Kuitenkin on tullut kirjoiteltua aika monista aiheista. Kun saa valita itselleen tärkeät, niin tavalla tai toisella kaikkia itselleni tärkeitä kasvatus/kouluasioita olen varmaan kommentoinut. Mutta, vanhat asiat tulevat aina esiin uusina ja hiukan uudessa muodossa. Joskus käy niinkin, että omat ajatukset ovat muuttuneet, ehkäpä jopa kehittyneet hitusen kokoavammaksi.
Tuntuu, että on syytä palata siihen mikä on tärkeintä kasvatuksen ja opetuksen parissa: Arvostaminen, välittäminen, luottaminen eli se pedagoginen rakkaus. Vastavalmistuneena opettajana otin aikoinaan vastaan Sipoossa tarkkailuluokan opettajan työn, koska ajattelin että haluan auttaa huonoimmat kortit saaneita lapsia ja nuoria elämässä eteenpäin. Olinhan Lastenlinnassa tehnyt lastenpsykiatrista hoitotyötä ja nähnyt miten paljon tukea tarvitsevat he, joita helposti väärin ymmärretään. No, parin vuoden kokemus muutti ajatukseni niin, että päätinkin hoitaa hommani luokanopettajana ja huolehtia omalta osaltani, että siirtoa luokastani ei tapahdu siksi, että oppilaani tarpeet eivät tule kuulluksi. Parhaani yritin ja ehkä välillä onnistuinkin.
Huoneentaulukseni muodostui 13-vuotiaan tyttöoppilaani aine. Hänellä oli paha luku- ja kirjoitushäiriö ja siihen liittyen keskittymisongelmia. Itsetunto opiskelijana oli tietenkin kadonnut, kun numerot kertoivat, että olet huono. Pääsimme jonkinlaiseen luottamustilanteeseen ja joulun alla hän päätti kirjoittaa aineen, ensimmäistä kertaa. Yritys oli kova, mutta paperista näkee, miten vaikeaa kirjoittaminen on, kuuden vuoden koulussaolon jälkeen.
En tiedä, miten oppilaani kävi. Hän muutti pois vuoden päästä, enkä kuullut hänestä sen koomin. Varmasti vaikeaa oli selvitä työelämään ja saada elämä omiin käsiin. Ei varmaankaan helpottanut sekään, että hän kuului vähemmistökulttuuriin. Jatkuvan oppimisen polku ei aukea näistä lähtökohdista ihan helposti. Pahinta on, jos koulu on heikentämässä minäkuvaa. Jos nuori ei usko itseensä, niin ei ulkopuolinen apu oikein auta.
Miksi tämä aine oli niin tärkeä, että se on ollut seinälläni vuosikymmenet? Se muistutti minua siitä, että levoton ja huonosti menestyvä oppilas ei ole itsessään hankala. Hänellä on koulussa kyllä hankala olo ja syystäkin. Jos ope ei aina jaksa, niin ei se voi olla sen oppilaan syy, joka tarvitsee paljon tukea. Oppilasta voidaan auttaa hyvin suunnatuilla tukitoimilla ja yhden hänestä tiukasti välittävän aikuisen avulla. Koulussa jokaisen täytyy tuntea, että on hyvä jossain. Lisäksi pitää olla osana toisiaan auttavaa tukiverkkoa. Sitten tarvitaan se välittävä, kannustava aikuinen (ei joukkoa aikuisia) joka uskoo häneen ja auttaa. Vaativaa, mutta parhaimmillaan todella palkitsevaa hommaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti