Koulukeskustelujen pölypilvi lienee laskeutunut. Juhannuksen jälkeen ei koulu muutamaan viikkoon saa tilaa medioissa, mutta kunhan elokuun alku koittaa, pääsee koulu jälleen puheenaiheeksi. Onhan se paikka, josta kaikilla on kokemusta. Se saa usein tuntemaan, että tietää miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi olla.
Arviointi on melkein ikuisuusaihe. Kummaa on, että aiheet ovat aina samoja, mutta ikäänkuin uusina. Näin tuntuu olevan etenkin arvioinnin laita. Tänä keväänä taisi olla Tuomas Kasevan juttu Hesarissa 27.5. ainakin yksi keskeinen keskustelun aloittaja. "Arvotaan seuraava arvosana" oli sunnuntailiitteessä olevan artikkelin otsikko. Nettiartikkeli kertoi arvosana-arpajaisista. Keskeinen viesti oli, että arvosanat eivät ole kovin vertailukelpoisia ja että opetajilla on erilaisia perusteita antamilleen arvosanoille. Tämän ei pitäisi olla uutinen, vaan tosiasia, jonka pohjalta arviointia on kehitettävä paremmaksi. Kuitenkin somekeskusteluissa oli paljon opettajia jotka tykkäävät lausunnosta: "Kyllä minun mielestäni arviointi on tasapuolista ja luotettavaa". Mutta kun se ei ole mielipidekysymys.
Onhan se ymmärrettävää, että koulu pitää kiinni arvovallastaan ja haluaa arvioinnin olevan kunnossa. Vanhemmat tietenkin mielellään uskovat myös arvosanojen olevan ihan oikeita kaikille. Suurin piirtein näin voi ollakin.
Olisi päästävä eteenpäin arvioinnin ongelmien jatkuvasta uutisoinnista uutena asiana. Äkkiä hakemalla huomaa, että joka vuosi, sopivaan aikaan, aihe on uutisena esillä.
Tutkija: Koulujen arvosanat eivät ole vertailukelpoisia (Helsingin uutiset 15.12.2014) Asiasta voidaan siis puhua myös väliarvioinin aikaan.
"Koulujen arvosanat yhtenäistetään" (HS 13.3. 2015) Melko optimistinen otsikointi.
Jättitutkimus" Tyttöjen arvosanat koulussa selvästi poikia paremmat" (Turun Sanomat 9.8.2016) Koulun alkukin sopii hyvin. Tyttöjen ja poikien erilainen menestys ja arviointi on jatkuvan ihmettelyn ja epäuskon aihe.
"Arvosanat heittävät epäreilusti" (Tiede-lehti 9.4.2015) Hyvä ja selventävä artikkeli peruskoulun arvioinnista.
Matematiikan arvosanat eivät ole vartailukelpoisia (Savon sanomat 14.3.2017) Lukion matematiikan arvosanojen eroista. Ehkä tämä on se kaikkein pyhin arvosana, eikä sekään ole sen paremmin toimiva kuin muissa aineissa tai peruskoulussa.
Asiat eivät ole aina niin kuin haluamme. Usein sitten halutaan niin paljon, että puolustusmekanismimme toimii siten, että uskomme todeksi se mitä haluamme. Näin on harmillisesti arvioinnin laitakin. Minulla(kaan) ei ole reseptiä arvioinnin täydelliseksi tekemiseksi, mutta varmasti paremmin ja luotettavammin toimivan arviointijärjestelmän voi kehittää. Silloin on tärkeää, että kaikki tunnistavat ongelman. Muutoin ei päästä eteenpäin. Oppilaiden arviointi nojaa nyt sadan vuoden takaiseen auktoriteettiuskoon, joka on onneksi kadonnut tai katoamassa. Minusta ei ole opettajilta pois, päin vastoin, jos myöntää arvosanajärjestelmän heikkoudet. Mahdollisesti jo se ajatus voi korjata arviointia hieman toimivammaksi.
Harmillista on, että nyt halutaan painottaa päästötodistuksen arvosanoja yhä enemmän jatko-opintoihin pääsyissä. Tiedämme, että osaa oppilaista arviointi ei kohtele reilusti (pojat esim).
