keskiviikko 26. elokuuta 2020

Arvioinnin ristiveto

 Marika Toivolaa fanitan. Matikanope ja tutkija, joka jaksaa uudistaa ja kyseenalaistaa. Hän on käänteisen oppimisen ja arvioinnin edelläkävijöitä. Olen Hesarin mielipideosastolta löytänyt kolme itseäni kiinnostavaa kirjoitusta, joista Marikan on ensimmäinen.

Eikö koronakevätkään nostanut huolta arvioinnista? - oli otsikko kirjoituksessa (HS 22.8), jossa Marika nostaa esiin tärkeän arvioinnin kaksijakoisen luonteen ja kysyy pitääkö niin olla. " Arvointi on mitä suuremassa määrin eettistä toimintaa. Se konkretisoi oppilalle opettajan ihmiskäsityksen. Harva tulee miettineeksi, kuinka tyly opintokokonaisuuden lopuksi pidettävän summatiivisen kokeen viesti on: aivan kuin oppilas olisi vain arvostelun kohde, jonka ei uskota voivan muuttaa toimintaansa palautetta saatuaan." Moni opettaja protestoi: Ei ole muuta vaihtoehtoa, näin koulu toimii. Mutta onhan opettajalla vapaus kohdata oppilaansa haluamallaan tavalla- ja velvollisuus noudattaa opetussuunnitelman edellyttämää monipuolista arviointia.

Marika Toivola käsittelee arvioinnin summatiivista ja formatiivista muotoa. "Toisin kuin summatiivinen arviointi formatiivinen eli oppimisen aikainen arviointi konkretisoi oppilaalle, että opettaja ei pelkästään usko oppilaan kehityskelposuuteen vaan myös auttaa oppilasta kehittymään havaittujen puutteiden pohjalta."  Opettaja on työssään puun ja kuoren välissä. Hän on sekä yhteiskuntapoliittinen toimija että ihmisen yksilöllisen kasvun tukija. Nämä tehtävät eivät tosin ole välttämättä ristiriidassa, mutta usein ovat. Yhteiskunta (etenkin työmarkkinat) toivoo tuottavaa työvoimaa ja koulutukseen laitetun taloudellisen panostuksen tuottoa, toisaalta hyvinvointivaltion yleinen tavoite on hyvä elämä, johon on yksilöllisiä polkuja. Opetus ja kasvatus ovat koulun tehtäviä. Opetetaan elämässä tarvittavia tietoja ja taitoja sekä kasvatetetaan, tuetaan yksilön liittymistä yhteisöön siten, että hänellä on mahdollisuus kasvaa täyteen mittaansa. Arvioinnin pitäisi tukea molempia tavoitteita, ehkä tärkeimpänä auttaa oppilasta näkemään omat vahvuutensa ja motivoida elämänmittaiseen kehittymiseen.

Opettajalle arviointi saattaa olla jotain, mitä tehdään urakalla. Itselleni se oli aina melko epämieluisaa. Kun joutui antamaan heikkojakin arvosanoja, oli aina mielessä se, että miten tämäkin arvosana vaikuttaa? Ei ainakaan kannustavasti. Arvosana ei yleensäkään ole kovin laaja-alainen viesti. Sitä voi laajentaa esimerkiksi arviointikeskusteluilla ja oppilaan oman tavoitesuunnitelman avulla. Arviointi on myös vallankäyttöä, joten sitä tehdessä pitäisi mahdollisimman tietoinen omasta toiminnasta.

Onko niin, että summatiivinen arviointi koetaan edelleen tärkeimmäksi arvioinnin muodoksi? Ainakin se on yleensä arvioinnin näkyvin muoto. Silti, olen samaa mieltä siinä, että formatiivinen arviointi on oppimisen ja oppilaan kannalta se tärkeämpi arvioinnin muoto. Marika toteaa, että opettajia on velvoitettu jo kahdenkymmenen vuoden ajan edistämään arvioinnillaan sekä oppimista että oppilaiden itsearviointitaitoja. "Osaamisen mittaaminen ei ole tulostavoite, vaan mittauksia tehdään, jotta tiedetään, missä ollaan tällä hetkellä ja mitä apuja tarvitaan, jotta todellakin päästään sinne minne ollaan menossa."

Arviointi on yhteisöllinen asia. On hyvä, jos koulun työyhteisössä varataan aikaa yhteiseen pohdintaan arvioinnin muodoista ja tehtävistä. Millainen arviointi palvelee/kannustaa parhaiten kaikkien oppimista? Sitä on hyödyllistä yhdessä linjata.



sunnuntai 9. elokuuta 2020

Koulumysteeri - pojat

 Kiitos paljon Hesarin päätoimittaja Anu Ubaud! Otit tänään kolumnissasi esille mielestäni koulumaailman polttavimman pedagogisen ongelman: Mitä pojille tapahtuu ekaluokan jälkeen? -ja jos saan lisätä, ehkä jo ekalla luokalla. Varsinkin Suomessa.

