Digiopetus on yhteisöllinen asia, sekin.

Olipa Miika Huikari rohkea äidinkielen ope 28.10. Hesarin Mielipide-palstalla, kun kirjoitti miten asiat ovat: " Digiopetukseen siirtyminen kouluissa on väjäämätöntä" (LINKKI) joka taitaa toimia vain tilaajille. Usein tuntuu nimittäin, että digioppimisesta on tehty kauhistelun aihe, jota halutaan rajoittaa.  Siihen ei ole todellakaan aikaa, sillä olemme jo vuosia sitten loikanneet digitaaliseen tiedonkäsittelyyn kaikilla työpaikoilla ja oppilaitosten on tultava perässä. Mieluiten perusopetuksessa huolehditaan kaikille hyvä perusosaaminen, koska myöhemmin ei kaikkia enää saavuteta saman opetuksen piiriin.

Miika kirjoittaa siitä, että opiskelijamme ovat kasvaneet informaatioympäristöön, jossa tietoa etsitään ja käytetään vallan toisin kuin ennen. Perusasioista kirjoittaja ihmettelee aivan aiheellisesti muun muassa, että miksi meillä ei vieläkään osata ohjeistaa kumpi on tärkämpää, käsialakirjoitus vai kymmensormijärjestelmän hallinta. Onhan selvää että kahdella sormella kirjoittaja on paljon huonommassa asemassa kuin sujuvasti 10-sormijärjestelmää käyttävä. Koulun pitäisi tasoittaa mahdollisuuksia kaikille. Tässäkin asiassa on muistutettava palata perustuksiin: Kouluhan on palvelemassa oppijoidensa tulevaisuuden tarpeita, ei opettajien tai koulutussuunnittelijoidenkaan henkilökohtaisia mieltymyksiä.

Edelleen kirjoittaja toteaa kokemuksesta, että paperinen kirja ei pysty kilpailemaan oppijoiden huomiosta, internetin ärsykerikkaan materiaalin kanssa. Tämä voi olla kirjoittajan mukaan mahdollisuus, enemmän kuin uhka. Digitaalinen ympäristö voi tehdä oppimisen helpommin ymmärrettäväksi ja hauskaksikin. Digiopetus on myös avointa ja reaaliaikaista. Oppilaan tekemiset kirjautuvat heti ja ovat opettajan nahtävissä. Ohjaaminen tulee lähelle oppilasta. Kirjoittajan mukaan digiympäristö on myös tasavertaisuutta edistävä, esimerkiksi käsiala ei enää ole arvosanoihin vaikuttamassa.

Lopuksi Miika toteaa että kynien ja paperin käyttö väisty digikirjojen edestä. "Kestänee vuosia ennen kuin digiloikat on tehtu Suomen yläkouluissa, mutta digiopetukseen siirtyminen on väjäämätöntä. Sen edut ovat niin suuret. Paikalleen jämähtäminen on riksi, kun pohdimme sitä, millaisia osaajia maailma jatkossa tarvitsee."

Tässä tullaan siihen yhteisöllisyyteen. Tarkoituksenmukaisia käytäntöjä oppimiseen tulisi käyttää yhteisesti koulussa. On hankalaa jos oppilaiden pitää omaksua erilaisia tapoja opettaa ja oppia. Vielä hankalampaa on jos oppilaalla on paljon sellaisia opettajia, jotka vieroksuvat digitaalista oppimisympäristöä, tai käyttävät sitä kuin oppikirjoja. Perusopetuksen idea on tasoittaa oppimisen edellytyksiä. Näyttää siltä että kodeissa ei aina osata ohjata digilaitteiden oppimiskäyttöä, jolloin laitteet ovat lähinnä viihde- ja viestintäkäytössä. 

Kouluissa työyhteisössä on hyvä olla yhteinen näky digioppimisen eduista ja siitä miten sen aktiiviseen käyttöön oppilaat ohjataan. Paljon on tällä vuosituhannella kouluissa tapahtunutkin, mutta vaikuttaa siltä, että paljon tulee vielä tapahtumaan. Onhan selvää, että koskaan ei tiedonvälituksen historiassa ole tapahtunut vastaavaa läpimurtoa, kirjapainotaito taitaa olla lähinnä. Opettajien asema on jännä ja vaativa; miten opitaan 20 vuoden kuluttua? Siitä on opettajien hyvä välillä yhdessä keskustella. Valistunut arvaus on parempi kuin hämmentävä yllätys.

