Tällä sivustolla ei ole vielä kirjoitettu politiikasta, vaikka olenkin siitä kiinnostunut. Yhteisöllisyys ja politiikka liittyvät kuitenkin toisiinsa monella tavalla. Yhteiskuntaa voidaan poliittisilla päätöksillä kehittää yhteisöllisempään suuntaa. Ilman yhteisöllisiä kokemuksia ei puolueitakaan voisi olla.
Asiaan. Keskustan puheenjohtaja Mari Kiviniemi Aamulehden uutinen osui oikeaan kun hän arvosteli kuntauudistusta, tosin oppositiosta käsin.
Hän syytti kuntauudistuksen arvopohjana olevan eräänlaisen kuntadarwinismin, joka suosii suuria, vahvoja ja jättää heikommat huonoon ja syrjäiseen asemaan. Kyllähän täällä Sipoossakin on saatu tätä lajia kokea.
Samalla katsannolla voidaan puhua myös monien kuntien vaivasta, kouludarwinismista. Muitakin palveluja keskitetään suuriin yksiköihin mielellään lähinnä taloudellisiin perustein. Kuten Kiviniemi sanoi, on asuinkunnassa kysymys myös identiteetistä, yhteisöstä ja yhteenkuuluvuudesta, ei vain palvelujen tuottamispaikasta.
Näin on varsinkin koulujen ja päiväkotien kanssa. Ne eivät ole lasten ja nuorten virastomaisia työpaikkoja, joissa heihin siirretään opetussuunnitelmien mukaiset tiedot ja taidot. Niissä lapsemme elävät elämäänsä, kasvavat yhteiskunnan jäsenyyteen ja rakentavat sosiaalisia verkostojaan.
Mitä suurempi ja monimutkaisempi on kasvuympäristön ihmissuhdeverkko, sitä vaikeampi sitä on ohjata tai hallita. Se on vaikeaa henkilöstölle ja vielä vaikeampaa oppilaille. Suuren yksikön on vaikeaa rakentaa yhteisöllisyyttä, mutta ei toki mahdotonta.
Joskus on vaikeaa ymmärtää suuruuden logiikkaa. Kuntaselvitys osoitti käsittääkseni että 20-40 tuhannen asukkaiden kunnat ovat toimivimpia. Kouluista olen joskus nähnyt selvityksen, että noin 200-300 oppilaan koulut ovat tehokkaita ja toimivia. Kuitenkin halutaan suurempia ja yhä suurempia yksiköitä. Onko kyse kylmästä darwinismista tai johtajantaudista? Yhteisöllisyyden mahdollisuudet tulisi saada laatumittareihin julkisia hankkeita arvioitaessa. Muuten eivät juhlapuheet asiaa edistä.
keskiviikko 30. marraskuuta 2011
perjantai 18. marraskuuta 2011
Yhteisöllisyys tarvitsee ryhmiä
Netistä löytyi hauska linkki:
Kielikompassi kuvaa ryhmiä
Kouluissa käy herkästi ryhmien kanssa niin, että muut ryhmät ovat muita, outoja tai ainakin huonompia. Viittaan tässä edelliseen kirjoitukseeni. Ryhmää on tärkeää ohjata avoimeksi. Se tapahtuu parhaiten lähtemällä omalta alueelta ulos. Koulussa tosi hyvä keino yhdistää ryhmiä tai ainakiin ohentaa solukalvoja voisi olla vaikka luokkavierailu viikon ajan. Sitten turisti/turistit tulee takaisin luokkaansa/ryhmäänsä ja kertoo millaista oli. Aika yksinkertaista loppujen lopuksi.
Tähän liittyy Helsingin opetusviraston hanke yhdistää lukioita suuremmiksi kampuksiksi. Hesarin juttu Varmasti saataisiin joitain etuja, mutta...Lukiolla on myös kasvatustehtävänsä yhteiskunnan jäsenyyteen ohjaamisessa. Mitä paremmin opettaja tuntee oppilaansa, sitä paremmat kasvatuksen edellytykset ovat.
Oma koulu ja oma ryhmä voivat lisäksi olla hyvinkin positiivisia kasvuympäristöjä ja turvaverkkoja.
Lukiolainen(kaan) ei ole vain koulussaan vain hakemassa edellytyksiä omille hyville arvosanoilleen tai hyvälle tukevaisuudelleen. Hän on siellä myös kasvamassa vastuulliseen aikuisuuteen.
Semmoisille on jatkossa paljon käyttöä.
