Kesä on rippijuhlien tai siis konfirmaation aikaa. Viime viikonnloppuna olimme kahdessa juhlassa. Ihania molemmat. Ja oli kyllä hienoa että Korson kirkossa ihmiset lauloivat ihan oikeasti. Ei ihan tavallista yhteisöllisyyttä nykyään.
Mutta aiheena ei ole veisuu, vaan vastuunotto, johtajuus ja kasvatus. Rippikoulut ovat melko merkittävä kasvatujärjestelmä, jonka käy suurin osa nuorisosta. Kahdet konfirmaatiot nähneenä tuli taas mieleen pojat ja tytöt ja osallistuminen, noin keskimäärin. Otos oli pieni, mutta veikkaan että sama näkymä olisi tullut eteen muuallakin. Toisessa kirkossa ei ollut edessä yhtään poikaa tai miestä esillä. Rippikoululaiset lukivat moneen otteeseen, mutta yhtään poikaa ei ollut saatu sihen hommaan. Toisessa oli isosina kaksi poikaa näkyvillä ja ehtoollisen avustajina. Muutoin kirkon oma henkilökunta, avustajat ja lukijat olivat tyttöjä tai naisia. Esimerkki vaikuttaa.
Mitä väliä? Tuli mieleen että viimeisimmän kirjamme nimi oli myös voinut olla Vastuu ja kansalaisuuteen kasvaminen. (Nyt Luottamus ja kansalaisuuteen kasvaminen). Kasvatuksen tavoitteena on antaa edellytykset toimia osana yhteiskuntaa. Siihen liittyy luottamus sekä vastuun taju. Molempia voi oppia ja harjoitella, miten itse toimii yhteisössä. Meillä on nyt paljon vapautta, mutta ehkä liian vähän vastuuta itsestä, muista ja yhteisöstämme yleensä.
Jos oppii luottamaan muihin ja osaa itse olla luotettava, on hyvät lähtökohdat olla rakentamassa hyvinvointia sekä itselleen, että ympäristössään. Demokratia ja hyvinvointi toimii, kun ymmärrämme myös vastuumme, huomioimme muita. Ja tärkeä osa tätä yhtälöä on kyky tarvittaessa johtaa, olla esimerkki ja laittaa asioita toimimaan. Ajattelen, että rippikoulun isostehtävä on loistava tilaisuus saada johtajakoulutusta. Sainhan siitä itsekin aikanaan paljon enemmän kuin silloin ymmärsin. Samoin kaikki tehtävät joissa tarvitaan hiukan rohkeutta ja uuden oppimista, ovat hyviä kokemuksia kasvun pohjaksi. Tytöt ja pojat tarvitsevat näitä yhtä paljon.
Olen kyllä huomannut, että kun nykyään kysytään koulussa vapaaehtoisia vaikka esittelemään koulua tai oppilasneuvoston ehdokkaaksi, niin tyttöjen käsiä nousee selvästi enemmän. Tätä ei pitäisi hyväksyä itsestään selvyytenä. Jos pojat tarvitsevat rohkaisua, niin annetaan sitä. Kasvattajan tehtävä on tukea tasavertaista kehitystä, muutoin tämä kehitys muuttuu itseään ruokkivaksi (ehkä onkin jo?). Historiasta tiedämme, että joukko itsensä tarpeettomiksi tuntevia nuoria miehiä on potentiaalinen ongelma, sekä heille itselleen että yhteiskunnalle. Kaikki tarvitsevat tunteen että he ovat tärkeitä ja osa yhteisöään. Tämä tunne vahvistuu, kun voi tehdä jotain yhteisön hyväksi.
Kasvatuksen pitäisi toimia samoin tyttöjen ja poikien suhteen. Näyttää usein siltä, että me aikuiset hyväksymme poikien passiivisuuden ja ulkopuolelle jäämisen. Opetamme pahimmillaan silloin pojille, että muita ei tarvitse huomoida, eikä yhteisö oikeastaan tarvitse heitä.
Vastuu toimii sekä yksilön että yhteisön tasolla. Yksilön on tarpeen tiedostaa ja ottaa vastuu tekemisistään. Tämä tarkoittaa yleensä vastuuta suhteessa yhteisöön. Yhteisöllisyyttä ei ole ilman luottamusta ja vastuuta. Nämä ominaisuudet liittyvät vahvasti ihmisenä kasvuun, ihan kaikilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti