lauantai 24. toukokuuta 2014

Pedagoginen viihtyminen

Viime päivät ovat kuluneet kirjamme viimeistelyssä.  Lisäksi olen poiminut opettajan työstä rusinoita pullasta talkootöissä, kun olen melonut ja retkeillyt jo monen luokan kanssa ja ensi viikolla vielä kolme päivää.

Mutta siis asiaan. Varmaan sopii jo julkaista hiukan varjeltu termimme pedagoginen viihtyminen, jota uudessa kirjassa lanseeraamme. Liisa ja minä saatoimme keksiä tuon termin, kun  mietittiin noin vuosi sitten, että olisiko oppilaiden  motivaatiokysymyksestä vielä kirjan aiheeksi meille.

Ja olihan siitä. Mainostan hiukan tässä syksyn  uutuuttamme Rakenna oppiva ryhmä- pedagogisen viihtymisen käsikirja. Kirjan nimen alku on kustantajan ja loppu meidän keksintöä, siis yhteistyötä.
Tarkoitus oli keksiä sellainen termi, joka siirtää oppimisen mielekkyydestä huolehtimisen opettajan ammattiosaamisen vastuualueeksi. Se ei tarkoita, että opettaja on viihdyttäjä, vaan että hän luo oppimistilanteen, jossa parhaimmillaan oppilaat eivät millään malta lopettaa oppimista. Ehkä ei ihan joka tunti, mutta aika usein kumminkin. Lähestymme kiinnostavaa, merkityksellistä ja palkitsevaa oppimista emootioiden huomioimisen  ja ryhmään rakennetun vuorovaikutuksen kautta. Pedagoginen viihtyminen rakentuu mallissamme kolmen peruskiven varaan. Niiden keskinäinen järjestys on myös merkityksellinen.

1. Turvallisuus. Kun oppiminen(kin) on emotionaalinen tapahtuma, on turvallisuuden tunne tärkeintä, jotta ihminen (varsinkin lapsi tai nuori) voi yleensä keskittyä oppimiseen.
2. Uteliaisuus. Kun oppiminen on usein pitkäjänteisyyttä vaativaa, pitää luontainen uteliaisuutemme motivaatiota yllä. Motivoituneena jaksaa. Koulussa tulee ruokkia luontaista uteliaiasuuttamme.
3. Hyvä vuorovaikutus. Ihminen oppii parhaiten vuorovaikutuksessa. Kaksi on viisampia kuin yksi. Yhdessä oppiminen vähentää virheiden pelkoa. Yhdessä toimimalla oppii myös tuntemaan oman vahvuutensa, luonnollisen ryhmäroolin, jossa on mukava toimia.

Juuri kun teimme viimeisiä korjauksia, löysin tänään vielä lähteeksi professori  Lea Pulkkiselta maukkaan lausunnon koulun rakenteesta YLE uutisten arkistosta. Ajatukset liittyvät pedagogiseen viihtymiseen yleisesti. Jaan sen:

Koululaitos ei Pulkkisen mielestä kaipaa lisää kuraattoreita ja psykologeja vaan paremman opetussuunnitelman. Pulkkisen mukaan nykyisessä koulussa lapset eivät löydä omia vahvuuksiaan: liian moni joutuu kokemaan epäonnistumista ja jää syrjään.
- Nykyinen kilpailu kaikenlaisista suorituksista johtaa siihen, että häviäminen kasautuu, kun keskitytään älyllisiin toimintoihin.

"Pitkäaikaisia oppilas-opettajasuhteita ei ole"
Pulkkinen haluaa kouluihin enemmän mielikuvitusta ja yhteisöllistä toimintaa, johon monipuolinen taideaineiden opetus antaisi mahdollisuuden. Kun valmistetaan näytelmä, lauletaan kuorossa ja tehdään isoja kuvataiteellisia projekteja, jokainen löytää kokonaisuudessa oman paikkansa.

- Tämän tapainen yhteisöllisyys on onnistuttu erittäin hyvin tuhoamaan kaikenlaisilla ratkaisuilla: suurilla yläasteilla, joissa lapset katoavat massaan, kurssimuotoisella opiskelulla ja opettajan työn pilkkomisella pelkästään oppitunneiksi. Kokonaisvastuut yhteisöstä, pitkäaikaiset opettaja-oppilassuhteet ovat mennyttä päivää, Pulkkinen huomauttaa.

Pulkkinen näkee suomalaisen koulun muuttuneen tuloskeskeiseksi ja materialistiseksi, koska sitä on kehitetty opettajien, ei oppilaiden näkökulmasta. Esimerkiksi sopii koulupäivän rakenne.
- Kenen näkökulmasta sitä on nykyiseen suuntaan viety? Mitä se olisi, jos lähdettäisiin oppilaiden hyvinvoinnista ja oppilaiden kehityksellisistä näkökohdista, Pulkkinen kysyy.