Tutkimuksen ovat kivoja, kun ne tuovat esiin tärkeitä ilmiöitä, jotka kyllä näkyvät, mutta joita emme ymmärrä. Kansallinen koulutuksen arviointikeskus (Karvi) on mitannut ekaluokkalaisten lähtötason osaamista. On selvinnyt, että yksilölliset osaamisen erot vastaavat jopa kolmen vuoden kehityseroja. Sen sijaan alueellisesti eroja ei juuri ole. Myös tyttöjen ja poikien osaaminen on samantapaista. Mutta: Peruskoulun päättövaiheessa tyttöjen ja poikien osaamisessa on suuria eroja. Suurin osa koulupudokkaista on poikia. Tytöjen ja poikien lukutaidon erot ovat OECD - maiden suurimmat. Tästä ilmiöstä kertovat suuret kansainväliset vertailevat tutkimukset kuten Pisa ja TIMMS lahjomattomasti.

Olen kyllä jo vuosikymmeniä hämmästellyt, miten koulutuksen arviointi ja ohjaus ei ole osanut reagoida yhä pahenevaa tilanteeseen. Kouutusjärjestelmämme on kehittynyt niin, että se syrjäyttää osan pojista ja antaa yleensäkin pojille heikommat arvosanat ja huonommat mahdollisuudet jatko-opintoihin. Tätä ei voi pitää luontevana, sillä ilmiö on erityisesti meillä voimakas. Esimerkiksi nykyinen koulutusmenestyjä Viro ei kärsi tästä ilmiöstä.

Tämä on vaikea aihe. Juurihan meitä on opetettu, että tyttöjä pitää kannustaa, heidän itsetuntoaan tukea. Sukupuolirooleista pitää päästä eroon, ei ole tyttöjen tai poikien harrasteita ja niin edelleen. Olisikö tässä yhteydessä sukupuolisensitiivisyyskin muuttunut sukupuolierojen tunnistamisesta samankaltaisuuteen pyrkimiseen - ja onko tässä ongelma? Yksilöitä tulee kohdella kunnioituksella, mutta koulun kasvatusjärjestelmä on aina ryhmätapahtuma. Omalla, pitkällä  opettajauralla olen nähnyt, miten tytöt ovat voimaantuneet ja ottaneet usein luokan johtajuuden sekä parhaat arvosanat. Samalla on näyttänyt että osalle pojista on jäänyt häirikön ja koulupudokkaan roolit. Kaikki tämä on tapahtunut melkein luonnostaan? 

Kehityksen pysäyttäminne tulee olemaan vaikeaa. Ensin pitää ymmärtää, mistä on kyse. Sitten voidaan etsiä toimenpiteet, joilla vaikutetaan tervehdyttävästi, sekä koulujen toimintakulttuuriin että lasten ja nuorten kulttuuriin. Pojat pitää saada osallisiksi omaan oppimiseensa ja liittymään kouluyhteisöön. Uskon lujasti, että yhteisöllinen pedagogia on tässäkin avainasemassa. Kannustava ja huolta pitävä yhteisö ei päästä ketään putoamaan. Usein näyttääkin siltä, että heikosti koulussa menestyvät pojat löytävät toisistaan heimon, joka "auttaa" toisiaan epäonnistumaan koulussa. Hyviä, koulussa pärjäämiseen auttavia kavereita ei enää ole. Siinä voi koulu auttaa.

Pitäisi voida tutkia ja keskustella, onko poikien ja tyttöjen edelletyksissä, esimerkiksi tunnetaidoissa eroja. Käytännössä näyttää siltä, että etenkin pojilla on vaikeuksia itsesäätelyssä, jota opiskelun itsenäinen vastuunotto edellyttää. Onko se kasvatuksen tulosta, koulun toimintakulttuurista johtuvaa vai jonkin hitaamman kehityksen vaikutusta, sitä ei kai vielä oikein ymmärretä. Mutta jotain pitää todellakin tehdä, pian. Ulkopuolisuutta ja elämisensä tarkoituksettomuutta kokevat nuoret miehet ovat yhteiskunnalle paitsi kalliita niin myös usein ongelmia tuottavaa porukkaa, näin ainakin historia on osoittanut.

Jokainen opettaja ja kasvattaja voi tehdä paljon. Koko toimintakulttuuria ei yksi opettaja muuta, mutta kohtaamisen luonteen voi aina itse säädellä. Jos kuulee moitteita peruskoulussa yhdeksän vuotta, ei minäkuva voi olla kovin rakentava. He, joilla ei mene hyvin, tarvitsevat tukea itsetunnon rakentamisessa. Meiltä, jotka olemme sen horjuttaneetkin.




sunnuntai 2. elokuuta 2020

Lukujärjestys

Elokuun alku siirtää väistämättä kouluväen ajatuksia lukuvuoden alkuun. Lukujärjestys on mielessä.
Sana on kyllä melkoisen vanhentunut, koska se kertoo että asioita luetaan, järjestyksessä. Sehän kuvaa aikaa kun yksi luki ja muut opettelivat ulkoa. Työjärjestys - sana ei ole sen parempi, koska vain opettajat ovat koulussa töissä, oppilaat eivät ole työsuhteessa, he ovat oppimassa ja kasvamassa. No, enpä ole keksinyt itse parempaa.

