sunnuntai 27. joulukuuta 2020

Suhtautuminen on osaamista tärkeämpää

 Joulun alla Opettaja- lehdessä 22/2020 oli visio, josta pidin. Kestävyystutkija Arto O. Salonen tarjosi ajateltavaa koulutusmaailmaan:

" Meillä on kovin kompetenssikeskeinen koulutusjärjestelmä. Mutta mitä sanot, jos väitän, että osaamisperustaiset opetussuunnitelmat edustavat mennyttä maailmaa? Ja, että suhtautumisperustaiset opetussuunnitelmat ovat tulevaisuuden juttu?"

On aina virkistävää, kun ajatellaan perinteisistä asoista uudelta kantilta. Varsinkin, kun ainakin minun on varsin helppo ymmärtää tuo väite oikean suuntaiseksi. Suhtautuminen saattaa olla osaltaan sosiaalisen pääoman sisältöä, jos niin halutaan. Ja sehän mainitaan jo opetussuunnitelman toiseksi tärkeäksi tavoitteeksi. 

Me ihmiset rakennamme yhteiskuntaa yhdessä. Yhä tärkeämpää on osata siirtyä alalta toiselle ja liittyä rakentavasti uusiin yhteisöihin. Suhtautumisella levitämme ympärillemme joko myönteistä tai kielteistä ilmapiiriä. Ja lisäksi: " Kun suhtautuminen on kunnossa, tarvittavaa osaamista on helppo kartuttaa.

Suhtautuminen, olla suhteessa muihin ja itseensäkin, on asia jota voi harjoitella. Se syntyy vuorovaikutuksessa toisiin. Käsitän että suhtautuminen on myös vuorovaikutustaito (ehkä myös tunnetaito), jota koulussa voi harjoittaa yhteisöllisen pedagogian avulla. Se on opetusjärjestely, jossa turvallisesti voi peilata itseään suhteessa muihin, kun pyrkii olemaan ryhmässään rakentavasti mukana.

Joulutauon aikana onkin hyvä hetki tarkkailla omaa suhtautumistaan, työhönsä, itseensä, yhteisöihinsä.
Tuonko hyvää ilmapiiriä vai olenko heikentämässä omalla suhtautumisella keskinäistä innostusta ja luottamusta, ehkä omaakin hyvinvointia? 

Salonen kehoittaa keskittymään omiin vahvuuksiin sillä: ".. vahvuuksiin keskittymällä saamme esiin sitä ylväyttä, jota jokaisessa ihmisessä on."  Kyllä vain, tuohan on jokaisen kasvattajan, opettajan tehtävä, saada esiin oppilaistaan heidän vahvuutensa, ja opettaa heitä käyttämään niitä. Siinä hommassa omat vahvuudet ovat paras apu.




maanantai 14. joulukuuta 2020

Juhalla on asiaa - varsinkin joulun alla

Professori, filosofi, tietokirjailija ja työelämätutkija Juha T. Hakala on eräs lemppareitani. Taas siksi, että minäkin olen vahvistuserheen vainoama...Mutta kun Juhan ajatukset sopivat minulle ja tuntuvat erittäin järkeviltä, etenkin opettajille ja varsinkin joulun alla.

Juha on puhunut ja kirjoittanut paljon siitä, miten täydellisyyteen pyrkiminen ja omilla epämukavuustasoilla puskeminen aiheuttaa väsymystä, johtaa huonoon tulokseen. Meillä on paljon huonoja sanontoja joista vaikkapa "Kärsi, kärsi, kauneimman kruunun saat" on hyvä esimerkki. Jos työstä tulee kärsimystä, selviytymiskamppailua, ei se johda mihinkään hyvään. Juhan viesti sopii oikein hyvin opetusalalle. Pitkällä opettajaurallani olen kyllä nähnyt millaisin eväin väsymisuhka on suurin. Liian ahkerat, itseltään täydellisyyttä vaativat eivät tahdo aina jaksaa. Ja opettajissa heitä on paljon. Siunattu laiskuus olisi opettajan hyvä ominaisuus, monestakin syystä. Kun ei itse tee kaikkea, jää oppijoille enemmän tilaa toimia, nimittäin.

Juhan viisi vinkkiä opettajille:

1. Luota persoonaasi
2. Priorisoi työtehtäväsi
3. Laske rimaa, onnistut useammin
4.Hellitä stressiä
5. Keskity perustehtävääsi

(Lähde oaj.fi uutiset 24.9.2018)  (linkki)

Näistä vinkeistä itselle olivat luontaisia 3,5 ja 2, tässä järjesteyksessä. Kun aloitin työni silloisessa tarkkailuluokassa, huomasin että tavoitteeni onnistuneelle päivälle oli aivan liian korkea. Niinpä ajattelin, että jos näen kaikki oppillani ensimmäisellä tunnilla, niin päivä on ollut ihan hyvä. Siitä sitten edettiin. 
Opetussuunnitelma kannattaa lukea. Siihen on aina liittynyt vääriä käsityksia jotenkin työtä raskauttavana asiakirjana. Asia on päinvastoin. Jos malttaa lukea ja laittaa muistiin, mitä pitää opettaa, niin lista on usein hämmästyttävän lyhyt.
Koulussa on myös monenlaisia, yllättäviä ja päällekkäisiä tehtäviä, joihin kaikkeen ei vaan ehdi mukaan. Hyvin toimi itsellä kategorinen lista päivän töistä: Tee tänään, tee pian ja voi lykätä. Viimeisen kategorian hommat jäivät usein tekemättä kokonaan, ilman että kukaan siitä kärsi...
Opettaja on esimerkki. Oman persoonan kehittäminen on elinikäinen haaste, mutta ammattikasvattajalle iso vastuu. Siihen tehtävään voi suhtautua vain nöyryydellä ja edetä hitaasti.

Täksi jouluksi Juha T Hakala tuotti taas uuden kirjan, omasta aiheestaan.

Juha on huolissaan nuorista ja työelämän aikuisista. Miten voitaisiin saada aikaan hyviä tuloksia työssä ja hankkia silti hyvä elämä? Ja ovatko nämä tavoitteet edes ristiriidassa? Juha uskoo että laskemalla rimaa luovuus vapautuu ja voimia riittää paremmin. 
Pidän erityisesti tästä: 

 Unohda heikkoudet ja pysy poissa epämukavuusalueelta. Satsaa omiin vahvuuksiisi ja rakenna työelämäsuhteesi nimenomaan niiden varaan”, Hakala sanoo. "Vahvuuksiesi parissa voit saada aikaan paljon suurempia tuloksia ja voit kehittää taitojasi entisestään. Lisäksi tunnet hyvää oloa onnistumisista ja itsellesi rakkaan asian tekemisestä." HS 6.11. 2020

Niin ihanaa kun joku sanoo näin
! Olen aina hämmästellyt lähinnä valmennukseen sopivaa ajatusta siitä, että on tärkeää keskittyä heikkouksiinsa. EI ole kasvatuksen keinovalikoimissa.

Opettajalle tästä olisi paljon tärkeää mietittävää. Oma työ on varmasti tuottavaa ja kevyempää, kun operoi mukavuusalueillaan, eli tekee sitä missä on hyvä. Se ei estä uuden oppimista, päinvastoin, sille on sitten enemmän voimia. Ja kovin tärkeä perusta opettamiselle on se, että jokainen oppilas johdetaan näkemään vahvuutensa, saa tietää missä on hyvä. Arviointi kuitenkin on kovin virheitä ja heikkouksia osoittava. Voi olla raskasta, jos hyvää palautetta ei juuri saa.

Tästä taisi nyt tulla eräänlainen lukuvinkki jouluksi. Voihan olla että tämä joulu on tavallista hiljaisempi, jolloin jää lukuaikaa entistä paremmin.







maanantai 7. joulukuuta 2020

Keksitään koulu aina uudestaan?

Jokin aika sitten luin netissä kiinnostavaa sivustoa: Koulurakennus.fi  . Sivustoa ylläpitää Museovirasto, jonka katson luottavaksi lähteeksi. Tätä tietopankkia olen selaillut silloin tällöin, koska se sisältää osin itse koettua kouluhistoriaa. Jännää oli taas kerran huomata, että uusina esitetyt pedagogiset tuulet tai uudeksi kutsuttu koulukulttuuri ovat paljolti vanhan kierrätystä. Ne hyvä ajatukset, jotka eivät ole muuttuneet osaksi koulujen toimintakulttuuria, tulevat onneksi lähes aina uudestaan esille.

70-luvun koulut ovat sivustolla omana ryhmänään . (linkki)  Ja kas, kovin on tuttua on tavoitteiden kuvailu:


             (Kuva sivustolta koulurakennus.fi )

Tuo edellä oleva teksti on siis tuttua. Uusimman opetussuunnitelman ympärillä on käyty hyvin paljon keskustelua "avokonttoreista", uusia koulurakennuksia on arvosteltu kun ne eivät ole sellaisia kuin ennen, käytäväkouluja. Usein arvostelua ilmenee jo ennen koulun käyttöönottoa. Mutta ei hätää, ainakin osa epäilyistä voidaan voidaan unohtaa. Nimittäin se osa, jossa väitetään oppilaiden joutuneen uudistusvimman kohteeksi ja kokeilun uhreiksi. Eivät monimuototilat ole lainkaan uusi ilmiö opetuksessa. Erilaisia kouluja on aina rakennettu- ja sillä on iso vaikutus opetukseen.

Koulurakennukseen voidaan suunnitella pedgoginen lähestymistapa. Seinät ovat iso osa toimintakulttuuria tai ainakin sen reunaehtoja. Esimerkiksi opettaja- tai oppilasjohtoinen toiminta vaativat melko erilaisia tiloja. Nykyään, kun lähes kaikissa kouluissa halutaan toteuttaa monipuolisia työtapoja, pitää koulurakennuksen toimia monella tavalla. Suunnitelussa tarvitaan todella monenlaista osaamista.

Mutta sitähän tässä piti toivoa ja kannustaa, että koulujen toimintakulttuuria rakennettaisiin pitkäjänteisesti, kokemuksista oppien. On tarpeen että vanhat hyvät opetuksen järjestämiseen liittyvät ajatukset saavat jalostua vuosikymmeniä ja huonoksi havaitut ideat tai käytännöt voidaan unohtaa. Koulujen pitäisi olla oppivia yhteisöjä, myös henkilöstön tasolla. Kun kulttuurinen muisti on lyhyt, jää kehittäminen helposti pyörimään ympyrää, kun pitäisi mennä eteenpäin. Jos samoja uudistusajatuksia tarjotaan uusina kymmenen, kahdenkymmenen vuoden välein, eivät nämä virikkeet ehdi kypsyä prosessissa täyteen toimivuuteensa. Näyttää siltä että Suomessa on alkanut aika, jolloin koulut eriytyvät entistä vahvemmin. Sehän voi olla tiettyyn rajaan voimavara, mutta  erityminen ei saisi johtaa siihen että meillä on uudistyshenkisiä ja osallistavia kouluja ja sitten sulkeutuneita vanhan säilyttäjiä. Ehkä olemme välivaiheessa, kun muutospaine on kuitenkin ollut melko kova. Toivon ja uskonkin että eteenpäin mennään, toisilla vähän jarrua päällä ja toisilla voi vauhti olla liiankin kova. Menneisyyteen tutustumalla voi löytyä hyvä reitti ja vauhti.




maanantai 23. marraskuuta 2020

Pitääkö kertotaulut oppia ulkoa?