Havainto siitä, että opettajan työ pilkkoutuu oppitunteihin johtaa ajatukset siihen, että samalla varmaan oppilaiden päiväkin pilkkoutuu.Onko se tarpeen?  Kun vuosikymmeniä syvällisesti lasten ja nuorten maailmaa tutkinut tutkija pudottelee tällaista, niin voiko sen vain ohittaa? Koulussahan pitää  ymmärtää lasten ja nuorten tarpeita.

Kirjamme ei nyt ihan vain kerro tästä, mutta lainaus kuvaa tavoitettamme olla mukana lapsilähtöisen ja entistäkin paremman koulun ainesten kerääjinä.

tiistai 13. toukokuuta 2014

Kouluissa on vääränlaisia poikia?

Olipa hyvä kirjoitus! Nimittäin uuden Tiede-lehden pääkirjoituksessa Jukka Ruukki kirjoittaa otsikolla "Poikien puolesta" tärkeää asiaa. Koulumenestysmittareilla nimittäin "tytöt pyyhkivät pojilla lattiaa".


Sukupuolierot ovat Suomessa muita länsimaita selvemmät. Ero ei ole supistunut yrityksistä huolimatta, vaan päinvastoin kasvaa. Erittäin sattuvasti Jukka Ruukki huomioi ajatuserheen aiheen ympärillä käydyssä keskustelussa. Usein syyksi poikien heikompaan menestykseen mainitaan heikko motivaatio ja kouluvastainen asenne. Kyseessä ei liene syy vaan seuraus. Siksi Ruukki kysyy: Entä jos pulma ei olekaan poikien vaan koulun asenteessa? Voin yhtyä kysymykseen. Koulu ei voi muuttaa poikien asenteita ja motivaatiota ellei koulussa opetus muutu. Yksinkertaista vai?


Lähes kaikki koulusta ja koulutuksesta syrjäytyvät ovat meillä poikia. Onko se poikien vika?
Tähän liittyy asia, jolle voidaan tehdä ilmaiseksi paljon. Tutkimuksissa löytyy kouluun vääränlainen poikatyyppi. Ujo poika pärjää koulussa heikoiten. Onko vieläkin niin, että kulttuurissamme odotetaan varsinkin pojilta ulospäin suuntautumista, "reippautta"?  Opettajat eivät varmaankaan anna  tietoisesti  ujoille pojalle huonompia numeroita kuin muille, vaan he tekevät sen tiedostamatta. Tällöin he vain ovat omaksuneet kulttuurissamme vahvasti vaikuttavan piiloarvon poikien oikeanlaatuisuudesta ja rankaisevat vääränlaisia poikia. Tämän piilossa olevan arvon voi opettaja romuttaa, kunhan sen ensin havaitsee. Ei ole ollenkaan huono asia jos opettajayhteisö yhdessä käsittelee näitäkin  asioita arviointikokouksissaan tai kun muuten linjataa koulun kasvatus- ja arviointiperustaa.


Arviointi ei ole koskaan täysin oikeaa. Monet ulkopuoliset seikat vaikuttavat arviointiin. Opettajien on tärkeä tiedostaa arviointinsa perusteita mahdollisimman tarkasti. On vaikea hyväksyä, että arviointi ei koskaan perustu vain neutraaliin havainnointiin, mutta sellainen ihminen on. Loogista ajattelua emme harrasta edes silloin kun niin luulemme.


Koulun arviointi ja varsinkin arvosanat (jotka eivät voi kertoa kovin monipuolisesti arvioitavasta) vaikuttavat koululaisten eli tyttöjen ja poikien elämään paljon. Varmasti on kaikkien etu että sukupuoli tai temperamentti ei vaikuta negatiivisesti yksilöiden tulevaisuuden mahdollisuuksiin.
Kun sukupuoli ja temperamentti ovat pysyviä (ainakin periaatteessa) niin miten koulu voisi muuttua ja olla entistä sopivampi useimmille oppijoilleen? Jos koulu nyt ei heti muutukaan, niin jokainen opettaja voi tutkistella omaa arviointiaan ja siihen liittyviä, usein vaikeasti havaittavia arvoja.









Tieto lisää tässäkin tuskaa. Arviointi on se toinen asia jota en ole jäänyt opettajan työstä kaipaamaan...

torstai 1. toukokuuta 2014

Onko koolla väliä?

Nimittäin luokkien tai opetusryhmien koolla.


Asia nousi mietittäväkseni ainakin kahden uutisen kautta. OAJ julkaisi Työolobarometrin 2014. Siinä oli kartoitettu opettajaa stressaavia tekijöitä, joista vaikeat kohtaamiset oppilaiden tai vanhempien kanssa ovat varmaan yleisimpiä. Yhtenä tilanteen parannuskeinona esitettiin julkisuudessa pienempiä ryhmäkokoja.
Opetusministeri Krista Kiuru olikin jo esittänyt, että lainsäädännöllä tulisi paremmin ohjata ryhmäkokoja kouluissa. Varmasti kannatettavaa.


