tiistai 25. helmikuuta 2014

Erkan opit oppimiseen

Talviolympialaiset ovat ohi. Pakko myöntää että rahalla sai loistavat kisat. Mutta tämähän ei ole urheilublogi. Silti laitan linkin päättäjäisiin.

Yhteisöllisyyden ja oppimisen kannalta joukkueurheilu voi antaa koulutukselle paljon -toisinaan ei. Urheilussa kuten yhteisöllisessä toiminnassa muutenkin on myös huonoa yhteisöllisyyttä. Se on urheilussa esimerkiksi sitä, että tulokset ovat tärkeämpiä kuin yhteisön jäsenten hyvinvointi. Siihen liittyy useinkin pelolla valmentaminen.

Suomen lätkäjoukkue oli Joukkue isolla jiillä, ainakin pelissä. Näinpä Erkka Westerlundin ruutuvihosta otetun kuvan (jonka autenttisuudesta en tiedä), jossa on hänen Dalai Lamalta omaksuttuja suuntaviivoja valmennukseen (kouluissa sanotaan nyt couchaamiseen).
 
 Lainaan mielestäni parhaimmat:

- Kunnoita itseäsi
- Kunnioita muita
- Ota vastuu kaikista teoistasi

- Kun huomaat tehneesi virheen, ota heti askel taaksepäin ja korjaa se

Tässähän on jo aika kattava lista yhteisötaidoista! Mikäli yhteisön jäsenet omaksuvat tämmöisen arvomaailman, menee jo hyvin.

Sitten on se luottamus, joka leimaa Erkan nykyistä valmennusfilosofiaa. Iltasanomien urheilutoimituksen päällikkö Vesa Rantanen kirjoitti minusta todella hienon analyysin luottamuksen merkityksestä joukkue- ja miksei yksilöurheiluunkin. Hänestä esimerkiksi syy siihen että Teemu pelasi nyt kisoissa kauden parasta peliään oli se, että valmentaja antoi rutkasti luottamusta ja vastuuta. Sitä ei ollut enää annettu kotiseurassa Anaheimissa.

Aika hyvä toimintalinja kasvatuksessakin. Ainakin olen itse pitkällä opettajan urallani havainnut, että luottamuksen ja vastuun antaminen nostaa oppilaiden motivaatiota ja parantaa tuloksia. Oppiminen on emotionaalinen ilmiö. Jos opettaja viestii, että ei usko luokan tai oppilaan suoriutuvan hyvin tehtävistään, seuraa itseään toteuttava prosessi. Luottamuksen epääminen aiheuttaa epävarmuutta, joka syö turvallisuuden tunteen. Turvallisuus on taasen oppimisen perusedellytys. Nykyaikainen opettaja on oppilaidensa/luokkansa/ryhmänsä valmentaja. Erkan opeilla saattaisi pärjätä koulussakin hyvin.

maanantai 17. helmikuuta 2014

Uusi oppiminen ja lukion tuntijako

Koulutuksen kehittämisen yhteydessä on alattua puhua uudesta oppimisesta. Eduskunnan Tulevaisuusvaliokunta on tilannut aiheesta raportin, joka on hyvä:

UUSI OPPIMINEN

Jokaisen koulutuksen parissa työskentelevän ja varsinkin koulutusta ohjaavien tärkeää luettavaa.
Mihin lapsia ja nuoria tulee valmistaa?

Tänään oli Hesarissa Jouni Välijärven hyvä kirjoitus, joka liittyy läheisesti uuden oppimisen käsitteeseen. Professori Välijärvi on muun muassa Suomen Pisa-tutkimuksen koordinaattori, joten hänellä on melkoisen hyvä näköalapaikka suomalaisen koulutuksen vahvuuksiin ja heikkouksiin.

Lukiossa voidaan yhdistää valinnaisuus ja laaja-alaisuus

Minulle kirjoituksen avainlauseet ovat seuraavat:

"Nykyaikainen yleissivistyksen määrittely painottuu tiedon etsimisen, työstämisen, tuottamisen ja esittämisen taitoihin. Opiskelun ensisijainen päämäärä ei ole tiedon omaksuminen vaan aktiivinen tiedon kanssa työskentely. Harjaantuminen taitoihin, joita tällöin tarvittaisiin, ei ole mahdollista rinnan lukuisissa eri aineissa."

