perjantai 27. joulukuuta 2019

Arviointi uudistuu, taas tasapuolisemmaksi?

Joululomalla opetus on peruskoulussa keskeytynyt. Väliarviointi on annettu, usein puhutaan kai edelleen joulutodistuksista. Kun sen sai omalla työmaalla aikoinaan antaa joustavasti, annoin välitodistukset tammikuussa, jokaiselle käteen kehityskeskustelun kera. Tavoitteet kevätlukukauteen asettuivat mukavasti kun työ oli alkanut. Olihan se minulle opettajanakin mukava aikataulu, kun ei tarvinnut joulun alla manailla arvioinnin mahdotonta haastetta. Paljon vaikutti käytäntööni sekin, että kaikilla voisi olla hyvä mieli jouluun lähdettäessä. Arviointi kun on väistämättä toisille palkitsevaa ja toisille masentavaa.

Opetushallitus on ollut huolissaan arvioinnin yhdenvertaisuudesta (linkki) ja opetuksen tasa-arvoisuuden edistämisestä. Molemmat ovat nimittäin osoittaneet tutkimuksissa heikentymisen merkkejä. Helmikuussa OPH julkistaa uudet ohjeet arviointiin. Se sisältänee muun muassa sen, että numeroarviointi alkaa tulevaisuudessa  neljänneltä luokalta pakollisena.

Arviointi on ollut omalla työuralla itselleni hankala asia. Miten motivoida heitä, jotka saavat jatkuvasti heikkoja arvosanoja tai muuten huomaavat olevansa heikosti oppivien joukossa? Kun sitä roolia on harjoitellut peruskoulussa yhdeksän vuotta, on useimmilla oppimishalut vähissä. Kukapa haluaisi tehdä vapaaehtoisesti sitä, missä on huono? Usein on niin, että heikot arvosanat kasautuvat samoille oppilaille, niin kuin ne parhaat arvosanatkin.  Jos arvioinnin tehtävä on auttaa tunnistamaan omia vahvuuksia ja kannustamaan oppimaan, niin numeroarviointi on melko huono väline. Jos arvioinnin avulla erotellaan jatko-opintoihin, niin sitten numerot ovat toimivia, vaikka eivät ehkä kerro lahjakkuudesta kaikkea.

Voi tietysti sanoa, että elämä ei ole tasa-arvoista. Jotkut saavat geeniperimässään lahjakkuuden moniin asioihin, jotkut eivät. Toisilla on onni syntyä materiaaliseen yltäkylläisyyteen, jolloin harrastukset ja itseilmaisu ei ole rahanpuutteesta kiinni. Perusopetuksen tehtävä on tasoittaa eri lähtökohdista kouluun tulevien opintietä. On koko yhteiskunnan etu, että lahjakkuudet saadaan käyttöön. Yksilön kannalta on myös elämänlaatua parantavaa, jos voi toteuttaa itseään käyttämällä omia vahvuuksiaan.

Arvioinnin pitäisi olla mahdollisimman monipuolista ja yksilön vahvuuksiin tukeutuvaa. Koulussa arviointi ei vaan kata kaikkea inhimillistä osaamista. On harmi, jos kasvava kokee, että ei ole missään hyvä. Numeroarvioinnin rinnalla tarvitaan monipuolista opinto-ohjausta ja siihen liittyvää jatkuvaa arviointia. Jos oppija saa pelkästään heikkoja numeroita todistuksiin, on erittäin tärkeää itsetunnon terveen kehityksen kannalta, että muun arvioinnin avulla saadaan jokaiselle osoitettua vahvuusalueita.

Voi olla että tarkemmilla ohjeilla saadaan aikaan  numeroarvioinnin yhdenmukaisempaa toteutumista. Käynnissä olevaa koulujen eriarvoistumista on kuitenkin vaikea pysäyttää, koska sen syntyyn vaikuttavat yhteiskunnassa käynnissä olevat monet liikkeet.


maanantai 16. joulukuuta 2019

Muuttuva oppimisympäristö, ihan mahtava juttu!