Tämä aihe on sitten aina melkein käsittämättömän polttava. Koko kysymys on mielestäni vähän vääräkin, noin kielellisesti. Kun jotain poimitaan muistista sellaisenaan, niin asia muistetaan, ei sitä niinkään ole opittu, oppimisen syvemmässä merkityksessä.
Ehkäpä näiden käsitteiden päällekkäisyys aiheuttaa niin suuria tunteita, kun keskustellaan ulkoa oppimisesta. Juuri eilen luin piitkää väittelya asiasta somessa. Minun oli kertotauluja aikoinaan vaikea oppia, koska en niistä tykännyt.

Aina kun keskustellaan olisi hyvä, jos puhutaan samoista asioista. Tämä ikuinen kertotauluväittely perustuu mielestäni siihen, että käsite oppimisesta on väljä. Oppiminen on käsittääkseni syvällinen ja yksilöllinen oivallus, prosessi jossa ymmärtää uutta ja liittää sen entiseen ymmärtämiseen. Kertotaulut voi opetella mekaanisesti, siten että muistaa lukujonot. Parempi tietenkin on, jos opettelu perustuu järjestelmän ymmärtämiseen, siten että ymmärrys matemaattiseen kieleen lisääntyy.

Elämme nyt maailmassa, jossa opettaja tai koulu ei saa arvostusta siitä, että siirtää tietojaan eteenpäin. Ne tiedot vanhenevat suurelta osin ja vähänkin taitavampi oppilas löytää kaiken tiedon netistä. Mutta sitä miten tietoa etsitään, arvioidaan ja liitetään omaksi osaamiseksi, onkin vaikeampi juttu. Sitä varten on opettajia, että opitaan oppimaan. Siinä taustassa keskustelu kertotauluista tulee ymmärrettäväksi. Eikö voitaisi sopia, että kertotaulut on kyllä hyvä osata, mutta on monta tapaa oppia. Nimittäin ajattelun kehittymisen kannalta hyviä ja parempia.

Tämä tiedon tulva-aika johtaa siihen, että suurin osa tarvitsemastamme informaatiosta on muulla kuin päässämme, puhutaan siitä miten ulkoistamme  muistiamme. Siihen tarkoitukseen meillä on sähköiset välineet, jotka palvelevatkin tiedon haussa hienosti. Kun jokaisella on kännykkä, niin voihan sen kertotaulunkin sieltä katsoa, tosin sen nopeammin ottaa käyttöön kun osaa ulkoa. 

Kertotauluun liittyy jakolaskut, jotka myös olivat vaikeita minulle. Ymmärrän nyt, että se johtui siitä, etten nähnyt näiden laskujen rakennetta, logiikkaa. Ihana matikanopettajani oppikoulussa oli Maija P. (sittemminT.),  myös luokanvalvoja. Olin huono matikassa, niin luulin ja sain huonoja numeroita. Muistan kuitenkin hyvin, kun sain matikankokeesta plussaa, kun olin yrittänyt kehittää oman tavan laskea jakolaskuja. Maija oikein esitteli sitä luokalle ja kehui, että on hienoa kun yrittää luovaa ratkaisua, tosin vastaus ei ollut oikea. Mutta oli opettajalta aivan loistavaa palautetta. Oli tärkeää olla utelias ja luovuuskin oli sallittu matikassa, vaikka lopputulos ei ollut oikea, niin  prosessi oli hyvä. Positiivinen palaute oli juuri minulle tarpeenkin. En pitänyt enää itseäni täysin tyhmänä, eivätkä muutkaan luokassa.

Ehkä vähän samaa ajattelua tarvitaan tuohon kertolaskun keskusteluun, jotta se ei jumiudu kahteen leiriin. Tärkeämpää olisi olla kiinnostunut siitä, mikä yhdistää, kuin siitä mikä erottaa.




lauantai 14. marraskuuta 2020

Kielletty, sallittu vai yhdessä sovittu?

 Kävin ajatustenvaihtoa erään innostuneen ja opettajuuttaan kehittävän opettajan kanssa. Tuli puheeksi oppilaiden puhelinten käyttö oppimisen tukena. "Meillä on puhelinten käyttö kielletty ja oppilaatkaan eivät halua käyttää ruutuaikaansa. Välitunnilla puhelimista tulee sanomista"

Hmm. Koulun ei pidä lähteä ollenkaan mihinkään kotien ruutuaikaan mukaan. Emmehän laske koulussa muidenkaan oppimisvälineiden käyttötunteja. Kotona voi olla hyväkin että viihdekäyttöä rajoitetaan, mutta koulussahan käytetään erilaisia välineitä oppimiseen. 

Toinen juttu on, että koulussa ei voida kieltää oppilaiden kännykän käyttöä välituntisin, ellei se ole jotenkin vaarallista. Oikeusoppineemme ovat todenneet, että kansalaisten perusoikeuksiin kuuluu oikeus viestiä vapaasti. Oppilaat ovat kansalaisia, joille on hyvä opettaa miten perusoikeuksia käytetään myönteisesti ja että niitä ei saa rajoittaa ilman perusteltua syytä. Demokratiaa on syytä näinä aikoina puolustaa. Siihen ei sovi perusteeton tai itse annettu vallankäyttöoikeus. Varsinkaan kun valtaa käytetään suhteessa vähävaltaisempiin eli lapsiin. Osallisuus on silloin(kin) erittäin tärkeää.

Koulujen toimintakulttuuri oppilaiden osallisuuden suhteen on vaihteleva. Olisi kyllä kiva jos kaikkialla olisi käytössä parhaat käytännössä toimivat toimintamallit. Niitä on paljonkin käytössä, mutta ei aina laajemmin tiedossa. On todellakin koko koulun tuloksellisuuteen vaikuttavaa, tuntevatko oppilaat olevansa samalla vai eri puolella opettajien kanssa. Opettajien työyhteisössä sama tilanne on esimiesten suhteen. Yhdessä opitaan aina enemmän - ja hauskemmin.

Se, käytetäänkö valtaa käskyihin vai vastuun jakamiseen, on arvovalinta. Toisaalta kyseessä on myös ammattitaitoihin liittyvä kysymys. Kun osaaminen tai kärsivällisyys ei riitä, on aina helpompi käskeä. Kun kyse on kasvatuksesta, on käskyjen teho usein lyhytkestoinen. Sopimukset ovat parhaimmillaan tukemassa itseohjautuvuutta. Itseohjautuvuudella käsitän kykyä ymmärtää omien tekojen seuraukset ja ympäristön tarpeet, jolloin yksilöt voivat osallistua yhteistoimintaan tuottavalla tavalla. Kasvattajan paras tavoite on tehdä itsensä tarpeettomaksi.

Sopiminen edellyttää kummaltakin sopimuspuolelta kykyä asettua toisen asemaan. Lapsilähtöinen toiminta koulussa edellyttää lasten asemaan eläytymistä, koska aikuiset koulussa kuitenkin kantavat vastuun toiminnasta, ja ovat koulutettuja ohjaamaan oppimisen prosesseja. En ole kieltämisen kieltäjä, kasvatuksessa on usein tilanteita, jolloin on vain asetettava raja. Aikuisen auktoriteettia tarvitaan, se ei ole yhteistyön este, vaan parhaimmillaan sen edistäjä.

Kun kielletään tai rajoitetaan, on tarpeen, että se ei tunnu oppilaista kiusaamiselta. Sellainen kielto, jota ei pysty oppilaille ymmärrettävästi perustelemaan on luultavasti tarpeeton.








sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Sivistys nojaa nyt kansalaisten monilukutaitoon

 On Isänpäivä ja USA:n vaalien minun mielestäni onnellinen lopputulema. Hyvä fiilis.

Maailmassamme on ollut jo pitkään merkkejä siitä, että kaikkialle ulottuva tiedon tulva ei automaattisesti tee maailmaa paremmaksi tai yhteiskuntia sivistyneiksi. On yhä enemmän tahoja, jotka hakevat vaikutusvaltaa valehtelemalla tai muunnellulla totuudella. Omaa etua ajava vale näyttää tehoavan toisinaan yhtä hyvin kuin paras tieteellinen tieto. Meillä ihmisillä on nimittäin suuri houkutus pitää tietona sitä, mikä meitä miellyttää.

Koulussa on aina vain tärkeämpää opettaa monilukutaitoa, ja kyllähän sitä yritetäänkin opettaa.
Wikipedia määrittelee hyvin monilukutaidon: "Monilukutaito on kattotermi, joka niputtaa yhteen useita eri lukutaidon muotoja ja määritelmiä. Monilukutaito merkitsee taitoa hankkia, yhdistää, muokata, tuottaa, esittää ja arvioida tietoa eri muodoissa, ympäristöissä ja tilanteissa sekä erilaisten välineiden avulla. Siihen sisältyy laaja-alainen käsitys tekstistä, jossa teksti voi olla sanallisten, kuvallisten, auditiivisten, numeeristen ja kinesteettisten symbolijärjestelmien sekä näiden yhdistelmien avulla ilmaistua tietoa. Oppija tarvitsee monilukutaitoa osatakseen tulkita muuttuvaa maailmaa ympärillään ja hahmottaakseen sen kulttuurista monimuotoisuutta."

Muuttuvassa maailmassa vain koulutus ja sen tuoma osaaminen eivät aina pysy perässä. Monilukutaidon kehittyminen edellyttää, että oppilaan rooli muutuu tiedon omaksujasta tiedon kerääjäksi, muokkaajaksi, arvioijaksi ja julkaisijaksi. Iso muutos tarvitaan siis pedagogiaan. 

Kansallinen audiovisuaalinen instituutti on  julkaissut raportin: Raportti luokanopettajien käsityksistä monilukutaidosta 2019 (julkaisuja 2/2020) (linkki)












Suositeltavaa luettavaa. Tutkijat toteavat: "Opettajilla tuntuisi olevan hyvät valmiudet ja kiinnostusta monilukutaidon opettamisen toteuttamiseen. Osaa siitä, mitä opettajat ajattelevat kuuluvan monilukutaitoon, ei kuitenkaan ole koulussa samassa määrin opetettu. "  Tämä on ymmärrettävää, koska:  Täydennyskoulutus ei ole pysynyt muuttuvien kouutustarpeiden perässä, opettajilla on erilaiset mahdollisuudet ja valmiudet käyttää uutta tekniikkaa oppimiseen, opetus on edelleen melko siilomaista ja - koulu suosii perinteitä, joista monet ovat hyviäkin. Oppilaan perinteinen omaksujan rooli ei ole sellainen hyvä perinne. Sivistys pelastetaan kansakunnan laajalla sivistyksellä. Sitä ei rakenneta vain  kirjahyllystä käsin, vaan monenlaisista palasista informaatiovirrassa liikuttaessa, myös eri rooleja omaksuen. 