Toisin sanoen perinteinen lukio ei voi nykyisellä ainerakenteella turvata yleissivistystä sen nykyisessä merkityksessä eikä anna hyviä jatko-opintomahdollisuuksia. Molemmat lukion keskeisiä tehtäviä kumminkin. Välijärvi tarjoaa ratkaisuksi aineiden ryhmittämistä perheisiin. Uusi oppiminen käsittääkin terminä juuri uudenlaisen osaamisen painottamista, taidot ovat nyt tietoja tärkeämpää. Saapa nähdä miten uudistuksessa käy.
 Miksi sitten on niin vaikeaa tehdä niitä ilmeisiä ratkaisuja, jotka johtavat esimerkiksi lukio-opetuksen päivittämiseen?

Koulutusta kehittävät ne, joita tulevaisuus ei koske yhtä vaativasti kuin opiskelijoita. Opiskelijoiden toiveet kuuluvat heikosti opettajien autonomiaan perustuvassa koulutusjärjestelmäsämme. Uudistuksen tahtovat hautautua ammatillisten eturistiriitojen jännitteisiin ja polittiisiin näkemyseroihin. Toivottavasti tulevaisuudesta nousevat haasteet ovat tapeeksi painavat, jotta niihin täytyy oikeasti vastata.

Suuret linjat päätetään tietenkin kaukana koulutuksen arjesta. Koulun tasolla, kouluyhteisön kannalta on kumminkin tärkeää että oppijat, iästä riippumatta, olisivat entistä enemmän mukana oman opiskelunsa suunnittelussa ja arvioinnissa. Yleinen tavoite on yhteinen ja luo positiivista yhteisöllisyyttä vain, jos tavoitteen asetteluun saa myös toiminnan kohde olla vaikuttamassa. Uusi oppiminen, uusi osallisuus, uusi motivaatio.

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Tunteellinen OPS16

Oppiminen on emotionaalinen tapahtuma. Tämä on yhtä selvää kuin se että ihminen on ensin tunteva ja sitten ajatteleva olio. Kuitenkin vasta viimeiset parikymmentä vuotta ovat tuottaneet tutkimuksellista tietoa oppimisen ja tunteiden tiiviistä yhteydestä. Voidaan sanoa että tutkimusala on nyt erittäin kuuma.

Ehkä meillä Suomessakin saimme osamme neuvostopedagogiasta juuri peruskoulun alkuaikoina. Sitähän aikoinaan Itä-Euroopassa harjoitettiin ja  myös paikoin ihailtiin. Mahdollisesti siinä oli paljon hyvääkin, mutta oppimisen kuvitteleminen vain rationaaliseksi tapahtumaksi edusti aika kapeaa ihmiskuvaa. Nyt tiedämme jo paremmin. Ihmisen oppimishalua säätelevä emootiot, joista turvallisuus ja uteliaisuus ovat tärkeimmät, toisiaan täydentäen. Tämä tieto tarkoitta sitä, että koulussa ei kannata vain opettaa ja kasvattaa, ilman tunteiden huomioimista. Uusi OPS16 sisältääkin nyt ensimmäistä kertaa mainintoja kokemuksista ja tunteista.

Opetushallituksen opetussuunnitelmatyöhön liittyvän Oppimiskäsitystyöryhmän puheenjohtaja, opetusneuvos Eija Kauppinen kirjoittaa hienosti asiasta OPH:n OPS2016 blogissa :

- Täysin uutta luonnoksissa on kokemusten ja tunteiden merkityksen esiin nostaminen. Perusteluonnoksissa todetaan, että myönteiset tunnekokemukset, ilo ja uutta luova toiminta edistävät oppimista ja innostavat kehittämään omaa osaamista.
- Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana oppimiseen ja opettamiseen liittyvät tunteet ovat alkaneet kiinnostaa tutkijoita yhä enemmän. Mielenkiinto on suuntautunut muun muassa suoriutumiseen, motivaatioon ja sitoutumiseen. Nykytiedon valossa näyttääkin, että emotionaalinen hyvinvointi tukee oppimista ja myönteiset tunnetilat edistävät oppilaiden sitoutumista oppimisprosessiin. Tällä seikalla on merkitystä pedagogisten ratkaisujen kannalta. (alleviivaus oma)

Täysin uutta, mutta vihdoinkin, voi sanoa. Viimeaikaiset tulokset suomalaisesta koulumaailmasta kertovat juuri siitä, että kouluissamme voisi olla parempi fiilis, sekä yksilö- että yhteisötasolla. Kun tämmöistä tekstiä alkaa rakkaisiin opseihin ilmestymään, ennakoi se opettajuuden vääjäämätöntä muuttumista ohjaamisen, valmentamisen (coaching) suuntaan. Korvissani jo melkein kuulen protestiääniä: Eihän me olla mitään terapeutteja! Ei niin, mutta jotain sinne päin on oppimaan opettaminenkin. Ihminen oppii parhaiten kun tuntee itsensä ja kokee olevansa ehjä.