Olen pitkälti sen kannalta että päästykokeet voisivat antaa paremman tuloksen kun haetaan motivoituneita ja eri aloille sopivia opiskelijoita.
Isoin pulma arvioinnissa on siis epätasa-arvoinen kohtelu. Suurissa joukoissa arvointi näyttää toimivan. Useimmat heikompien arvosanojen saajat kokevat varmaan, että heikko numero kuuluu heille. Tämä ei silti riitä. Arviointia pitää kehittää kannustavammaksi ja tasapuolisesti kohtelevaksi.
Tässäkin tavitaan yhteisöllistä pedagogiaa. Opettajayhteisöjen on tarpeen keskustella arvioinnista jatkuvasti, tehdä selkeitä sopimuksia ja yhteisiä kriteereitä. Erittäin tärkeää on sitten sekin, että sekä oppilaat ja heidän kotiväkensä on kunnolla informoitu arvioinnin perusteista.
Pitäisikö paremmin erotella toisistaan palautteen luonteinen arviointi ja se arviointi jossa tuloksia verrataan muiden suorituksiin?
Voisiko arviointia kehittää enemmän näyttöjen suuntaan?
maanantai 25. kesäkuuta 2018
keskiviikko 13. kesäkuuta 2018
Koti ja koulu, yhdessä vai erikseen?
Aamu alkoi hyvin. Luin Facebookista Matti Rimpelän erinomaisen tiivistelmän siitä, miten kodin ja koulun keskinäinen asemointi on vuosikymmenien aikana muuttunut. Rimpelä vastasi Opetushallituksen pääjohtajalle Olli-Pekka Heinosella haastatteluun Verkkouutiset -lehdessä , jossa hän kuvaili koulujen olevan yhä suuremmissa haasteissa, kun kodeissa ei huolehdita perusasioista.
Tämä on myytti, joka sitkeästi elää opettajien parissa, ja ilmeisesti harmillisesti myös OPH:n pääjohtajankin puheissa. Muutoksia on varmasti tullut kodin ja koulun yhteistyöhön, mutta minusta suurin muutos on ollut moniarvoisuuden lisääntyminen. Kaikki kodit eivät välttämättä enää tue tai edes hyväksy koulun kasvatustavoitteita. Opettajakunta on saattanut kohdata uuden ammatillisen haasteen, johon opettajia ei ole valmisteltu.
Rimpelä totesi, että vanhempien osaamattomuus/haluttomuus lastensa oikeaan kasvatukseen on ollut läpi historian puheenaiheena. Peruskoulun alkuaikoina huolenaihe tarkoitti sitä, että koulun tehtäväksi katsottiin tukea kotien kasvatusta ja kasvatuksen osaamista. Koulu ja opettajat asemoituivat samaan joukkueeseen vanhempien kanssa, ehkäpä usein myös valmentajiksi tai avustajiksi. Muutos tapahtui 1980-ja 90-lukujen taitteessa. Rimpelä toteaa "Peruskoulu luopui 1990-luvulla kotikasvatuksen tukemisesta ja perhekasvatuksesta. Jätti vanhemmat näissä haasteissa selviytymään yksin tai hakemaan apua sosiaali- ja terveysalveluissa. Perhekasvatuksen poistuminen opetussuunnitelmista tarkoitti, että koulu ei enää opastanut lapsi-vanhemmuuteen." Harmillista. Puheet vanhemmuuden heikosta tilasta olivat 90-luvun mediassa paljon esillä. Varmaan myös opettajien välituntikeskusteluissa.
Rimpelä toivoo, minusta täsmälleen oikein, että perhekasvatuksen ja kotikasvatuksen tukemista pidettäisiin perusopetuksen yhtenä keskeisenä kodin ja koulun yhteistyömuotona. Opettajathan ovat kasvatuksen ammattilaisia, eivät "vain" opettajia. Mikäli opettajat uudestaan katsoisivat tehtäväkseen tukea koteja kasvatuksen osaamisessa, koulussa olisi haastavia ammatillisia tilanteita joidenkin oppilaiden ja kotien kanssa- ei moitittavia vanhempia tai oppilaita. Luulenpa että moni opettaja toimiikin tällä periaatteella, vaikka nykyiset opetussuunitelmat eivät kotikasvatuksen tuen roolia opettajille annakaan.
