Mikä on peruskoulun tila?

 Viime viikoilla on ollut taas puhetta siitä, onko meillä huono vai hyvä peruskoulu. Hesari aloitti julkaisemalla 21.5. artikkelin "Näin peruskoulu pelastetaan"  (linkki)  Kysely koulusta lähetettiin lähes sadalle opettajalle. Hyvä niin, mutta... Miksi peruskoulu pitää pelastaa, kun se tuottaa maailman kärkituloksia ja useimmat oppilaat ja opettajat ovat hyvin sitoutuneita kouluun?  Koulutus ja koulut on meillä arvostettu asia. Korjausliikkeitä muuttuvassa maailmassa kylläkin tarvitaan. Osa opettajille esitetyistä kysymyksistä oli väärin muotoiltu, eikö tiedetty vai haettiinko räväkkää tulosta? Väitettiin, että peruskoulu on kriisissä. No, ei ole. Vastaaminen ei siten ollut aina helppoa, kun vastauksia ohjattiin, niin se näen.
Meillä oli esim. viime PISA18- tuloksissa OECD -maiden parhaat lukijat. (linkki) Ei kuulosta kriisiltä...

Itse olisin toivonut enemmän sitä, että opettajien lisäksi olisi kyselty ainakin oppilailta, mitä he koulustaan haluavat/tarvitsevat. Lopulta koulu on ennenkaikkea oppilaita varten. Yhteiskunta tarvitsee uusia kansalaisia rakentamaan hyvinvointia, koulu toteuttaa yhteiskunnan sille antamia tehtäviä.  Jutussa otsikot olivat tarkoituksenhakuisia:" Kännykät tuhoavat keskittymiskyvyn, vanhemmuus on hukassa." Ei tämmöiselle ole tieteellistä näyttöä. Totuus on, että suurin osa oppilaista pärjää hyvin edelleen, mutta tiettyjä huolenaiheita on. Niihin ei viitattu lainkaan. 

Nimittäin: Meillä on OECD-maiden suurimmat erot tyttöjen ja poikien sekä maahanmuuttajataustaisten ja alkuperäisväestön lasten tuloksissa. Lähes kaikki tulosten lasku selittyy tällä. Miksi sitä ei käsitellä ? Lisäksi eriytymiskehitys vauhdittuu, eikä siihen näy olevan halua/kykyä puuttua tarpeeksi. Siinä on ongelmia oikeasti ratkottavaksi.

Koulu ei voi nojata vain taaksepäin. Kaikilla on muistoja koulusta, mutta nykykoulua ei kaikin osin voi verrata siihen. Tiedot oppimisen ehdoista tarkentuvat koko ajan. Tiedämme nyt, että oppijan tulisi olla aktiivinen ja sitoutua oppimiseen. Lisäksi sosiaalinen pääoma tulisi voida tasoittaa peruskoulussa, jotta heikon alkupääoman omaavat pärjäisivät elämässään. 

Hesarin pääkirjoitus 22.5. otsikoi : "Opettajat vaativat perusasioita" (linkki) Mutta mitkä ovat perusasioita? Sitä eivät voi opettajat tai toimittajat itse päättää. Perusopetuslaki ja Opetussuunnitelma määrittävät koulun tehtävän, joka annetaan eduskunnasta. Tehtävä on kaksijakoinen:  kasvattaa kansalaisia ja opettaa taitoja. Pääkirjoituksen maininta siitä, että osa opettajista toivoi yhteiskunnan jättävän koulun rauhaan, on ongelmallinen. Koulu on osa yhteiskuntaa ja vieläpä niin että yhteiskunta antaa koululle sen tehtävän. Joka on osin aina muuttuva. Muuten kyllä kirjoituksessa oli paljon hyvääkin. 