Jossain haastattelussa kuulin myös, että ryhmäkoot ovat kasvaneet. Kun muistini on pitkä, niin muistan että ne ovat pitkällä tähtäimellä paljonkin pienentyneet. Lapsuudessani joskus 50-60-lukujen vaihteessa oli Kaisaniemen kansakoulussa kolmannella luokallani 38 poikaa ! Kukahan ottaisi nyt sellaisen luokan? No, muistikuvani luokassa viihtymisestä ei ole kovin häävi, opettaja piti kovaa kuria ja tunnit olivat minusta aika ikäviä. Koulunpito perustui siihen, että opettaja piti ryhmää otteessaan. Järjestys säilyi vaikka opetusmenetelmät olivat hyvin vähän yksilöitä huomioivia.
Nyt näyttää kynnykseksi nousevan jos kunnassa kirjataan tavoitteeksi ryhmän keskikoon kasvattamisen 21:stä 23:een. Maailma on toki muuttunut paljonkin, mutta mistä ilmiö kertoo noin pedagogisessa ja yhteisöllisessä mielessä?


Kasvatus tukee nykyään voimakkaasti yksilöiden oikeutta kasvaa omalla tavallaan sekä valinnan vapautta. Sehän ei ole sinänsä paha asia, mutta tarvitaan myös yhteisötaitoja yhä enemmän.Nykyisen diginatiivit ovat tottuneet määrittelemään ihan itse oman kiinnostuksen kohteensa ja he myös ottavat selvää itse asioista, joita katsovat tarvitsevansa. Koulun oppimisympäristö- ja menetelmät eivät ole kiinnostavia. Kun näin nyt on, ei oppijoita voi kuitenkaan vaihtaa niihin vanhoihin. Koulussa ollaan yhteisössä ja siellä voi myös yhteisötaitoja harjoitella.


Koulussa ollaan kumminkin  myös syyllistytty yksilöllisen pedagogian edistämiseen. Näyttää siltä että koulu yhteisönä ja opettajat varsinkin kokevat helposti opettavansa  ensi sijassa yksilöitä ryhmässään. Kun opettaja tekee yleensä yksin työtä, on hänen näkökulmansa se että hän kohtaa oppilaita, kutakin erikseen. Oppilaan kannalta ei ole näin. Hän kuuluu ryhmäänsä, jossa kulkevat mukana hänen ystävänsä sekä nekin joiden kanssa voi olla hankauksia. Oppilaalla on aina sosiaalinen näyttämönsä mukana tunnilla, opettajalla ehkä välitunnilla  opettajanhuoneessa on kavereita, mutta ei edes välttämättä. Ero on siis siinä, että oppilas ei ole yksin oppimistilanteessa, vaikka opettaja opettaessaan onkin. Oppilaaseen  vaikuttaa voimakkaasti koko ryhmä ja se mikä on ryhmän tila. Yksittäisen oppilaan motivaatioon ja minäkäsitykseen vaikuttaa hyvinkin paljon se, millainen asema oppilaalla on ryhmässään. Opettajan on todella vaikeaa motivoida jokaista oppijaryhmänsä jäsentä erikseen hyvään oppimistilaan, mutta ryhmään voi sen sijaan vaikuttaa hyvinkin paljon.


Väitän, että juuri tämä yksilöllisen pedagogian valta-asema johtaa jatkuviin vaatimuksiin ryhmien pienentämisestä. Pahimmillaan ajaudutaan näkyyn siitä että jokaisella pitää olla oma opettaja, ainakin jos on vähänkin ongelmia. Tarvitaan yhteisöllistä pedagogiaa. Mikäli ryhmä saadaan ohjattua oppivaksi ryhmäksi, ei ryhmän koko ole tärkein oppimista estävä tai edistävä tekijä. Itselläni on pitkällä opettajan uralla ollut pienin luokka 19 ja suurin 31. Ei voi sanoa että pienempi luokka oli automaattisesti helpompi ohjattava.
 Ryhmien ohjaaminen ja ryhmädynamiikan tunteminen ei ole kuulunut opettajien koulutukseen, harmi kyllä. Olisi jo aika muuttaa asiaa. Ilman tietoa ei voi hallita työkaluja.


Selvennykseksi totean että kyllä, mielestäni opetusryhmän ihannekoko on noin 20, riippuen ryhmän koostumuksesta ja siitä missä vaiheessa ryhmän ohjaamisessa ollaan. Olen vain sitä mieltä, että mikäli pedagoginen painopiste opettajien toiminnassa siirtyisi enemmän yksilöiden opettamisesta ryhmien ohjaamiseen, niin monia ongelmia voidaan ratkoa muutenkin kuin uskomalla ryhmän pienentämisen tehoon tai ulkoistamalla vaikea oppilas erityisopetukseen (jolle siis kaikki kunnia sinänsä).