Rimpelä toteaa: "Huomion keskittäminen osaamisen sijasta vastuuseen ja avuttomuuteen siirtää keskustelun moraalin ja tunteen alueelle." Sehän ei ole ammatillinen vastaus haasteeseen.
Arvostamani opettaja-innovaattori Lea Tornberg lausui aiheesta : Kodin ja koulun välisessä yhteistyössä ammattilaiset ovat vastuussa ilmapiirin luomisesta.
Melkein samoja sanoja olemme kirjoissamme käyttäneet. Kodin ja koulun yhteistyö on koulun yhteisöllisen toimintakulttuurin ydintä. Ovatko kodit samassa vai eri joukkeessa? Jos ovat samassa, niin miten koulusta viestitään ja vahvistetaan tätä näkemystä?
Yhtenäisen arvomaailman aikaan opettajat olivat luonnollisia auktoriteetteja, myös kasvatusasioissa. He katsoivatkin rooliinsa kuuluvan myös kotiensivistämisen ja auttamisen. Uudenlaisessa moniarvoisessa ja monikulttuurisessa toimintaympäristössä koulun/opettajien on tarpeen rakentaa joukkue tukemaan lasten kasvua, uusin periaattein. Siinä voi olla monenlaisia rooleja ja näkemyksiä, mutta tavoitteena on yhdessä tukea lapsen kasvua ja mahdollisuuksia löytää omat vahvuutensa.
Tämä on myytti, joka sitkeästi elää opettajien parissa, ja ilmeisesti harmillisesti myös OPH:n pääjohtajankin puheissa. Muutoksia on varmasti tullut kodin ja koulun yhteistyöhön, mutta minusta suurin muutos on ollut moniarvoisuuden lisääntyminen. Kaikki kodit eivät välttämättä enää tue tai edes hyväksy koulun kasvatustavoitteita. Opettajakunta on saattanut kohdata uuden ammatillisen haasteen, johon opettajia ei ole valmisteltu.
Rimpelä totesi, että vanhempien osaamattomuus/haluttomuus lastensa oikeaan kasvatukseen on ollut läpi historian puheenaiheena. Peruskoulun alkuaikoina huolenaihe tarkoitti sitä, että koulun tehtäväksi katsottiin tukea kotien kasvatusta ja kasvatuksen osaamista. Koulu ja opettajat asemoituivat samaan joukkueeseen vanhempien kanssa, ehkäpä usein myös valmentajiksi tai avustajiksi. Muutos tapahtui 1980-ja 90-lukujen taitteessa. Rimpelä toteaa "Peruskoulu luopui 1990-luvulla kotikasvatuksen tukemisesta ja perhekasvatuksesta. Jätti vanhemmat näissä haasteissa selviytymään yksin tai hakemaan apua sosiaali- ja terveysalveluissa. Perhekasvatuksen poistuminen opetussuunnitelmista tarkoitti, että koulu ei enää opastanut lapsi-vanhemmuuteen." Harmillista. Puheet vanhemmuuden heikosta tilasta olivat 90-luvun mediassa paljon esillä. Varmaan myös opettajien välituntikeskusteluissa.
Rimpelä toivoo, minusta täsmälleen oikein, että perhekasvatuksen ja kotikasvatuksen tukemista pidettäisiin perusopetuksen yhtenä keskeisenä kodin ja koulun yhteistyömuotona. Opettajathan ovat kasvatuksen ammattilaisia, eivät "vain" opettajia. Mikäli opettajat uudestaan katsoisivat tehtäväkseen tukea koteja kasvatuksen osaamisessa, koulussa olisi haastavia ammatillisia tilanteita joidenkin oppilaiden ja kotien kanssa- ei moitittavia vanhempia tai oppilaita. Luulenpa että moni opettaja toimiikin tällä periaatteella, vaikka nykyiset opetussuunitelmat eivät kotikasvatuksen tuen roolia opettajille annakaan.
