessä oppimiseen kuin yksin tuumaamiseen.


Ei tarvita paljon osaamista tai sitä että opettaja on insinööri tai ainakin teknikko. Tarvitaan pedagogien uteliaisuus. Miten tvt muuttaa minun opettajuuttani ja oppilaiden tapaa ja mahdollisuuksia oppia? Siinä on eräs uuden oppimisen tärkein kysymys, johon opettajien kannattaa yhdessä vastata. Muut sovittavat asiat ja tekniset ongelmat ovat kuitenkin vain pieniä esteitä kun katse on suuntautunut oikealle uralle, kohti tulevaisuutta.


sunnuntai 10. elokuuta 2014

Opettaminen on auttamista

Koulujen alun kieppeillä käydään aina koulukeskusteluja, usein kriittisiäkin.


Viikko sitten käynnistyi keskustelu lapsen sairauden hoidosta koulussa. Huolestunut äiti kirjoitti että hänen lapsensa ei saisi hoitoa hätätapauksissa. Kirjoitus tässä. Mikäli asia todella on ollut niin että hätäensiapua ei ole luvattu, täytyy työnantajan ohjeistaa paremmin.


Helsingin Sanomat selvitti kirjoituksen pohjalta asiaa lähikunnissa. Käytännöt tai ainakin lausunnot vaihtelivat. Hesarin jutussa oli ongelma että siinä ei osattu riittävästi erottaa päivittäistä hoitoa ja hätäensiapua. Nehän ovatkin eri asia.


OAJ oli hereillä. Sieltä tuli hyvä ja asiaa selventävä lausunto, joka vielä näkyi mediassa.
                       
"On kaksi eri asiaa, on lääkehoito ja hätäensiapu. Ei hätäensiavun suhteen pitäisi kellään olla tässä maassa epäselvyyttä: jokainen auttaa oman osaamisensa mukaan", Opetusalan ammattijärjestön OAJ:n kehittämispäällikkö Nina Lahtinen kommentoi.

Olikohan niin että koko juttu oli turha sikäli, että se perustui väärinkäsityksiin? Tärkeä aihe tuli kuitenkin hyvin esille. Jostain syystä juuri diabetes-lapset saavatkin kokemukseni mukaan runsaasti huomiota koulussa, vaikka muitakin lääkkeitä tarvitsevia käy koulua. On varmaan niin että vanhemmat haluavat aukottoman järjestelmän kouluun, jotta voivat rauhallisin mielin jättää lapsensa kouluun. Tämä on hyvin ymmärrettävää.

Kyseessä on tehtävä jossa vastuu on suuri. Kouluilla on hyvin erilaiset lähtökohdat järjestää asia. Pienessä kahden, kolmen opettajan koulussa ei voida lähteä siitä että joku muu kuin opettaja hoitaa asiaa. Suurista kouluista löytyy jo terveydenhoitaja, joka hänkin voi olla aika työllistetty.
OAJ teki hyvin kun ei ensimmäiseksi lähtenyt ottamaan esiin palkkausta, tehtäviä ja vastuuta. Niistä on tietenkin sovittava, mutta tilanteisiin joustaen.

Opettaminen  ja kasvattaminen on auttamista. Opettajat ovat vieläkin paljolti kutsumustyössään ja haluavat auttaa kaikin tavoin oppilaitaan, se on varmaa. Jokainen opettaja on varmasti tehnyt kaikenlaista muutakin työtä, kuin vain opetukseen liittyvää, toiset enemmän toiset vähemmän. Ammattiin kuuluu vapaus myös määritellä jonkin verran itse työtehtäviä. Minusta se on ollut kivaa.

Lapsen sairauden ollessa kyseessä on tärkeintä että koulussa on paikallisesti selvästi sovittu, miten esimerkiksi diabetes-lapsen turvallinen koulun käynti turvataan ja kenen vastuulla asia päivittäin on. Ei varmaan löydy yhtä selvää ohjetta, joka sopii joka kouluun.