Muutama viikko sitten kirjoitin koulun uudistustyön haasteista. Aihe jonka Martti aiheellisesti nosti esille. Sama asia tuli mieleeni jälleen, kun luin Hesarista matematiikan opetuksen uudistamisesta. Artikkelisssa kerrotiin unkarilaisesta Varga-Neményi- metodista. Tosin tämäkään metodi ei ole uusi, vaan sen kehitysyö on aloitettu jo 1960-luvulla. Uutta on kai lähinnä se, että metodi on löydetty uudelleen ja saanut joukon innokkaita käyttäjiä. Varmasti oikeaan suuntaan voidaan metodin avulla mennä, siltä vaikutti. Vaikuttaa muuten siltäkin, että kaikki oleellinen on jo keksitty opetus- ja kasvatustyön avuksi, kyse on tiedon mielekkäästä käyttöönotosta. Se onkin usein haastavaa.
Kirjoituksessa huomio kiinnittyi toteamukseen, että vanhemmat ovat olleet turhautuneita, kun eivät osaa neuvoa läksyissä. Ymmärrettävää. Vanhemmilla on yleensä odotus, että koulu on samanlaista kuin heidänkin lapsuudessaan. Onhan koulun sivistystämme säilyttävä ja eteenpäin siirtävä laitos. Iso vaikutus koulun toimintaan on, että kaikki ovat kouluasioissa kokemusasiantuntijoita. Opettaja on silti ammatillinen asiantuntija. Olen pitkällä koulu-urallani nähnyt, miten vanhempien odotukset voivat vaikuttaa opettajan toimintaan paljonkin. Koulu on yhteisö, jossa vanhemmilla on merkittävä rooli, vaikka he eivät ole suoraan läsnä. Se ei ole huono asia, mutta roolit on tarpeen pitää selkeänä.
Koulu ja opettajat ovat osa ympäröivää yhteisöä. Perheitä kiinnostaa, mitä koulussa tapahtuu ja miten oma lapsi tai nuori pärjää sosiaalisesti ja tiedollisesti. Kodeilla on päävastuu kasvatuksesta ja lapsensa tuesta myös oppimisen suhteen. Opettajan ja vanhempien asiantuntijaroolit menevätkin osin päällekkäin. Tästä voi seurata sekaannusta. Jos neuvoa saa, niin kantapään kautta opin, että vanhemmille kannattaa tehdä selväksi opettajan ammatillinen asiantuntija-asema, joka perustuu koulutukseen ja kokemukseen. Opettaja vastaa pedagogisista ratkaisuistaan ja perustaa toimintansa omaa asiantuntemukseensa, annetun työtehtävänsä rajoissa tietenkin. Vanhempien kokemusasiantuntijuus ja sen mukaiset odotukset eivät voi olla määrääviä.
On todella kannustavaa, jos opettaja saa toiminnalleen kotien aktiivisen tuen. Kun koulussa tapahtuu jotain uutta, on tarpeen selittää vanhemille mistä on kyse ja miten prosessi etenee. Mahdollisista tuloksista on myös hyvä raportoida vanhempienilloissa ja viesteillä. Varmasti kaikki ymmärtävät että viimeisten vuosikymmenten aikana on tapahtunut niin paljon murroksia tietokäsityksen, oppimisen ja tiedonlevittämisen alalla, että koulua ei voi arvioida menneestä käsin.
lauantai 27. huhtikuuta 2019
keskiviikko 10. huhtikuuta 2019
Demokratia, osallisuus - nyt!
Hesan nuorten ääni-toimitus (linkki) on jo maineikas Helsingin nuorisotoimen osallisuushanke, jossa nuoret tuottavat uutisia ja juttuja mediaan, omasta näkökulmastaan. Tätä toimintamallia voisi toteuttaa ihan hyvin kaikissa Suomen kunnissa. Nyt viimeksi toimitus tuotti raikkaan insertin A-studion vaaliohjelmaan. (linkki)
Nuoret totesivat, että äänestäminen on laiskaa nuorten äänestäjien kohdalla. Lisäksi ikäpyramidimme vaikuttaa siihen, että Suomen asioista päättävät me vanhat. Nuorten arvot ja kiinnostus välittyvät heikosti päätöksentekoon.