Paljon on tänäkin vuonna keskusteltu mediassa siitä, millaiset tilat koulussa pitää olla tai oikeammin siitä, millaiset ne eivät voi olla. Tätä keskustelua on käyty kiihtyvästi nyt muutaman vuoden, kun uudenlaisia koulutiloja on alettu suunnittelemaan. Onko kyseessä vain säästötoimi vai kehittynyt pedagoginen ratkaisu? Riippuu vähän, miten asioita hoidetaan.

Koulun tehtävä on siirtää kulttuuriperimää seuraaville sukupolville.
Tieto on ollut aiemmin melko pysyvää.
Opetus on perustunut auktoriteetteihin.
Nämä historiasta kumpuavat piirteet ovat aiheuttaneet sen, että koulu tukeutuu myös opetuksessaan perinteisiin, usein ilman eri sopimusta. Nuorikin opettaja kokeen yhteisöpainetta ja haluaa olla samanlainen kuin muut työyhteisössä. Muistan ihan hyvin kuinka ensimmäiset vuoteni opettajana kului siinä, että yritin olla kuten muutkin.
Tällä perustelen siis sitä, että väitän koulun olevan  konservatiivinen ja uusiin tehtäviin tai opetusmenetelmiin suhtaudutaan helposti epäluuloisesti. Siinä on hyviäkin puolia, tietysti. Lisäksi koulutusmaailma on omassa kuplassaan kuten yleensä asiantuntija-aloilla tapahtuu. Vahvistusvirhe torjuu helposti etenkin "ulkopuolelta" tulevia virikkeitä.  Opettaja on meillä itsenäinen ja korkeasti koulutettu, eli usein oikeassa.

Meillä on kauan ollut ihanteena "työrauha" joka tarkoittaa, että luokassa on hiljaista. Hiljaisuutta valvoo opettaja. Koulut on rakennettu käytäväkouluiksi, jossa jokaisella opettajalla on oma työtilansa ja käytävät ovat hiljaisia oppituntien aikana. Nyt opetussuunnitelmat ja muuttunut työelämä vaativat oppilaiden olevan aktiivisia ja vuorovaikutuksessa. Opettajiakin kannustetaan yhteistyöhön. Hiljaisuuden pedagogiaan suunnitellut tilat eivät oikein sovi uuteen oppimismalliin. Siksi arkkitehdit tarjoavat uusia ratkaisuja. Toki voi uudenlainen koulu tuoda säästöjäkin, koska hukkatilat vähenevät. Käytäviä esim, ei tarvita.


Kuvat: Sipoonlahden koulun laajennus, hankesuunnitelma

Opettajan pedagogisiin valintoihin vaikuttaa ainakin kolme asiaa:
- Opettajan oma käsitys hyvästä opetuksesta ja hänen mahdollisuutensa toteuttaa sitä
- Koulun toimintakulttuuri
- Vallitsevat olosuhteet eli koulun arkkitehtuuri, luokan koko, oppilasaines jne.

Seiniä on vaikea muuttaa ja ne määrittelevät paljon, vaikka sitä ei aina arjessa huomaisikaan. Nykyisessä koulusuunnittelussa on tullut yhä tärkeämmäksi pedagoginen suunnittelu, mietitään millaista toimintaa halutaan ja miten se parhaiten piirretään rakennuspiirustuksiin. Poissa ovat ajat jolloin samoilla piirrustuksilla tehtiin monta koulua. Niiden ei tarvinnut poiketa toisistaan, koska pedagogia oli samaa kaikkialla.