Opettajien koulutukselle tämmöiset uudet avaukset antavat uudistamisen haasteen. Entä miten kouluissa saadaan koppia näistä ajatuksista? Järjestetäänkö tunteellisia Vesoja? Opettajayhteisöille hieno mahdollisuus aloittaa keskusteluja ja hankkia ajoissa oppia. Miten oppimista edistäviä tunnetiloja luodaan ja ylläpidetään? Kokeneet opettajat ovat salaisuuksista jo osan saattaneet selvittää.

En malta olla vertaamatta tieto- ja viestintätekniikkaa ja tunteita oppimisessa. Saapa nähdä kumpi oppimista ja opettamista muuttava alue tulee nopemmin koulujen toimintakultuuriin sulautuvasti mukaan ja sen mukana arkipedagogiaan? Tavallaan molemmat ovat opettajalle yhtä hankalia, ei voi koskaan tietää mitä tunnilla tapahtuu kun pelissä on tunteita tai tvt, heh!


lauantai 1. helmikuuta 2014

Opetuksen universumi- laajenee vai supistuu?

Educa -messut sujuivat työn merkeissä Kuuma-TVT osastolla. Itse edustin lähinnä tvt-Lähikoulusta agenttina 001 (numerosta voi olla vähän ylpeä)

Mutta se asia. Esko Valtaojaa olisi ollut Educassa kiinnostavaa kuulla, mutta onneksi kaikkialla.fi julkaisi näpäkän tiivistelmän hänen esityksestään  "Leirinuotiolta liitutaululle on lyhyt matka."

Kiinnostavinta ja tärkeää on Valtaojan esittämä kysymys: "Jos tieto on aina saatavilla ja työtä ei tulevaisuudessa tarvita sellaisena kuin me sen tunnemme, mitä opetettavaa koululle jää?

Lausetta pitää oikein miettiä. Olen ennenkin täällä nostanut esiin, että opettaminen on työtä tulevaisuuden eteen. Varsinkin nyt kun tulevaisuuden kuva muuttuu aikalailla käsittämättömän nopeasti, pitäisi opettajien olle kiinnostuneita muutoksista ja lukea niitä heikkoja signaaleja, jotka kulkevat muutosten edellä. Ei ole mitään järkeä kasvattaa tai opettaa maailmaan, jota ei tule. En siltikään ole osanut ajatella tarpeeksi näin: Mitä opetettavaa jää?  Ajatus on pelottava opettajan nykyisen vahvan aseman näkökulmasta.

Muutosvastarinta, jota koulussakin esiintyy, onkin pitkälti luopumisen kipuilua? Meillä on jo vastustettu sähköisten yo-kirjoitusten tuloa liian nopealla aikataululla. Mutta kun emme voi hidastaa kehitystä. Luulenpa että uudistusta olisi helposti vastustettu maailman tappiin, koska instituutiosta on vaikea luopua, edes kehittämisen takia. Yo-kirjoitukset, siten kun ne tunnemme, ovat varmaan katoamassa, vaikka tekee kipeää.
Toinen luopuminen on edessä käsialakirjoituksen kanssa. Vaikka itse vihasin sitä koulussa, tuntuu silti haikealta. Mutta jos sitä ei tarvita tai käytetä, niin sen voi siirtää ennemmin taiteelliseksi harrasteeksi.
Valtaoja kysyi ennakoivasti myös sitä, miksi käytämme aikaa kielten opiskeluun, kun meillä kaikilla on kohta laitteet, jotka muuttavat puheen ja kirjoituksen halutulle kielelle?
Sugata Mitra on ennakoinut samasta syystä että aritmetiikasta tulee harrastus tai urheilumuoto.
TVT:n hidas sulautumien opetuskäytäntöihin saattaa johtua luopumisen vaikeudesta ja siitä että opettajien on vaikea hahmottaa uutta rooliaan, jos vanhaśta pitää luopua.

Monista nämä ovat pöyristyttäviä tai ainakin hankalia kysymyksiä. Mutta Valtaojalla on looginen ehdotus: Jos koulua ei tarvita tiedon jakamiseen, niin opettajan kasvatustehtävä nousee entistä tärkeämmäksi. Opettajan tehtävänä on ihmetellä asioita oppilaiden kanssa eli vahvistaa elinikäisen oppimisen ihannetta. Ja ennenkaikkea: Opettajan toiminnan tavoitteena on aristotelinen onnellinen ihminen. Sitä ei informaatioteknologia osaa opettaa.