Peruskoulun keskeinen kasvatustehtävä on kasvattaa aktiiviseen kansalaisuuteen. Siten iso osa nuorten äänestysinnon ja vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseen on kouluilla. Jos nuoret äänioikeuden saatuaan äänestävät laiskasti, on kouluissa syytä miettiä, mitä voidaan tehdä. Lasten ja nuorten demokratiakasvatus onnistuu vain jos annetaan harjoitella demokratiaa käytännössä: Pitää voida olla mukana päätöstenteossa ja mukana arvioimassa, mitä päätöksistä seuraa. Helppoa, eikö?
Samassa A-studiossa esiteltiin Nuorisovaalien tulos. Sehän on hanke jota mainostetaan osana demokratiakasvatusta. Nuoret ja lapsetkin oppilaitoksissa voivat äänestää oikeiden vaalien ehdokkaita ja tulokset kerätään yhteen. Tässä on iso MUTTA, ketään ei oikeasti valita, päätöksiin ei voi vaikuttaa. Saadaan aikaan vain tuloksia, mitä olisi tapahtunut jos olisi äänestetty oikeasti...Tämän seurauksena moni ehkä äänestää ns. läpällä. Kun on monta vuotta "leikkinyt" vaaleja, onko se antanut eväitä hetkeen jolloin äänestyskopissa ensi kertaa äänellä/valinnalla on merkitystä? Tarkoitus on varmasti hyvä, mutta mikä on vaikutus? Tämänkertaisen Nuorisovaalin tulos oli vastakkainasettelua korostava. Vihreät ja Perussuomalaiset olivat lisänneet kannatustaan eniten. Perinteinen vasemmisto ei pärjää.
Olen sitä mieltä, että lasten ja nuorten osallisuutta ja kasvua äänestäjiksi voidaan tukea paremmin. Meillä on jo osallistumisjärjestelmiä, joita pitää vain vahvistaa. Kaikissa kouluissa on oppilasvaltuustotoimintaa ja useimmissa kunnissa on nuorisovaltuusto eli Nuva. Näiden vaaleihin voidaan laittaa enemmän tukea ja saada ne näkyvimmiksi. Lisäksi osallistumisesta on tehtävä aitoa. Pitää olla päätettävää ja sitten arviointia päätösten seurauksista. Joissain kunnissa nuorisovaltuuston edustajat ovatkin mukana valmistelussa ja nuorisovaltuustolla on oma budjetti, jonka käytöstä se päättää. Koulussakin oppilasneuvosto voi antaa esityksiä ja päättääkin muustakin kuin ulkoilupäivän ohjelmasta (jos sallitaan sarkasmi). Aivan mahtava, ilmainen opas koulun oppilasneuvoston toimintaan on ollut olemassa jo vuosia, eikö ole yhtään vanhentunut (Linkki julkaisuun) Tekemällä oppii. Osallisuus pitää koulussa muuttua arvosta teoiksi. Onhan se myös resurssikysymys. Oppilaskunnan ohjauksesta pitää maksaa tarpeeksi, se ei ole vain pikkujuttu kaiken ohessa,
Nuoret totesivat, että äänestäminen on laiskaa nuorten äänestäjien kohdalla. Lisäksi ikäpyramidimme vaikuttaa siihen, että Suomen asioista päättävät me vanhat. Nuorten arvot ja kiinnostus välittyvät heikosti päätöksentekoon.
Peruskoulun keskeinen kasvatustehtävä on kasvattaa aktiiviseen kansalaisuuteen. Siten iso osa nuorten äänestysinnon ja vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseen on kouluilla. Jos nuoret äänioikeuden saatuaan äänestävät laiskasti, on kouluissa syytä miettiä, mitä voidaan tehdä. Lasten ja nuorten demokratiakasvatus onnistuu vain jos annetaan harjoitella demokratiaa käytännössä: Pitää voida olla mukana päätöstenteossa ja mukana arvioimassa, mitä päätöksistä seuraa. Helppoa, eikö?