Jos halutaan lisätä vuorovaikutusta, opettajien ja oppilaiden keskinäistä ja välistä, niin yksi suljettu tila ei välttämättä ole paras mahdollinen. Tarvitaan työtiloja oppilaiden pienryhmien työskentelylle. Perinteinen  luokka muodostuu helposti häiritsevän äänekkääksi jos kaikki keskustelevat. Nehän on suunniteltu siihen, että pääsääntöisesti yksi puhuu kerrallaan.

Sitten on iso mutta. Jos oppimisympäristö muuttuu radikaalisti, eivät entiset opetusjärjestelyt ole enää parhaiten toimivia. Opettajilla pitäisi olla osaamista yhteisön ja ryhmien ohjaamiseen, itseohjautuvan työskentelyn opettamiseen, yhteistyötaitojen harjoittamiseen ja ylipätään aktiivisen oppimisprosessin suunnitteluun. Sitten pitäisi osata näyttää yhteistoiminan mallia opettajien keskinäisellä yhteistoiminnalla. Ei ole lainkaan selvää, että kokeneellakaan opettajalla olisi nämä taidot hallussa. Innostava lisäkoulutus voi olla hyvin tarpeen. Yhdessä toimien opettajat voivat kehittää  toimivia käytäntöjä ja jakaa niitä muille. Kaikkiaan haaste on joustavissa tiloissa yhteistoimintaan perustuvan toimintakulttuurin luomisessa. Johtaminen on siinä avainasemassa. Haaste on kiinnostava ja luulen että pienetkin onnistumiset palkitsevat. Onhan yhdessä paljon mukavampaa tehdä töitä kuin yksin. Oppilaat ovat kyllä valmiit muutoksiin.




perjantai 6. joulukuuta 2019

Viihtyminen lisää hyvinvointia ja auttaa oppimaan

Itsenäisyyspäivänä sopii miettiä yhteisöllisyyttä, sitoutumista ja viihtymistä. Viihtymistä pidetään usein jotenkin halpana, mutta sehän on tila jossa ihmisellä on turvallinen olo ja jossa luovuus pääsee hyvin esille.

Voi olla, että viihtymistä pidetään välillä toisarvoisena koulussa, ja muutenkin työelämässä. Perinteisten töiden muututtua ja luovuuden kysynnän myötä on alettu ymmärtämään, millä ehdoilla ihmisen luovuus ja samalla kyky oppia, tulevat parhaiten esille. Aika monissa pitkäaikaissa tutkimuksissa (kuten PISA), on havaittavissa 2000-luvulla jatkuneena ilmiönä koulun merkityksellisyyden ja motivaation väheneminen. Kouluun ja omaan oppimiseen eivät kaikki enää kiinnity vahvasti. Tuskinpa sitten viihdytäänkään.

Nostan esiin omasta mielestäni tärkeitä havaintoja viihtymisestä.


Viime vuonna julkaistussa väitöskirjassaa Seija Manninen toteaa:
Vahva sosioemotionaalinen kompetenssi selittää erittäin merkitsevästi kouluviihtyvyyttä ja siihen liittyviä oppilaiden taitoja voidaan kehittää.
Ketju-lehdessä 2018/4 käsitellään myös väitöskirjaa: Tutkimuksen merkittävimpänä tuloksena voidaan pitää opiskelijan sosioemotionaalisen kompetenssin erittäin vahvaa yhteyttä sekä kouluviihtyvyyteen että kouluun kiinnittymiseen. Niillä opiskelijoilla, joilla oli korkein sosioemotionaalinen kompetenssi, kouluviihtyvyys vain lisääntyi entisestään toiselle asteelle siirryttäessä, kun taas keskinkertaisen tai alhaisen sosioemotionaalisen kompetenssin omaavilla nuorilla kouluviihtyvyys laski toisella asteella. Näyttääkin siltä, että vahva sosioemotionaalinen kompetenssi selittää erittäin merkitsevästi kouluviihtyvyyttä. Näin ollen kouluviihtyvyyttä voidaan edistää kehittämällä oppilaiden sosioemotionaalista kompetenssia. Lasten tunne- ja vuorovaikutustaitojen vahvistaminen tulisi aloittaa jo varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksen alaluokilla, sillä kouluviihtyvyyden taso oli 8. luokalla ja toisella asteella kehittynyt jo varsin pysyväksi kokemukseksi.Hyvin menestyvät viihtyvät parhaiten. Voidaanko sosiaalista ja emotionaalista kompetenssia kasvattamalla nostaa myös koulumenestystä? Uskon niin.