Lämmitti kun kaksi rohkeaa asiantuntijaa tuli esiin sitten 28.5. Hesarin mielipidepalstalla. Kasvatustieteen tutkijat ja opettajien kouluttajat Virve Keränen ja Minna Uitto kirjoittivat hyvin, sen mitä ajattelin: "Peruskoulua ei saada kuntoon vastakkainasettelulla" (linkki) Lainaus kirjoituksesta: "HS:n juttu osallistuu kaikkien kannalta kurjan vastakkainasettelun ja taistelumielikuvan tuottamiseen. Vaikuttaa siltä, että koulut ovat taistelutantereita, joissa opettajat ja oppilaat taistelevat uupumusta vastaan yrittäen kukin pitää oikeuksistaan kiinni. Vanhemmat puolestaan taistelevat lapsensa puolesta. Kuten HS:n juttu toi esiin, koulua koskevassa keskustelussa on tärkeää kuulla kouluarjen asiantuntijoita eli opettajia. On tärkeää kuulla myös oppilaita ja heidän vanhempiaan, kun koulusta keskustellaan."

ja
"Kouluissa ja laajemminkin yhteiskunnassa tarvitaan yhteistä keskustelua paitsi koulun tehtävästä myös oppilaiden oikeuksista vaikuttaa omaan kouluarkeensa. Vastakkainasettelun sijaan myös median soisi vaalivan vastavuoroisia suhteita koulua koskevassa keskustelussa ja siten omalta osaltaan rakentavan peruskoulua kaikille inhimillisemmäksi paikaksi olla."

En yhtään väitä, etteikö Hesarin opettajakysely ollut aiheellinen. Kyllä opettajia pitää kuulla. Mikään ammattikunta ei kuitenkaan pysty näkemään kaikkia oman organisaation kehityspisteitä sisältäpäin. Lisäksi perusopetusta ohjataan yhteiskunnasta käsin, yhteisöllisesti. Olisi myös tarpeen tunnistaa yhdessä perusopetuksen ydintehtävät, uusimmat tutkimustulokset ja käsitellä niistäkin käsin koulua.
Opettajien ja oppilaiden kokemat ongelmat liittyvät paljon koulutuksen järjestämiseen ja sen tukeen. Opettajat tekevät vaativaa asiantuntijatyötä tulevaisuuden hyväksi. He tarvitsevat aikaa ammatillisen yhteisön luomiseen, yhdessä oppimiseen ja vuorovaikutuksen hoitamiseen yhteistyökumppaniden kanssa. Ehkäpä siinä olisi uusia perusasioita? 

Koulutus ei ole kauppatavaraa

Hyvä Hannut! Koulukeskustelu on taas ollut vilkasta, kuten aina kevätlukukauden lopulla. Aloitetaan Hannujen puheenvuorosta.

Professorit Hannu Simola ja Hannu T. Heikkinen kirjoittivat viime launtaina isossa lehdessä (HS)

(Linkki)

Hannu Simola on koulutussosiologian emeritusprofessori ja Hannu T. Heikkinen toimii Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitoksessa. Näkemystä on.

Kirjoittavat halusivat palauttaa koulukeskustelun koulun tehtävän ytimeen. Sehän on, perusopetuslainkin mukaan, sivistyksen ja hyvinvoinnin varmistaminen. Koulutuksen pitää tuottaa hyviä kansalaisia ja myös antaa mahdollisuuksia yksilölliseen hyvään elämään. Kirjoittajat kantavat huolta siitä, että koulutus on muuttunut yhä enemmän talouden osaksi. Oppimisen tuloksia mitataan liiaksi sillä, miten paljon se investointina tuottaa. "Kun talous ja oppiminen lyöttäytyvät yhteen, koulutuksen muut tärkeät päämäärät, kuten demokratia, oikeudenmukaisuus ja laaja-alainen sivistys, jäävät jalkoihin." Ihan niin. Olen lukenut viime aikoina toisen emeritusprofessorin, Matti Rimpelän uusinta kirjaa (johon pitää palata) Kehittämiskeskusteluja lapsiperheiden sostepalveluista valtionhallinossa 1970-2009 (2023). Siinä on todella toimiva käsite, institutionaalinen muistinmenetys. Koulukeskustelu viittaa usein siihen, että muistinmenetyksen vaara on olemassa. Miksi perusopetus on olemassa, mitä ja ketä se palvelee? Se on kyllä ohjaavissa asiakirjoissa hyvin kirkastettu, kun niitä vaan tarpeeksi usein luetaan. 