Rimpelä toteaa: "Huomion keskittäminen osaamisen sijasta vastuuseen ja avuttomuuteen siirtää keskustelun moraalin ja tunteen alueelle." Sehän ei ole ammatillinen vastaus haasteeseen.
Arvostamani opettaja-innovaattori Lea Tornberg lausui aiheesta : Kodin ja koulun välisessä yhteistyössä ammattilaiset ovat vastuussa ilmapiirin luomisesta.
Melkein samoja sanoja olemme kirjoissamme käyttäneet. Kodin ja koulun yhteistyö on koulun yhteisöllisen toimintakulttuurin ydintä. Ovatko kodit samassa vai eri joukkeessa? Jos ovat samassa, niin miten koulusta viestitään ja vahvistetaan tätä näkemystä?
Yhtenäisen arvomaailman aikaan opettajat olivat luonnollisia auktoriteetteja, myös kasvatusasioissa. He katsoivatkin rooliinsa kuuluvan myös kotiensivistämisen ja auttamisen. Uudenlaisessa moniarvoisessa ja monikulttuurisessa toimintaympäristössä koulun/opettajien on tarpeen rakentaa joukkue tukemaan lasten kasvua, uusin periaattein. Siinä voi olla monenlaisia rooleja ja näkemyksiä, mutta tavoitteena on yhdessä tukea lapsen kasvua ja mahdollisuuksia löytää omat vahvuutensa.
keskiviikko 6. kesäkuuta 2018
Retkirahat ja tasavertaisuus
Kesäaihe koulujen kohdalla on myös retket, niiden pedagogia ja etenkin rahankeruu. Itse toivoisin että retkien liittyminen koulun toimintaan olisi enempi tarkastelun aiheena. Mutta, koska opintoretkia ja -käyntejä ei ole rahoitettu, vaikka niihin kannustetaan, on niiden ympärillä paljon keskustelua rahasta: Pitääkö vanhempien maksaa, saavatko oppilaat kerätä rahaa, kuka vastaa rahojen käytöstä ja niin edespäin.
Lapsiasianvaltuutettu Tuomas Kurttila on ollut aktiivinen. Nyt hän tarttui koulujen retkirahojen keräämiseen:
Lapsiasiavaltuutettu: Retkirahojen keruun kouluissa on loputtava – kuntien on kunnioitettava perusopetuksen maksuttomuutta. HS 26.5.2018
Tosin jutussa puhutaan luokkaretkirahoista. Luokkaretkiä ei kai ole ainakaan opetussuunitelman mukaisesti olemassa. Sen sijaanon koulun ulkopuolista opetusta, joita ovat opintokäynnit ja -retket. Lisäksi voidaan järjestää kestoltaan pitempia leirikouluja eli pitempi opintoretki. Koulun tehtävä ei ole järjestää huvimatkoja, vaan retket ovat oppimisen tukea. Silti niissä voi hyvinkin olla hauskaa.
Lyhyestä uutisesta ei käy oikein selville, mitä toimintaa tarkoitetaan. Kouluissa on hyvin erilaisia käytäntöjä retkien toteuttamiseksi. Monet retket ovat ilmaisia, kävelymatkan päässä. Olen itse liikkunut oppilaiden kanssa myös polkupyörilla pitkiäkin matkoja ja melomallakin on päästy luontoon. Mutta kyllähän leirikoulu Gotlantiin maksoi ja monet leirikoulut Viron kansallispuistossa Lahemaalla ovat vaatineet kotien ison tuen, sekä rahallisesti että teoilla. Kyllä, olen keränyt kodeista paljon rahaa vuosikymmenien aikana. Olen ollut opintoretkien suurkuluttaja. Esimerkiksi olen vienyt oppilaita rakastamiini museoihin, ja niitä on monta.