Samassa A-studiossa esiteltiin Nuorisovaalien tulos. Sehän on hanke jota mainostetaan osana demokratiakasvatusta. Nuoret ja lapsetkin oppilaitoksissa voivat äänestää oikeiden vaalien ehdokkaita ja tulokset kerätään yhteen. Tässä on iso MUTTA, ketään ei oikeasti valita, päätöksiin ei voi vaikuttaa. Saadaan aikaan vain tuloksia, mitä olisi tapahtunut jos olisi äänestetty oikeasti...Tämän seurauksena moni ehkä äänestää ns. läpällä. Kun on monta vuotta "leikkinyt" vaaleja, onko se antanut eväitä hetkeen jolloin äänestyskopissa ensi kertaa äänellä/valinnalla on merkitystä? Tarkoitus on varmasti hyvä, mutta mikä on vaikutus? Tämänkertaisen Nuorisovaalin tulos oli vastakkainasettelua korostava. Vihreät ja Perussuomalaiset olivat lisänneet kannatustaan eniten. Perinteinen vasemmisto ei pärjää.
Olen sitä mieltä, että lasten ja nuorten osallisuutta ja kasvua äänestäjiksi voidaan tukea paremmin. Meillä on jo osallistumisjärjestelmiä, joita pitää vain vahvistaa. Kaikissa kouluissa on oppilasvaltuustotoimintaa ja useimmissa kunnissa on nuorisovaltuusto eli Nuva. Näiden vaaleihin voidaan laittaa enemmän tukea ja saada ne näkyvimmiksi. Lisäksi osallistumisesta on tehtävä aitoa. Pitää olla päätettävää ja sitten arviointia päätösten seurauksista. Joissain kunnissa nuorisovaltuuston edustajat ovatkin mukana valmistelussa ja nuorisovaltuustolla on oma budjetti, jonka käytöstä se päättää. Koulussakin oppilasneuvosto voi antaa esityksiä ja päättääkin muustakin kuin ulkoilupäivän ohjelmasta (jos sallitaan sarkasmi). Aivan mahtava, ilmainen opas koulun oppilasneuvoston toimintaan on ollut olemassa jo vuosia, eikö ole yhtään vanhentunut (Linkki julkaisuun) Tekemällä oppii. Osallisuus pitää koulussa muuttua arvosta teoiksi. Onhan se myös resurssikysymys. Oppilaskunnan ohjauksesta pitää maksaa tarpeeksi, se ei ole vain pikkujuttu kaiken ohessa,
maanantai 8. huhtikuuta 2019
Kehittäminen on hankalaa?
Vanha kamuni Martti esitti itselleen ja varmaan myös koulutettavilleen kysymyksen, jonka hän jakoi naamakirjassaan: Miksi opetuksen kehittäminen on usein niin tuskaisen hankalaa?
Hyvä kysymys ja ollaan oleellisen äärellä koulukulttuurin suhteen. Ensin pitää todentaa, että onko kehittäminen hankalaa? Kyllähän ops-vastaisuutta ilmenee, varmaan aiheellisesti ja aiheetta. Opettajat toimivat itsenäisesti ja ainakin ulkoinen kehittäminen aiheuttaa helposti ärtymystä, näin olen kokenut. Usein kai pelkästään kehittää-sana saa opettajan niskakarvat pörhölleen. Toisaalta viime vuodet digipedagogina olivat myös rohkaisevia. Tapasin paljon uudesta kiinnostuneita opettajia, usein he olivat kokeneempaa väkeä. Mutta enhän juuri tavannutkaan heitä, jotka eivät esittäneet kutsua. Uskon vaimoani, lukuisissa kouluissa vieraillutta yhteisökouluttajaa Liisa Rainaa. Hän on puhunut paljonkin siitä, että opettajien kouluttaminen on haasteellista verrattuna vaikka varhaiskasvattajiin. Minusta tämä johtuu paljon yksin tekemisen kulttuurista, joka onneksi on muuttumassa. Silti jää jäljelle jokaisen ammattikunnan ympärilleen rakentama suojakupla. Opettajuuteen taitaa myös liittyä oikeassa olemisen dilemma, asiantuntijan vahvistusharha... Jos jokin asia ei miellytä, on se väärin ajateltu.