Kasvattaja asettaa rajat, rakkaudella

 Koulu tulee otsikoihin melkein aina, kun opettaja on mahdollisesti syypää johonkin. Usein silloin oppilaskin on. Uutisena levisi muutama päivä sitten Sodankylän tapaus, jossa opettajaa epäiltiin pahoinpitelystä, kun hän oli rajoittanut oppilaan toimintaa fyysisin keinoin. Kun opettaja oli myös kunnanvaltuutettu, niin saipa hän julkisuutta varmasti enemmän kuin tarpeeksi. Tuomio oli sentään vapauttava, mikä tuntuu hyvin kohtuulliselta. (LINKKI YLEN uutiseen)

Näitä lukiessa tulee monenlaista mieleen. Fyysinen rajoittaminen on tarpeen yleisen turvallisuuden ja usein yksilönkin etujen kannalta, silloin kun on vaaratilanne ja puhe ei auta. On tilanteita jossa yksilö menettää oikeuden koskemattomuuteensa. Usein rajanvedot ovat vaikeita, eikä niitä käytännössä ehdi arvioida. Puuttumattomuus ja voimattomuus oppilaan ohjeiden, käytäntöjen tai sääntöjen noudattamatta jättämiselle ei kuitenkaan saa olla vaihtoehto. 

Oman urani aloitin silloisella tarkkailuluokalla, missä agressioita piti aluksi rajoittaa joskus ihan painiotteella. No, olinhan siihen tottunut lastenpsykiatrisessa hoitotyössä. Jokaisen opettajankin olisi hyvä saada edes peruskoulutusta rajoittavien otteiden turvallisesta käytöstä. Vaikka kukaan ei halua oppilaiden kanssa painia, voi tilanne tulla nopeasti eteen. Yleensä onneksi ei.

Oleellista on, että puuttumattomuutta vakavissa häiriötilanteissa ei synny siitä syystä, että pelätään syytteita tai ei osata mennä kropalla väliin kun on tarve. Kyllä minullekin on oppilas sanonut että et saa koskea minuun.Vanhempien kanssa sovittiin  että saa, ja oppilaan kanssa neuvoteltiin ihan hyvässä ymmärryksessä, että parempi on minun koskea kuin sinun vahingoittaa kavereitasi.

Voimankäyttö ei tietenkään ole koulun kasvatustehtävän työkaluissa yleisesti käytössä, koska siihen ei normaalisti ole tarvetta. Moni opettaja voi olla sitä mieltä että suuremmat häiriötilanteet hoitaa joku muu kuin ope. Joskus ei vaan ole muita paikalla. Voimankäyttö tuntuu edelleen olevan vähän vaikea puheenaihe koulutyöntekijöille, ja onhan se melkoisen hankala aihe.

Kasvatusihanteemme ovat muuttuneet (kehittyneet) hyvinkin paljon parissa sukupolvessa. Fyysinen koskemattomuus on lastenkin oikeus, eikä kasvatuksen tavoite ole oppia vain tottelemaan. Tavoitteemme kasvattajina on että yksilöt oppivat itse säätelemään toimintaansa ja kunnioittamaan muita. Tosin on todettava että suuressa osassa maapallolla ei nähdä kasvatusta samoin.

Vielä ajatus vähän jo kauempaa. Olen ennenkin todennut, mutta pakko todeta taas: Kun nostetaan arvoonsa oikeudet, pitäisi olla tietoisia siitä, että jokaisen vastuu teoistaan ja valinnoistaan kasvaa. Jos omaa vastuuta ei osaa arvioida oikein, niin huonoilla valinnoilla pitää olla seuraukset. Kasvatuksessa tämä on melko oleellista. Olisi äärimmäisen tärkeää, jos voimme osoittaa väärien valintojen kielteiset seuraukset jo varhain. Myöhemmin on myöhäistä.

Kerava tekee hyvää kouluissa!

 Tästä tulee hyvä mieli! On ollut todella upeaa seurata noin vuoden ajan koulu-uutisia Keravalta. (tämä ei sitten ole mainos, vaikka naapurikunnasta kirjoitankin)  Uraauurtavia oivalluksia, päätöksiä ja toimintoja on tullut ihan hihnalta. Ja kaikki tukee pedagogista viihtymistä tai sanotaanko yhteistä hyvinvointia (ja sitä kautta oppimista ja kasvua) kouluissa. Useimmat jutut eivät edes maksa paljon, vaan vaativat asioista päättäviltä aikuisilta uusia näkökulmia - ja lasten tarpeiden ymmärtämistä. Eipä ole enää aihetta (jos on edes ollut) mieltää Kerava jotenkin harmaaksi. Kehä kolmen pohjoispuolella todella on usein ne kiinnostavimmat jutut, vaikka toisella puolella ei sitä aina uskota. Kannattaisi aina vierailla naapurikunnissa (ja kouluissakin) ja ottaa hyvät ideat käyttöön. 