Kaikki on vapaaehtoista, tietysti. Aina on sovittu ääneen, että jos joku ei halua tai voi maksaa, lapsen osuus maksetaan yhteisestä kassasta, eikö asiaa kerrota muille. Itse en ole rahoja keränyt, vaan sen on hoitanut joku vanhempi. Parasta on ollut jos lapset ovat voineet itse kerätä rahaa vaikka diskoiltoja järjestämällä. Rahojen keruuseen liittyy ongelmia, se on myönnettävä. Mutta, siihen liittyy paljon toimintaa joka yhdistää koteja, tuo yhteisöllisyyttä luokkaan. Opintoretket ovat hyvin suunniteltuina isoja kokemuksia, joilla on parhaimmillaan pysyviä vaikutuksia, niin ryhmän dynamiikkaan kuin yksittäisten oppilaiden kiinnostuksen kohteisiin.
Ensimmäinen leirikouluni oli Sipoon saaristossa. Luokan kaksi vilkasta ja laiskanpuoleista poikaa ilmoittivat, että he haluavat tehdä kaikki ruoat kahden päivän aikana. Onneksi älysin luottaa poikiin. Kaikki tuli hoidettua. Myöhemmin molemmista tuli ammattikokkeja.
Luokasta ja koulusta poistuminen tarjoaa mahdollisuuden oppia enemmän ja kehittää ryhmän kykyä toimia yhdessä. Se vaatii opettajalta suunnittelua, tutustumista ja pedagogista suuntautumista toiminnallisiin työtapoihin. Jos rahaa ei voisi olenkaan kerätä, jäisi moni upea koulukokemus kokematta. Ja opettajakin oppisi vähemmän. Rahankeruuseen liittyvät ongelmat voidaan minusta ratkoa hyvillä pelisäännöillä, jolloin kaikki ovat edelleen tasavertaisessa asemassa osallistumaan retkiin. Rahaa ei tässä yhteiskunnassa kuitenkaan ole kaikilla yhä paljon.
Lapsiasianvaltuutettu Tuomas Kurttila on ollut aktiivinen. Nyt hän tarttui koulujen retkirahojen keräämiseen:
Lapsiasiavaltuutettu: Retkirahojen keruun kouluissa on loputtava – kuntien on kunnioitettava perusopetuksen maksuttomuutta. HS 26.5.2018
Tosin jutussa puhutaan luokkaretkirahoista. Luokkaretkiä ei kai ole ainakaan opetussuunitelman mukaisesti olemassa. Sen sijaanon koulun ulkopuolista opetusta, joita ovat opintokäynnit ja -retket. Lisäksi voidaan järjestää kestoltaan pitempia leirikouluja eli pitempi opintoretki. Koulun tehtävä ei ole järjestää huvimatkoja, vaan retket ovat oppimisen tukea. Silti niissä voi hyvinkin olla hauskaa.
Lyhyestä uutisesta ei käy oikein selville, mitä toimintaa tarkoitetaan. Kouluissa on hyvin erilaisia käytäntöjä retkien toteuttamiseksi. Monet retket ovat ilmaisia, kävelymatkan päässä. Olen itse liikkunut oppilaiden kanssa myös polkupyörilla pitkiäkin matkoja ja melomallakin on päästy luontoon. Mutta kyllähän leirikoulu Gotlantiin maksoi ja monet leirikoulut Viron kansallispuistossa Lahemaalla ovat vaatineet kotien ison tuen, sekä rahallisesti että teoilla. Kyllä, olen keränyt kodeista paljon rahaa vuosikymmenien aikana. Olen ollut opintoretkien suurkuluttaja. Esimerkiksi olen vienyt oppilaita rakastamiini museoihin, ja niitä on monta.
Kaikki on vapaaehtoista, tietysti. Aina on sovittu ääneen, että jos joku ei halua tai voi maksaa, lapsen osuus maksetaan yhteisestä kassasta, eikö asiaa kerrota muille. Itse en ole rahoja keränyt, vaan sen on hoitanut joku vanhempi. Parasta on ollut jos lapset ovat voineet itse kerätä rahaa vaikka diskoiltoja järjestämällä. Rahojen keruuseen liittyy ongelmia, se on myönnettävä. Mutta, siihen liittyy paljon toimintaa joka yhdistää koteja, tuo yhteisöllisyyttä luokkaan. Opintoretket ovat hyvin suunniteltuina isoja kokemuksia, joilla on parhaimmillaan pysyviä vaikutuksia, niin ryhmän dynamiikkaan kuin yksittäisten oppilaiden kiinnostuksen kohteisiin.
