Juhannusaattona katselin Juhannusjunaa http://teema.yle.fi/teemat/juhannusjuna satojentuhansien suomalaisten tavoin. Yhteisöllisen aineksen ja ohjelman oudon kiinnostavuuden luulisin juontuvan yhteisestä tapahtumisen tunteesta, useille ainakin jotenkin tutussa ympäristössä.
Siitä ja muutenkin tulee mieleen yhteisöllisten kysymysten asettelu.
Kun koulua halutaan yhteisölliseksi, niin ohjaava henkilöstö kysyy itseltään:
Miten saadaan aikaan tunne, että meidän kouluumme tullaan kokemaan yhteisiä asioita? Koulu voisi olla se yhteinen juhannusjuna johon hypätään kyytiin. Yhteinen suunta ja jaettu tapahtumisen tunne.
Miten näitä tuntemuksia voidaan vahvistaa?`Varmaan monella tavalla. Osallisuus, perinteet ja yhteiset tapahtumat luovat tätä tunnelmaa. Monin tavoin voidaan vahvistaa myönteistä tunnesidettä omaan kouluun. Keinoja täytyy vain koko ajan etsiä ja päivittää.
Luokkatasolla yhteisöllisyyden tunnetta voidaan kehittää kysymällä: Miten saadaan aikaan tilanne/tunne luokassa, jossa oppilaat kokevat tarvitsevansa toisiaan?
Kun yhteisöllisyyttä ei enää ole luonnostaan rakentuneena, niin sen syntymiseen täytyy vedota erilaisten yhteisöllisyyttä tuottavien toimenpiteiden kautta.
Yhteinen tietoisuus tehtävästä voi liittää suurenkin ryhmän (koulun) yhteisölliseksi. Tällöin ryhmälle kehittyy usein yhteinen tapahtumisen tunne.
Luokassa voidaan kiinteä yhteisö saada aikaan silloin, kun ryhmän jäsenet kokevat tarvitsevansa toisiaan. Tämä ei tapahdu ilman vuorovaikutteisia työtapoja, yhtesöllistä pedagogiaa.
tiistai 26. kesäkuuta 2012
maanantai 18. kesäkuuta 2012
Martti luki hyvän kirjan
Vanha kaverini Martti Hellström kirjoitti mainiossa blogissaan Liisa Rainan kirjasta Uusi yhteisöllisyys.
Sehän on hyvä kirja jo siksikin, että parempi puoliskoni on sen kirjoittanut :)
http://pedagogiikkaa.blogspot.fi/2012/06/kuinka-vahvistaa-koulun.html
Lyhyen kuvauksen ja arvioinnin lusäksi Martti oli käytännön miehenä tarttunut kirjan tarkoitukseen eli oli miettinyt oman koulunsa kohdalta, millaisia kysymyksiä pitäisi käydä läpi koulun työyhteisön vahvistamiseksi.
Ymmärsin listasta, että se käsitti lähinnä opetushenkilöstöä. Oikeastaan pitäisi vielä tehdä yksi, ehkä kaksikin kysymyslistaa. Miten oppilaat ja vanhemmat saadaan kouluyhteisön jäseniksi? Oppilaathan ovat, vieläpä suurena enemmistönä koulussa usein monta vuotta. Vanhemmat ovat taustalla läsnä, vaikka eivät fyysisesti olisikaan koulussa kovin usein. Näiden kolmen perustekijän (koulun henkilöstö, oppilaat ja kodit) välinen vuorovaikutus helpottuu paljon, jos koetaan että kuulutaan samaan yhteisöön, tasavertaisina jäseninä.
Yhteisöllisyyden esteitä on usein, että opettajat näkevät koulun organisaation hierarkisena: opettajat (rehtori kärjessä), vanhemmat ja viimeisenä oppilaat. Tämä ajattelu näkyy päätöksentekoprosseissa.
Jos näin ajatellaan, niin helposti astuu voimaan ääneen lausumaton arvo, että koulu on opettajia varten. Martin listassa olikin aivan oikein ensimmäisenä perustehtävän käsittely. Myös siinä kohdassa asiaa tulee pohtia yhteisöllisyyden kannalta. Tällöin on määtiteltävä yhteisöllisyys arvona oikeasti eikä vain pintakiiltoisena, tyhjänä sanana.
