maanantai 21. toukokuuta 2012

Kuuma-hanke; tvt ja toimintakulttuurin muutos


Olin tänään Heurekassa Kuuma kuntien tvt-hankkeen avajaisissa. Havaittavissa oli innostusta, halua muuttaa kymmenen kunnan koulujen toimintakulttuuria. Iso (yhteisöllinen) haaste.

Puheista jäi mieleen seuraavia ajatuksia:

Kaisa Vähähyyppä Opetushallituksesta:
Koulujen toimintakulttuurin tulee muuttua, esimerkiksi jakamisen suuntaan. Pelinomainen oppiminen ja henkilökohtaiset laitteet tulevat. Opetustilat muuttuvat.

Kirsti Lonka:
Oppimisympäristöjen tutkijat ovat keskittyneet liikaa laitteisiin ja ohjelmistoihin. Osallistuminen on tärkeää. Opettajankoulutuksessa ei annata eväitä ymmärtää dynamiikkaa. Meillä on nähty, että oppijan rooli oppimistilanteessa on passiivinen. (ei tue aivotutkimusta tai tutkittua oppimiskäsitystä). Meillä kamppailee edelleen autonomisen toiminnan tukeminen kontrolliin pyrkivän opetuskäytännön kanssa. Ei tarvita jokaiselle omaa tietokonetta, vaan ryhmä oppijoita koneen ympärille! Toimintakulttuurin muutos tarvitsee joustavia oppimisympäristöjä.

Kommenttini: Voin (taas) tunnustautua lonkalaiseksi... ihan samaa mitä Kirsti puhui, olen yrittänyt tehdä ainakin viimeiset 15 vuotta töissäni. Kun ei jaeta, ei minunkaan työstäni jäänyt jälkeä seuraaville opettajapolville. Kaikki kehittävät itse, jos kehittävät. Koulun normaali käytäntö ei tue aktiivista oppimista. Vaikka- onhan meillä hyvät koulut, ne voisivat vain olla kaikille hauskempia ja kiinnostavampia paikkoja.

Yli-innovaatioaktivisti Anssi Tuulenmäki:
Muutokset lähtevät unelmoinnista, missä sitä opetetaan? Suunnittelemalla ei tehdä muutoksia, vaan ensin pitää olla unelma, sitten kokeillaan ja saadaan relevanttia tietoa muutoksen toteuttamiseen.
Learning by doing.
Yleensä kehityshankkeita suunnitellaan siten, että säilytetään asemat eli haetaan pienimpiä siedettäviä muutoksia. Tästä johtuen kritiikki muutosta kohtaan alkaa heti. Kritiikki tappaa muutoksen.

Kommenttini: Totta. Tiede-lehdessä oli juuri artikkeli, jonka mukaan kulttuurin muutos tapahtuu vasta, kun 80% tukee sitä. Aika pieni vastustus riittää estämään muutoksia. Juuri tästä syystä uskon että opettajien täydennyskoulutus tulee suunnata entistä enemmän koko yhteisölle yhtäaikaisesti ja vielä työpäivän sisällä, oikeissa tilanteissa. Olen nyt päässyt kokeilemaan tätä mallia ja tuntuu kyllä todella järkevältä. Kouluttajilta tosin vaaditaan ketteryyttä ja monelaista osaamista.
Tuo kuvaus kehityshankkeiden ongelmasta on vaan niin totta!
Asenteiden muuttaminen on  vaikenta koulutettavaa, mutta kyllä sitä tarvitaan yhteisöllisen oppimisen kehittämiseksi.


maanantai 7. toukokuuta 2012

Eroon bulkkiluokista


Tänään oli Hesarissa hyvä juttu. Se tarkoittaa että olin samaa mieltä.

”Eroon bulkkiluokista” oli artikkeli Kaarinasta Piikkiön koulusta ja rehtori Marko Kuuskorvesta. Artikkelissa ihmeteltiin miksi luokkien pedagoginen sisustaminen ei ole sadassa vuodessa muuttunut juuri lainkaan.

