maanantai 27. marraskuuta 2023

Opettaja tarvitsee neuvottelutaitoja ja tilannetajua

Olen viime päivinä tutustunut Harri Gustafsbergin ajatuksiin ja oppeihin hyvästä vaikuttamisesta, vuorovaikutuksesta. Ne tuntuvat käyttökelpoisilta ja uskottavilta, koska takana on runsaasti kokemusta vaativista vuorovaikutustilanteista ja myös tutkimusta; hyvä yhdistelmä. Suurin osa havainnosta ja neuvoista sopii erinomaisesti kasvattajille, opettajille. Jaa, miksi? Katsotaan.

Harrin käyttämistä käsitteistä olen tykännyt: Esimerkiksi tilannetaju, hedonistinen adaptaatio, neuvottelutaidot ja aktiivinen kuuntelu. Lisäksi tähän liittyy Harrinkin esiin ottama kuvaus siitä, että aivot ennustavat koko ajan tulevaa. Kaikki termit ovat käytännössä ilmeneviä asioita, ei vain ylätason puhetta.

Tämä kaikki liittyy neuvottelutaitoon sosiaalisena taitona. Ajattelen, että neuvottelutaito on tärkeä edellytys sille, että yksilö voi kerryttää sosiaalista pääomaansa niin, että elämässä asiat menevät hyvin. Koulun tehtävä on varmistaa sosiaalinen pääoma riittävästi jokaiselle. Silloin on varmistettava, että jokaisella on työkaluja eli sosiaalisia taitoja. Ja nyt tullaan Harriin. Jotta opettaja voi tukea oppilaiden sosiaalisia taitoja ja auttaa sosiaalisen pääoman kertymisessä, hänellä pitää olla hyvät valmiudet ohjaamiseen. Harri uskoo siihen, että jokainen voi kehittää tilannetajuaan ja oppia hyväksi neuvottelijaksi. Kun vain tahtoo.

Tilannetaju on kykyä ymmärtää todellisuutta ympärilläni (kyky havainnoida itseään, toisia ihmisiä ja muuttuvia tilanteita) ja tehdä hyviä päätöksi tämän perusteella.
Neuvottelutaidot pohjautuvat aktiiviseen kuunteluun, jonka avulla voi luoda luottamusta. Aktiivinen kuuntelu edellyttää hyväntahtoisuutta. Mitä toinen tarkoittaa, tarvitsee ja tuntee? 

Hedonistinen adaptaatio liittyy käsittääkseni siihen, että ihmisen mieli tarkkailee muutoksia, jotka ovat yleisesti ottaen ei-toivottuja. Pyrimme palautumaan oletustilaamme. Lottovoittaja tuntee itsensä voittajaksi vain rajallisen ajan, sitten elämä tuntuu helposti samalta kuin ennenkin. Sekä ikävät että ihanat kokemukset palautuvat melko nopeasti normaalilta tuntuvaan olotilaan. Kun aivot pyrkivät ennustamaan lähitulevaisuutta, ovat tilanteiden muutokset häiriöitä. Häiriöiden sietokykyä voi harjoitella. Tähän liittyy kyky olla joustava, joka on opettajalle tärkeä valmius. Haastavat tilanteet ovat haastavia, mutta niiden mittakaava voi koulussakin tulkta suuremmaksi kuin se todellisuudessa on. Silloin ratkaisujen löytäminen voi tuntua ylivoimaiselta. Ja joskus toki niin onkin. Ymmärrän, että hedonistisella adaptaatiolla on kaksi vaikutusta; emme ole tyytyväisiä nykytilaan, haluamme jotain, mutta toisaalta emme siedä kovin hyvin muutoksia. 

Opettaja kohtaa paljon ei-ennustettavia tapahtumia. Jos sitä sietää huonosti, on vaikeuksissa, energiaa kuluu harmitukseen ja asioiden väkisin sovittamiseen oman suunnitelman mukaan.  Hyvin usein häiriötilanteet liittyvät oppilaiden kohtaamiseen ja siihen, että saa oppijan kiinnostumaan oppimisestaan koulussa. Kun koulussa ei enää voi pakottaa oppimaan ja olemaan niinkuin opettaja haluaa, on opettajan oltava hyvä neuvottelija.