Ensimmäinen leirikouluni oli Sipoon saaristossa. Luokan kaksi vilkasta ja laiskanpuoleista poikaa ilmoittivat, että he haluavat tehdä kaikki ruoat kahden päivän aikana. Onneksi älysin luottaa poikiin. Kaikki tuli hoidettua. Myöhemmin molemmista tuli ammattikokkeja.
Luokasta ja koulusta poistuminen tarjoaa mahdollisuuden oppia enemmän ja kehittää ryhmän kykyä toimia yhdessä. Se vaatii opettajalta suunnittelua, tutustumista ja pedagogista suuntautumista toiminnallisiin työtapoihin. Jos rahaa ei voisi olenkaan kerätä, jäisi moni upea koulukokemus kokematta. Ja opettajakin oppisi vähemmän. Rahankeruuseen liittyvät ongelmat voidaan minusta ratkoa hyvillä pelisäännöillä, jolloin kaikki ovat edelleen tasavertaisessa asemassa osallistumaan retkiin. Rahaa ei tässä yhteiskunnassa kuitenkaan ole kaikilla yhä paljon.
lauantai 2. kesäkuuta 2018
Enemmän on parempi?
Koulujen lulkuvuoden päättyessä ja myös alkaessa on medioissa aina paljon koulujuttuja, usein kiriittisiä. Huonot uutiset taitavat olla hyviä uutisia, koska ne usein kiinnostavat hyviä enemmän, huokaus...
Nyt on (taas) ollut esille ainakin arviointi, suomalaisen koulun epäonnistuminen, väärin opettaminen, retkirahojen keruu ja tietenkin oppivelvollisuuden pituus, joka on aina vaan liian lyhyt. Tähän samaan listaan tekee mieli laittaa vielä usein toistuva aihe kasvatuksen ja oppimisen alueella; onko kotona hoidettu lapsi tyhmempi kuin jo pienenä päivähoitoon laitettu? Tätäkin on taas yritetty todistella.
Aloitan aiheiden ruodinnan oppivelvollisuuden pituudella. Opettajien Ammattijärjestö OAJ on esittänyt oppivelvollisuuden kasvattamista sekä alusta että lopusta. OAJ haluaa aloitteessaan (linkki) että esiopetus koskee 5- ja 6-vuotiaita ja oppivelvollisuus nostetaan 19:sta vuoteen (nykyisin 17).
Esitys on hyvin muotoiltu, mutta ongelmallista hieman on, että se toisi jäsenistölle lisää töitä. Tai sehän ei tietenkään ole ongelma, mutta aiheuttaa jääviyttä.
Onko niin, että koulunkäyntiä lisäämällä voidaaan ehkäistä syrjäytymistä? Saadaanko yhdestä maailman parhaasta kouujärjestelmästä vielä parempi lisäämällä kouluvuosia? Nythän olemme nimenomaa se maa, jossa koulua käydään aika vähän, hyvin tuloksin.
Vanha kamuni Martti Hellström ja Peter Jonsson vastasivat asiaan Hesarissa 30.5. Otsikolla Oppivelvollisuutta ei kannata pidentää (linkki) Perusajatus oli varmaan se, että laadulla on enemmän merkitystä kuin määrällä, kasvatuksessa ja opetuksessakin.
Lainaan kirjoitusta:
"Opinnoista syrjäytymisen juurisyyt eivät ratkea oppivelvollisuusputkea pidentämällä vaan nykyistä varhaiskasvatusta ja oppivelvollisuuskoulua viisaasti uudistamalla.
Oppilaan kuuluu ottaa ikäkautensa mukaisesti vastuu oppimisprosessistaan, ja kouluyhteisön on tuettava sitä. Opetuksen laatu ja oppimisen syvyys ovat kriittinen onnistumistekijä – ei se, kuinka monta vuotta koulunpenkillä on pakosta istuttava."
