Hesarissa oli (taas kerran) 26.3. aiheena koulujen kuri, kun kuntavaaliehdokkailta oli kysytty HS:n vaalikoneessa : "Tekisikö tiukka kuri kouluista nykyistä parempia?" Onneksi en enää ole kuntavaaliehdokas, sillä usein vaalikoneiden kysymyksiin on mahdotonta vastata tuntematta itseään tyhmäksi. Tämä kysymys nyt ehkä oli helpommasta päästä.
Mutta onhan tässäkin se vaikeus, että kuri-käsite tarkoittaa hyvin erilaisia asioita eri ihmisille. Sanan tulkinta liikkuu ainakin järjestys ja alistaminen -akselilla. Joillakin myös kaaos ja turvallisuus-jänteellä. Nämä nyt esimerkkeinä. On paljon käsitteitä, joita ihmiset purkavat hyvin eri tavoin. Kuri on selvästi yksi sellainen.
Suurin osa on tuollaiseen kysymykseen vastannut tietenkin kieltävästi. Kun kuri ymmärretään epätasa-arvoon ja alistamisen kulttuuriin liittyväksi, niin eihän sitä kasvatuksessa tarvita. Luulenpa että suuri osa kuria kaipaavista ei välttämättä kaipaa alistavaa ja väkivaltaista vuorovaikustussuhdetta kasvatukseen, vaan he kaipaavat häiriötöntä järjestystä. Sitä elämä tarjoaa vain harvoin, sen sijaan usein tarvitaan järjestystä joka sietää myös häiriöitä. Rauhoittavaa ja jäsentävää järjestystä (tai siihen pyrkimistä) koulutyökin tarvitsee. Muuten on suurten ihmisryhmien hyvin vaikea päästä tavoitteisiinsa.
Kasvatuksessa aikuisen tehtävä on olla auktoriteetti, luotettava, innostava ja turvallinen. Opettajalla on, kuten vanhemmilla kotona lapsistaan, vastuu ryhmästään. Vastuun mukana tulee velvollisuuksia ja oikeuksia tehdä päätöksiä.
Artikkelissa oli kiinnostavaa yhteisöllisyyden kannalta yhdeksäsluokkalaisten kommentit. Nuoret halusivat panostaa kiusaamisen ennaltaehkäisyyn. Ja onhan se niin, että kiusaamiskeskustelua käydään yleensä tapahtuneiden kiusaamistilanteiden kautta. Silloin korjataan jo rikki mennyttä.
Kiusaamista voi ennaltaehkäistä monin tavoin. Hyvä tapa olisi tehdä näkymätön näkyväksi opettajalle, eli tehdä säännöllisiä luokan tilannetta kartoittavia kyselyjä. Sen voi tehdä yksinkertaisesti ja nopeasti monella tavalla. Esimerkkinä http://www.classpirit.fi/ palvelu, jota olen ollut hiukan itsekin kehittämässä. Koulut tarttuvat toistaiseksi aika hitaasti uusiin mahdollisuuksiin saada ajantasaista tietoa, siitä mitä ryhmissä tapahtuu. Toivottavasti edetään siinäkin.
Paras väline kiusaamisen ennaltaehkäisyyn on varmasti hyvä yhteisöllisyys. Haastatellut oppilaat nostivat hienosti esiin yhteisöllisyyden tarvetta ja sen rakenteita. He toivoivat, että luokka olisi pitkään koossa koska tuttujen ihmisten kanssa on turvallisempi olla oma itsensä kuin vieraiden. Tämän ison oivalluksen välitti seitsemäsluokkalainen Sari Alhaanperä. Kun on tehty pitkään tavoitteellista työtä, hyvä ilmapiiri on syntynut sitä kautta, toteavat nuoret. Toivottavasti kouluissa kuunnellaan tarkasti kokemusasiantuntijoita. Parhaatkin ryhmäytymisen tai jopa oppivan yhteisön rakentamisen yritykset valuvat pitkälti hukkaan, jos ryhmän jäsenet ja sitä ohjaavat vaihtuvat tiheään. Niin tuntuu kouluissa nykyään usein käyvän. Silloin synnytetään kiusaamiselle otollista ei-yhteisöllistä tilannetta. Paljon hyvää saadaan aikaiseksi rakenteiden ja käytäntöjen yhteisellä suuntaamisella.