Laitetaanpa hyviä asioita kiertoon tässäkin (toiveeni on tietysti että hyviä ideoita ja kokemuksia lainataan edelleen):

1. Paljon palstatilaa sai Hesarissa Keravan keppijumppahanke, joka on alkanut jo viime keväänä. Olen ollut itse ihan näkemässä opettajien jumppaa. Iltapäivän pieni keppihetki voi virkistää kummasti. Liikunta tuo iloa, yhteenkuuluvuutta ja virkistää! Tarvitaan vain sen organisointi ja muuta innostunut opettajakin, jotta toiminta vakiintuu. Asiasta kerrotaan myös kaupungin omilla uutissivuilla (LINKKI)

2. Aivan loistava idea on ollut myös yhdenvartaisuuden vahvistamien yläluokilla. On nimittäin huomattu, että painotusluokat ja painotetut koulut tuottavat eriarvoisuutta pitkälle tulevaisuutenkin. Niistä  muodostuu menestyvien ryhmiä, jotka eivät sitten jaa tukeaan muihin ryhmiin. Keravalla ollaankin viksuja: jokainen seiskaluokkalainen voi valita neljästä painotuksesta. Näin muodostuu samoista asioista kiinnostuneitten ryhmiä, eikä kenekään tarvitse ajatella että jäi "jämäluokalle". Hyvin luultavaa on, että joskus vaikea nivelvaihe sujuu paremmin tässä järjestelmässä. Uuteen ryhmään kiinnittyminen on luonnollista, jos on itse ollut valitsemassa ryhmäänsä. (LINKKI )

3. Oppilaslähtöinen koulun toiminnan järjestely on toisinaan hyvinkin yksinkertaista.  Keravalla Päivölänlaakson koululla on tehty hyviä päätöksiä ja tämä on hyvä esimerkki: Päikkärit! Melko moni nykyoppilas on väsynyt jo kouluun tullessaan, puhumattakaan iltapäivän tunneista. Kaikilla kouluilla voitaisiin ottaa koppia päikkäreistä. Ihan iästä rippumatta moni hyötyy rentouttavasta pienestäkin lepohetkestä. Tämä ei taida maksaa juuri mitään, kun on hyvää tahtoa. Tietysti kannattaa vähän suunnitella ja laittaa lepotila mukavaksi. Siihen löytyy varmasti oppilailta hyviä ideoita ja apua myös vanhemmilta. Niin tykkään tästäkin ideasta. Ja huom! Tämä aloite tuli oppilailta kun kysyttiin mitä voidaan tehdä turvallisuuden ja viihtyisyyden hyväksi  (LINKKI)

4. Viimeksi otan esiin hankkeen, joka on lähimpänä omaa osaamista. Olemme itse saaneet olla hiukan mukana Keravalla luokkien sosiaalisen rakenteen ohjaamisen hankkeessa eli kotiryhmien luomisessa luokkiin, kaikissa kouluissa. (LINKKI)  Uutinen alkaa heti alussa olevan kaupunginjohtajan tervehdyksen jälkeen. Todella jännittävää nähdä, voidaanko koulun/luokkien yleensä satunaisesti muotoutunutta sosiaalista rakennetta laajemmin ja suunnitellusti ohjata.

Taitaa olla ensimmäinen kerta Suomessa, kun kuntatasolla päätetään yrittää puuttua lasten keskinäiseen sosiaaliseen organisoitumiseen koulussa tasaavasti. Samoin tehdään oikeasti perusopetuslain edellyttävää kasvatustoimintaa. Sosiaalinen kyvykkyys, sosiaaliset taidot ovat tärkeitä tulevaisuudelle. Niitä voi oppia koulussa ja pitääkin, koska kotien antama sosiaalinen alkupääoma on kovasti erisuuruinen. 

Vuorovaikutusta harjoitellaan parhaiten olosuhteissa, jotka suosivat vuorovaikutusta ja joissa on mahdollista saada ohjausta. Kun vuorovaikutusta opetellaan, tarvitaan turvallinen tila ja luotettavia kavereita. Ennalta-arvattavuus antaa mahdollisuudet oppia luottamaan ja ratkomaan pulmallisia tilanteita. Kun perusasiat ovat kunnossa, voi lähteä hankkimaan lisää taitoja. Ihan kuin kaikessa muussakin. Juuri tästä olemme kirjoittaneet noin kolmessa kirjassa ja erityisesti viimeksi. Todella lämmittää, että ymmärretään ja yritetään. Kyllä tätä on vähän ilmassa muuallakin.