Mietin, että välttämättä ei aina ole näin. Esimerkiksi lääkärien ja insinöörien ammattikunta tuntuu ottavan uudet innovaatiot käyttöön. Myös kokemusta arvostetaan ja varmaankin kysytään kollegoilta herkästi neuvoa. Luulenpa, että elinikäinen oppiminen on yleisesti omaksuttu tavoite. Tämmöistä toivon opetusalallekin. Opetus- ja kasvatustyössä on vain melko hankalaa osoittaa esimerkiksi jonkin työtavan tuloksellisuus aukottomasti. Opettajan työ on nin kokonaisvaltaistakin, että yksittäisten toimien tai välineiden vaikutusta on vaikea mitata. Sitä paitsi tuloksia pitää seurata pitkällä aikavälillä. Hankalaa ja kallista.
Kun opettajan työ kumminkin mielletään vahvan ja itsenäisen toimijan työksi, käy helposti niin, että opettaja itse arvioi, mitä hänen pitää oppia. Aika harva sen kuitenkaan tietää. Kun tähän lisätään persoonalla työskentely, niin opettaja saattaa torjua uutta vetoamalla siihen että tämä ei sovi minun opetustapaani. Monen muuttujan pitää siis olla kohdallaan, jotta kehittäminen onnistuu.
Olen omalla työurallani kokenut onnistumisiakin pedagogiani kehittämisessä, yhdessä hyvien työtovereiden kanssa tietenkin. Ihan sattumalta voimakkaimman kehitysvaiheen mahdollistivat paikoilleen loksahtaneet edellytykset. Vasta jälkeenpäin sitä on osanut arvostaa. Oma innostus ei riitä, tarvitaan tukea. Yhteisöllisen pedagogian kehittäminen sujui kohdallamme onnistuneesti koska:
- oli tunne, että opetusta pitää muuttaa oppilaita aktivoivaksi ja osallisuutta suosivaksi
- löysin hyvän työparin, jonka kanssa uskalsimme yhdessä pyrkiä ulos totutusta
- esimies tuki kehitystyötä
- erinomaista koulutusresurssia oli saatavilla (Kone -säätiö rahoitti Kriittisen Korkeakoulu Kasvatuskulttuuriprojektia)
- luokkakoot olivat suuria n. 30 oppilasta ekalla luokalla. Se pakotti osaltaan muutokseen, lapsilähtöisen pedagogian keinoihin.
- älysimme, kantapään kautta tosin, hankkia vanhempien tuen.
Yksittäisen opettajan tai opettajatiimin kehittäminen on mahdollista ilmeisen monen reunaehdon toteutuessa. Usein tämmöisiä kehittäjätiimejä kohtaakin kouluissa. Se ei silloin tarkoita, että koko koulu olisi mukana.
Kouluyhteisön kehittäminen vaatii johtajuudelta paljon. Johtajuutta opettajat sietävät huonosti, koska jokainen on ryhmänsä johtaja. Valtakunnan tasolle mentäessä haasteet vain kasvavat. Uusin opsi kuitenkin sysii koulutusta eteenpäin ja kehittyvälle uralle. Maailma muuttuu ja koulunkin pitää. Säilyttävän instituution pitää muuttua uudistavaksi, kyllähän se on iso tehtävä. Mutta kiinnostava.
Olen muutoin sitä mieltä, että ei kannata kehittää pienesti. Kun muuttaa tarpeesti isosti, on muutos pysyvää.
Hyvä kysymys ja ollaan oleellisen äärellä koulukulttuurin suhteen. Ensin pitää todentaa, että onko kehittäminen hankalaa? Kyllähän ops-vastaisuutta ilmenee, varmaan aiheellisesti ja aiheetta. Opettajat toimivat itsenäisesti ja ainakin ulkoinen kehittäminen aiheuttaa helposti ärtymystä, näin olen kokenut. Usein kai pelkästään kehittää-sana saa opettajan niskakarvat pörhölleen. Toisaalta viime vuodet digipedagogina olivat myös rohkaisevia. Tapasin paljon uudesta kiinnostuneita opettajia, usein he olivat kokeneempaa väkeä. Mutta enhän juuri tavannutkaan heitä, jotka eivät esittäneet kutsua. Uskon vaimoani, lukuisissa kouluissa vieraillutta yhteisökouluttajaa Liisa Rainaa. Hän on puhunut paljonkin siitä, että opettajien kouluttaminen on haasteellista verrattuna vaikka varhaiskasvattajiin. Minusta tämä johtuu paljon yksin tekemisen kulttuurista, joka onneksi on muuttumassa. Silti jää jäljelle jokaisen ammattikunnan ympärilleen rakentama suojakupla. Opettajuuteen taitaa myös liittyä oikeassa olemisen dilemma, asiantuntijan vahvistusharha... Jos jokin asia ei miellytä, on se väärin ajateltu.
