perjantai 25. tammikuuta 2019

Yle kyseli, opettajat vastasivat

Uusin Perusopetuksen opetussuunnitelma on herättänyt ennen näkemättömän paljon keskustelua. Valtamediat, kuten Hesari ja YLE ovat pitäneet asiaa jatkuvasti hyvin esillä. Se onkin oikein, sillä Opetussuunnitelma on jatkuva prosessi. Sen valmistuminen ja käyttöönotto ovat vasta alkua. Sitä paitsi melkein heti aletaan suunnitella seuraavaa, paljon myös sen mukaan millaisia tuloksia ja kokemuksia edellinen synnyttää.

Ylellä on oikein uutissivusto opetussuunnitelma-asioille.(linkki)  Hienoa, sillä se antaa kuvaa myös ajallisesti siitä, miten opetussuunnitelmaan kohdistuva keskustelu kehittyy. Viimeisin uutinen siellä koski kyselyä, jonka YLE kohdisti peruskoulun opettajille ja rehtoreille uuden opetussuunnitelman vaikutuksista. Tosin, opetussuunnitelmaa ei ole kovinkaan kauaa noudatettu, eivätkä kaikki vieläkään etene sen mukaan. Vastaukset heijastanevat siten enempi opetushenkilöstön tunnelmia tilanteessa, johon sopii ilmaisu: Alku aina hankalaa.


Kyselyn tulos on hämmentävä.(linkki uutiseen)  Rehtorit suhtautuvat paljon myönteisemmin kuin opettajat uuteen opsiin ja sen mahdollisiin vaikutuksiin. Heillä on ehkä laajempi näkemys kokonaisuudesta. Opettajien vastaukset heijastavat mielestäni ammatillisia haasteita uuden edessä. Parempi olisi ollutkin kysyä: " Miten hyvin olet mielestäsi onnistunut tuomaan opetukseesi uuden opsin vaatimuksia? " Uusi ops on nimittäin, jälleen, jalkautettu kuntiin hyvin erilaisin toimin. Ei riitä että käytetään pari, kolme koulutuspäivää uuteen opsiin. Olisi kartoitettava millaista lisäkoulutusta kukin opettaja tarvitsee, jotta hänellä on tarpeeksi työkaluja toteuttaa uuden opsin tavoitteita. Näin ei kai todellisuudessa useinkaan ole käynyt.

Olen itse ops-uskovainen. Jokainen uusi opetussuunnitelma on sysinyt opetusta samaan suuntaan: Oppilaiden tulee olla aktiivisia osallistujia, ainerajoja olisi häivytettävä, jotta tieto rakentuisi kokonaisuudeksi ja osaamiseksi. Oppilaiden on opittva oppimaan, koko ikänsä. Opettaja ohjaa oppimaan, ei siirrä tietoa sellaisenaan.

Uutisen otsikossa on jo ajatusvirhe. Ryhmätyöt ovat edelleen väärinymmärretty ja siten usein huonosti toimiva työmuoto koulussa. Yhteistoiminnallinen työskentely vaatii onnistuakseen opettajalta ryhmän ohjaamisen taitoja ja oppilailta yhteisötaitoja. Nämä eivät ole kuuluneet opettajien tai oppilaiden ydintaitoihin ainakaan perinteisesti, koska Suomessa on vahva opettajajohtoisen opetuksen perinne ja sille on edelleen kannatusta, koska monen opettajan paras osaaminen perustuu siihen. Se ajatusvirhe: Jos viitseliäät tekevät ryhmätyöt, on opettaja epäonnistunut ryhmän ohjauksessa. Ei ole yhteistoiminnallisen pedagogian vika, jos sitä toteutetaan puutteellisesti tai vähällä harjoittelulla. Pedagoginen  ohjaaminen on käytännön osaamista, jota opettaja voi kehittää työssään joko itsearvioinin tai mikä parempi yhteisopettajuuden avulla.
Sama pätee siihen, että julkisuudessa on opsia arvosteltu itseohjautuvuuden korostamisella. Oppilaat eivät kuulemma suoriudu tehtävistään kun heiltä vaaditaan liikaa, Tottakai näin on. Opettajan vastuulla on, että liikaa ei vaadita, vaan annetaan sopivasti haasteita ja mahdollisuus oppia itseohjautuvuutta. Se on vaikea taito, jonka opetteluun kuluu vuosia, ja sittenkin ihmiset omaksuvat tämän ylätason taidon erilailla. Ops esittää tavoitteita, joita kohdin kuljetaan suunnitelmallisesti, opettajien johdolla. Ne tuskin toteutuvatkaan kokonaan.