Mitä hankalampi vuorovaikutustilanne on, sitä enemmän vaaditaan opettajalta tai kasvattajalta yleensä. Jos haluat vaikuttaa, pitää osata neuvotella. Mielestäni Harri Gustafsberg kuvaa kunnoittavaa ja välittävää kohtaamista ohjeistuksessaan. Koulussa saatetaan vaikeassa tilanteessa sortua moittimiseen, mutta sehän yleensä vain syventää konfliktia. Tärkeää on kuunnella, selvittää mitä toinen tuntee, haluaa.

Harrin kaksi keskeistä ohjetta parempaan vuorovaikutukseen:

1. Ota vastuu omasta ajattelusta, tulkinnoista, asenteesta ja tekemisistä. Kehitä mielen taitoja ja kasvata henkisiä resursseja.

2. Harjoita loputtamasti vuorovaikutustaitoja, niin että olet aina vaan täsmällisempi, selkeämpi, kohteliaampi, määrätietoisempi ja vaikuttavampi.

(LINKKI artikkeliin, josta lainaus)

Helppo sanoa, sanot ehkä. No nämä ovatkin tavoitteita, joita kohti on hyvä itse kunkin pyrkiä, oli kasvattaja tai ei.
Tässä vielä linkki videoon jossa lisää (Alea Iacta Est sarjaa)












keskiviikko 15. marraskuuta 2023

Yläkouluun luokan oma opettaja

 Peruskoulun rakenne herättää toisinaan keskustelua, ehkä liian harvoin? Miten sen pitäisi kehittyä 70-luvulta, jolloin alettiin pitämään peruskoulua, jossa on kaksi opetusjärjestelmää, alakoulu ja yläkoulu? 
Vaikka yhtenäiskoulut lisääntyvät, on niissäkin sama rakenne ja ongelma oppilaiden kannalta.

On kyllä tiedossa, että siirtyminen yläkouluun ja aineopettajien toteuttamaan opetukseen, on joillekin vaikea vaihe, etenkin poikien arvosanat putoavat. Kouluun kiinnittyminen vähenee ja koulusta irtoamisen kierre saattaa alkaa juuri nivelvaiheessa. (LINKKI tutkimukseen)

Äidinkielen opettaja Otto Kallioranta oli minusta hyvin oikeilla jäljillä, kun hän kirjoitti Hesarin mielipidesivuilla 29.10. "Myös yläkoulussa pitäisi olla luokanopettaja".   Otsikossa olisi ehkä pitänyt olla luokanohjaaja, jos luokanopettaja on myös nykyistä tutkintoa kuvaava termi?


Tässä ollaan yhteisöllisen pedagogiikan ytimessä. Jos opetusryhmistä halutaan turvallisia yhteisöjä, pitää niiden sosiaalista rakennetta voida ohjata. Ja se on aikuisen, osaavan sellaisen homma. Kallioranta näkee, aivan oikein, tarpeen uudistaa aineenopettajan koulutusta, mikäli hänen ehdotukseensa tartutaan. Ja onhan tätä ehdotettu ennenkin. Koulutusjärjestelmä tuskin koskaan voi toteutua vain lasten ehdoilla, mutta aika paljon mennään nykytilanteessa aikuisten ehdoilla. 

Yhteisöllisyyden ja vuorovaikutuksen edellytys on pysyvyys. Vaikka etenkin yläkouluissa näkyy yhä enemmän ongelmia, lasten huonovointisuutta, motivaation laskua, arvosanojen laskua, niin silti peruskoulu tarjoaa vanhemmille oppilaille etenkin yhä useampia aikuisia ja epävakaita ryhmiä. Tällä tavalla toimitaan, vaikka tulokset eivät näytä paremmilta. Väittäisin, että kouluista on tullut aikuisten työpaikka ja taloudellisen tehokkuuden vaatimusten täyttäjä. Lapsilähtöinen, oppijoiden osallisuutta ja tarpeita vastaava pedagoginen suunnittelu pitäisi olla koulun toimintaa ohjaamassa.