Äskettäin julkaistiin tuloksia laajasta ISCY tutkimuksesta, jonka Suomen osuutta hoidetaan Turun yliopistosta. Suomea koskevasta osiosta oli artikkeli Yhteiskuntapolitiikka -lehdessä 5-6/19.

Suomen koululaiset sijoittuvat kouluviihtyvyyskyselyissä heikosti verrattuna muihin Pohjoismaihin. Heikko koulussa viihtyminen sijoittaa oppilaan herkästi kouluun hiekosti kiinnittyvään kolmannekseen. Tässä joukossa on suuri mahdollisuus joutua syrjäytymiskierteeseen. Hesari (29.11.) kertoi tutkimuksesta: 
Kouluviihtyvyys vaikuttavaa vahvasti koulusitoutumiseen. Kouluun sitoutumisella puolestaan on tutkimusten mukaan positiivinen yhteys koulumenestykseen. 
Koulussa viihtymisellä on siis merkitystä. Hiukan harmillisesti tutkimuksessa todettiin kotitaustan olevan merkittävin tekijä kouluun sitoutumisen suhteen. Näin varmaan on, mutta kyllähän koulussa voidaan vaikuttaa asiaan- ja pitää vaikuttaa. Ei voida hyväksyä koululaisten lähtökohtien vaikuttavan oppimispolkuun ja ammatinvalintoihin, siksi meillä on peruskoulu.

Tähän liittynee myös uutinen (linkki) ruotsinkielisten (ja pienten yleensäkin) lukioiden menestymisestä lukiovertailussa, silloin kun vertaillaan arvosanoja lukioon tullessa ja sieltä valmistuttaessa. Selvää on, että pienessä lukiossa yhteisöllisyys voi paremmin ja sehän tuo viihtyvyyttä ja turvallisuutta sosiaaliseen kenttään. Tässä tulee taas mieleen koulujen koon kasvu ja huoli lisääntyvistä ongelmista....

Kuvakaappaus: Yle uutiset


Koulussa pitää voida ja osata vaikuttaa sosiaaliseen JA pedagogiseen viihtymiseen. Se tarkoittaa opetuksen järjestelyjä laajasti ja koulun työyhteisön yhteistä sitoutumista. Yhteisöllisyyttä voidaan rakentaa suunnitelmallisesti luokan/ryhmän ja koulun tasolla. Siitä olemme jo oman sanamme kirjoittaneetkin, joten laitan tähän vain linkin: Ryhmässä oppii paremmin kuin yksin (HS 29.8.2014)

tiistai 3. joulukuuta 2019

PISA 2018, trendit jatkuvat

Tänään oli viimeisimmän PISA-mittausten julkistamispäivä. Mediassa tämä jäi tietenkin pääministerin vaihdoksen varjoon, mutta kyllä PISA varmasti puhuttaa taas. Enpä ole lukenut tässä vaiheessa kuin uutisten tiivistelmiä, mutta jos niitä lukee muutamia, saa varmaan kuvan tarkastelun kohteista.