Ei varmaankaan voida syyttää vain opsia oppimistulosten hajautumisesta. Se trendi on alkanut jo muutama vuosi sitten. Taustalla on monimutkaisia syitä. Oppilaiden taustat ovat nykyään hyvin erilaisia. Opettajien työ on yhä monimutkaisempaa ja vaativampaa, koska maailmamme on nopeassa muutoksessa. Onneksi meillä on hyvin koulutettua ja innostunutta opettajakuntaa. Ihan varmasti saadaan edelleen loistavia tuloksia. Uskon, että lisääntyvä opettajien yhteistyö on yksi tärkeä kulmakivi, kun kehitetään kouluihin yhä edistyneempää pedagogiaa.



perjantai 18. tammikuuta 2019

Kiusaaminen ei lopu jälkihoidoilla, Matti tietää.

Suomalaisen hyvinvoinnin tutkijoista Matti Rimpelä on ehdotonta kärkijoukkoa. Tutkijaprofessori emeritus ottaa edelleen kantaa ja haastaa hyvinvointiin liittyviä luuloja. Kun on faktat hallussa voi oikoa nykyisin niin yleistä mielipiteiden ja tosiasioiden sekalmelskaa.

Matti Rimpelä muisteli Facebookissa koulukiusaamiskeskustelun olleen jo pitkään aina uudestaan ajankohtainen ja esitti hyviä näkökulmia siihen, miksi kiusaamista aletaan vuodesta toiseen torjumaan, melkein alusta. 

Lainaus:
"Olisiko siirrettävä huomion painopiste 'kiusaamisesta' ja sen vastustamisesta lasten - ja myös aikuisten - yhteistoimintaosaamiseen (=sosiaaliseen kompetensiin). Kouluyhteisön kannalta olennaista on, miten lapset ovat syntymästään alkaen OPPINEET yhteistoimintaa ja millaiseksi heidän yhteistoimintaOSAAMISENSA on vahvistunut koulupolun alkaessa.
Ja tietenkin: Miten lasten yhteistoimintaosaaminen kehittyyy kouluvuosien aikana? Miten koulutyö osaltaan tähän osaamiseen vaikuttaa sitä vahvistaen tai mahdollisesti jopa rapauttaen. Voivatko lapset oppia koulussa yhteistoimintaa, jos koulun ammattiaikuiset eivät ole ammattilaisia yhteistoimintaosaamisessa ja sen opettamisessa."
...
"Tarvitsemme edelleen KIVA KOULUn kaltaisia ohjelmia, mutta ei uskota niiden ratkaisevan ongelmia, vaan antavan tutkimukseen perustuvaa toiminta-ohjetta silloin, kun lasten keskeistä väkivaltaa todetaan."
LINKKI koko kirjoitukseen 

Rimpelä päätyy ehdottamaan, että on synnytettävä laaja jo varhaislapsuuteen vaikuttava kansallinen ohjelma lasten keskinäisen väkivallan vähentämiseksi. Lisäksi on keskityttävä lasten yhteistoimintaosaamisen oppimiseen.

Rohkenen tulkita yhteistoimintaosaamisen suurin piirtein samaksi asiaksi kuin Liisan kanssa kirjoissamme käytetty  termi yhteisötaidot. Kiusaamiskeskustelussa jumiudutaan usein jälkihoidon käsittelyyn. Kiusaamisen vastaisina esitellyt ohjelmat ovat usein toimenpideohjelmia tilanteeseen, jossa kiusaamista on jo tapahtunut. Kiusaamista vähennetään kuitenkin  parhaiten ennakolta. Silloin tullaan siihen, miten yhteisö torjuu kiusaamista ja mitkä ovat ryhmän yksilöiden taidot ratkaista ristiriitoja. Tähän tarvitaan kasvatusta.

Kiusaamista ei tarvitse koulussa erikseen torjua. Koulu voi omilla ratkaisuillaan rakentaa toimintakulttuurin, joka itsessään ehkäiseen kiusaamista. Tällöin tarvitaan yhteisöä ohjaavia pedagogisia ratkaisuja sekä kaikkien osallistamista yhteisön terveen kehityksen tukemiseen. Väitän (ihan kokemuksen pohjalta) että koulutyötä voidaan suunnitella ja toteuttaa niin, että päivittäinen koulutyö tukee kiusaamisen vähentymistä. Luodaan pitkäkestoisia ryhmiä, tuetaan ystävyyssuhteiden säilymistä, käytetään yhteistoiminnallisia työtapoja ja jaetaan luottamusta ja vastuuta, esimerkkinä yhteisöllisestä pedagogiasta. Turvallinen (terve) yhteisö ei kiusaa, tai jos sitä tapahtuukin, on helpompi selvittää ongelmaa avoimesti ja päättää yhteisistä toimenpiteistä tuloksellisesti. Jos tarvitaan kiusaamisen ehkäisyyn erillisiä toimia, on ongelmia jo syntynyt- ja niitä tulee usein lisää.

Käytännössä on kouluihin ollut  hyvin vaikeaa luoda yhteinen pedagoginen toimintatapa, koska opettajat kokevat usein opetustapansa olevan persoonaan sidottu ja pedagoginen vapaus on saavutettu etu. Sen vähäinenkin uhka koetaan helposti oman työn rajoittamiseksi. Toivon että opettajayhteisöt tekisivät töitä sen eteen, että luodan kouluun sellainen yhteisöllinen pedagoginen toimintamalli, joka torjuu kiusaamista joka päivä ja tunti, ihan omalla painollaan. Silloin on kaikilla mukavaa.