Sehän on hyvä kirja jo siksikin, että parempi puoliskoni on sen kirjoittanut :)
http://pedagogiikkaa.blogspot.fi/2012/06/kuinka-vahvistaa-koulun.html
Lyhyen kuvauksen ja arvioinnin lusäksi Martti oli käytännön miehenä tarttunut kirjan tarkoitukseen eli oli miettinyt oman koulunsa kohdalta, millaisia kysymyksiä pitäisi käydä läpi koulun työyhteisön vahvistamiseksi.
Ymmärsin listasta, että se käsitti lähinnä opetushenkilöstöä. Oikeastaan pitäisi vielä tehdä yksi, ehkä kaksikin kysymyslistaa. Miten oppilaat ja vanhemmat saadaan kouluyhteisön jäseniksi? Oppilaathan ovat, vieläpä suurena enemmistönä koulussa usein monta vuotta. Vanhemmat ovat taustalla läsnä, vaikka eivät fyysisesti olisikaan koulussa kovin usein. Näiden kolmen perustekijän (koulun henkilöstö, oppilaat ja kodit) välinen vuorovaikutus helpottuu paljon, jos koetaan että kuulutaan samaan yhteisöön, tasavertaisina jäseninä.
Yhteisöllisyyden esteitä on usein, että opettajat näkevät koulun organisaation hierarkisena: opettajat (rehtori kärjessä), vanhemmat ja viimeisenä oppilaat. Tämä ajattelu näkyy päätöksentekoprosseissa.
Jos näin ajatellaan, niin helposti astuu voimaan ääneen lausumaton arvo, että koulu on opettajia varten. Martin listassa olikin aivan oikein ensimmäisenä perustehtävän käsittely. Myös siinä kohdassa asiaa tulee pohtia yhteisöllisyyden kannalta. Tällöin on määtiteltävä yhteisöllisyys arvona oikeasti eikä vain pintakiiltoisena, tyhjänä sanana.
lauantai 16. kesäkuuta 2012
Kiitos kirjoituksesta Johanna!
Johanna Korhonen kirjoitti osuvasti 13.6. Helsingin Sanomissa :http://www.hs.fi/kulttuuri/Kunnioitusvaje+vie+kaiken/a1305574357085
Kirjoituksen ytimessä oli väite tai havainto että kulttuuriimme on pesiytynyt kunnioitusvaje, joka syö yhteiskuntamme arvoja. "Kunnioitusvaje iskee ihmisyyden ytimeen" Olen jo aiemmin ottanut kunnioituksen esille tässä blogissa. Ehkäpä kertaus on paikallaan.
Kunnioitus on eräs yhteisöllisyyden tukirakenteita. Aikaisemmin kun ihmiset syntyivät yhteisöön, jossa elämänsä viettivät, kunnioitus oli luonnollista. Kokeneempia yhteisön jäseniä kunnioitettiin, koska heidän tietojaan ja taitojaan tarvittiin. Keskinäinen kunnioitus säilytti yhteisön tasapainoisena.
Kunnioitus perustui varmaan myös siihen että tarvittiin apua, tukiverkkoa, yhteisön jäseniltä.
Olin juuri talkootöissä Jukolan viestin toimitsijana. Huomiotani kiinnitti talkoolaisten huomattavan korkea keski-ikä. Suurin osa oli noin 70-vuotiaita. Talkoolaisilla oli selvä käsitys että nuorempi sukupolvi ei tunne talkooperinnettä. Eipä nykyinen asumistapamme synnytäkään sellaista pysyvää tukiverkkoa, jonka apuun voisi luottaa. Jos menen tekemään talkoilla naapuriin vaikka katonkorjausta, niin mikään ei takaa että parin vuoden päästä, kun tarvitsen apua, naapuri yhä asuu samassa paikassa. Tämä sivuaajatelma johtuu siis siitä, että kuvittelen kunnioituksen nousseen ennen siitäkin ,että yksilö tarvitsi ja sai yhteisönsä jäsenten apua. Nyt avun voi ostaa- jos siihen on varaa.
Taas tulen siihen, että nykyinen koulua käyvä sukupolvi ei ole saanut (useimmiten) juurikaan kokemusta yhteisöllisyydestä. Yhteisöllisyyteen kuuluu toisen kunnioittaminen, toisten huomioiminen ja se että voi tinkiä omista tarpeista muiden hyväksi. Nyt pienen perheen vesalla on oma huone, omat tavarat ja itse valitut kaverit. Koulussa ajaudutaan helposti siihen, että luokan sisällä on kilpailua ja pienten ryhmien välisiä kahnauksia. '
Miten koululuokan jäsenet ajetaan tilanteeseen, jossa he tarvitsevat toisiaan? Siinä mielestäni eräs ydinkysymys yhteisöllisen luokan ohjaamiseen.