Mitä PISA kertoo?  Jarkko Hautamäki, joka on ollut pitkään Suomen koordinaattori Pisa-asioissa, muistuttaa usein, että Pisa ei yksin kerro riittävästi koulutuspolitiikan onnistumisesta. Testiin vaikuttavat esimerkiksi kulttuuriset erot, joista merkittävä on vaikka se, miten oppilaat saadaan vastaamaan parhaansa mukaan testissä, joka ei vaikuta arviointiin.( LINKKI) Suomen kaltaisissa maissa näyttää käyvän niin, että oppilaat (pojat) eivät enää näe vastaamiseen niin paljon vaivaa kuin aiemmin. Tästä saattaa johtua osaamisen tason näkyvä lasku. Todellista osaamista onkin vaikeampi mitata.

Mutta kyllähän PISA jotain kertoo. Muutama trendi näkyy jatkuvan ja osan niistä liitän koulujen yhteisöllisyyden riittämättömyyteen, ja onhan yhteiskunnallinen kehitys lähtenyt eriytymään muutenkin.

Tyttöjen ja poikien osaamisen erot ovat Suomessa edelleen OECD maiden suurimmat. Harmittaa, jos tämän ongelman ratkaisuyritykset juuttuvat siihen näennäissamanarvoiseen keskusteluun, että sukupuolia ei saa erotella. Etenkin heikoimpien osaajien joukossa on yhä enemmän poikia, jotka ovat vaarassa syrjäytyä. Näin nimittäin näyttää käyvän, koska Suomessa on kasvava joukko nuoria miehiä, jotka eivät saa jatkokoulutuspaikkaa, eivätkä sijoutu työelämään. On havaittavissa, että nämä nuoret miehet eivät ehkä perusta perhettäkään. Yhteiskuntaa huonosti kiinnittyvät nuoret miehet ovat historiassa ja nytkin aina olleet potentiaalinen uhka.

Teemana oli nyt lukutaito, vaikka en ymmärrä miksi ei medialukutaito? Suomalaiset ovat edelleen kärkijoukossa, vaikka voihan asian otsikoida lukuinnon romahduksena, näköjään. Harmittaa, jos ei ymmärretä, että lukeminen voi myös siirtyä toisiin alustoihin.

Koulujen välistä eriytymistä esiintyy pääkaupunkiseudulla: Suomessa alkaa näkyä sama kehitys kuin kaikissa maailman suurissa kaupunkikeskuksissa. Sosioekonominen aluejako on uusi sääty-yhteiskunta. Tähän koulu ei voi yksin vaikuttaa, vaan tarvitaan yhdyskuntasuunnitteluun tiukkaa otetta.

Sosioekonominen tausta on alkanut vaikuttamaan tuloksiin yhä vahvemmin, siten että huonommasta sosioekonomisesta taustasta on yhä enemmän haittaa. Korkean sosioekonomisen taustan omaavat oppilaat ovat säilyttäneet tasonsa, mutta heikomman taustan omaavat saavat yhä heikompia tuloksia. Toivottavasti iso osa erosta johtuu juuri huonosta motivaatiosta, sitä voidaan kuitenkin parantaa.

Valtavan hyvä asia on, että suomalaiset koululaiset ovat tyytyväisiä elämäänsä, JA osaavia. Näin ei yleisesti ole muissa vertailumaissa, harmi kyllä. Tästä voi päätellä, että suomalaisen koulun hyvät tulokset syntyvät niin, että lapsilla ja nuorilla on koulun lisäksi muutakin elämää, tai mikä parempi, koulu on osa elämää. PISA-tulosten kärjessä on paljon maita, joissa koululaisten elämä ei ole meidän kasvatusihanteidemme mukaisia.
Onkin hyvin tärkeää, että pidämme oman linjamme. Kasvatusorinetaatiota pitää vain lisätä, sisältöjen pänttääminen ei vapauta luovuutta.

Varmaan meillä on monin paikoin vielä yhteisöllisyyttä kouluissa, johon kuuluu, että koulussa oppilaat saavat osallistua koulun kulttuuriin kehittämiseen. Kouluyhteisön rakentaminen kaikille viihtyisäksi näyttää olevan oppimisen uusvanha Sampo. Siitä ensi kerralla.