Kouluissa saatetaan olla vielä hyvinkin oppikirjasidonnaisia. Silloin käytetään tiedon lähteenä valmiiksi luotettavaa materiaalia. Tiedon valtavirta sisältää kuitenkin nykyisin paljon vääristeltyä tietoa ja suoranaisia valeita. On tärkeää ajatella ite, olla kriittinen lukija tai katsoja- jamyös tuottaa ja jakaa tietoa muille. Oppilaiden tuosten julkaiseminen oli raportin mukaan vielä melko harvinaista. Asiallisen tiedon tuottajan rooli kuuluu kuitenkin aktivisen kansalaisen nykytaitoihin ja sitä on syytä opetella pienestä pitäen. Opettajat ovat jo laajasti tämän ymmärtäneet, harmi on jos ei koulutus- ja kehittämistarvetta tueta tarpeeksi. Silloin käy taas niin että yksittäiset kehittäjät kehittävät opetustaan, mutta ei päästä kokonaisuudessaan uusiin käytäntöihin.

Tutkimuksessa kiinnitin huomiota kahteen asiaan: Kriittistä lukutaitoa opetetaan hyvin eri painoin ja oppilaiden omien tuotosten julkaiseminen on vierasta. Molemmat ovat silti monilukutaidon kovaa ydintä.

Opettajat kuitenkin kokevat tutkimuksen mukaan monilukutaidon opettamisen tärkeäksi. Ollaan taas opettajien autonomian hyvässä ja pahassa. Miten saadaan hyvät ideat ja käytännöt osaksi toimintakulttuuria, kaikkien käyttöön?

Tutkijat havaitsivat että luokanopettajat lähestyivät monilukutaito-käsitettä hyvin erilaisin orientaatioin: "Kun osa ei ollut vielä päässyt ollenkaan sisälle käsitteeseen, osa jäsensi tarkoin monilukutaidon opetuksen sisältöä tai sen pedagogiikkaa opetuksessaan." Näin ei tarvitse olla kun tehdään ammatillistä yhteistyötä vahvuuksia jakaen. 







keskiviikko 28. lokakuuta 2020

Kiusaamisen hoitoa vai ehkäisyä?

 Vakioaihe. Pari viikkoa sitten oli YLEn A-studiossa taas keskustelua koulukiusaamisesta: Loppu kiusaamiselle. (linkki)

                                   kuvakaappaus ohjelmasta

Kuulin keskustelun niin, että iso osa ajasta käytettiin kiusaamisen kuvailuun ja määrittelyyn ja kiusaajan tai kiusatun tunteiden ymmärtämisen yritykseen. Etenkin paikalla ollut lastenpsykiatrian erikoislääkäri halusi (tietysti) viedä keskustelua terapiakeskeiseen suuntaan. Opetusministeri Li Andersson yritti sentään ottaa ilokseni esiin käsitteitä toimintakulttuuri ja ryhmädynamiikka. Hän ymmärsi että kiusaamisen ehkäisyssä avainasemassa on toimintaympäristö. Aina tulee olemaan heitä, jotka syystä tai toisesta hakevat asemiaan sosiaalisessa tilanteessa uhkailulla, painostuksella tai jopa väkivaltaa käyttäen. Kun koulussa ollaan sosiaalisessa tilanteessa, jossa kaikki tapahtuu ryhmissä, niin ryhmä voi joko estää tai sallia kiusaamista. Koulun rakenteilla ja pedagogisilla ratkaisuilla voidaan minimoida kiusaaminen. 

Taas keskusteltiin myös henkilöstömitoituksesta. Koulupsykologien ja -kuraattorien määrää lisätään ja tulossa on mitoituskin. En ymmärrä miten koulukuraattorin tai -psykologin koulutuksella voidaan ohjata ryhmiä estämään kiusaaminen. Keksin koiraa ulkoiluttaessa vertauskuvan. Kiusaamisen "ehkäisyssä" voimavaroja suunnataan melkein vain kiusaamisen seurausten hoitoon. Sehän on sama, kuin että haluaisimme edistää liikenneturvallisuutta kouluttamalla lisää autopeltiseppiä, ehkä jopa mitoittaa heidän määränsä. Mutta onneksi meillä on voitu parantaa liikenneturvallisuutta ennaltaehkäisevästi. 

Kun tulee ongelma, merkitsee se myös sitä, että syntyy markkinoita erityisasiantuntijoille. Elämme erityisosaamisen aikaa. Varmaankin ihan hyvä kun kootaan työryhmiä. Mutta lasten elämä on kokonaista ja käytännössä heidän kasvuympäristöönsä voivat vaikuttaa vain ne aikuiset, jotka ovat päivittäin vuorovaikutuksessa heidän kanssaan. Omalla työuralla pääsin monta kertaa ihmettelemään, että miten noin kymmenen hengen oppilashuoltoryhmä (jota tapasin kerran vuodessa) auttaa minua ratkomaan luokassa olevia ongelmia. Ei juuri mitenkään. Toisaalta oppilashuoltoryhmä olikin hoitamassa yksilöiden ongelmia ja siinä onkin hyvä pysyä. Työnohjausta olisin joskus tarvinnut ja onnekkaan sattuman kautta sainkin sitä. Miksei se ole itsestään selvää?

Kiusaaminen. Sitä on monenlaista ja se sattuu, usein peruuttamattomasti. Sen jälkihoitokin voi jättää arvet, joita ei voi poistaa. Siksi tärkeintä on ehkäistä ennakkoon tilanteet, joissa kiusaaminen alkaa ja saa muotonsa. Taas se on sanottava: Paras suoja kiusaamiselta on hyvät kaverit. Kaverit, ystävät jotka eivät jätä pulaan, vaan pitävät yhdessä puoliaan. Lisäämällä niitä aikuisten silmiä, ei päästä eroon kiusaamisesta, se vain piilottautuu entistä paremminKoulussa voidaan huolehtia, että jokaisella on kotiryhmä, jossa ollaan päivittäin ainakin jonkin aikaa ja vahvistetaan keskinäistä positiivista riippuvuutta. Samalla luottamukseen nojaava pienryhmä on opettajalle hyvä työkalu yhteistoiminnallisiin työtapoihin. Aikaa ei kulu luottamuksen rakentamiseen tai oman ryhmäroolin löytymiseen. Niin yksinkertaista se on. Se, miten tämä järjestetään on hiukan monimutkaisempaa. Siihen olen käyttänyt osaamistani ainakin kolmeen kirjaan.

Vaikka oppilaiden tukiverkosto, sosiaalinen pääoma olisivat kunnossa, niin kiusaamista voi silti sattua. Sille on tyypillistä, että se alkaa salassa koulun aikuisilta. Hyvä ennaltaehkäisykeino on suorittaa säännöllisiä anonyymejä kyselyjä luokassa, jolloin luokkaa ohjaava opettaja voi heti ottaa nousevan ongelman käsittelyyn. Ihmeen vähän käytetään tätä työkalua, josta itsellä on todella hyviä kokemuksia. Esimerkiksi ilmainen Classpirit   ohjelma on opettajalle hyvä apu. 



torstai 15. lokakuuta 2020

Opettaja vaikuttaa hyvinvointiinsa

 Nyt tuli todella jännittävä tutkimus!



Onhan aina kiva lukea tutkimuksia, jotka vahvistavat omia näkemyksiä.... Kaiken vahvistusvirheen uhallakin laitan tätä jakoon (linkki tutkimukseen)

Oli ihanaa lukea havaintoja siitä, että opettaja voi omilla ratkaisuillaan vaikuttaa paljon työssä jaksamiseen tai sanoisin mieluiten työssä iloitsemiseen. Tutkijat seurasivat 54:n ekaluokan opettajaa mitaten stressitasoja, vuorovaikutuksen laatua ja pedagogisen työn laatua. Lisäksi tarkkailtiin silmäliikekameran avulla opettajien huomion kiinnittymistä opetustilanteissa. Kolmannes opettajista koko melko paljon tai paljon stressiä. Erinomainen uutinen oli, että opettaja voi vaikuttaa omilla ratkaisuillaan työssä jaksamiseensa.

Uutta, ainakin minulle, oli tässä tutkimuksessa, että työhyvinvointia tarkasteltiin myös suhteessa pedagogisen työn laatuun. Tiedämme nimittäin, että stressiä voi purkaa vapaa-ajalla ja lomilla monin tavoin, kuten tämäkin tutkimus kertoi. Tärkeää olisi tietää, miten stressiä vältetään.

Pedagogista laatua tutkittiin tarkkailemalla opettajien opetustyyliä kolmeen ryhmään jakaen: opettajajohtoinen, lapsilähtöinen ja lasten johtama ohjaustyyli. Tämän lisäksi tarkkailtiin opettaja-oppilas vuorovaikutuksen laatua (tunnetuki, toiminnan organisointi ja ohjauksellinen tuki).  Mahtavaa!

Tulokset tukivat omia kokemuksiani opettajana, mikäs sen parempaa! Iso osa stressin synnystä liittyi jo aiemmin löydettyihin syihin: liian pieniin resursseihin, heikkoon johtamiseen ja opettajien kokemukseen, että ei voi vaikuttaa tarpeeksi työhönsä. Mutta uuttakin löytyi. Lainaan muutaman tärkeän havainnon:


"Lapsilähtöinen ja opettajajohtoinen ohjaustyyli olivat yhteydessä työn imuun sekä syksyllä että keväällä. Lapsilähtöisempi ohjaustyyli oli yhteydessä korkeampaan työn imuun ja opettajajohtoisempi matalampaan työn imuun. Työstään innostunut opettaja osallistaa oppilaita, ottaa heidän tarpeensa ja kiinnostuksen kohteensa huomioon ja edistää aktiivisesti oppimista. Sen sijaan opettajajohtoinen ohjaustyyli, jossa kaikille oppilaille tarjotaan samat tehtävät ja opettaja pitää kiinni omista suunnitelmistaan, ei myöskään ruoki hänen omaa innostumistaan työstään. Palautumisen ulottuvuuksista korkeampi taidonhallinta oli sekä keväällä että syksyllä yhteydessä lapsilähtöisempään ohjaustyyliin ja keväällä vähäisempiin opettajajohtoisiin käytänteisiin."


"Tulokset antavat viitteitä siitä, että opettajan työhyvinvointi on yhteydessä jokapäiväiseen vuorovaikutukseen luokassa. Hyvinvoiva opettaja tarjoaa laadukasta vuorovaikutusta, jolle on luonteenomaista herkkyys oppilaiden tarpeille, kyky niihin vastaamiseen sekä myönteinen oppimisilmapiiri. Lisäksi opettaja, joka ei kamppaile työssä jaksamisen pulmien kanssa, kykenee myös pitämään kiinni sovituista säännöistä ja toimii luokassaan proaktiivisesti"

En ole tutkija, vaan olen aina pitänyt itseäni tekijänä. Olen tuntenut opettajan työn imun innostavana ja osittain onnellisten sattumusten kautta päätynyt opintielle, jossa innostuksen saattoi säilyttää. Tutkimus ei muutu käytännöksi ilman välittäjää, työn tekijää. Tässä tutkimuksessa on toivoa. Nimittäin jos on väsynyt, pettynyt työhönsä, kärsivät myös oppilaat siitä. Jotain on siis tehtävä. Opettaja ei voi vaihtaa oppilaitaan, koulun johtoa, opetussuunnitelmaa tai vanhempia. Mutta itseään voi muuttaa. Siihen tarvitaan toki tukea tukea, työnohjausta, yhteistyötä ja osaamista, jolla ohjata omaa työtä. Tämän tutkimuksen kaltaiset julkaisut voivat auttaa paremmalle uralle.