Kirjoittajien mukaan on käymässä tai jo käynyt niin, että kiinnostus on alkanut kääntyä pois varsinaisista koulutuksen päämääristä. Huomio on kääntynyt mittaamiseen ja vertailuun.  "Ongelma on että emme mittaa sitä, mitä arvoistamme, vaan alamme arvostaa sitä, mitä mittaamme"...."Koulutus muuttuu ihmisen kasvun ja kehityksen prosessista tuotteeksi, jota voidaan ostaa ja myydä."

Kirjoittajat muistuttavat, että Suomessa kouluissa on paljon hyvää, vaikka huolenaiheitakin on. Meillä on toistaiseksi osattu olla menemättä mittaamisen kierteeseen. Koulutuksemme on yhä demokraattista ja tasalaatuista. 

Yhteiskunta ja kulttuurimme on muuttunut viime vuosikymmeninä paljon, myös perheiden osalta. Kotien tehtävä on lasten kasvattajina käynyt haastavaksi. Tarvitaan yhteisiä kasvatustavoiteita ja ainakin joitain yhteisiä arvoja. Kouluissa on kiinnostusta uudistua, opettajat ymmärtävät yleisesti yhä tärkeämmän tehtävänsä kasvattajina. Siihen he tarvitsevat oikeat olosuhteet, keskinäistä yhteistyötä ja kotien tukea, siis yhteisöllisyyttä.

Peruskoulu 2040, kolme skenaariota

 Päivi Nilivaara julkaisi muutama päivä sitten kiinnostavan väitöskirjan peruskoulun tulvaisuudesta: Peruskoulu 2040- kolme skenaariota tulevaisuuden peruskouluun. Hänellä onkin poikkeuksellisen hyvä pohja koulun tulevaisuustutkimukseen työskenneltyään pitkään opettajana, rehtorina, opetuksen kehittäjänä sekä opettajankouluttajana. 

Tutkimuksessa löydettiin kolme mahdollista tulevaisuuspolkua peruskoululle. Ne ovat:

- Fiksut pärjää aina. Koulut fyysisinä rakennuksina häviävät ja opiskelu perustuu verkko-oppimiseen. Koulun merkitys yhteisöllisyyden ja inhimillisen kasvun paikkana katoaisi. Koulutuksen eriarvoistumiskehitys ilmeisesti vahvistuisi.

- Ajan virrassa avoimina. Tämä tulevaisuuskuva näkee koulun yhteiskunnallisena arvovaikuttajana. Oppimistavoitteet ovat laaja-alaisia ja dialogiin pohjautuvia. Tähän tarvitaan opettajien vahvaa pedagogista ja opetussuunnitelmallista osaamista. Tässä skenariossa mahdollistuisi kestävän tulevaisuuden ja siihen liittyvän ajattelun ja oppimisen taitojen vahvistumisen. Koulun yhteisöllinen toimintakulttuuri ja yhteistyö ympäristön kanssa nousevat esiin tässä mallissa. Tutkimukset näyttävät johtavan tämän mallin suosittamiseen. Samoin nykyinen opetussuunnitelma on suuntautunut tähän malliin. Toteutunut koulu ei silti aina vastaa opetussuunnitelman näkyä ja tavoitteita.

- Turvallinen pesä maailman myllerryksessä. Mallissa otetaisin pedagoginen taka-askel opettajajohtoisen oppiaineiden opettamisen suuntaan. Opetussuunnitelma säätelee oppimista ja kansallisia kokeita järjestetään.Tällöin oppilaiden yhdessä toimimisen taidot eivät kehittyisi parhaiten, samoin ongelmanratkaisukykyä ei voisi oppia tarpeeksi. Skenaariossa houkuttelee koulun vahva rooli kotien turvaverkkona ja oppilaiden hyvinvoinnista huolehtiminen. Säädelty opetus ja oppiaineet voivat edelleen vähentää lasten ja nuorten kokemaa koulun merkityksellisyyttä.

Olen, tietenkin, toisen tulevaisuuskuvan kannalla. Meillä on yhteiskunnassa niin paljon mutkikkaita haasteita sekä yksilö- että yhteisötasoilla, että koulussa on opittava ratkaisemaan laaja-alaisia tehtäviä kestävällä tavalla, yhdessä. Koulun merkityksellisyys on saatava uudelleen vahvaksi, jotta oppilaamme kiinnittyvät kouluun myönteisellä tavalla. Silloin perusopetuksen oppilaiden laskeva motivaatio saadaan nousuun jolloin oppimisen ilo ja mielekkyys tukevat sisäistä motivaatiota. 

