Koulumysteeri - pojat

 Kiitos paljon Hesarin päätoimittaja Anu Ubaud! Otit tänään kolumnissasi esille mielestäni koulumaailman polttavimman pedagogisen ongelman: Mitä pojille tapahtuu ekaluokan jälkeen? -ja jos saan lisätä, ehkä jo ekalla luokalla. Varsinkin Suomessa.

Tutkimuksen ovat kivoja, kun ne tuovat esiin tärkeitä ilmiöitä, jotka kyllä näkyvät, mutta joita emme ymmärrä. Kansallinen koulutuksen arviointikeskus (Karvi) on mitannut ekaluokkalaisten lähtötason osaamista. On selvinnyt, että yksilölliset osaamisen erot vastaavat jopa kolmen vuoden kehityseroja. Sen sijaan alueellisesti eroja ei juuri ole. Myös tyttöjen ja poikien osaaminen on samantapaista. Mutta: Peruskoulun päättövaiheessa tyttöjen ja poikien osaamisessa on suuria eroja. Suurin osa koulupudokkaista on poikia. Tytöjen ja poikien lukutaidon erot ovat OECD - maiden suurimmat. Tästä ilmiöstä kertovat suuret kansainväliset vertailevat tutkimukset kuten Pisa ja TIMMS lahjomattomasti.

Olen kyllä jo vuosikymmeniä hämmästellyt, miten koulutuksen arviointi ja ohjaus ei ole osanut reagoida yhä pahenevaa tilanteeseen. Kouutusjärjestelmämme on kehittynyt niin, että se syrjäyttää osan pojista ja antaa yleensäkin pojille heikommat arvosanat ja huonommat mahdollisuudet jatko-opintoihin. Tätä ei voi pitää luontevana, sillä ilmiö on erityisesti meillä voimakas. Esimerkiksi nykyinen koulutusmenestyjä Viro ei kärsi tästä ilmiöstä.

Tämä on vaikea aihe. Juurihan meitä on opetettu, että tyttöjä pitää kannustaa, heidän itsetuntoaan tukea. Sukupuolirooleista pitää päästä eroon, ei ole tyttöjen tai poikien harrasteita ja niin edelleen. Olisikö tässä yhteydessä sukupuolisensitiivisyyskin muuttunut sukupuolierojen tunnistamisesta samankaltaisuuteen pyrkimiseen - ja onko tässä ongelma? Yksilöitä tulee kohdella kunnioituksella, mutta koulun kasvatusjärjestelmä on aina ryhmätapahtuma. Omalla, pitkällä  opettajauralla olen nähnyt, miten tytöt ovat voimaantuneet ja ottaneet usein luokan johtajuuden sekä parhaat arvosanat. Samalla on näyttänyt että osalle pojista on jäänyt häirikön ja koulupudokkaan roolit. Kaikki tämä on tapahtunut melkein luonnostaan? 

Kehityksen pysäyttäminne tulee olemaan vaikeaa. Ensin pitää ymmärtää, mistä on kyse. Sitten voidaan etsiä toimenpiteet, joilla vaikutetaan tervehdyttävästi, sekä koulujen toimintakulttuuriin että lasten ja nuorten kulttuuriin. Pojat pitää saada osallisiksi omaan oppimiseensa ja liittymään kouluyhteisöön. Uskon lujasti, että yhteisöllinen pedagogia on tässäkin avainasemassa. Kannustava ja huolta pitävä yhteisö ei päästä ketään putoamaan. Usein näyttääkin siltä, että heikosti koulussa menestyvät pojat löytävät toisistaan heimon, joka "auttaa" toisiaan epäonnistumaan koulussa. Hyviä, koulussa pärjäämiseen auttavia kavereita ei enää ole. Siinä voi koulu auttaa.

Pitäisi voida tutkia ja keskustella, onko poikien ja tyttöjen edelletyksissä, esimerkiksi tunnetaidoissa eroja. Käytännössä näyttää siltä, että etenkin pojilla on vaikeuksia itsesäätelyssä, jota opiskelun itsenäinen vastuunotto edellyttää. Onko se kasvatuksen tulosta, koulun toimintakulttuurista johtuvaa vai jonkin hitaamman kehityksen vaikutusta, sitä ei kai vielä oikein ymmärretä. Mutta jotain pitää todellakin tehdä, pian. Ulkopuolisuutta ja elämisensä tarkoituksettomuutta kokevat nuoret miehet ovat yhteiskunnalle paitsi kalliita niin myös usein ongelmia tuottavaa porukkaa, näin ainakin historia on osoittanut.

Jokainen opettaja ja kasvattaja voi tehdä paljon. Koko toimintakulttuuria ei yksi opettaja muuta, mutta kohtaamisen luonteen voi aina itse säädellä. Jos kuulee moitteita peruskoulussa yhdeksän vuotta, ei minäkuva voi olla kovin rakentava. He, joilla ei mene hyvin, tarvitsevat tukea itsetunnon rakentamisessa. Meiltä, jotka olemme sen horjuttaneetkin.