Keskeinen päätelmä on: "Koska opettajan kokema työhyvinvointi, ohjaustyyli ja opettaja-oppilasvuorovaikutus ovat yhteydessä toisiinsa, suositellaan pedagogisen työn laadun ja sitä kautta opettajan hyvinvoinnin tukemista luokkahuoneen vuorovaikutusta vahvistavan intervention avulla."
Ihan samaa mieltä. 








maanantai 5. lokakuuta 2020

Koulumenestyksen riskitekijä?

 Lokakuu alkoi leppeänä. Siltikin tai siitä syystä käsittelen taas poika-kysymystä.

Onko poika-sukupuoli koulumenestyksen riskitekijä? (HS 23.8.2020) Näin otsikoivat kolme alojensa arvostettua asiantuntijaa Hesarin Mielipide-sivulla elokuussa.

Ilkka Kaitila, Nina Sajaniemi ja Vappu Taipale kirjoittavat jälleen kerran tärkeästä aiheesta, johon ei tunnu löytyvän mitään toimenpiteita, paitsi keskustelua. Olisi kovin tarpeen tehdä muutakin kuin seurata tilannetta. 

"Onko biologinen, psykofysiologinen sukupuoli unohtunut oppimista arvioitaessa?"

Kirjoittajat toteavat asian, joka on ollut pitkään tiedossa. Kouluun tultaessa ei poikien ja tyttöjen osaamisessa ole ryhmänä merkittäviä eroja (suuria eroja on yksilöllisesti), mutta erot kasvavat koulun edetessä. Poikien arvosanat ovat peruskoulun päättyessä kaikissa aineissa tyttöjä huonommat. Syrjäytyneistä on valtaosa poikia. Eroja on sen sijaan  keskimäärin biologisessa kehityksessä. Pojat kypsyvät neurobiologisesti hitaammin.

"...Ehkä ei pidä vain tyytyä siihen, että pojat eivät jaksa keskittyä, koska he ovat poikia. Pojat eivät ole tyttöjä kelvottomampia – nykyisessä koulussa ja kotona heidän alisuoriutumisensa hyväksytään liian usein. Ehkäpä kannattaa ottaa huomioon biologia ja auttaa poikia oppimaan ja keskittymään heidän kehitystasonsa mukaisesti."

Tähän asti onkin selvää. Vaikka voitaisiinkin sopia, että poikia tuetaan entistä paremmin, on varmasti vaikea sopia siitä, että miten? Pedagoginen autonomia on opettajille tärkeää, mutta varmasti olisi kokeiltava millainen opetuksen järjestely motivoi ja innostaa keskimäärin poikia paremmin. Jostain syystä koulussa on ilmeisesti jo vuosikymmeniä ollut käynnissä kehitys, jonka vaikutuksesta koulu suosii tyttöjä. Näin on ainakin tulosten mukaan ajateltava.  Kun poikia tai tyttöjäei voi muuttaa, pitää koulussa tehdä muutoksia.

Tämä on vaikea aihe siinäkin, että vieläkään ei voida irroittautua vanhoista leireistä ja näkemyksistä sukupuolien rooleista koulutuksessa. Sen mukaan poikia suositaan ja tyttöjä pitää tukea opinnoissaan. Maailmanlaajuisesti näin on edelleen, mutta meillä tytöt ja naiset ovat jo aikoja sitten valloittaneet koulutuksen parhaat paikat. Tulee nähdä tämä meidän omana ongelmana, varsinkin kun naapurissa Virossa, joka on nykyinen Pisa-tähti, ei eroja sukupuolten välillä juurikaan ole. Tuntuu vieläkin, että poikien huonoa koulumemestystä on kovin vaikea käsitella sellaisena kuin se on: tasa-arvokysymyksenä.

On ollut melkoisen suututtavaa seurata omalla opettajan uralla tätä pitkään jatkunutta kehitystä. Kyseessä ei voi olla vain Suomessa vallitseva luonnonlaki, jonka mukaan pojat ovat poikia siten, että menestyvät koulussa ja elämässä huonommin.

Voitaisiin aloittaa tieteellisesti. Kirjoittajat ehdottavat: "Koulutuspoliittisissa ratkaisuissa ja suunnittelussa olisi kuultava myös lasten psyykkisen ja fyysisen kehityksen asiantuntijoita, muun muassa lastenlääkäreitä."

Varsin kannatettavaa.  Yleensä olen optimisti, mutta tässä asiassa en usko nopeisiin parannuksiin. Käytännön toimista sopiminen on vaikeaa, ainakin valtakunnallisesti. Moni opettaja ja koulu toteuttaa onneksi jo nyt uuteen tasa-arvoisuuteen tähtäävää koulunpitoa. 





perjantai 25. syyskuuta 2020

Miksi kiusaaminen ei lopu?

 Aina sama juttu.

Taas on julkisuuteen (mediaan) ilmestynyt vahvasti keskustelu kiusaamisesta ja sen lopettamisesta.
Esimerkiksi YLE on ansiokkaasti nostanut aihetta esille. Mutta ei tarvitse olla edes pessimisti arvatakseen, että kiusaaminen ei lopu... Jaa miksi?

Kun jokainen on kokemusasiantuntija kouluasioissa, niin aika monet esiintyvät ongelman ratkaisijoina tuomalla yhä uudelleen esiin toimia, joilla ei ole päästy kovin pitkälle: Pienemmät ryhmät. Lisää erityishenkilöstöä kuten psykologeja, erityisopettajia, kuraattoreita, kouluterveydenhoitajia, kouluvalmentajia, kouluavustajia, yhteisöpedagogeja. -- Ja mitä niitä onkaan. Sanotaan taas, että pitää olla nollatoleranssi, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan. Aika paljon paukkuja on koko 2000-luvulla laitettu kiusaamisen "ehkäisyyn" kun todellisuudessa on pikemmin hoidettu kiusaamisen seurauksia. Tietysti on tärkeää sammuttaa tulipalot, mutta pitää huolehtia myös siitä, että paloja ei synny. Kiusaaminen ei lopu tapahtumien ulkopuolelta tulevalla avulla.

On myös tarpeen täsmentää termejä. Kun nyt on ollut esillä myös pahoinpitely koulussa ei se minusta oikein sovi kiusaaminen-termin alle. Pahoinpitely on väkivaltaa, joko satunnaista tai suunniteltua, mutta olisi parempi käyttää sanaa pahoinpitely, joka on rikos. Sitten on kiusaamista ja kiusoittelua, harmaan kaikki sävyt, joita on usein vaikeampi havaita ja hoitaa kuin selkeä pahoinpitely.

Mennään kuitenkin keskeiseen asiaan. Koulussa kiusaaminen on pitkälti ryhmäilmiö, sosiaalinen tapahtuma. Jos kiusaamista hoidetaan henkilöiden välisenä konfliktina, jää hoitamatta tai paremminkin kasvattamatta se yhteisö, joka sallii kiusaamisen. Terve, myönteinen yhteisö suojaa kiusaamiselta. Koulussa on rakenteita ja käytäntöjä, jotka synnyttävät turvattomuutta ja altistavat kiusaamiselle. Opettajilla ei ole yleensä yhtenäistä käsitystä (tai osaamista) siitä, miten ryhmistä saadaan turvallisia, itseohjautuvia ja koulumyönteisiä. Kiusaaminen ei lopun ohjelmilla tai henkilöstön lisäämisellä, jollei koulussa noudateta yhteisöllistä pedagogista ohjelmaa. Olisi nähtävä kaikkein tärkeimmäksi se, että koulu on kaikille turvallinen. Tämä hoituu parhaiten niin, että kaikilla on hyvä turvaverkko osana sosiaalista pääomaansa. Koulu voi tukea pitkäjänteisten ystävyys- ja opettaja-oppilas suhteiden kehittymistä. Koulussa voidaan opettaa yhteistoimintataitoja ja kehittää oppilaiden (ja miksei opettajienkin) itsearviointikykyä. Koulupäivien rakennetta voidaan muokata oppilaslähtöiseksi. Paljon voidaan tehdä ilman lisöäkustannuksia, jos koulussa saadaan aikaan painopisteen muutos, toimintakulttuurin vahva kehittäminen. Hirmu vaikeaa opettajien autonomiankin takia, mutta mahdollista.

Juuri luin, että Espoo lopettaa "pieniä" kouluja. Kouluissa pitää olla ainakin neljä rinnakkaisluokkaa. Tämä tavoite perustuu varmaankn taloudelliseen tehokkuuteen. Millainen hinta on luonnollisen yhteisöllisyyden menetyksellä? Koulujen koon nopea kasvu on ollut trendi jo pitkään. Se johtaa automaattisesti turvattomuuden lisääntymiseen jo matkojen pitenemisenkin takia. Suuressa joukossa yksilö tuntee olonsa uhatuksi ja oma pysyvä turvaverkko on erittäin tärkeä. Jäsentymätön lauma on helposti vihamielinen. Näitä asioitakin pitää miettiä, kun haluamme lisätä lasten ja nuorten hyvinvointia. 

Oppilaan paras turva on hyvät kaverit, sellaiset jotka kulkevat rinnalla vuosia. He ovat kasvukumppaneita, jopa elinikäisiä ystäviä. Sellaisia tarvitsevat kaikki. Jos tästä huolehtiminen ei ole kenenkään hommaa, niin sitten jatketaan yhä uusien paikkaavien toimien ketjua. Sosiaalisen pääoman kerryttäminen on kuitenkin Opetussuunnitelmassa määritelty koulutuksen tehtäväksi. Pitäiskö se ottaa ihan todesta?

Lisäys: Ymmärrän kyllä että kiusaaminen tai väkivaltainen käytös ei lopu kouluissa (ihmisissä) vaikka oltaisiin kuinka suojaavissa yhteisöissä tai omataan hyvä sosiaalinen pääoma. Ihminen on väkivaltainen, tästä ominaisuudesta on ollut evoluutiossa paljon hyötyä. On houkuttelevaa, lapsillekin, olla vahvemman puolella, jotta ei joudu heikompaan asemaan. Ryhmäilmiöt ovat helposti erottelevia ja väkivaltaisia, jos niitä ei päämäärätietoisesti ohjata. Silti jää jäljelle meidän selviytymisvietistämme nouseva kyky toimia julmasti. Siksi kasvatus.





sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Onko pakko?

 Jokin aika sitten osallistuin sosiaalisessa mediassa ammatilliseen keskusteluun siitä, onko oppilaiden pakko mennä suihkuun liikuntatunnin jälkeen. Kysyin tätä itseltäni 90-luvun alussa. 

Oikeastaan koko kysymyksen asettelu tuntuu väärältä. Opettajilla kun ei ole käytettävissään pakkokeinoja. Opettaja ei voi pakottaa mihinkään (paitsi vaaratilanteissa). Yhteiskuntamme on kehittynyt vaiheeseen, jossa yksilön koskemattomuus on lastenkin oikeus ja kasvattaminen on ohjaamista oikeaan suuntaan.

Korona-aikana meille tuotiin hallituksen taholta ilmaisu, joka sopii kouluunkin: Vahva suositus. Sekin muuten ymmärrettiin osaksi väärin ja luultiin pakoksi. Totta kai opettajat kehottavat (vahvasti) oppilaitaan pesytymään ja huolehtimaan hygeniasta, sehän kuuluu kasvatukseen. Ketään ei kuitenkaan voi väkisin viedä suihkuun, sehän olisi virkavirhe tai mikähän termi siihen sopii. On suorastaan outoa, että samaa keskustelua on käyty eri yhteyksissä esim. kännykän takavarikoinnista. 