Mietin, että välttämättä ei aina ole näin. Esimerkiksi lääkärien ja insinöörien ammattikunta tuntuu ottavan uudet innovaatiot käyttöön. Myös kokemusta arvostetaan ja varmaankin kysytään kollegoilta herkästi neuvoa. Luulenpa, että elinikäinen oppiminen on yleisesti omaksuttu tavoite. Tämmöistä toivon opetusalallekin. Opetus- ja kasvatustyössä on vain melko hankalaa osoittaa esimerkiksi jonkin työtavan tuloksellisuus aukottomasti. Opettajan työ on nin kokonaisvaltaistakin, että yksittäisten toimien tai välineiden vaikutusta on vaikea mitata. Sitä paitsi tuloksia pitää seurata pitkällä aikavälillä. Hankalaa ja kallista.
Kun opettajan työ kumminkin mielletään vahvan ja itsenäisen toimijan työksi, käy helposti niin, että opettaja itse arvioi, mitä hänen pitää oppia. Aika harva sen kuitenkaan tietää. Kun tähän lisätään persoonalla työskentely, niin opettaja saattaa torjua uutta vetoamalla siihen että tämä ei sovi minun opetustapaani. Monen muuttujan pitää siis olla kohdallaan, jotta kehittäminen onnistuu.
Olen omalla työurallani kokenut onnistumisiakin pedagogiani kehittämisessä, yhdessä hyvien työtovereiden kanssa tietenkin. Ihan sattumalta voimakkaimman kehitysvaiheen mahdollistivat paikoilleen loksahtaneet edellytykset. Vasta jälkeenpäin sitä on osanut arvostaa. Oma innostus ei riitä, tarvitaan tukea. Yhteisöllisen pedagogian kehittäminen sujui kohdallamme onnistuneesti koska:
- oli tunne, että opetusta pitää muuttaa oppilaita aktivoivaksi ja osallisuutta suosivaksi
- löysin hyvän työparin, jonka kanssa uskalsimme yhdessä pyrkiä ulos totutusta
- esimies tuki kehitystyötä
- erinomaista koulutusresurssia oli saatavilla (Kone -säätiö rahoitti Kriittisen Korkeakoulu Kasvatuskulttuuriprojektia)
- luokkakoot olivat suuria n. 30 oppilasta ekalla luokalla. Se pakotti osaltaan muutokseen, lapsilähtöisen pedagogian keinoihin.
- älysimme, kantapään kautta tosin, hankkia vanhempien tuen.
Yksittäisen opettajan tai opettajatiimin kehittäminen on mahdollista ilmeisen monen reunaehdon toteutuessa. Usein tämmöisiä kehittäjätiimejä kohtaakin kouluissa. Se ei silloin tarkoita, että koko koulu olisi mukana.
Kouluyhteisön kehittäminen vaatii johtajuudelta paljon. Johtajuutta opettajat sietävät huonosti, koska jokainen on ryhmänsä johtaja. Valtakunnan tasolle mentäessä haasteet vain kasvavat. Uusin opsi kuitenkin sysii koulutusta eteenpäin ja kehittyvälle uralle. Maailma muuttuu ja koulunkin pitää. Säilyttävän instituution pitää muuttua uudistavaksi, kyllähän se on iso tehtävä. Mutta kiinnostava.
Olen muutoin sitä mieltä, että ei kannata kehittää pienesti. Kun muuttaa tarpeesti isosti, on muutos pysyvää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)