Samaa olen jo tässäkin blogissa aiemmin ihmetellyt. Koulujen arkkitehtuuri tukee vieläkin pääosin suljettujen luokkahuoneiden ja käytäväkoulun perinnettä. Olen lisäksi huomannut, että jos poikkeavaa rakennataankin, haluavat opettajat verhoja, ovia ja seiniä. Tässä vedotaan usein työrauhaan, jolla minusta ilmaistaan yleensä sitä, että hiljaisuuden pedagogiaa pidetään ihanteena. Työrauhalla tarkoitetaan minusta useinkin tilannetta, jossa oppilas on estynyt oppimaan aktiivisesti.

Muutos on suuri kun koulu ja sen oppimiseen tarkoitetut tilat rakennataan palvelemaan aktiivista oppijaa ja oppilaita varten. Yleensähän opettajat saattavatkin päästä suunnittelemaan koulua, mutta itselleen.

Tieto-ja viestintätekniikka haastaa liitutauluun (mikä on edelleen ihan hyvä laite) nojaavan opetuksen. Tvt:n tehokas ja monimuotoinen käyttö tarvitsevat uudenlaista arkkitehtuuria ympärilleen, opettajan siirtymistä edestä ja esittämisestä sekaan ja ohjaamaan. On oikeastaan harmi, että meillä on vanhat koulut seuraavat sata vuotta. Niiden seiniin on rakennettu jokin pedagoginen käytäntö, jonka muuttaminen vaatii paljon opettajilta. Uudenlaiset tilat innostavat jo itsessään kokeilemaan ja kehittämään.

Vanhassakin koulusa voidaan sopia, että kaikki tilat ovat oppimista varten, joustetaan ja hyväksytään se, että oppilaat voivat liikkua ja oppia yhdessä.

Jotta ei tule väärinkäsityksiä, niin kyllä opettajajohtoisellakin toiminnalla mielestäni on tilausta esim. koulun kasvatustehtävän toteuttamiseksi, mutta sen osuutta tulee useimmiten vähentää paljon.

Juttu Opettaja-lehdessä syyskuussa 2011

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Mistä yhteisöllisyys saa käyttövoimaa?

Olen katsellut televisiosta muutaman jakson Iholla -sarjaa. Siitä tai ehkä muustakin syystä päädyin miettimään uuden yhteisöllisyyden haasteita. Kun ennen ihminen oli jo syntyessään jonkin yleensä hyvinkin pysyvän yhteisön jäsen, niin nyt niihin joudutaan, liitytään ja niitä vaihdetaan jos ei suju. Vanhasta yhteisöllisyydestä oli useinkin hankala lähteä ja siitä poissulkeminen oli kamala rangaistus, koska kyse oli selviytymisestä.
Nyt yksilökeskeisessä kulttuurissa valitaan yhteisö oman edun ja kiinnostuksen mukaan. Yhteisön odotetaan palvelevan minun etuani, eikä päinvastoin.

Yhteisöt ovat nyt useinkin löyhiä tai lyhytaikaisia. Mikä niitä voisi tiivistää ja saada toimiviksi?
Vastuuntunto, on sana, jota tässä yhteydessä on tarpeen maistella. Minusta tuntuu että se on eräs yhteisöllisyyden toimivuuden keskeisiä arvoja.  Vanhassa yhteisöllisyydessä jokaisen tuli hoitaa tehtävänsä. Ehkä kyse ei aina ollut vastuuntunnosta, vaan ryhmäpaineesta.
Tässä ajassa yhteisön hyvinvointi tarvitsee aitoa vastuuntuntoa. Kuinka hyvin lapsemme ja nuoremme pääsevät sitä harjoittelemaan?
Nimittäin uskon (ja olen kokenutkin) että vastuuntunto kasvaa, kun saa oikeasti vastuuta. Ryhmässä ja yhteisössä vastuuntunto, toisten kunnioitus ja riittävä nöyryys ovat tärkeitä hyveitä. Toki myös hyvä itsetunto ja -tuntemus.

Koulussa vastuu oppimisesta ja kasvusta pitää minusta siirtää reilusti oppijalle. Meilä on koulussa ja kasvatuksessa luottamuksen ilmapiiri, joten vastuun kasvattamiseen on hyvät mahdollisuudet. Yhteisö toimii rakentavasti, kun kaikki sen jäsenet tuntevat tehtävänsä ja hoitavat niitä vastuuntuntoisesti. Kouluyhteisöön kuuluvat oppilaat siinä kuin muukin henkilökunta, eikös?