Omaan kouluaikaani kuului se, että aikuinen saattoi pakottaa ja etenkin opettaja. Jos oppilas ei poistunut luokasta, hänet vietiin tukasta vetäen, jos ei syönyt häntä syötettiin. Aika karmeaa, mutta siihen lapset saivat tottua. Kaikki on nyt toisin. Iso ero on siinäkin, että emme elä yhtenäiskulttuurissa. Kodeilla ja yhteiskunnalla on monenlaisia odostuksia koulun suhteen. Teki niin tai näin, niin joku voi aina olla eri mieltä. Siinä sitten luovitaan. - Joku saattaa olla sitäkin mieltä, että lasta pitää pakottaa. Meillä on kuitenkin laki, joka antaa suojaa.

Ehkäpä kysymyksellä tarkoitettiinkin sitä, että onko kouluissa tapana tai sääntönä, että liikunnan jälkeen mennään suihkuun? Nykyään on varmaan monia käytäntöjä. Alastomuuteen suhtautuminen on muuttunut melkoisesti viime vuosikymmeninä, etenkin lapsilla, harmi kyllä hieman ahdistuneempaan suuntaan. Osa lapsista saattaa myös kulttuurisista syistä kokea mahdottomaksi mennä suihkuun tilaan jossa on muitakin. Paras toimintatapa on varmaan tilanteen mukainen harkinta, niin että lapsen etu on tärkein. Yksilöllinen kulttuuri on omalla tavallaan hankala, kun koulussa kuitenkin ohjataan ryhmiä. Mutta siihen on totuttava.

Se 90-luvun kysymys? Syntyi tilanne, jossa ensimmäistä kertaa eräs poika (uusi oppilas) kieltäytyi menemästä suihkuun liikuntatunnin jälkeen, olisiko ollut noin 4-luokkalainen. Huomasin heti, että kaikki muut pojat odottivat, että mitä siitä seuraa. Oli tulossa esimerkkitapaus. Tai niin luulin. Tulin itkettäneeksikin poikaa, kun tivasin syitä kieltäytymiseen (olimme tietenkin kahden). Mitään kunnon syytä en saanut, mutta lopulta älysin sopia, että poika käy suihkussa, kun muut ovat poistuneet. Muille selitin että tämä on poikkeus. - Illalla sain pojan äidiltä soiton, jossa hän kertoi lapsensa mielenterveyteen liittyvistä vaikeuksista. Niistä olisi ollut tarpeen tietää etukäteen. Kaikki sujui lopulta aika hyvin. Ilmoitin muulle ryhmälle, että kyseisen pojan kanssa on sovittu, että hän menee suihkuun kun muut ovat käyneet - tai käyttää opettajan suihkua joka on omassa tilassa. Ei syntynyt ainakaan pahempia pulinoita. 

Noihin aikoihin alkoi syntyä yhä enemmän tilanteita, että osa pojista ei halunut mennä muiden kanssa suihkuun. Peli oli menetetty, mutta yleisistä syistä. Minunkin oli sanottava oppilaille, että kyseessä vahva suositus joka perustuu henkilökohtaisen hygenian hoitoon. He, jotka kokivat alastomuuden yhteisessä tilassa kiusalliseksi, eivät tietenkään valistuksesta saaneet juuri motivaatiota ylittää ahdistustaan. Viattomuuden aika oli ohi, syyt olivat kulttuurin muutoksessa. Ei haluttu, eikä voitu pakottaa. Sinänsä hyvä tilanne - jäljelle jääkin sitten kasvatus. Ammatillisen kehittymisen kannalta se onkin parasta.








sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Hyvinvointi on ensiarvoista

 Hesarin mielipidesivuilla kirjoittivat Mikko Puhakka ja Martti Iivonen tärkeästä aiheesta "Hyvinvointi on edellytys koulumenestykselle" (HS 24.8.2020). Kirjoittajat ovat hyvällä asialla ja osaavat myös kätkeä kiistellyn viihtymis-sanan  helpommin ymmärrettävään muotoon ja asiayhteyteeen. Viihtyminen ja hyvinvointi liittyvät  tiukasti toisiinsa.

Olemme Liisan kanssa markkinoinneet pedagogisen viihtymisen käsitettä, jotta ei jouduttaisi väittelyyn siitä, että ei aina voi olla kivaa tai että ei opettaja ole viihdyttäjä. Harmillisesti kielessämme viihtyminen liittyy viihde-sanaan, jolla on ristiriitainen painolasti, ainakin kun puhutaan kasvatuksesta ja opetuksesta.

Kirjoittajat viittaavat siihen, että suomalaisessa koulussa on yhä enemmän oppilaita, jotka uupuvat ja kärsivät mielenterveyden ongelmista. Lisäksi kouluviihtyvyys on heikko, vaikka oppimistuloksissa olemmekin olleet huippuja. "Koulujärjestelmässä painotetaan edelleen teoreettisuutta ja tiedollista substanssiosaamista, mutta sivistyksen edistäminen ei saa tapahtua hyvinvoinnin kustannuksella." Kirjoittajat toivovat koulujen tekevän hyvinvointisuunnitelman, jonka avulla voidaan muuttaa koulun toimintakulttuuria lisäämään viihtyvyyttä ja hyvinvointia. He mainitsevat muun muassa Kiva- ja Versotoiminnan ja elämänhallintataitojen harjoittelemisen. Omana näkökulmana lisään  oppilaan kokeman koulupolun ja sen tuottaman turvallisuuden/turvattomuuden.

Viihtymistä tai "yhteishenkeä" edistetään kouluissa usein ryhmän ulkoa tulevilla toimilla tai lyhyillä projekteilla. Turvallisuus on hyvinvoinnin perusta, se on oma lähtökohtani näihin asioihin. Sitä voidaan koulussa edistää varmistamalla, että kukaan ei ole yksin - eikä niin sanotussa huonossa seurassa. On päästävä tapahtumien sisään. Lasten ja nuorten omat turvaverkot, so. kestävät ystävyyssuhteet, tuovat parhaiten turvaa ja hyvinvointia sekä kouluun että koulun ulkopuolelle. Mikäli koulun toimin pyritään edistämään  hyvinvointia vain koulussa, ei hyviin tuloksiin päästä.  Melko helposti voidaan koulussa muodostaa pitkäkestoisia oppivia ryhmiä, joihin muodostuu myönteinen riippuvuus eli kestävät kaverisuhteet. Näitä oppivia ryhmiä voidaan opetuksen ohella tukea monin tavoin ja suunnata erityistukea niiden kehittymiseen, mieluummin kuin että ongelmia korjataan vain yksilötasolla, tapahtumien ulkopuolella. Koulussa kaikki tilanteet ovat sosiaalisia, julkisia ja yhteisön voimin hoidettavissa.

Monet merkit viittaavat siihen että kouluissa ei voida enää edetä suuntaan, jossa yksittäisetn oppilaiden ongelmia hoitavat yhä useammat asiantuntijat. Yhä suuremmat kouluyksiköt vaativat oppilaiden sosaalisilta taidoilta ja verkoilta yhä enemmän. Yhteisöllisyys heikkenee jos ei tunne olevansa yhteisön jäsen, yhteistä tavoitetta toteuttamassa. Turvattomuuden lisääntyessä nousee vihamielisyys ja välinpitämättömyys esiin. Lauma jossa yksilöt eivät tunne toisiaan, on helposti vihamielinen. En näe muuta ratkaisua kuin yhteisöllisyyden vahvistamisen. Se alkaa siitä, että jokaisen tuntee kuuluvansa turvalliseen pienryhmään.


Asiaa voinee hoitaa eri tavoin, päämäärä on tärkeä ja yhteinen tahtotila sen toteuttamiseen. Opettajat eivät nykyisin oikein voi vain opettaa, he joutuvat/pääsevät yhä enemmän valmentamaan oppimiseen kasvua ja rakentamaan hyvinvointia ryhmiin. Onhan se kiinnostavaa, yhdessä!




keskiviikko 26. elokuuta 2020

Arvioinnin ristiveto

 Marika Toivolaa fanitan. Matikanope ja tutkija, joka jaksaa uudistaa ja kyseenalaistaa. Hän on käänteisen oppimisen ja arvioinnin edelläkävijöitä. Olen Hesarin mielipideosastolta löytänyt kolme itseäni kiinnostavaa kirjoitusta, joista Marikan on ensimmäinen.

Eikö koronakevätkään nostanut huolta arvioinnista? - oli otsikko kirjoituksessa (HS 22.8), jossa Marika nostaa esiin tärkeän arvioinnin kaksijakoisen luonteen ja kysyy pitääkö niin olla. " Arvointi on mitä suuremassa määrin eettistä toimintaa. Se konkretisoi oppilalle opettajan ihmiskäsityksen. Harva tulee miettineeksi, kuinka tyly opintokokonaisuuden lopuksi pidettävän summatiivisen kokeen viesti on: aivan kuin oppilas olisi vain arvostelun kohde, jonka ei uskota voivan muuttaa toimintaansa palautetta saatuaan." Moni opettaja protestoi: Ei ole muuta vaihtoehtoa, näin koulu toimii. Mutta onhan opettajalla vapaus kohdata oppilaansa haluamallaan tavalla- ja velvollisuus noudattaa opetussuunnitelman edellyttämää monipuolista arviointia.

Marika Toivola käsittelee arvioinnin summatiivista ja formatiivista muotoa. "Toisin kuin summatiivinen arviointi formatiivinen eli oppimisen aikainen arviointi konkretisoi oppilaalle, että opettaja ei pelkästään usko oppilaan kehityskelposuuteen vaan myös auttaa oppilasta kehittymään havaittujen puutteiden pohjalta."  Opettaja on työssään puun ja kuoren välissä. Hän on sekä yhteiskuntapoliittinen toimija että ihmisen yksilöllisen kasvun tukija. Nämä tehtävät eivät tosin ole välttämättä ristiriidassa, mutta usein ovat. Yhteiskunta (etenkin työmarkkinat) toivoo tuottavaa työvoimaa ja koulutukseen laitetun taloudellisen panostuksen tuottoa, toisaalta hyvinvointivaltion yleinen tavoite on hyvä elämä, johon on yksilöllisiä polkuja. Opetus ja kasvatus ovat koulun tehtäviä. Opetetaan elämässä tarvittavia tietoja ja taitoja sekä kasvatetetaan, tuetaan yksilön liittymistä yhteisöön siten, että hänellä on mahdollisuus kasvaa täyteen mittaansa. Arvioinnin pitäisi tukea molempia tavoitteita, ehkä tärkeimpänä auttaa oppilasta näkemään omat vahvuutensa ja motivoida elämänmittaiseen kehittymiseen.

Opettajalle arviointi saattaa olla jotain, mitä tehdään urakalla. Itselleni se oli aina melko epämieluisaa. Kun joutui antamaan heikkojakin arvosanoja, oli aina mielessä se, että miten tämäkin arvosana vaikuttaa? Ei ainakaan kannustavasti. Arvosana ei yleensäkään ole kovin laaja-alainen viesti. Sitä voi laajentaa esimerkiksi arviointikeskusteluilla ja oppilaan oman tavoitesuunnitelman avulla. Arviointi on myös vallankäyttöä, joten sitä tehdessä pitäisi mahdollisimman tietoinen omasta toiminnasta.

Onko niin, että summatiivinen arviointi koetaan edelleen tärkeimmäksi arvioinnin muodoksi? Ainakin se on yleensä arvioinnin näkyvin muoto. Silti, olen samaa mieltä siinä, että formatiivinen arviointi on oppimisen ja oppilaan kannalta se tärkeämpi arvioinnin muoto. Marika toteaa, että opettajia on velvoitettu jo kahdenkymmenen vuoden ajan edistämään arvioinnillaan sekä oppimista että oppilaiden itsearviointitaitoja. "Osaamisen mittaaminen ei ole tulostavoite, vaan mittauksia tehdään, jotta tiedetään, missä ollaan tällä hetkellä ja mitä apuja tarvitaan, jotta todellakin päästään sinne minne ollaan menossa."

Arviointi on yhteisöllinen asia. On hyvä, jos koulun työyhteisössä varataan aikaa yhteiseen pohdintaan arvioinnin muodoista ja tehtävistä. Millainen arviointi palvelee/kannustaa parhaiten kaikkien oppimista? Sitä on hyödyllistä yhdessä linjata.



sunnuntai 9. elokuuta 2020

Koulumysteeri - pojat

 Kiitos paljon Hesarin päätoimittaja Anu Ubaud! Otit tänään kolumnissasi esille mielestäni koulumaailman polttavimman pedagogisen ongelman: Mitä pojille tapahtuu ekaluokan jälkeen? -ja jos saan lisätä, ehkä jo ekalla luokalla. Varsinkin Suomessa.

Tutkimuksen ovat kivoja, kun ne tuovat esiin tärkeitä ilmiöitä, jotka kyllä näkyvät, mutta joita emme ymmärrä. Kansallinen koulutuksen arviointikeskus (Karvi) on mitannut ekaluokkalaisten lähtötason osaamista. On selvinnyt, että yksilölliset osaamisen erot vastaavat jopa kolmen vuoden kehityseroja. Sen sijaan alueellisesti eroja ei juuri ole. Myös tyttöjen ja poikien osaaminen on samantapaista. Mutta: Peruskoulun päättövaiheessa tyttöjen ja poikien osaamisessa on suuria eroja. Suurin osa koulupudokkaista on poikia. Tytöjen ja poikien lukutaidon erot ovat OECD - maiden suurimmat. Tästä ilmiöstä kertovat suuret kansainväliset vertailevat tutkimukset kuten Pisa ja TIMMS lahjomattomasti.

Olen kyllä jo vuosikymmeniä hämmästellyt, miten koulutuksen arviointi ja ohjaus ei ole osanut reagoida yhä pahenevaa tilanteeseen. Kouutusjärjestelmämme on kehittynyt niin, että se syrjäyttää osan pojista ja antaa yleensäkin pojille heikommat arvosanat ja huonommat mahdollisuudet jatko-opintoihin. Tätä ei voi pitää luontevana, sillä ilmiö on erityisesti meillä voimakas. Esimerkiksi nykyinen koulutusmenestyjä Viro ei kärsi tästä ilmiöstä.

Tämä on vaikea aihe. Juurihan meitä on opetettu, että tyttöjä pitää kannustaa, heidän itsetuntoaan tukea. Sukupuolirooleista pitää päästä eroon, ei ole tyttöjen tai poikien harrasteita ja niin edelleen. Olisikö tässä yhteydessä sukupuolisensitiivisyyskin muuttunut sukupuolierojen tunnistamisesta samankaltaisuuteen pyrkimiseen - ja onko tässä ongelma? Yksilöitä tulee kohdella kunnioituksella, mutta koulun kasvatusjärjestelmä on aina ryhmätapahtuma. Omalla, pitkällä  opettajauralla olen nähnyt, miten tytöt ovat voimaantuneet ja ottaneet usein luokan johtajuuden sekä parhaat arvosanat. Samalla on näyttänyt että osalle pojista on jäänyt häirikön ja koulupudokkaan roolit. Kaikki tämä on tapahtunut melkein luonnostaan? 

Kehityksen pysäyttäminne tulee olemaan vaikeaa. Ensin pitää ymmärtää, mistä on kyse. Sitten voidaan etsiä toimenpiteet, joilla vaikutetaan tervehdyttävästi, sekä koulujen toimintakulttuuriin että lasten ja nuorten kulttuuriin. Pojat pitää saada osallisiksi omaan oppimiseensa ja liittymään kouluyhteisöön. Uskon lujasti, että yhteisöllinen pedagogia on tässäkin avainasemassa. Kannustava ja huolta pitävä yhteisö ei päästä ketään putoamaan. Usein näyttääkin siltä, että heikosti koulussa menestyvät pojat löytävät toisistaan heimon, joka "auttaa" toisiaan epäonnistumaan koulussa. Hyviä, koulussa pärjäämiseen auttavia kavereita ei enää ole. Siinä voi koulu auttaa.

Pitäisi voida tutkia ja keskustella, onko poikien ja tyttöjen edelletyksissä, esimerkiksi tunnetaidoissa eroja. Käytännössä näyttää siltä, että etenkin pojilla on vaikeuksia itsesäätelyssä, jota opiskelun itsenäinen vastuunotto edellyttää. Onko se kasvatuksen tulosta, koulun toimintakulttuurista johtuvaa vai jonkin hitaamman kehityksen vaikutusta, sitä ei kai vielä oikein ymmärretä. Mutta jotain pitää todellakin tehdä, pian. Ulkopuolisuutta ja elämisensä tarkoituksettomuutta kokevat nuoret miehet ovat yhteiskunnalle paitsi kalliita niin myös usein ongelmia tuottavaa porukkaa, näin ainakin historia on osoittanut.

Jokainen opettaja ja kasvattaja voi tehdä paljon. Koko toimintakulttuuria ei yksi opettaja muuta, mutta kohtaamisen luonteen voi aina itse säädellä. Jos kuulee moitteita peruskoulussa yhdeksän vuotta, ei minäkuva voi olla kovin rakentava. He, joilla ei mene hyvin, tarvitsevat tukea itsetunnon rakentamisessa. Meiltä, jotka olemme sen horjuttaneetkin.




sunnuntai 2. elokuuta 2020

Lukujärjestys

Elokuun alku siirtää väistämättä kouluväen ajatuksia lukuvuoden alkuun. Lukujärjestys on mielessä.
Sana on kyllä melkoisen vanhentunut, koska se kertoo että asioita luetaan, järjestyksessä. Sehän kuvaa aikaa kun yksi luki ja muut opettelivat ulkoa. Työjärjestys - sana ei ole sen parempi, koska vain opettajat ovat koulussa töissä, oppilaat eivät ole työsuhteessa, he ovat oppimassa ja kasvamassa. No, enpä ole keksinyt itse parempaa.

Ihanteellinen lukujärjestys? No se olisi ollut jo kevätlukukauden lopussa valmiina, jolloin oppilaat, opettajat ja vanhemmat olisivat voineet rauhassa viettää kesänsä ja suunnitella syksyn toimintaa.
Se olisi sellainen, jossa esimerkiksi ei päiviä pilkota oppitunteihin, vaan kokonaisuuksiin. Jonka avulla viikko aloitetaan ja lopetetaan omassa kiinteässä ryhmässä. Vaativat projektit ovat keskellä viikkoa. Ainakin yksi päivä viikossa on rauhoitettu koko luokan/ryhmän yhdessäololle, jolloin voidaan toteuttaa pitempiä opintoretkiä ilman isompia ongelmia. Siis haave?

Lukujärjestys laaditaan kai yleisesti opettajien ehdoilla, opettajien toimesta. Enpä ole juuri kuullut, että oppilaat tai vanhemmat osallistuisivat lukujärjestyksen tekoon. Varmaan se monille rehtoreille ja opettajille sopisi, mutta käytännössä lukujärjestys on enemmän tekninen yhtälö kuin pedagoginen ohjausväline. Vähän harmi.

Koulussa on niin paljon lukujärjestyksen pedagogiaa rajoittavia tekijöitä, että usein lukujärjestyksen pedagoginen ulottuvuus jää kokonaan pois. Kunhan saadaan tilkkutäkki jotenkin kursittua kokoon. 
Mutta, huomasin kyllä pitkällä opeuralla, että lukujärjestys kuljettaa työviikkoa paljonkin. Se tukee vuoden työtä rytmillään joko hyvin tai vähemmän hyvin. Luokanopettajan on mahdollista muokata lukujärjestystä jonkinverran itse, vaikka yhdessä oppilaiden kanssa. Aineopettaja ei oikeastaan voi lukujärjestystään muuttaa. Nyt, kun yhteisopettajuutta on alettu puheen lisäksi  joissain paikoin toteuttamaan, tulee lukujärjestykseen ihan uusia elementtejä.  Toivottavasti lisää joustavuutta.

Melko ikuinen väitely liittyy lukujärjestysasioissa jaksoihin. Niiden tarve on kai syntynyt aineopettajien tuntien jaosta, pedagogista tarvetta en helposti löydä. Voihan olla kiva että viikkorytmiin tulee vaihtelua, mutta kaikkiaan on varsinkin suurissa kouluissa jo muutenkin tarpeeksi muuttuvia tekijöitä. Pysyvyys tuottaa turvallisuutta ja rauhaa.

Vähitellen kouluissa pitäisi liukua ainejakoisuudesta kokonaisopetuksen suuntaan. Se palvelisi tiedon mielekästä käsittelyä ja koulun kasvatustehtävää paremmin. Iso urakka, mutta tulee tapahtumaan. Siilomainen tiedon käsittely ei ole nykypäivää. Itselle paras lukujärjestys oli, kun useimpien tuntien kohdalle laitoin OT (oppitunti), jolloin elettiin viikkosuunnitelmien mukaan. Näin syntyi joustavuutta ja mahdollisuus liittää opittavaa ainesta yhteen.

Ei ole helppoa, ei. Miten kehitetään lukujärjestyksiä oppilaslähtöisiksi, sen sijaan että ne ovat opettajien työlistoja? Miten kuullaan kotien toiveita? Miten lukujärjestyksen avulla voidaan tukea oppilaiden sosiaalisten suhteiden kiinteyttä ja samalla turvallisuutta? Miten lukujärjestys mahdollistaa oppivien ryhmien kasvun? Miten työviikko rytmitetään toimivaksi kokonaisuudeksi? Lukujärjestys vaikuttaa koulussa viihtymiseen ja jaksamiseen paljonkin, väitän. Onkohan asiaa tutkittu?

Tiedostan vallan hyvin, että lukujärjestys on reunaehtojensa synnyttämä. Mutta kaikki luova liikkumavara kannattaa käyttää ja ainakin pyrkiä luomaan lukujärjestyksistä kokonaisuuksia, luokille ja opettajille. Ja sitten pitäisi keksiä joku järkevä uussana koko lukujärjestykselle... Semmoinen joka kuvaa nykyistä tehtävää paremmin. Mutta en nyt keksinyt....


tiistai 7. heinäkuuta 2020

Viisautta voi oppia

Tämä on hyvä aihe. Luin ja kuuntelin juttuja kirjasta jota en ole vielä lukenut:


Aihe on ajankohtaisempi kuin ehkä koskaan, koska kaikesta tiedon tulvasta huolimatta ihmisten tai organisaatioiden toiminta ei näytä läheskään aina viisaalta. Ilahduttavaa on, että aihe, josta yleensä kirjoittavat vanhat "viisaat" miehet on nyt naistutkijoiden otteessa.