Tutkimus näyttää keskittyvän oppimiseen ja hiukan vähemmän on esillä kansalaisuuteen kasvattaminen perusopetuksen perustehtävänä. Nilivaara korostaa kuitenkin, että koulun muutosta pitäisi tarkistella enemmän oppijuuden kuin opetuksen muutoksena. Hän muistuttaa, että peruskoulun oppilaat kehittyvät edelleen hyvin samalla lailla kuin 50 vuotta sitten peruskoulun alkuvuosina. Odotukset kyllä ovat muuttuneet koulun ja oppimisen suhteen. Lisäksi koulu on menetänyt tiedon monopolinsa jo aikoja sitten ja oppilaat voivat oppia kaiken aikaa monien eri tietolähteiden avulla, myös omaksua vääriä tietoja.  Oppilaiden omien mielenkiinnon kohteiden tuominen opetukseen on tullut opetuksen tueksi tai ainakin pitäisi olla käytössä.

Lopuksi skenaarioita tarkastellaan EU:n ja OECD:n tuottamien avaintaitoja käsittelevien dokumenttien valossa. Poimin pari mietittävää asiaa (paljon muitakin löytyy).

"EU:n ja OECD:n malleissa oli nähtävissä painotuksia osa-alueille, jotka suomalaisessa oppimaan oppimisen viitekehyksessä on kyllä mainittu mutta jotka eivät ole juurikaan olleet mukana varsinaisissa viitekehyksen pohjalta tehdyissä arvioinneissa. Näistä keskeisimpiä ovat vuorovaikutus ja yhdessä toimiminen. Myös kulttuurinen ymmärrys, luovuus ja innovatiivisuus ovat jääneet vähemmälle huomiolle suomalaisessa oppimaan oppimisen arviointiviitekehyksessä, vaikka ne siihen teorian tasolla liittyvätkin."

"Jotta oppimaan oppimista koskevien tutkimusten tulokset olisivat paremmin hyödynnettävissä pedagogisessa kehittämisessä, olisi paikallaan tarkastella suomalaisen viitekehyksen käsitystä oppimistapahtuman luonteesta sekä sen suhdetta vallalla olevaan oppimiskäsitykseen. Suomalaisessa oppimaan oppimisen viitekehyksessä oppimisen katsotaan alkavan siitä, että oppija hyväksyy ulkopuolelta annetun tehtävän ja ryhtyy suorittamaan sitä. Tämä ei kuitenkaan täysin vastaa opetussuunnitelman perusteiden modernia oppimiskäsitystä, jossa oppijaa pidetään aktiivisena toimijana, joka tutkii, kokeilee ja asettaa omia päämääriään yksin ja yhdessä toisten kanssa."

"Toisekseen olisi pohdittava kansainvälisissä malleissa korostettua oppimisen sosiaalista luonnetta. Vaikka tämä näkökulma esiintyy Hautamäen ja kumppaneiden luomassa viitekehyksessä yhteistyötaitojen kategorian muodossa, viitekehyksen perusteella tehdyissä oppimaan oppimisen arvioinneissa teema on useimmiten sivuutettu. Oppiminen ei koskaan tapahdu tyhjiössä vaan osana yhteisöjen toimintaa ja vuorovaikutusta. Ympäristö vaikuttaa taitojen kehittymiseen, mutta yhteisöissä toimiminen myös vaatii oppijalta erilaisia taitoja kuin yksilöllinen toiminta."

Oppimisen sosiaalinen luonne on lähellä omaa kiinnostusta eli sosiaalista pääomaa. Jollei ole riittävästi myönteistä sosiaalista pääomaa, ei myöskään voi voi hyödyntää oppimisen sosiaalista luonnetta. Kiinnostavaa ja tarpeellista pohdintaa sisältyy Päivi Nilivaaran väitöskirjaan. Se on suositeltavaa luettavaa pohjustukseksi opettajayhteisön kehittämiskeskusteluille.