Ihanteellinen lukujärjestys? No se olisi ollut jo kevätlukukauden lopussa valmiina, jolloin oppilaat, opettajat ja vanhemmat olisivat voineet rauhassa viettää kesänsä ja suunnitella syksyn toimintaa.
Se olisi sellainen, jossa esimerkiksi ei päiviä pilkota oppitunteihin, vaan kokonaisuuksiin. Jonka avulla viikko aloitetaan ja lopetetaan omassa kiinteässä ryhmässä. Vaativat projektit ovat keskellä viikkoa. Ainakin yksi päivä viikossa on rauhoitettu koko luokan/ryhmän yhdessäololle, jolloin voidaan toteuttaa pitempiä opintoretkiä ilman isompia ongelmia. Siis haave?

Lukujärjestys laaditaan kai yleisesti opettajien ehdoilla, opettajien toimesta. Enpä ole juuri kuullut, että oppilaat tai vanhemmat osallistuisivat lukujärjestyksen tekoon. Varmaan se monille rehtoreille ja opettajille sopisi, mutta käytännössä lukujärjestys on enemmän tekninen yhtälö kuin pedagoginen ohjausväline. Vähän harmi.

Koulussa on niin paljon lukujärjestyksen pedagogiaa rajoittavia tekijöitä, että usein lukujärjestyksen pedagoginen ulottuvuus jää kokonaan pois. Kunhan saadaan tilkkutäkki jotenkin kursittua kokoon. 
Mutta, huomasin kyllä pitkällä opeuralla, että lukujärjestys kuljettaa työviikkoa paljonkin. Se tukee vuoden työtä rytmillään joko hyvin tai vähemmän hyvin. Luokanopettajan on mahdollista muokata lukujärjestystä jonkinverran itse, vaikka yhdessä oppilaiden kanssa. Aineopettaja ei oikeastaan voi lukujärjestystään muuttaa. Nyt, kun yhteisopettajuutta on alettu puheen lisäksi  joissain paikoin toteuttamaan, tulee lukujärjestykseen ihan uusia elementtejä.  Toivottavasti lisää joustavuutta.

Melko ikuinen väitely liittyy lukujärjestysasioissa jaksoihin. Niiden tarve on kai syntynyt aineopettajien tuntien jaosta, pedagogista tarvetta en helposti löydä. Voihan olla kiva että viikkorytmiin tulee vaihtelua, mutta kaikkiaan on varsinkin suurissa kouluissa jo muutenkin tarpeeksi muuttuvia tekijöitä. Pysyvyys tuottaa turvallisuutta ja rauhaa.

Vähitellen kouluissa pitäisi liukua ainejakoisuudesta kokonaisopetuksen suuntaan. Se palvelisi tiedon mielekästä käsittelyä ja koulun kasvatustehtävää paremmin. Iso urakka, mutta tulee tapahtumaan. Siilomainen tiedon käsittely ei ole nykypäivää. Itselle paras lukujärjestys oli, kun useimpien tuntien kohdalle laitoin OT (oppitunti), jolloin elettiin viikkosuunnitelmien mukaan. Näin syntyi joustavuutta ja mahdollisuus liittää opittavaa ainesta yhteen.

Ei ole helppoa, ei. Miten kehitetään lukujärjestyksiä oppilaslähtöisiksi, sen sijaan että ne ovat opettajien työlistoja? Miten kuullaan kotien toiveita? Miten lukujärjestyksen avulla voidaan tukea oppilaiden sosiaalisten suhteiden kiinteyttä ja samalla turvallisuutta? Miten lukujärjestys mahdollistaa oppivien ryhmien kasvun? Miten työviikko rytmitetään toimivaksi kokonaisuudeksi? Lukujärjestys vaikuttaa koulussa viihtymiseen ja jaksamiseen paljonkin, väitän. Onkohan asiaa tutkittu?

Tiedostan vallan hyvin, että lukujärjestys on reunaehtojensa synnyttämä. Mutta kaikki luova liikkumavara kannattaa käyttää ja ainakin pyrkiä luomaan lukujärjestyksistä kokonaisuuksia, luokille ja opettajille. Ja sitten pitäisi keksiä joku järkevä uussana koko lukujärjestykselle... Semmoinen joka kuvaa nykyistä tehtävää paremmin. Mutta en nyt keksinyt....