perjantai 31. maaliskuuta 2017
lauantai 18. maaliskuuta 2017
Yksilöllisuus yhteisössä ja kännykät
Vaikka näiden kirjoitelmien aiheena on , ainakin löyhästi, kasvatuksen yhteisölliset ulottuvuudet, niin ei voi unohtaa yksilöllisyyttäkään.
Ihmisen elo kulkee monien ristikkäisten tarpeiden ja motiivien läpi. Melko merkillinen on yhteisöllisyys-yksilöllisyys akseli. Useimmille meistä on kammottavaa jäädä yksin, ilman tukiverkkoja. Toisaalta liian tiivis yhteisö aiheuttaa monille ahtaan paikan kammoa. Varsinkin kulttuurimme nykytilassa yksilölliset tarpeet tunnistetaan ja "omaa tilaa" pidetään arvossa. Muistan tämän oman tilan ilmenneen itselleni esimerkiksi niin, että armeijassa halusin käyttää välttämättä omia sukkia ja alusvaatteita. Muutoin koin, että minuuteni pieneni liikaa. Miten tämä liittyy kouluun?
Keskustelin jokin aika sitten Ismon kanssa koulujen tvt-kulttuurista. Jossain vaiheessa puhuimme penaaleista ja kännyköistä, että onko niissä emotionaalisesti jotain samaa? Kännykästä on varmaan tullut lähes kaikille osa persoonaa, siihen liittyvine lukuisine valintoineen. Se ei ole vain tekniikkaa, vaan siihen on varmaankin luotu emotionaalinen side. Etenkin lapsille se on esimerkiksi esine, jonka avulla saa yhteyden isään ja äitiin. Nuoret arvostavat jo sitäkin että kännykkä luoyhteyden parhaisiin kavereihin: Kännykkä antaa turvaa. Hiukan samanlaista muistelimme penaalien edustaneen kouluaikoinamme. Penaalia oli kiva näpelöidä, vaikka ei sieltä mitään olis tarvinnutkaan. Sen sisällä oli usein itselle tärkeä kumi tai joku muu pikku esine, siis aarre.
Kun kouluissa kipuillaan sen kanssa, että miten kännykkä pitäisi olla esillä ja mihin sitä käytetään, voisi ottaa tämänkin näkökulman esille. Opettaja on koulussa yleensä asemassa, jonka voi kokea turvalliseksi. Lapset ja nuoret tulevat isoon ryhmään, jossa heitä arvioidaan monin tavoin ja jossa tapahtuu aina arvaamattomia asioita. Jotkut haluavat olla näkymättömia ja toiset haluavat herättää huomiota. Kaikki haluvat varmasti kuitenkin olla turvassa, onhan turvallisuuden tunne erittäin korkealla ihmisen tarvehierarkiassa. Jospa voidaan ajatella sitäkin, että kännykän näpelöinti ja sen esillä olo tuo myös turvallisuutta? Sen avulla voi tuoda kouluun jotain itselle tärkeää, esimerkiksi ainakin ajatuksellisesti kodin ja kavereiden tuomaa turvaa, itselle tärkeitä kuvia yms.
Koulu on paikka, jossa kohdataan erityisesti yhteisön ja yksilön jännite, parhaimmillaan rakentavasti.
Olen aina kannustanut omia oppilaitani tuomaan kouluun jotain itselle tärkeää helposti kuljetettavaa, vaikka itse tehdyn istuintyynyn, pienen pehmolelun yms.
