Melkein nolotti. Keskiviikkona tuttu viestitti, että sun nimi on muuten metron ja ratikkapysäkkien valotauluissa. Mitä ihmettä!
Edellisessä kirjoituksessa kerroin kuinka Matti Rimpelän kanssa kirjoitimme Hesariin takarivin oppilaista ja siitä, että heitä ei olisi jos käytetään pienryhmärakennetta. Pienten sattumusten takia toimittaja Elina Nissinen soitti ja kyseli miten se pienryhmärakenne luokassa toimii. Minähän vastailin ja juteltiin varmaan puoli tuntia. Luulin että olen lähinnä yksi haastateltava jossain jutussa. Noh, keskiviikkona huomasin olevani kokosivun jutussa ainoa haastateltava. Olisihan toki löytynyt muitakin kertomaan kertomaan luokkien sosiaalisen rakenteen ohjaamisesta. Kerroin kyllä että en minä ole tätä pienryhmärakennetta keksinyt, mutta Haapaniemen metodia lehdessä kuvaillaan... Noh ei siinä mitään, olen saanut vuosien ajan, myös hyvän työtoverin avulla, kehiteltyä monia toimivia mausteita pienryhmien voimavaroiksi. Onneksi en enää ole töissä. Olisi voinut olla hankalaa, sillä opettajat eivät yleensä tykkää kun työkaveri on olevinaan muita parempi...Ehkäpä muissakin ammattikunnissa kateus nousee nopeasti ryhmässä esiin. Mutta se ei saisi olla esteenä hyvien ja koeteltujen käytäntöjen jakamisessa. Yhdessä oppii enemmän.
Mutta olihan artikkeli onnistunut, tärkeällä asialla ja tunnustan ajatukset omikseni. Artikkelin otsikko oli : Opettaja esittelee keinon torjua takapulpettien kouluvihaa. LINKKI No esittely on ihan hyvä ilmaisu, koska enhän minä ole pienryhmiä keksinyt, ehkä osaan pitkäkestoisuutta kuitenkin perustella, teoriassa ja käytännössä.
Oli kiinnostavaa seurata somekanavien vilkasta keskustelua asiasta. Yllättävän asiallisia oltiin, mutta huomasin, että peruskäsiteet olivat välillä kadoksissa ja myös se, miksi pitkäkestoista ryhmää tarvitaan.
Osa ymmärsi, että pienryhmä tarkoittaa erityisluokkaa tai pienempiä luokkia. Yleinen huoli oli, että oppilaat eiväthän osaa valita itselleen työparia tai ryhmää ja että kaikkienhan pitää olla kaikkien kanssa. No siihen on monta tietä. Sitkeässä on käsitys, että ryhmiä pitää koko ajan vaihtaa. Siitä seuraa, että ryhmä ei ehdi kehittyä parhaaseen versioonsa ja monilla ei ole luotettavaa ystävää, merkitsevää suhdetta yhteenkään luokassaan. Luottamussuhteiden rakentuminen kun ottaa aikaansa. Silloin ei ole turvallinen olo. Samasta syystä opettajien ei pitäisi vaihtua luokassa koko ajan.
Olemme kotona jatkuvasti ihmetelleet, miten vähän luokan sosiaaliseen rakenteeseen tai oppilaiden sosiaaliseen pääomaan kiinnitetään huomiota. Kun ei tiedä mitä ei tiedä, ei pienryhmien suunnitelmalliselle tukemiselle löydy tarpeeksi laajalla rintamalla tukea. Hyvä, että nyt on ollut keskustelua, painetta on siihen, että yhä suurempien koulujen ja oppilaiden lisääntyvän eriarvoisuuden pulmiin pitää puuttua. Lapset eivät ole vääränlaisia, heidän perustarpeisiinsa pitää vastata, ennen kuin pidetään oppilaita levottomina ja keskittymättöminä. Nyt näyttää, että myös sosiaalisen pääoman puutteen takia oppilaat saavat kyllä erityistukea- mutta samalla heidät usein eristetään ryhmästään.
On opettajia, kouluja ja kuntiakin (ainakin Kerava) joiden pyrkimyksenä on ollut rakenteistaa luokkia suurryhmästä turvallisempiin pienryhmiin. Oppilaiden sosiaaliset tarpeet ja koulutuksen kasvatus- ja sivistystarpeet on yhdistettävissä. Oikeastaan, jos haluamme, että meillä on maailman parasta koulu ja onnellisin kansakunta (tai vaikka lähes parhaat) niin koulua lasten kasvuympäristönä on rakennettava tutkimuksiin perustuen ja suunnitelmallisen toiminnan avulla. Sitä odotellessa.