Kotirantakin näkee ongelman olevan aineopettajien osaamisen kapeudessa, vaikka se on syvää. Hänen ehdottamansa koulutuksen laajuus vain on sellainen, että opettajia ja opintojen kustantajaa voisi olla vaikea löytää. Malleja yläkoulun opetusryhmien sosiaaliseen ohjaamiseen voi olla useitakin. Nykyinen tapa jossa oppilasryhmät jäävät heitteille, eikä kukaan aikuinen ohjaa ryhmien dynamiikkaa tai rakennetta, on joka tapauksessa monille liian haastavaa. Kun tähän lisätään yhä suuremmat koulut (onneton muoti-ilmiö), niin ratkaisu oppilaiden parempaan kouluun kiinnttymiseen ei ole yhä uusien erikoisosaajien palkkaamisessa kouluun. Toki heistä voi olla hyötyä etenkin ilmenevien ongelmien hoidossa, mutta ei juuri niiden ehkäisyssä. 

Opettaja-oppilassuhde on tärkeä. Samoin opettajan suhde opetusryhmään. Luottamuksen ja kiintymysuhteen rakentuminen vaatii aikaa ja osaamista opettajan puolelta. Monet oppilaat pärjäävät kyllä ilman luottoaikuista yläkoulussa, mutta silloin koulun tehtävä kasvattajana jää ohueksi. Perusopetuksen tehtävä on kuitenkin kansalaisuuten ohjaaminen. Tämä ydintehtävä pitää ottaa entistä vakavammin. Silloin on tärkeää miettiä myös rakenteiden toimivuutta suhteessa tavoitteisiin.

Monin paikoin näitä mietitään, tiedän, ja tuloksiakin saadaan. Toivon, että varsinkin yläkoulun sosiaalisia rakenteita voidaan tiivistää joka  koulussa. Se on aikuisten päätöksistä kiinni.










tiistai 7. marraskuuta 2023

Koulu ei ole lapsen työpaikka

Tuli tarve olla jotain mieltä, nimittäin: Taas, kuten usein syyslomien aikaan, on ollut pärinää oppilaiden lomista, tai pikemminkin siitä, koska perheitten tulisi lomailla. Iso lehti kertoi ensin 4.11. miten espoolaisen perhe sai lapsilleen kahdesta koulusta erilaiset vastaukset loma-anomukseensa, myönteisen ja kielteisen. Kirjoituksessa vanhemmat aivan oikein ottivat esiin, että erilainen suhtautumien on hankalaa, jos lapsia on eri kouluissa.(LINKKI)  Rehtori, joka kielteisen vastauksen antoi, vetosi elokuussa uudistuneeseen Perusopetuslakiin, jossa 26§ velvoittaa kouluja ehkäisemään poissaoloja ja puuttumaan suunnitelmallisesti niihin. Lakia on ilmeisesti tulkittu väärin, koska lisäys on tehty lähinnä lintsaamisen ehkäisyä varten. (LINKKI opetushallituksen lausuntoon

No, sitten eilen maanantaina Hesarissa jatkui juttu. Oli haastateltu opettajia, että mitä ajatellaan perheitten lomista, jos ne eivät osu koulun loma-aikoihin:

(LINKKI artikkeliin) 

Artikkelistä ei selviä kuinka monta opettajaa ja miltä alueelta kyselyyn vastasi, eikä myöskään ryhmitellä vastauksia mitenkään kuin yleisellä tasolla. Mutta varmaan jotain selvisi. Opettajilla on artikkelin mukaan kielteinen kanta koulupäivien ulkopuolella oleviin lomiin. Olen eri mieltä tässä.
"Monissa vastauksissa todetaan, että koulu on lapsen työtä, lomamatkan takia tulleet poissaolot voi olla vaikea ottaa kiinni ja että lomailevista oppilaista huolehtiminen lisää opettajan työmäärää."
Tuossa on kolme perustetta, joista ensimmäinen on minusta väärä mielikuva. Jos oppilas on koulussa töissä, niin onko opettaja kollega, työtoveri? Onko ylipäätään tarpeen ajatella, että seitsenvuotiaasta lähtien käydään töissä? Koulu on oppilaille paikka, jonne tullaan tapaamaan kavereita, 
leikkimään, vahvistamaan sosiaalista ja inhimillistä pääomaa-  ja tietenkin myös oppimaan. Juuri mitään työsuhteeseen kuuluvaa vastuuta en oppilaiden roolista löydä. 