Kun opettajia usein kovasti ärsyttää oppilaiden kännykän näpelöinti, voisikohan ajatus turvallisuuden tunteesta helpottaa? Jospa koukutus-termi on turhan yksipuolinen ja negatiivisesti latautunut kasvattajien mielessä? Mietitään nyt, että mitä on koukuttumisen taustalla? Aito tarve vai onko kyseessä jokin uhka? Usein varmaan vain harmittaa, että on vaikea kilpailla kännykän ottaman huomion kanssa.
Kännykka ilmentää hyvin yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden ristivetoa. Se on yksilöllinen väline jolla pidetään yhteyttä yhteisöihin. On toki kohtuuullista odottaa, että koulussa keskitytään käsillä olevaan työhön jo senkin takia, että ryhmässä tietoisuus annetusta tehtävästä ei katoa. Opettaja tehtävä on ohjata opiskelua, ja selvät pelisäännöt ovat tarpeen. Työtä voi kuitenkin tauottaa ilman että tuottavuus kärsii, usein päinvastoin. Ehkäpä tietoa etsiessä on helposti vilkaistavissa omiakin viestejä. Aina voi myös tarkkailla itseään. Kuinka kauan haluan itse olla ilman rakasta viestivälinettäni?
Ihmisen elo kulkee monien ristikkäisten tarpeiden ja motiivien läpi. Melko merkillinen on yhteisöllisyys-yksilöllisyys akseli. Useimmille meistä on kammottavaa jäädä yksin, ilman tukiverkkoja. Toisaalta liian tiivis yhteisö aiheuttaa monille ahtaan paikan kammoa. Varsinkin kulttuurimme nykytilassa yksilölliset tarpeet tunnistetaan ja "omaa tilaa" pidetään arvossa. Muistan tämän oman tilan ilmenneen itselleni esimerkiksi niin, että armeijassa halusin käyttää välttämättä omia sukkia ja alusvaatteita. Muutoin koin, että minuuteni pieneni liikaa. Miten tämä liittyy kouluun?
Keskustelin jokin aika sitten Ismon kanssa koulujen tvt-kulttuurista. Jossain vaiheessa puhuimme penaaleista ja kännyköistä, että onko niissä emotionaalisesti jotain samaa? Kännykästä on varmaan tullut lähes kaikille osa persoonaa, siihen liittyvine lukuisine valintoineen. Se ei ole vain tekniikkaa, vaan siihen on varmaankin luotu emotionaalinen side. Etenkin lapsille se on esimerkiksi esine, jonka avulla saa yhteyden isään ja äitiin. Nuoret arvostavat jo sitäkin että kännykkä luoyhteyden parhaisiin kavereihin: Kännykkä antaa turvaa. Hiukan samanlaista muistelimme penaalien edustaneen kouluaikoinamme. Penaalia oli kiva näpelöidä, vaikka ei sieltä mitään olis tarvinnutkaan. Sen sisällä oli usein itselle tärkeä kumi tai joku muu pikku esine, siis aarre.
Kun kouluissa kipuillaan sen kanssa, että miten kännykkä pitäisi olla esillä ja mihin sitä käytetään, voisi ottaa tämänkin näkökulman esille. Opettaja on koulussa yleensä asemassa, jonka voi kokea turvalliseksi. Lapset ja nuoret tulevat isoon ryhmään, jossa heitä arvioidaan monin tavoin ja jossa tapahtuu aina arvaamattomia asioita. Jotkut haluavat olla näkymättömia ja toiset haluavat herättää huomiota. Kaikki haluvat varmasti kuitenkin olla turvassa, onhan turvallisuuden tunne erittäin korkealla ihmisen tarvehierarkiassa. Jospa voidaan ajatella sitäkin, että kännykän näpelöinti ja sen esillä olo tuo myös turvallisuutta? Sen avulla voi tuoda kouluun jotain itselle tärkeää, esimerkiksi ainakin ajatuksellisesti kodin ja kavereiden tuomaa turvaa, itselle tärkeitä kuvia yms.