Yliopisto-lehti 5/20 julkaisi toisen kirjoittajan Jenni Spännärin haastattelun. Olen kovin samaa mieltä tästä: "Viisas on myötuntoinen. Hän ei ruoski itseään eikä muita epäonnistumisista vaan miettii, mitä kaikesta voi oppia. On hyvä pyrkiä ymmärtämään myös sellaista, mikä tuntuu itselle ensin vieraalta."

Työyhteisön näkökulmasta Jenniä on haastateltu Y-lehdessä 4.4. (linkki). Jenni muistuttaa, että koska ihminen voi tehokkaimmin muuttaa itseään ja omaa toimintaansa, organisaation muutos lähtee liikkeelle yksilöstä. Voidaan tämänkin perusteella mielestäni ajatella, että yhteisötaidot ovat tärkeitä työkaluja jokaiselle. Hyväkin yhteisö voi huonosti ja voi mennä rikki, jos siinä toimii voimakkaasti omia tavoiteitaan ja tarpeitaan toteuttava yksilö. Viisauden kolmesta ulottuvuudesta yhteisössä Jenni ajattelee näin:
"Kolmiulotteisen viisausmallin mukaan viisaus voidaan hahmottaa osaavan, pohtivan ja myötätuntoisen ulottuvuuden kautta. Työelämässä nämä viisauden kolme ulottuvuutta esiintyvät yksilöiden teoissa, pohdinnassa ja asenteissa, yhteisöjen keskinäisessä toiminnassa sekä organisaatioiden rakenteissa, tavoitteissa, arvoissa ja johtajuudessa. -Organisaatioiden tasolla viisauden osaava ulottuvuus voi ilmetä esimerkiksi avoimena suhtautumisena uuteen tietoon tai kykynä selvitä monimutkaisista ongelmatilanteista. Pohtiva viisaus näkyy muun muassa siinä, miten organisaatioita kehitetään tietoisesti, miten tärkeinä niissä pidetään arvoja ja miten avoimesti niissä viestitään. -Myötätuntoista viisautta taas on muun muassa sellaisissa organisaatioissa, jotka helpottavat ihmisten sosiaalista kanssakäymistä ja työyhteisön muodostumista. Myötätunto näkyy myös siinä, millaisia tavoitteita organisaatio asettaa toiminnalleen; kuuluuko tavoitteisiin myös yhteisen hyvän edistäminen."
Molemmat kirjoittajat ovat äänessä Ylen Areenasta löytyvässä Sari Valton ohjelmasarjassa otsikkona Miten tullaan viisaaksi? (linkki) Kivaa ja kiinnostavaa kuunneltavaa.
Saas nähdä miten ajattelen kun olen lukenut kirjan. No, tämmöistä mediavirtaa nyt uidaan, kun kirjasta kertova oheismateriaali alkaa elämään omaa elämäänsä ja vaikuttaa ehkä jopa enemmän kuin kirjan sisältö. Ehkä aiheeseen on syytä palata lukukokemuksen jälkeen.

Mutta siis. Laitan tänne tämän päivityksen, koska opettajan olisi varmaankin hyvä olla viisas ja osaava johdattamaan viisauden äärelle. Tieto ei yksinään näytä maailmaa parantavan tai takaavan yhteisöjen/yksilöiden hyvinvointia. Koulu ei voi olla vain tiedon jakaja. Opettajan tehtävä on myös kasvattaa hyviä ihmisiä. Yhä tärkeämpää on opettajalle itselleen omata riittävästi yhteistoimintataitoja, jotta voidaan rakentaa kouluun työyhteisö, joka olisi turvallinen ja innostava. Nythän tässä olisi kesälukemista, jotta tulisi sitten viisaampana taas kouluun.

lauantai 27. kesäkuuta 2020

Tunne ohjaa yhteisöllisyyttä

-ja opettaja voi ohjata tunteita.

Kiitos Jaana Isohätälä !
Oululainen tohtoritutkija on avannut yhdessä toimimisen ehtoja ja sitä, miksi se koetaan usein vaikeaksi. Jaanan tuore väitöskirja käsittelee sosioemotionaalisten ja kognitiivisten prosessien vuorovaikutusta yhteistoiminnassa. Kun ryhmä suorittaa tehtäväänsä on jaossa aina tunteita ja osaamista.

On erittäin kivaa, että väitöskirjassa tuodaan tuloksena esiin ryhmän tuottavuudelle tärkeä elementti: luottamus ja turvallisuus eli sosioemotionaalinen hyvinvointi. Ilman sitä ryhmässä toimisen tulokset eivät juuri nouse yksin toimimisen yläpuolelle.

"Tunnevuorovaikutus tukee taitavaa ryhmätyöskentelyä
Tieto ja tunteet nivoutuvat yhteen pienryhmien vuorovaikutuksessa. Tunnevuorovaikutus auttoi opiskelijoita säätelemään yhteisöllistä oppimistaan ja käymään argumentoivaa keskustelua. Väitöskirja kuvailee, kuinka opettajaopiskelijat käsittelivät tietoa, ilmaisivat tunteitaan ja tulivat toimeen ryhmätyötilanteissa. Tulokset osoittavat, että tunteiden ilmaisu ja toisten tukeminen innostivat opiskelijoita osallistumaan vuorovaikutukseen"  Oulun yliopiston tiedotteesta 

No ihan niin samaa mieltä kuin voi olla. Itse olen ollut 40 vuotta kokemusasiantuntija  luokisssa ja oppinut tuon asian käytännössä. Kun opettaja kokee, että oppilaiden yhteistyö ja yhteistoiminnallisuus yleensä etupäässä aiheuttaa hässäkkää, on kyse siitä, että ryhmien tunnetilaa pitäisi ohjata myönteiseen suuntaan. Se on vaikeaa, eikä oikein kuulu opettajien koulutukseen, harmi kyllä. Mutta onneksi löytyy yhä enemmän hyviä malleja ja tutkimuksia, joden avulla pääsee eteenpäin.

Isohätälä sanoo munoulu-julkaisussa :


Haastaminen edellyttää turvallisuutta. 
Isohätälä muistuttaa, että tunteiden ja mielipiteiden haastaminen on tiimityön ydin. Jos niin ei olisi, se ei olisi yksilötyötä parempaa. ”Vastapainona pitää olla tunteisiin vetoavaa myönteistä vuorovaikutusta ryhmässä. Kaikilla pitää olla turvallinen tunne ja kokemus, että me yhdessä työskentelemme yhteisen päämäärän eteen", sanoo Isohätälä.

Ihan niin. Olemme kirjoissamme korostaneet turvallisuutta  yhdessä toimimisen peruspilarina. Etenkin kun on kyse lapsista ja nuorista koulussa, on turvallisuus olennainen asia yhdessä tekemisen onnistumiseksi. Tarvitaan jatkuvuutta, tuttuja, luotettuja ihmissuhteita, muutoin yhteistoiminnasta suurin osa menee ryhmän sisäisten jännitteiden purkuun tai ehkä jopa purkautumattomuuteen. 

Asian voi sanoittaa toisinkin: Viisas vaimoni, yhteisökoulutuksen uranuurtajia Suomessa, Liisa Raina (ent. Kiesiläinen) on aina korostanut sitä, että ryhmän ohjaajan (opettajan, kasvattajan) tulee kiinnittää huomio ryhmän kaksoistehtävään. Ryhmä huolehtii, halusimme tai emme, annetun muodollisen tehtävän lisäksi kiinteydestään. Jos ryhmä on jo kehittynyt, tämä huolenpito on lähes automaattista ja auttaa ryhmään saavuttamaan hyviä tuloksia. Kun näin ei ole, on annettava aikaa ja ohjausta ryhmän kehittymiselle sille tasolle, jolloin ryhmässä on turvallista, parhaimmillaan hauskaa.

"Tulosten valossa on luonnollista, että ryhmä- ja tiimityö koetaan usein vaativaksi. Oppilaitoksissa ja työpaikoilla on syytä harjoitella tunnevuorovaikutusta osana taitavaa ryhmätyöskentelyä ‒ myös etäyhteyksien välityksellä." Oulun yliopiston tiedotteesta 5.6.2020

Omasta kokemuksesta käsin voin vakuuttaa, että harjoitus onnistuu koulutyössä parhaiten pitkäkestoisissa, oppivissa ryhmissä.




torstai 18. kesäkuuta 2020

Etäkoulu - jako kahteen

Kesäloma taisi tulla monelle koulussa työtä tehneellä hyvään aikaan. Erikoinen kevät, eikä syksyn erikoisuudesta voi sanoa vielä mitään.

Loma on rentoutumisen aikaa. Rentoutuneena on parasta arvioida omaa toimintaa ja pohtia, onko opittu uutta. Tai mitä omassa toiminnassa on sellaista josta voisi luopua. Etäisyys arkeen auttaa yleensä näkemään tarkemmin.



Etäkoulu varmaan toi kokemuksia, hyviä ja huonoja. Nyt meillä alkaa olla tutkittua tietoakin etäkoulusta. Viimeisimmästä Yliopisto-lehdestä 5/20 luin Erja Sandbergin kiinnostavasta kyselystä, jossa oli keväällä kysytty huoltajien ja opettajien kokemuksista etäkoulusta. Vastauksista näkyy kaksi toteutumaa, hyvä ja huono. Vastaajia oli 1126 eri puolilta Suomea.  Tuloksista havaitaan, että huoltajat jakautuivat selvästi kahteen leiriin. Toiset olivat erittäin tyytyväisiä etäopetukseen ja toiset erittäin tyytymättömiä. Tulos ei ole hyvä. Se paljastaa, että meillä ei ollut uudessa tilanteessa mahdollista seurata ja ohjata opetusta niin, että se olisi ollut kaikille oppilaille tasalaatuista, koulusta tai opettajasta riippumatta. Epäilen, että normaalioloissakin on pitkälti näin, mutta silloin opetus ei ole kodeissa niin näkyvää kuin se ainakin osin oli nyt. 
Tämä johtuu  opettajen suuresta autonomiasta. Kun opettaja saa vapaasti valita, miten toteuttaa opetusta, on tuloksena paitsi opetuksen rikkautta myös epätasalaatua. Suomalaisen koulun kantava ajatus siitä, että kaikki saavat yhtä hyvää opetusta, ei poikkeusoloissa toteutunut. Se onkin osin luonnollista. Opettajien mahdollisuudet ottaa etäkoulu haltuun olivat jo valmiiksi erilaiset. Toivoa todellakin sopii, että nyt kirjattiin koulutustarpeita ja paikataan puutteita syksyllä. Vaikka kaikki näytti menevän ihmeen hyvin, niin osalle oppilaista ja vanhemmista tuli eteen tilanne, jossa ei käyty etäkoulua vaan pidettiin kotiopetusta.