"Opiskelijaa tulee ohjata toimimaan vastuuntuntoisena ja velvollisuuksistaan huolehtivana kansalaisena yhteiskunnassa ja tulevaisuuden työelämässä. Lukio-opetuksen tulee tukea opiskelijan itsetuntemuksen kehittymistä ja hänen myönteistä kasvuaan aikuisuuteen sekä kannustaa opiskelijaa elinikäiseen oppimiseen ja itsensä jatkuvaan kehittämiseen." Ote Lukion opetussuunnitelman perusteet -asiakirjasta.
Kielikompassi kuvaa ryhmiä
Kouluissa käy herkästi ryhmien kanssa niin, että muut ryhmät ovat muita, outoja tai ainakin huonompia. Viittaan tässä edelliseen kirjoitukseeni. Ryhmää on tärkeää ohjata avoimeksi. Se tapahtuu parhaiten lähtemällä omalta alueelta ulos. Koulussa tosi hyvä keino yhdistää ryhmiä tai ainakiin ohentaa solukalvoja voisi olla vaikka luokkavierailu viikon ajan. Sitten turisti/turistit tulee takaisin luokkaansa/ryhmäänsä ja kertoo millaista oli. Aika yksinkertaista loppujen lopuksi.
Tähän liittyy Helsingin opetusviraston hanke yhdistää lukioita suuremmiksi kampuksiksi. Hesarin juttu Varmasti saataisiin joitain etuja, mutta...Lukiolla on myös kasvatustehtävänsä yhteiskunnan jäsenyyteen ohjaamisessa. Mitä paremmin opettaja tuntee oppilaansa, sitä paremmat kasvatuksen edellytykset ovat.
Oma koulu ja oma ryhmä voivat lisäksi olla hyvinkin positiivisia kasvuympäristöjä ja turvaverkkoja.
Lukiolainen(kaan) ei ole vain koulussaan vain hakemassa edellytyksiä omille hyville arvosanoilleen tai hyvälle tukevaisuudelleen. Hän on siellä myös kasvamassa vastuulliseen aikuisuuteen.
Semmoisille on jatkossa paljon käyttöä.
"Opiskelijaa tulee ohjata toimimaan vastuuntuntoisena ja velvollisuuksistaan huolehtivana kansalaisena yhteiskunnassa ja tulevaisuuden työelämässä. Lukio-opetuksen tulee tukea opiskelijan itsetuntemuksen kehittymistä ja hänen myönteistä kasvuaan aikuisuuteen sekä kannustaa opiskelijaa elinikäiseen oppimiseen ja itsensä jatkuvaan kehittämiseen." Ote Lukion opetussuunnitelman perusteet -asiakirjasta.
tiistai 8. marraskuuta 2011
Vaiettu eristäminen ja yhteisöllisyys
Luin kirjaa nimeltä Sydämen sivistys - kasvatuksen ytimessä http://www.aurinkokustannus.fi
Kirjassa on monta tärkeää artikkelia. Pääsanoma lienee muistutus, että kasvatusta pitää ohjata arvoista käsin. Muuten kasvatuksen nimellä kulkee jokin muu ilmiö.
Pidin paljon Anja-Riita Lahikaisen sosiaalipsykologiaan tukeutuvasta puheenvuorosta. Kuulkaapas tätä:
"Päivähoidossa ja koulussa lapset ja nuoret on järjestetty ikäryhmittäiseen eristäytymiseen ilman ikäryhmien välisiä luonnollisia keskinäisiä riippuvuussuhteita vailla historiallista vertaa tehokkuusajattelun ja kehitysoptimismin nimissä. Näin mahdollisuudet oppimiseen yli ikärajojen on suljettu pois... Tiet kiusaamiselle, syrjimiselle ovat vahvistuneet, kun aikuisten määrä lasten keskuudessa on vähentynyt ja ikäryhmien väliset kohtaamiset, jotka ennen olivat jokapäiväisiä ja joissa voi luonnollisesti jakaa yhteisiä asioita, oppia tulevaa, muistella mennyttä, saada ja antaa apua, osoittaa ja pyytää kiinnostusta, ovat menneet."
Pitkiä ja painavia lauseita, jotka kannattaa lukea rauhassa loppuun. Taas tuli mieleen Lea Pulkkisen lausunto: Koulut ovat järjestyneet aikuisten työpaikoiksi.