Nyt on (taas) ollut esille ainakin arviointi, suomalaisen koulun epäonnistuminen, väärin opettaminen, retkirahojen keruu ja tietenkin oppivelvollisuuden pituus, joka on aina vaan liian lyhyt. Tähän samaan listaan tekee mieli laittaa vielä usein toistuva aihe kasvatuksen ja oppimisen alueella; onko kotona hoidettu lapsi tyhmempi kuin jo pienenä päivähoitoon laitettu? Tätäkin on taas yritetty todistella.
Aloitan aiheiden ruodinnan oppivelvollisuuden pituudella. Opettajien Ammattijärjestö OAJ on esittänyt oppivelvollisuuden kasvattamista sekä alusta että lopusta. OAJ haluaa aloitteessaan (linkki) että esiopetus koskee 5- ja 6-vuotiaita ja oppivelvollisuus nostetaan 19:sta vuoteen (nykyisin 17).
Esitys on hyvin muotoiltu, mutta ongelmallista hieman on, että se toisi jäsenistölle lisää töitä. Tai sehän ei tietenkään ole ongelma, mutta aiheuttaa jääviyttä.
Onko niin, että koulunkäyntiä lisäämällä voidaaan ehkäistä syrjäytymistä? Saadaanko yhdestä maailman parhaasta kouujärjestelmästä vielä parempi lisäämällä kouluvuosia? Nythän olemme nimenomaa se maa, jossa koulua käydään aika vähän, hyvin tuloksin.
Vanha kamuni Martti Hellström ja Peter Jonsson vastasivat asiaan Hesarissa 30.5. Otsikolla Oppivelvollisuutta ei kannata pidentää (linkki) Perusajatus oli varmaan se, että laadulla on enemmän merkitystä kuin määrällä, kasvatuksessa ja opetuksessakin.
Lainaan kirjoitusta:
"Opinnoista syrjäytymisen juurisyyt eivät ratkea oppivelvollisuusputkea pidentämällä vaan nykyistä varhaiskasvatusta ja oppivelvollisuuskoulua viisaasti uudistamalla.
Oppilaan kuuluu ottaa ikäkautensa mukaisesti vastuu oppimisprosessistaan, ja kouluyhteisön on tuettava sitä. Opetuksen laatu ja oppimisen syvyys ovat kriittinen onnistumistekijä – ei se, kuinka monta vuotta koulunpenkillä on pakosta istuttava."
Kyllä olen samaa mieltä. On ihan hyvä kysymys se, että mihin koulussa laitetaan rahaa. Oppivelvollisuuden pidentämisen sijaan olisi laitettava voimavaroja uuden opsin jalkauttamiseen, yhteisöllisten rakenteiden vahvistamiseen ja opettajien työn uudistamisen tukemiseen. Uusi opetussuunnitelma on laitettu liikkeelle melko pienin koulutus- ja työnohjausmahdollisuuksin.
Kun halutaan, että kaikki valmistuvat peruskoulusta voimaantuneina ja halukkaina edelleen oppimaan uutta, tarvitaan entistä parempaa tukea ja kaikkia kiinnostavaa pedagogiaa. Koulua olisi kehitettävä siten, että siellä ei jää yksin. Kouluyksiköiden kasvaessa tämä on yhä suurempi rakenteellinen ja toimintakulttuuriin liittyvä haaste. Syrjäytyvä nuori ei valttämättä tarvitse lisää ammatti-ihmisiä ympärilleen tai lisää ahdistavia kouluvuosia. Hän tarvitsee hyviä kavereita tuekseen opiskelussa ja vapaa-ajalla ja koulussa ehkä vain yhden aikuisen johon voi luottaa. Aikuisen, joka seuraa useamman vuoden nuoren koulupolulla kannustaen ja ohjaten. Ehkäpä toimii tukihenkilönä koulun jälkeenkin?
Jos halutaan käyttää lisää rahaa kouluun, niin laadun kehittäminen on tärkeämpää kuin määrän, vaikka se onkin vaikeampaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)