Erja Sandberg toteaa opettajien vastauksista: "Opettajista kyselyyn vastasivat vain hyvin työnsä hoitaneet. Hekin tosin kertoivat kollegoistaan, jotka ovat menneet alta riman." Koulujen toimintakulttuuri on tainnut olla pitkään tämä, jokainen huolehtii omasta työstään, ongelmia piilotellaan. Kurja juttu, mutta tässä ollaan kyselyjen ytimessä yleensäkin. On erittäin vaikeaa saada esiin itseen liittyviä ongelmia, jos niistä kysytään suoraan tekijöiltä. Aika harva haluaa ilmoittaa työhön liittyvistä vaikeuksistaan, loppujen lopuksi. Kun ihminen sanoo, että ihan hyvin menee, niin se ei kerro oikeastaan mitään. Pitkällä koulukokemuksella sanon, että koulujen epäkohtia on hyvin vaikea saada yhteisölliseen käsittelyyn, ellei koulussa ole huolellisesti rakennettu yhteisöä joka oppii ja kannustaa, niin opettajia, oppilaita ja muutakin henkilökuntaa. Ongelmat voidaan kuitenkin ratkoa kestävästi yleensä vain yhdessä. Tähän suuntaan onneksi moni koulu etenee.

Erja Sandberg toteaa etäopetuksesta vielä: "Etäopetukselle pitää ehdottomasti luoda valtakunnalliset laatusuositukset. Nyt käytännöt vaihtelevat liikaa ja oppijat ovat eriarvoisessa asemassa."
Jos niin tehtäisiin, niin sitten on vielä kysymys, että miten nämä suositukset saadaan käytäntöön? Onhan meillä opsikin, jota toteutetaan monella tavalla. 

Jännää tässä etäopetuksessa on kumminkin, että mitä pysyvää muutosta se tuo opetukseen. Olihan se melkoinen digibuusti. Vanha digiope on ollut tavallaan iloinen siitä. Ei niin pahaa, ettei jotain hyvää.







perjantai 5. kesäkuuta 2020

Koulutus rakentaa yhteisöä

Kyllä tuli hyvä mieli!

Professori Kristiina Brunila sanoi Yliopisto-lehden 4/2020 haastattelussa (sosiaalisen pääoman tärkeydestä) paremmin kuin itse olisin osannut: "Koulutusta ei pidä nähdä yksilön valmentamisena vaan yhteisön rakentamisena." Niin totta! Yhteisöllinen ote koulujen toimintakulttuurissa ei oikein toteudu puheita pitemmälle, ennen kuin tämä on sisäistetty. Arvot ohjaavat kuitenkin toimintaa, mutta vain kun ne yhdessä omaksuttu.


Brunila on kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon uusi professori. Titteli on kyllä todella pitkä, mutta on asiakin painava. Meillä on kaikkia koskevan sivistysvaltion ihanne. Peruskoulun tarkoitus on antaa kaikille, taustasta riippumatta, tasavertaiset lähtökohdat toteuttaa itseään ja olla aktiivinen kansalainen, rakentavalla tavalla. Viime vuosina olemme saaneet kuulla, että koulu ei enää ihan niin hyvin hälvennä sosioekonomisen taustan aiheuttamaa koulussa (ja myöhemmin elämässä) pärjäämisen eroja. Sosiaalinen pääoma periytyy yhä voimakkaammin ja oppilaan koulunkäyntiä tuetaan kodeissa hyvinkin eri tavoin. Alhainen koulustaso periytyy, kuten korkeampikin koulutus. Esimerkiksi PISA-tulosten valossa on meillä käynnissä eräänlainen uuden luokkayhteisön hiljainen rakentuminen. Koulu voi vaikuttaa tähän.

Brunila toteaakin: " Ne (kasvatus ja koulutus)  voisivat mahdollistaa liikettä ja muutosta enemmänkin, sillä koulutus on mitä suurimmissa määrin valtaan liittyvää yhteiskunnallista toimintaa. Sitähän se on aina ollut. Miksi sitten nyt, kun meillä kuitenkin on tavoitteena kaikkien koulu, tasa-arvo ei enää etenenkään?


"Kaikki, jotka toimivat koulutuksen parissa, tarvitsevat ymmärrystä eriarvoisuuksista ja etuoikeuksista. Jos perusymmärrystä ei ole, eriarvoisuuden mekanismit jäävät tunnistamatta." --

"Eriarvoisuuden purkautumisen isoin este on se, ettei omaa etuoikeutettua asemaa suhteessa muihin tunnisteta sellaiseksi," sanoo Brunila. Tässähän on hyvää evästä opettajille lomalla pohdittavaksi. Opettaja on etuoikeutettu työpaikallaan suhteessa oppilaisiin ja korkeasti koulutettuna asiantuntijana myös yhteiskunnassa yleensä.


Lisäisin tähän sen kasvuympäristön, jossa nyt lapset elävät. Yhteisöä ei voi rakentaa tai siihen liittyä ilman riittävää yhteistoimintaosaamista, ilman riittävää sosiaalista pääomaa. Yhteistoimintaosaamista voidaan harjoitella kattavasti vain koulussa. Perheet ovat pieniä, sukupolvien vuorovaikutus usein puutteellista. Monet lapset kokevat muuttoja ja perhe hajoaa. Yhteistyötaitojen kypsyminen tarvitsee turvallisia pysyviä suhteita. Vanhempien hyvä sosiaalinen pääoma perityy, monilla on hyvät turvaverkot jo valmiina - mutta monilla ei ole. 

Hyväkään koulumenestys ei takaa turvallista ja hyvää elämää, heikko sosiaalinen pääoma suistaa helposti syrjäytymiskierteeseen. - Opettajat saattavat tuskailla heikosti motivoituneita oppilaita. Nämä ovat hyvin usein niitä, joilla ei ole riittävää yhteisöön kuulumisen tunnetta. Koulun ammattihenkilöstö voi rakentaa toimintakulttuurin, jossa vahvistetaan yhteisöllisyyttä ja kehitetään yhteisöön kuulumiseen tarvittavia yhteistyötaitoja. Se on vain nähtävä yhteisenä tärkeänä tehtävänä, eikä esim, kouluun palkatun yhteisökasvattajan hommana. Luulenpa että vahvasti yhteisöllisyyttä tuottavassa koulussa kaikilla on mukavaa, opettajillakin. 

Asiasta olen kirjoittanut niin paljon etten tässä yritä pikakuvailla, miten se tehdään. Hyviä toimintamalleja on jo olemassa.


Muutosten ajassa onni, hyvä elämä, ei edelleenkään löydy yksilöstä.

Brunila tuumii: "Katse tulisi kääntää omasta navasta ympäristöön ja yhteisöön". 


No siinähän on meillä kaikilla oppimista. Kasvattajan pitää oppia se mitä opettaa.





torstai 28. toukokuuta 2020

Tämäkin lukuvuosi on kohta historiaa

Outoa. Lukuvuoden loppu tuntuu nyt hiukan etäiseltä, koska ensimmäistä kertaa en ole kouluissa juuri ollut koko keväänä. No, aikansa kutakin. Tästä seuraa kumminkin se, että näkökulmani siirtyy tapahtumien keskeltä reunamilta tarkkailijaksi. Eläkeläiselle sopivaa hommaa. Tosin olen onnekseni huomannut, että vaikka roolini jokapäiväisestä kokemusasiantuntijuudesta on muuttunut vähitellen yhä enemmän sivusta seuraajaksi, niin käsitykseni hyvistä kasvun (ja oppimisen) olosuhteista ei ole muuttunut. Ehkäpä vain vahvistunut.

Sivuhuomautuksena: Koulujen avaaminen ei sitten aiheuttanutkaan romahdusta koronatilanteeseen, kuten pessimistisimmät povasivat. Hienoa, että asiantuntijat olivat oikeassa. Nyt päinvastoin on saatu tartuntaketjut nopeasti selville ja katkaistua ne. Loma-aika on sitten kriittinen, miten ihmiset noudattavat varovaisuutta oma-aloitteisesti?


Lukuvuosi rytmittää koulujen työtä. Teki mieli hieman paneutua asiaan. Sehän on vanha keksintö. Wikipedia kertaa historian lyhyesti:

"Suomessa kouluvuosi kesti aiemmin syyskuun alusta toukokuun loppuun, joten kesäloma oli kokonaiset kolme kuukautta. Koulua käytiin kuutena päivänä viikossa, joskin yleensä kerran kuukaudessa oli yksi arkipäivä vapaata (ns. kuukausiloma), usein lauantaina tai maanantaina. Kun syyslukukaudesta 1971 lähtien lauantait muutettiin eräin poikkeuksin vapaapäiviksi, koulun alkua aikaistettiin elokuun puolelle. Koulutyö päättyi aikaisemmin yleensä 31. toukokuuta, ellei se sattunut pyhäpäiväksi, mutta 1990-luvun alussa päättymispäivä siirrettiin viikon 22 lauantaihin, joka useimmiten on kesäkuun puolella.
Hiihtoloman keksi vuonna 1926 kouvolalainen voimistelunopettaja ja suojeluskuntaupseeri Santeri HirvonenLauri Pihkala edisti asiaa 1930-luvulla, ja hiihtoloma tuli käyttöön oppikouluissa vuonna 1933 ja kansakouluissa 1934.[
Maaseutukunnissa pidettiin syyslukukaudella perunannostolomaa 1940-luvulta aina 1970-luvulle asti. Loma kesti 2–10 päivää ja se oli yleensä syyskuun lopussa tai lokakuussa."

Yle uutiset sivuilta löytyy mukava artikkeli lukuvuodesta: "1800-luvulla lomailtiin enemmän ja sota-aikoina talkootyö oli koulutusta tärkeämpää."  Tosin tuo ajatus 1800-luvun enemmästä lomailusta ei taida olla ihan tarkka. Lapsethan olivat maatalouden työvoimaa, kuten melkein kaikki muutkin.

Lukuvuosi jakautuu melko samoin periaattein suurimmassa osassa maailmaa. Voi nähdä, että entisen maanviljelyyn perustuvan elämänrytmin vaikutukset ovat jääneet koulujen työaikoihin. Ehkäpä tämä rytmitys on melko toimiva.  Lähde kuviin:  Eu Eurydice 2018  


Koulujen loma-ajat ovat vuosikymmenten kuluessa hieman muuttuneet, etenkin viispäiväiseen viikkoon siirryttäessä. Euroopassakin on silti suuria eroja maiden välillä koulujen loma-ajoissa. Aika hauska havainto on, että Viro, joka porskuttaa nyt Pisa-tulosten menestyjänä, pitää kiinni perinteisestä kolmen kuukauden kesälomasta. Oppiminen ei riipu ainakaan suoraan siihen käytetystä ajasta.



Etenkin täällä pohjoisessa kesä on tärkeää kasvun aikaa, ehkäpä myös meille ihmisille. Opettajan loma mahdollistaa oman työn arviointia arjen ulkopuolelta ja ehkäpä uuden oivaltamista. Kun tekee töitä kasvavien lasten ja nuorten kanssa, haastaa ja innostaa se opettajaakin kasvamaan. Asiantuntijatyössä ei ole koskaan valmis.

Mietin aina opettajana, että onko lukuvuoden pakko rytmittyä niin, että se loppuu työn tiivistymiseen ja ähkyyn?
Minusta ei. Ajanhallinta on opettajan suurimpia haasteita. On kokemukseni mukaan mahdollista ainakin huomattavasti keventää lukukausien ja lukuvuoden loppua jakamalla töitä pitkällä aikavälillä tasaisesti. Autonomiaa voi käyttää omaksi hyväkseen, onhan se lopulta oppilaidenkin hyvää. Ei kannata kuormittaa töissään itseään niin, että puolet lomasta menee toipumiseen. Lomaan on ehkäpä nyt poikkeusoloissa voinut laskeutua paremmin, jos on ollut mahdollista pitää oppitunteja ulkona luonnossa. 

Ihanaa kesää!