Yhteisöllisyyden vahvistaminen on mielestäni mahdollista tässä ajassa vain vahvistamalla osallisuutta ja demokratiaa. Näin on etenkin kasvatusyhteisöissä, joissa aikuisilla on ylivertainen mahdollisuus päättää lähes kaikista lapsia ja nuoria koskevista asioista.
Ja päätetty onkin. Koulupäivien ja päiväkodin päivän rakenne, tuntien pituus, käytettävät materiaalit ja lelut, kuka saa olla kenenkin vieressä- lista ei lopu hetkessä. Väitän että yleensä kasvatusyhteisöjen aikuiset päättävät, hyvässä tarkoituksessa, asioista kyselemättä lapsilta ja nuorilta. Tai jos kysytään, haetaan "oikeita" vastauksia. Varmaan tätä osallisuusvajetta ei edes huomata.
Sitten ehkä suurimpana ongelmana on tämä ikäryhmien eristäminen... Miten voidaan kasvattaa esimerkiksi vastuunoton traditio, kun nuoremmista ei tarvitse huolehtia, kuten on ikiajat tehty? Ikäryhmien eristäminen edistää epäluuloa ja syrjimistä.
Yhteisöllisyyden luonnolliselle syntymiselle ei yleensä ole kovin paljon maaperää päiväkodeissa ja kouluissa. Tarvitaan paljon keskustelua, hyvää johtamista ja valvottuja prosesseja yhteisöllisyyden sisäänajoon, ympäristössä, joka ei luonnostaan ole kovinkaan yhteisöllinen.
Kirjassa on monta tärkeää artikkelia. Pääsanoma lienee muistutus, että kasvatusta pitää ohjata arvoista käsin. Muuten kasvatuksen nimellä kulkee jokin muu ilmiö.
Pidin paljon Anja-Riita Lahikaisen sosiaalipsykologiaan tukeutuvasta puheenvuorosta. Kuulkaapas tätä:
"Päivähoidossa ja koulussa lapset ja nuoret on järjestetty ikäryhmittäiseen eristäytymiseen ilman ikäryhmien välisiä luonnollisia keskinäisiä riippuvuussuhteita vailla historiallista vertaa tehokkuusajattelun ja kehitysoptimismin nimissä. Näin mahdollisuudet oppimiseen yli ikärajojen on suljettu pois... Tiet kiusaamiselle, syrjimiselle ovat vahvistuneet, kun aikuisten määrä lasten keskuudessa on vähentynyt ja ikäryhmien väliset kohtaamiset, jotka ennen olivat jokapäiväisiä ja joissa voi luonnollisesti jakaa yhteisiä asioita, oppia tulevaa, muistella mennyttä, saada ja antaa apua, osoittaa ja pyytää kiinnostusta, ovat menneet."
Pitkiä ja painavia lauseita, jotka kannattaa lukea rauhassa loppuun. Taas tuli mieleen Lea Pulkkisen lausunto: Koulut ovat järjestyneet aikuisten työpaikoiksi.
Yhteisöllisyyden vahvistaminen on mielestäni mahdollista tässä ajassa vain vahvistamalla osallisuutta ja demokratiaa. Näin on etenkin kasvatusyhteisöissä, joissa aikuisilla on ylivertainen mahdollisuus päättää lähes kaikista lapsia ja nuoria koskevista asioista.
Ja päätetty onkin. Koulupäivien ja päiväkodin päivän rakenne, tuntien pituus, käytettävät materiaalit ja lelut, kuka saa olla kenenkin vieressä- lista ei lopu hetkessä. Väitän että yleensä kasvatusyhteisöjen aikuiset päättävät, hyvässä tarkoituksessa, asioista kyselemättä lapsilta ja nuorilta. Tai jos kysytään, haetaan "oikeita" vastauksia. Varmaan tätä osallisuusvajetta ei edes huomata.
Sitten ehkä suurimpana ongelmana on tämä ikäryhmien eristäminen... Miten voidaan kasvattaa esimerkiksi vastuunoton traditio, kun nuoremmista ei tarvitse huolehtia, kuten on ikiajat tehty? Ikäryhmien eristäminen edistää epäluuloa ja syrjimistä.
Yhteisöllisyyden luonnolliselle syntymiselle ei yleensä ole kovin paljon maaperää päiväkodeissa ja kouluissa. Tarvitaan paljon keskustelua, hyvää johtamista ja valvottuja prosesseja yhteisöllisyyden sisäänajoon, ympäristössä, joka ei luonnostaan ole kovinkaan yhteisöllinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)