Muistelen tässä myöskin Classpirit  ( http://www.classpirit.fi/  )  luokan ilmapiiriä helposti mittaavaa kyselypalvelua, jota sain olla mukana kehittämässä. Sen avulla ryhmässä usein  näkymättömissä oleva kiusaamiseen johtava prosessi saadaan ajoissa näkyväksi. Sitä (tai vastaavaa seurantaa) pitäisi käyttää joka koulussa. Mobiililaitteet tekevät nykyisin yksinkertaiseksi rakentaa  oppilaille turvallinen kysely ryhmänsä ilmapiiristä. Luulenpa että kiusaamista olisi voitu hyvin ennaltaehkäistä ja myöskin puuttua siihen ajoissa säännöllisen kyselyn avulla. Näkyvyys ja ajoissa puuttuminen ovat parhaita ratkaisukeinoja, jos ongelmia on kehittymässä. 

tiistai 8. tammikuuta 2019

Kaikkien tärkeintä

2019.  Kahdestoista vuosi alkaa tämän blogin pidossa. Sehän on digi-ilmiönä pitkä aika, mutta muuten kovin lyhyt perspektiiviksi.

Kuitenkin on tullut kirjoiteltua aika monista aiheista. Kun saa valita itselleen tärkeät, niin tavalla tai toisella kaikkia itselleni tärkeitä kasvatus/kouluasioita olen varmaan kommentoinut. Mutta, vanhat asiat tulevat aina esiin uusina ja hiukan uudessa muodossa. Joskus käy niinkin, että omat ajatukset ovat muuttuneet, ehkäpä jopa kehittyneet hitusen kokoavammaksi.

Tuntuu, että on syytä palata siihen mikä on tärkeintä kasvatuksen ja opetuksen parissa: Arvostaminen, välittäminen, luottaminen eli se pedagoginen rakkaus. Vastavalmistuneena opettajana otin aikoinaan vastaan Sipoossa tarkkailuluokan opettajan työn, koska ajattelin että haluan auttaa huonoimmat kortit saaneita lapsia ja nuoria  elämässä eteenpäin. Olinhan Lastenlinnassa tehnyt lastenpsykiatrista hoitotyötä ja nähnyt miten paljon tukea tarvitsevat he, joita helposti väärin ymmärretään. No, parin vuoden kokemus muutti ajatukseni niin, että päätinkin hoitaa hommani luokanopettajana ja huolehtia omalta osaltani, että siirtoa luokastani ei tapahdu siksi, että oppilaani tarpeet eivät tule kuulluksi. Parhaani yritin ja ehkä välillä onnistuinkin.

Huoneentaulukseni muodostui 13-vuotiaan tyttöoppilaani aine. Hänellä oli paha luku- ja kirjoitushäiriö ja siihen liittyen keskittymisongelmia. Itsetunto opiskelijana oli tietenkin kadonnut, kun numerot kertoivat, että olet huono. Pääsimme jonkinlaiseen luottamustilanteeseen ja joulun alla hän päätti kirjoittaa aineen, ensimmäistä kertaa. Yritys oli kova, mutta paperista näkee, miten vaikeaa kirjoittaminen on, kuuden vuoden koulussaolon jälkeen.



En tiedä, miten oppilaani kävi. Hän muutti pois vuoden päästä, enkä kuullut hänestä sen koomin. Varmasti vaikeaa oli selvitä työelämään ja saada elämä omiin käsiin. Ei varmaankaan helpottanut sekään, että hän kuului vähemmistökulttuuriin. Jatkuvan oppimisen polku ei aukea näistä lähtökohdista ihan helposti. Pahinta on, jos koulu on heikentämässä minäkuvaa. Jos nuori ei usko itseensä, niin ei ulkopuolinen apu oikein auta.

Miksi tämä aine oli niin tärkeä, että se on ollut seinälläni vuosikymmenet? Se muistutti minua siitä, että levoton ja huonosti menestyvä oppilas ei ole itsessään hankala. Hänellä on koulussa kyllä hankala olo ja syystäkin. Jos ope ei aina jaksa, niin ei se voi olla sen oppilaan syy, joka tarvitsee paljon tukea. Oppilasta voidaan auttaa hyvin suunnatuilla tukitoimilla ja yhden hänestä tiukasti välittävän aikuisen avulla. Koulussa jokaisen täytyy tuntea, että on hyvä jossain. Lisäksi pitää olla osana toisiaan auttavaa tukiverkkoa. Sitten tarvitaan se välittävä, kannustava aikuinen (ei joukkoa aikuisia) joka uskoo häneen ja auttaa.  Vaativaa, mutta parhaimmillaan todella palkitsevaa hommaa.