Koulu on paikka, jossa kohdataan erityisesti yhteisön ja yksilön jännite, parhaimmillaan rakentavasti.
Olen aina kannustanut omia oppilaitani tuomaan kouluun jotain itselle tärkeää helposti kuljetettavaa, vaikka itse tehdyn istuintyynyn, pienen pehmolelun yms.
Kun opettajia usein kovasti ärsyttää oppilaiden kännykän näpelöinti, voisikohan ajatus turvallisuuden tunteesta helpottaa? Jospa koukutus-termi on turhan yksipuolinen ja negatiivisesti latautunut kasvattajien mielessä? Mietitään nyt, että mitä on koukuttumisen taustalla? Aito tarve vai onko kyseessä jokin uhka? Usein varmaan vain harmittaa, että on vaikea kilpailla kännykän ottaman huomion kanssa.
Kännykka ilmentää hyvin yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden ristivetoa. Se on yksilöllinen väline jolla pidetään yhteyttä yhteisöihin. On toki kohtuuullista odottaa, että koulussa keskitytään käsillä olevaan työhön jo senkin takia, että ryhmässä tietoisuus annetusta tehtävästä ei katoa. Opettaja tehtävä on ohjata opiskelua, ja selvät pelisäännöt ovat tarpeen. Työtä voi kuitenkin tauottaa ilman että tuottavuus kärsii, usein päinvastoin. Ehkäpä tietoa etsiessä on helposti vilkaistavissa omiakin viestejä. Aina voi myös tarkkailla itseään. Kuinka kauan haluan itse olla ilman rakasta viestivälinettäni?
torstai 9. maaliskuuta 2017
Yhteisöllinen pedagogia, näin sen teimme
Löysin vanhoja videoita. Oman työssäoppimisen korkeakouluni osui vuosille 1998-2004, kun meillä oli kollegani Tiina Suojanen-Saaren kanssa mahdollisuus ottaa kaksi isoa luokkaa kuudeksi vuodeksi hoitoomme. Projektista kertyi ainesta kahteen kirjaan. Karttakepin kuolema-kokoelmakirjaan (2003) kirjoitimme osamme prosessin sujumisesta ja myöhemmin ilmestyi Yhteisöllinen pedagogia (2008), jossa arvioitiin jo tuloksia.
Projektia rahoitti Kriittisen Korkeakoulun Kasvatuskulttuuriprojekti. Saimme työnohjausta, pääsimme koulutuksiin ja luokkien työskentelyä videoitiin vuosittain. Nyt laitoin videot jee-, eikun juutuubiin.
Käyttämäämme pedagogista lähestymistapaa nimitämme yhteisölliseksi pedagogiaksi. Siinä kulmakivenä oli käsityksemme eri-ikäisten oppijoiden vahvuuksista ja usko yhdessä tekemisen hyötyihin viihtymisen, motivoinnin ja oppimisen tukena.
Onneksi saimme kaksi lähes 30:n oppilaan luokkaa. Tajusimme, että emme millään pysty huolehtiman jokaisen ekaluokkalaisen turvallisuuden tunteesta erikseen, saati että voisimme opettaa jokaista yksilöllisesti. Siispä oli pakko ajatella, että oppilaat auttavat myös toisiaan. Isot ryhmät pakottivat pois perinteisestä suunnittelusta. Ehkä olisimme muutenkin lähteneet etsimään raikkaita tuulia...
Oppilaslähtöisyys, itseohjautuvuus, korkea motivaatio, yhteistoiminnalliset työtavat, hyvä yhteisöllisyys. Siinä oli tärkeimpiä käsitteitä ja tavoitteita, joita lähdettiin hakemaan. Ja kyllähän niitä tuloksia kuudessa vuodessa tulikin, väitän. Videot ovat edelleen varsin ajankohtaisen tuntuista, mikäli takatukka ja hassut vaatteet unohdetaan :) Videot on koostettu samanmittaisiin pätkiin, joten ne saattavat päättyä vähän miten sattuu. Jos kuva on huono, johtuu se vain tekniikan kehittymisestä :)
Viimeisestä yhteisestä illasta eli ryhmien päättöjuhlista on myös video, siitä ehkä myöhemmin.
Mikäli ei jaksa kaikkia osia katsoa niin ensimmäisen osan ja viimeisen välillä on tapahtunut paljon, Niistä näkyy lähtötilanne ja se mihin on menty.
Yhteisöllinen pedagogia, osa 1 (linkki)
Projektia rahoitti Kriittisen Korkeakoulun Kasvatuskulttuuriprojekti. Saimme työnohjausta, pääsimme koulutuksiin ja luokkien työskentelyä videoitiin vuosittain. Nyt laitoin videot jee-, eikun juutuubiin.
Käyttämäämme pedagogista lähestymistapaa nimitämme yhteisölliseksi pedagogiaksi. Siinä kulmakivenä oli käsityksemme eri-ikäisten oppijoiden vahvuuksista ja usko yhdessä tekemisen hyötyihin viihtymisen, motivoinnin ja oppimisen tukena.
Onneksi saimme kaksi lähes 30:n oppilaan luokkaa. Tajusimme, että emme millään pysty huolehtiman jokaisen ekaluokkalaisen turvallisuuden tunteesta erikseen, saati että voisimme opettaa jokaista yksilöllisesti. Siispä oli pakko ajatella, että oppilaat auttavat myös toisiaan. Isot ryhmät pakottivat pois perinteisestä suunnittelusta. Ehkä olisimme muutenkin lähteneet etsimään raikkaita tuulia...
Oppilaslähtöisyys, itseohjautuvuus, korkea motivaatio, yhteistoiminnalliset työtavat, hyvä yhteisöllisyys. Siinä oli tärkeimpiä käsitteitä ja tavoitteita, joita lähdettiin hakemaan. Ja kyllähän niitä tuloksia kuudessa vuodessa tulikin, väitän. Videot ovat edelleen varsin ajankohtaisen tuntuista, mikäli takatukka ja hassut vaatteet unohdetaan :) Videot on koostettu samanmittaisiin pätkiin, joten ne saattavat päättyä vähän miten sattuu. Jos kuva on huono, johtuu se vain tekniikan kehittymisestä :)
Viimeisestä yhteisestä illasta eli ryhmien päättöjuhlista on myös video, siitä ehkä myöhemmin.
Mikäli ei jaksa kaikkia osia katsoa niin ensimmäisen osan ja viimeisen välillä on tapahtunut paljon, Niistä näkyy lähtötilanne ja se mihin on menty.
Yhteisöllinen pedagogia, osa 1 (linkki)
Yhteisöllinen pedagogia, osa 2 (linkki)
Yhteisöllinen pedagogia, osa 3 (linkki)
Yhteisöllinen pedagogia , osa 4 (linkki)
Yhteisöllinen pedagogia, osa 5 (linkki)
Videoista välittyy ainakin se, että yhdessä tekeminen on hauskaa. Kun Tiina kanssa aloitimme kuuden vuoden projektin, niin ehkäpä tärkein tavoitteemme oli, että kuudennen luokan keväällä pitää olla paljon jäljellä sitä ekaluokkalaisen mukanaan tuomaa intoa oppia uutta.
Aika oraakkeleja oltiin (valitettavasti). Koululaistemme koko 2000-luvun jatkunut motivaation putoaminen ja koulun merkityksen väheneminen lienee koulutuksen suurin haaste juuri nyt. Uusi ops haluaa aktiivisia oppilaita.
Väitän, että opettaja voi vaikuttaa ryhmässään pitkäkestoisesti motivaatioon, pedagogiseen viihtymiseen ja oppimaan oppimiseen valitsemillaan menetelmillä. Ihan hetkessä tuloksia ei kuitenkaan saada.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)