Tulevien opettajien elämän päämäärät, vääriä vai oikeita?

 Tulipa someen taas pöhinää ja suoranaista kiukkua joidenkin kavattajien ja opettajien taholta! Mediaan ilmestyi nimittäin huhtikuussa julkaistun tutkimuksen (LINKKI) Suomen osuus, jossa Elina Kuusisto tutkijatovereineen (LINKKI) on ollut mukana. Tutkija oli huolissaan siitä, että opettajaopinnot alkaneilla opiskelijoilla elämän päämäärä oli keskimäärin painottunut vahvasti omaan onnellisuuteen, eikä niinkään yhteiseen hyvään. Somessa tämä aiheutti suuttumusta. Epäiltiin jopa, että tutkimus on maalittamista. Opettajat ovat, kuten kaikki korkeasti koulutetut, helposti vahvistuserheen kampittamia. Tieto joka ei sovi omaan maailmankuvaan tai jo omaksuttuun tietoon, on väärää. Tästä voi pahimmillaan seurata tiedevastaisuutta, varsinkin tänä otsikoiden lukemisen aikana. NO, tarkempi lukeminen on taas paikallaan- ja rauhoittaa.

Tutkimuksen päämäärä on ollut ilmeisesti tuottaa opettajankoulutukseen tietoa. Tutkijat itsekin korostavat että tutkimus kohdistui opintojen alussa oleviin opiskelijoihin. Emme tiedä miten koulutuksen edistyessä päämäärät muuttuvat, saati mitä muutama työvuosi tuo mukanaan. Elina Kuusiton(kaan) mielestä onnellisuuden tavoite ei ole mitenkään väärä, kaikkihan sitä haluavat.

Vähän parempaa tietoa löytyy tietenkin Tampereen yliopiston julkaisemasta tiedotteesta (LINKKI) Tutkimus perustui William Defoen tutkimusryhmän kehittämästä teoriaan elämän päämäärästä, Purpose in life. Teorian mukaan elämän päämäärän voi nähdä koostuvan kolmesta dimensiosta, ulottuvuudesta. Ne ovat: pitkäaikainen ja merkityksellinen tavoitteellisuus, toiseksi toiminta tavoitteen saavuttamiseksi ja kolmantena oman itsen ulkopuolinen ulottuvuus, joka on yhteiseksi hyväksi toimiminen. Kyse on nyt siitä että tämä kolmas ulottuvuus ei ollut tasapainoisesti esillä nuorilla opettajaopiskelijoilla, vain kolmasosalla oli yhteiskunnallisia tavoitteita näkyvinä päämäärinä. 

Kuusisto sanoo:" Meillä näyttäisi olevan (tulossa) opettajasukupolvi, joka lähtee työhön tullakseen onnelliseksi tai niistä lähtökohdista käsin, mitä työ heille antaa. Opettajan työ on hyvin haasteellista ja pelkään, että tämän tyyppiset päämäärät ja odotukset eivät kanna arjessa, mikäli opiskelemaan lähdetään vain oman onnellisuuden näkökulman kautta. Paradoksaalisesti tukimuksissa on havaittu, että ihminen tulee onnelliseksi toisten palvelemisen kautta." 

Niinpä tukimus ei maalita tai kiusaa, vaan haluaa tukea opettajan työssä jaksamista tai oikeastaan työn ilon ja merkityksellisyyden vahvistamista. Jatkossa Kuusisto ja tutkijatoverinsa Inkeri Rissanen haluavat vaikuttaa siihen, miten elämänpäämäärää voi opettajaopintojen aikana työstää, ja miten sitä voi auttaa koulutuksen toteuttajien taholta.
Kuusisto: "Toivon että meillä on tulevaisuudessa opettajia, joilla on motivaatiota ja voimavaroja lähteä vaikuttamaan ralenteisiin ja puuttumaan hankaliin työolosuhteisiin. Yhteiskunnallisen ulottuvuuden mukaan tuleminen opettajankoulutukseen on merkittävää, mutta kuten tutkimuksestamme voi havaita, olemme siinä vasta alkutaipaleella. On tärkeää, että opettajat näkevät isommassa mittakaavassa työnsä merkityksen."  Ihan niin!