Kirjoituksen ytimessä oli väite tai havainto että kulttuuriimme on pesiytynyt kunnioitusvaje, joka syö yhteiskuntamme arvoja. "Kunnioitusvaje iskee ihmisyyden ytimeen" Olen jo aiemmin ottanut kunnioituksen esille tässä blogissa. Ehkäpä kertaus on paikallaan.
Kunnioitus on eräs yhteisöllisyyden tukirakenteita. Aikaisemmin kun ihmiset syntyivät yhteisöön, jossa elämänsä viettivät, kunnioitus oli luonnollista. Kokeneempia yhteisön jäseniä kunnioitettiin, koska heidän tietojaan ja taitojaan tarvittiin. Keskinäinen kunnioitus säilytti yhteisön tasapainoisena.
Kunnioitus perustui varmaan myös siihen että tarvittiin apua, tukiverkkoa, yhteisön jäseniltä.
Olin juuri talkootöissä Jukolan viestin toimitsijana. Huomiotani kiinnitti talkoolaisten huomattavan korkea keski-ikä. Suurin osa oli noin 70-vuotiaita. Talkoolaisilla oli selvä käsitys että nuorempi sukupolvi ei tunne talkooperinnettä. Eipä nykyinen asumistapamme synnytäkään sellaista pysyvää tukiverkkoa, jonka apuun voisi luottaa. Jos menen tekemään talkoilla naapuriin vaikka katonkorjausta, niin mikään ei takaa että parin vuoden päästä, kun tarvitsen apua, naapuri yhä asuu samassa paikassa. Tämä sivuaajatelma johtuu siis siitä, että kuvittelen kunnioituksen nousseen ennen siitäkin ,että yksilö tarvitsi ja sai yhteisönsä jäsenten apua. Nyt avun voi ostaa- jos siihen on varaa.
Taas tulen siihen, että nykyinen koulua käyvä sukupolvi ei ole saanut (useimmiten) juurikaan kokemusta yhteisöllisyydestä. Yhteisöllisyyteen kuuluu toisen kunnioittaminen, toisten huomioiminen ja se että voi tinkiä omista tarpeista muiden hyväksi. Nyt pienen perheen vesalla on oma huone, omat tavarat ja itse valitut kaverit. Koulussa ajaudutaan helposti siihen, että luokan sisällä on kilpailua ja pienten ryhmien välisiä kahnauksia. '
Miten koululuokan jäsenet ajetaan tilanteeseen, jossa he tarvitsevat toisiaan? Siinä mielestäni eräs ydinkysymys yhteisöllisen luokan ohjaamiseen.
tiistai 12. kesäkuuta 2012
Koululaiset kuriin!
Koululaiset halutaan saada kuriin
Uutinen aiheesta Iltalehdessä
Näin sanottiin Hesarin uutisotsikossa 11.6. Taustaosion otsake kuului: ”Kakarat saavat tehdä mitä vain”
Kuulostaa aika negatiiviselta, eikö? Lisäksi television uutisista olin kuulevinani, että lakialoitetta perustellaan lisääntyneillä käytöshäiriöillä.
Käytöshäiriöitä ja järjestyksen puutetta on kouluissa ollut jo antiikin Kreikasta lähtien. Onko käytöshäiriöitä nyt enemmän kuin jonain toisena aikana, onkin jo kovin vaikea selvittää.
Peruskoulu tarjoaa koulutuspalveluita, sehän on lähtökohta. Siksi koulun tehtäviin tai opettajan oikeuksiin ei ole kuulunut viranomaisvaltaa juuri lainkaan, vaikka me opettajat joskus saatamme niin luulla. Ollaan ajateltu, että kotien kanssa hoidetaan mahdolliset häiriöt ja lähdetään siitä, että kaikki ymmärtävät oman etunsa, haluavat oppia.
Olkoon järjestyshäiriöitä sitten enemmän tai vähemmän kuin ennen, niin koulun kasvatusmahdollisuuksia voidaan mielestäni kyllä laajentaa myös rangaistusten ja seuraamusten suuntaan. Kyllähän me aikuisetkin noudatamme liikennesääntöjä paremmin kun poliisi on näkyvissä...
Koulujen ja luokkien turvallisuuteen ja hyvään oppimismotivaatioon voidaan vaikuttaa monin keinoin. Vaikea työrauhaongelma voi syntyä monin eri tavoin.
Yksittäinen oppilas voi olla sellaisessa tilanteessa, että hänen paikkansa ei ole luokassa. Silloin eivät rangaistukset auta. Joku oppilas voi taas olla narsistinen ja röyhkeä, koska häneltä ei ole vaadittu kunnioitusta eikä ole asetettu lapsen rajoja. Silloin rangaistus saattaa laittaa miettimään omaa asemaa tarkemmin.
Opettaja voi tehdä huonoja ratkaisuja koska ei tunne riittävästi oppilaitaan, tai hänella ei ole osaamista erilaisten oppilaiden käsittelyssä. Hän saattaa provosoida jonkun oppilaan käyttäytymään huonosti, kenties huomaamatta tekoaan. Tällöin opettajan työnohjaus voi auttaa paremmin kuin oppilaan toistuva rankaisu.
Jotkut oppilaat voivat hermostua passivoivista ja opettajakeskeisistä työtavoista. Oppiminen on nykyään mahdollista kaikkialla ja usein houkuttelevalla/viihdyttävällä tavalla. Koulu joutuu kilpailemaan ensi kertaa koulutuksen historiassa oppilaiden muun elinympäristön kanssa.
Yhteisöllisesti rakennettu ja ohjattu koulu voi uskoakseni vähentää huomattavasti motivaation puutteesta johtuvia häiriöitä. Koulutuksen maailmassa eletään murroskautta jossa vapauden ja kontrollin kannattajat ottavat yhteen. Oppilaat haluavat usein heti kaiken vapauden ja enemmänkin, siksi juuri vapauteen kasvattaminen on vaativa tehtävä. Vapauteen ja vastuuseen meidän länsimainen kulttuurimme kuitenkin haluaa perustaa, siksi vapauteen pitää kasvattaa.
Ratkaisua ei kannata etsiä vain katederiopetuksen menneisyydestä. Uudenlaiset koulutilat ja yhteisöllistävät työmenetelmät on otettava käyttöön pian. Rinnalle tarvitaan varmaankin opettajan aseman vahvistamista tässä ajassa, jossa opettajan kunnioitus ei ole itsestään selvää.
Kun rangaistaan, ollaan jo myöhässä. Rankaisukeinojen lisääminen voi auttaa parhaiten niitä, joita ei rangaista, mutta jotka haluavat välttää rangaistuksen. Sitten on vielä pieni porukka, joka tarvitsee rakkautta ja rajoja, mieluiten jo kotoa. Koulussa ei voida kotia korvata.
Mikäli samoja oppilaita rangaistaan vuodesta toiseen, ei rankaisukeinojen laajentaminen auta. Kannatan semmoisia keinoja sinänsä, jotka suojelevat oppilaita ja opettajia pitkittyviltä konflikteilta.
Ei ole helppo, tämä rankaisuasia.
Uutinen aiheesta Iltalehdessä
Näin sanottiin Hesarin uutisotsikossa 11.6. Taustaosion otsake kuului: ”Kakarat saavat tehdä mitä vain”
Kuulostaa aika negatiiviselta, eikö? Lisäksi television uutisista olin kuulevinani, että lakialoitetta perustellaan lisääntyneillä käytöshäiriöillä.
Käytöshäiriöitä ja järjestyksen puutetta on kouluissa ollut jo antiikin Kreikasta lähtien. Onko käytöshäiriöitä nyt enemmän kuin jonain toisena aikana, onkin jo kovin vaikea selvittää.
Peruskoulu tarjoaa koulutuspalveluita, sehän on lähtökohta. Siksi koulun tehtäviin tai opettajan oikeuksiin ei ole kuulunut viranomaisvaltaa juuri lainkaan, vaikka me opettajat joskus saatamme niin luulla. Ollaan ajateltu, että kotien kanssa hoidetaan mahdolliset häiriöt ja lähdetään siitä, että kaikki ymmärtävät oman etunsa, haluavat oppia.
Olkoon järjestyshäiriöitä sitten enemmän tai vähemmän kuin ennen, niin koulun kasvatusmahdollisuuksia voidaan mielestäni kyllä laajentaa myös rangaistusten ja seuraamusten suuntaan. Kyllähän me aikuisetkin noudatamme liikennesääntöjä paremmin kun poliisi on näkyvissä...
Koulujen ja luokkien turvallisuuteen ja hyvään oppimismotivaatioon voidaan vaikuttaa monin keinoin. Vaikea työrauhaongelma voi syntyä monin eri tavoin.
Yksittäinen oppilas voi olla sellaisessa tilanteessa, että hänen paikkansa ei ole luokassa. Silloin eivät rangaistukset auta. Joku oppilas voi taas olla narsistinen ja röyhkeä, koska häneltä ei ole vaadittu kunnioitusta eikä ole asetettu lapsen rajoja. Silloin rangaistus saattaa laittaa miettimään omaa asemaa tarkemmin.
Opettaja voi tehdä huonoja ratkaisuja koska ei tunne riittävästi oppilaitaan, tai hänella ei ole osaamista erilaisten oppilaiden käsittelyssä. Hän saattaa provosoida jonkun oppilaan käyttäytymään huonosti, kenties huomaamatta tekoaan. Tällöin opettajan työnohjaus voi auttaa paremmin kuin oppilaan toistuva rankaisu.
Jotkut oppilaat voivat hermostua passivoivista ja opettajakeskeisistä työtavoista. Oppiminen on nykyään mahdollista kaikkialla ja usein houkuttelevalla/viihdyttävällä tavalla. Koulu joutuu kilpailemaan ensi kertaa koulutuksen historiassa oppilaiden muun elinympäristön kanssa.
Yhteisöllisesti rakennettu ja ohjattu koulu voi uskoakseni vähentää huomattavasti motivaation puutteesta johtuvia häiriöitä. Koulutuksen maailmassa eletään murroskautta jossa vapauden ja kontrollin kannattajat ottavat yhteen. Oppilaat haluavat usein heti kaiken vapauden ja enemmänkin, siksi juuri vapauteen kasvattaminen on vaativa tehtävä. Vapauteen ja vastuuseen meidän länsimainen kulttuurimme kuitenkin haluaa perustaa, siksi vapauteen pitää kasvattaa.
Ratkaisua ei kannata etsiä vain katederiopetuksen menneisyydestä. Uudenlaiset koulutilat ja yhteisöllistävät työmenetelmät on otettava käyttöön pian. Rinnalle tarvitaan varmaankin opettajan aseman vahvistamista tässä ajassa, jossa opettajan kunnioitus ei ole itsestään selvää.
Kun rangaistaan, ollaan jo myöhässä. Rankaisukeinojen lisääminen voi auttaa parhaiten niitä, joita ei rangaista, mutta jotka haluavat välttää rangaistuksen. Sitten on vielä pieni porukka, joka tarvitsee rakkautta ja rajoja, mieluiten jo kotoa. Koulussa ei voida kotia korvata.
Mikäli samoja oppilaita rangaistaan vuodesta toiseen, ei rankaisukeinojen laajentaminen auta. Kannatan semmoisia keinoja sinänsä, jotka suojelevat oppilaita ja opettajia pitkittyviltä konflikteilta.
Ei ole helppo, tämä rankaisuasia.
sunnuntai 3. kesäkuuta 2012
Suvivirsi yhteisöllisenä aineksena
http://www.youtube.com/watch?v=reXfFefe9zo
Taas on tänä keväänä käyty jonkinverran debattia siitä, että voiko suvivirtta laulaa kevätjuhlissa.
Moniarvoisuus ja -kulttuurisuus ei ole aina pelkästään rikastuttavaa, tässä hyvä esimerkki siitä.
Yhteisöllisyys tarvitsee kulttuurisia majakoita, tunnusmerkkejä, varsinkin suuremmissa ryhmissä.
Suvivirsi on monen suomalaisen yhteistä tunnemuistia, jota halutaan kerrata siihen aikoinaan yhteisen kokemuksen synnyttäneessä tilanteessa eli koulujen kevätjuhlassa. Tämä on etenkin varttuneempien tahto, koska heille tämä laulu on yhteisöllinen symboli, ei niinkään virsi.
Nyt tullaan yhteisöllisyyden huonoihin puoliin. Kulttuuri haluaa jatkaa olemassaoloaan ja mieluiten laajentaa elintilaansa. Kun kulttuurit kohtaavat, on kyseessä myös voittajien ja häviäjien osoittaminen. Vahvempi kulttuuri nostaa lippunsa, tuo kielensä, tapansa ja laulunsa. Hyvässä tapauksessa käy niin, että kullttuurit asettuvat rinnakkain ja lomittain rauhanomaiseen rinnakkasiseloon, jossa kaikki ryhmät säilyttävät kulttuuriset piirteensä ja jopa vaihtavat niitä keskenään.
Suvivirsi on monille suomalaisille muutakin kuin uskonnollinen laulu, se on kulttuurinen sidos ja oikeus käyttää sitä on tärkeää. Sen rajoittaminen herättää vihamielisyyttä ja hyökkäysreaktion. Kyse on valtakulttuurin vallasta. Toisaalta suvivirsi on uskonnollinen (kristillinen) laulu ja monet eivät sitä hyväks, koska luterilaisen uskonnon asema ei enää ole kiistaton suomalisessakaan kulttuurissa. Valtakulttuurimme on myös sisäisessä muutoksessa. Koulun tärkeä tehtävä on siirtää kulttuuriperintöä eteenpäin (toki myös kehittää sitä). Ei ihan yksinkertaista tässä ajassa.
Ja voidaanhan vaikka sanoittaa neutraali versio suvivirrestä.
Taas on tänä keväänä käyty jonkinverran debattia siitä, että voiko suvivirtta laulaa kevätjuhlissa.
Moniarvoisuus ja -kulttuurisuus ei ole aina pelkästään rikastuttavaa, tässä hyvä esimerkki siitä.
Yhteisöllisyys tarvitsee kulttuurisia majakoita, tunnusmerkkejä, varsinkin suuremmissa ryhmissä.
Suvivirsi on monen suomalaisen yhteistä tunnemuistia, jota halutaan kerrata siihen aikoinaan yhteisen kokemuksen synnyttäneessä tilanteessa eli koulujen kevätjuhlassa. Tämä on etenkin varttuneempien tahto, koska heille tämä laulu on yhteisöllinen symboli, ei niinkään virsi.
Nyt tullaan yhteisöllisyyden huonoihin puoliin. Kulttuuri haluaa jatkaa olemassaoloaan ja mieluiten laajentaa elintilaansa. Kun kulttuurit kohtaavat, on kyseessä myös voittajien ja häviäjien osoittaminen. Vahvempi kulttuuri nostaa lippunsa, tuo kielensä, tapansa ja laulunsa. Hyvässä tapauksessa käy niin, että kullttuurit asettuvat rinnakkain ja lomittain rauhanomaiseen rinnakkasiseloon, jossa kaikki ryhmät säilyttävät kulttuuriset piirteensä ja jopa vaihtavat niitä keskenään.
Suvivirsi on monille suomalaisille muutakin kuin uskonnollinen laulu, se on kulttuurinen sidos ja oikeus käyttää sitä on tärkeää. Sen rajoittaminen herättää vihamielisyyttä ja hyökkäysreaktion. Kyse on valtakulttuurin vallasta. Toisaalta suvivirsi on uskonnollinen (kristillinen) laulu ja monet eivät sitä hyväks, koska luterilaisen uskonnon asema ei enää ole kiistaton suomalisessakaan kulttuurissa. Valtakulttuurimme on myös sisäisessä muutoksessa. Koulun tärkeä tehtävä on siirtää kulttuuriperintöä eteenpäin (toki myös kehittää sitä). Ei ihan yksinkertaista tässä ajassa.
Minusta olisi hyvä jos
monikulttuurisuutta/suvaitsevaisuutta kansalaistaitona ei aleta
kouluissa edistämään kielloilla tai rajoituksilla. Suvaitsevaisuus
voisi olla sitä, että lauletaan suvivirttä ja muitakin
kevätlauluja rintarinnan. Kevätjuhlahan ei ole uskonnollinen juhla
muutenkaan. Poissulkeva yhteisöllisyys on huonoa laadultaan ja
johtaa helposti vain konfliktien lisääntymiseen.
Jospa oppilaiden edustajien kanssa
sovittaisiin laulut, jotta ne olisivat meidän koulun lauluja?
Varmaan se suvivirsikin on toivelistalla.
Kaikille sopivaa yhtä laulua on
varmaan vaikea löytää, voidaan siis laulaa kaikkien lauluja.Ja voidaanhan vaikka sanoittaa neutraali versio suvivirrestä.
Suomessa on jo todella suuria
alueellisia eroja vaikkapa suvivirren aseman suhteen. Tarvitaan
keskustelua ja ehkä monenlaisia ratkaisuja. Varmaan nykytilanne on
pääsääntöisesti hyvä.
lauantai 2. kesäkuuta 2012
Yhteisöllinen pedagogia vs. Hiljaisuuden pedagogia
Yhteisöllinen pedagogia vs.
Hiljaisuuden pedagogia
eli vapaus vai kontrolli?
eli vapaus vai kontrolli?
Vastakkainasettelu on usein
keinotekoista tai ei ainakaan synteesiin johtava lähtökohta. Mutta
sen avulla voidaan tarkastella ilmiöitä yksinkertaistaen. Näin
lukuvuoden lopussa yksinkertaistan kaksi pedagogista suuntausta tai
ainakin ajatustapaa.
Yhteisöllinen pedagogia on usein toiminnallista ja tasavertaisesta vuorovaikutuksesta elävä toimintatapa. Opettajan rooli on ohjaava, oppijat ovat aktiivisia. Tavoitteena on siirtää vastuu omasta oppimisesta oppijalle, mutta toisaalta otetaan vastuuta myös omasta roolista muiden auttajana. Tietoa käsitellään, arvioidaan, muokataan ja tuotetaan yhdessä. Arviointi on avointa, tavoitteiden pääsemiseen tukevaa. Yhteisöllinen pedagogia vaatii, että yhteistoimintaa opetellaan, yhteisötaitoja kehitetään pitkäjänteisesti. Opetus ei ole opettajakeskeistä. Oppiminen tapahtuu paljon pienissä opintoryhmissä keskustellen. Tvt sopii tunneille hyvin. Tunneilla liikutaan, erilaisia tiloja hyödynnetään oppimiseen ja opitaan myös koulun ulkopuolisesta maailmasta. Läheskään aina ei ole hiljaista, käsite työrauha tarvitsee uudenlaisen tulkinnan. Opettaja arvioi ja kehittää toimintaansa yhdessä kollegojensa kanssa. Oppilaiden palaute on myös tärkeää.
Hiljaisuuden pedagogia on
opettajajohtoista. Hiljaisuutta tarvitaan, jotta opettaja voi esittää
luokan edestä monologista opetustaan. Mikäli opettaja ei puhu,
oppilaat tekevät hiljaisuuden vallitessa omia tehtäviään yksin.
Oppijan haluun oppia ei uskota, vaan kaikki tekeminen valvotaan,
Oppilaat sijoitetaan niin, että kaverukset eivät istu
lähekkäin.Oppilailta on estetty vuorovaikutus ja aktiivinen
opiminen. Oppitunti kuluu yleensä samalla paikalla samassa
oppimisympäristössä. Tietotekniikkaa ei tarvita. Opettaja
suorittaa arvioinnin yksin, ääneen lausumattomin kriteerein.
Työrauha tarkoittaa oikeastaan sitä, että opettaja saa rauhassa
toimia halunsa mukaan. Opettaja toimii kuten ennenkin, yleensä
yksin. Oppilaiden palute on häiriötä.
Koulut on yleensä rakennettu hiljaisuuden pedagogian toteuttajiksi, jopa uudetkin koulut joskus. Lisäksi hiljaisuuden pedagogialla on vankka perinne ja toimintakulttuurin jatkumisesta johtuva noste.
Mikä olisi vaikkapa peruskoulussa
näiden kahden ”koulukunnan” suhde toisiinsa nähden? Ja miten
yksittäinen opettaja sekoittaa näitä toimintatapoja keskenään?
Mikä olisi onnistunut sekoitussuhde? Moni seikka houkuttaa opettajaa
valitsemaan hiljaisuuden pedagogian. Vanhemmat ovat tyytyväisiä,
kun on hyvä ”työrauha”, tunnit sujuvat helpommin tiukassa
ohjauksessa ilman yllätyksiä ja oppilaat pysyvät hiljaa...
Kesäloma on ollut omalla opettajan uralla arvioinniin ja uusiutumisen aikaa. Koulussa kamppailevat väistämättä kontrollin ja vapauden pyrkimykset. Kasvattajalle on hyväksi tarkkailla omaa suhdettaan näihin arvoihin, vaikka kesälomallaan. Lasken itseni vapauden kannattajaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)