Koulu on aikuisten työpaikka ja lasten kasvuympäristö, josta aikuiset muovaavat kehitysyhteisön. Roolit ovat aivan erilaiset. Kansalaiseksi kasvu ei ole työtä, siten kun työ yleensä määritellään, ainakaan. Ymmärrän, että velvoite oppia on olemassa, mutta koulu tarjoaa siihen palveluja, ei pakkoa. Lapsen kehityksen ja turvallisuuden kannalta on yleensä tärkeämpää saada olla perheensä kanssa, hankkimassa yhteisiä kokemuksia, jotka vahvistavat perheen dynamiikkaa. 

Poissaolo puolestaan aiheuttaa kyllä aina opettajalle lisätyötä, oli kyseessä sairaus tai muu syy. Mutta etenkin hyvin pärjäävä oppilas saa kyllä asioista kiinni viikon jälkeen. Lisäksi oppilaiden matkoja voisi hyödyntää opetuksessa paljonkin.

Vaikka opettajien kritiikki olisi oikeaakin, niin se kuulostaa negatiivisen suodatuksen tulokselta. Lapset ja nuoret oppivat joka paikassa, perhe on tärkein tuki, elämää näkemällä saa paljon valmiuksia. Ja ennen kaikkea, lasten kasvatus ja ajankäyttö on annettu Suomessa kotien vastuulle. Vaikka opettajat eivät näistä "omista" lomista pitäisikään, niin ei niitä kuitenkaan voi estää. Lomille mennään sitten ilman "lupia". Minusta kouluissa tulisi luopua käsitteestä loma-anomus, se ei perustu todellisuuteen ja aiheuttaa vain ongelmia nykyisellään. Olisiko lomailmoitus tai lomaneuvottelu parempi? Aika turhaa harmitusta saadaan tästä aikaan joka vuosi, ainakin joissain kouluissa. Sieltä missä homma toimii, ei uutisiin päästä, ja hyvä niin.


Lisäys: Tänään keskiviikkona Hesarin pääkirjoituksesta paistoi viranomaisnäkökulma: Kouluilla on velvollisuus kampittaa poissaoloja (LINKKI) No, on mutta.
Yhtä hyvin tai mielumminkin olisi voinut myös lukea: Kouluilla on velvollisuus tukea perheiden hyvinvointia.
Ihan turhaan tässä on sotkettu koulusta syrjäytymiseen liittyvä lintsaus ja asiansa hoitavien oppilaiden ja perheiden tarpeet kokea yhdessä. Nimittäin pääkirjoituksessa sanotaan, että poissaolot heikentävät koulumenestystä. Kyllä se riippuu ihan poissaolon syystä, ei noin voi yksinkertaistaa. En koskaan opettajaurallani kokenut, että loma olisi ollut oppilaalle haitallinen asia. Voi olla eri asia, jos oppilaalla on joku vaativa harrastus, jonka vuoksi ollaan jo varhain paljon pois koulusta. Silloinkin määrätietietoiset oppilaat pystyvät koulunsa hoitamaan. Lapsilähtöisyyttä taas kaivataan. Kysymysn kuuluu silloin: Mitä lapsi tarvitsee, mikä on hänelle hyväksi?

Ja kyllä haluan muistuttaa, että alunperin oli kysymys kiitettäviä numeroita koulussa saavasta oppilaasta ja hänen viiden päivän poissaolostaan. Keskustelu lähti taas ihan muille urille.