sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Mihin opettajia tarvitaan?


Luin kiintoisan uutisen : Opettajat korvataan tietokoneilla (Tivi)  Applen perustajiin lukeutuva Steve Wozniak maalailee tulevaisuutta, jossa jokaisella lapsella on henkilökohtainen opettava (ja oppiva) tietokone. Nykyisenlaiset tietokoneet eivät Wozniakia vakuuta.

Voi olla hyvinkin että jotain yllämainitun kaltaista koulutuksessa tapahtuu, eikä siihen mene kymmeniä vuosiakaan, mutta.

Olen täällä aikaisemminkin hiukan marissut, että asiantuntijuutta ei mediassa aina tunnisteta. Se että ihminen on tunnettu ja menestynyt hyvin omalla alallaan ei tarkoita sitä että ymmärtää kaikkea hyvin.  Wozniakin visio koskee vanhaa opetusta, jossa opettaminen ymmärrettiin kapeasti, eikä opetettavaakaan ollut kovin paljon. Jos opetetaan muistamaan ja toistamaan asioita, ollaan opetuksen yksinkertaisimpien ilmiöiden äärellä. Näinhän toimivat koulumestarien koulut Suomessa sata vuotta sitten. (Hiukan siitä ajasta on edelleen koulujen kulttuurissa elävänä läsnä.) Hyvä muisti ja/tai sitkeä uurastus toivat usein viisaan maineen.

Informaatioyhteiskunta ja digiaika edellyttävät nyt monenlaista osaamista ja osaamisen jatkuvaa päivitystä. On varmaa että olemme siirtymässä aikaan, jossa osa muistikapasiteetistamme ja yksinkertaiset loogiset toiminnat ulkoistetaan, vaikkapa henkilökohtaiselle koneavustajalle. Sellainen avustaja ei hermostu ja on aina palveluksessa. Esimerkiksi, olemmehan juuri astumassa aikaan, jossa autot ajavat itsestään.

Uusi oppiminen on käsite, jossa otetaan huomioon oppimisen sosiaalinen ja emotionaalinen ulottuvuus. Kärjistäen voidaan sanoa, että koulumestareiden kouluissa ei erikseen motivoitu tai mietitty opetettavan ryhmän tilaa. Nyt on opittava oppimaan koko elämän ajan, opittava jakamaan ja verkottumaan, on opittava olemaan aktiivinen tietoyhteiskunnan  jäsen muuttuvassa ja ennakoimattomassa ympäristössä. On opittava paljon ja erilaisia asioita kuin ennen. Tiedämme jo että ihminen oppii paremmin vuorovaikutuksessa (jonka kone voi kylläkin korvata yllättävän pitkälle). Yhteinen tavoite ja siinä yhteistyössä edistyminen tuottavat mielihyvää eli motivoi ja syventää oppimista. Ryhmä voi parhaimmillaan olla enemmän kuin osiensa summa.

Lopulta useimmat meistä tarvitsevat myös oppimiseen viiteryhmän, johon peilata osaamistaan ja identiteettiään laajemminkin. Luulenpa, ja toivonkin, että koneet eivät kelpaa meille siihen tarkoitukseen, ainakaan tämän hetken näkymillä.

Uusi Opetussuunnitelma 2014 tarttuu juuri uuteen oppimiseen. Sen pedagoginen lähtökohta on oppilas aktiivisena toimijana. Opettaa-sana on lähes häivytetty ja tilalle on tullut käsite ohjata. Tähän ovat ehtineet jo monet  hermostua. Olen minäkin tavannut kollegoja, joiden mielestä "Opettaja opettaa ja oppilaat oppivat."  Minusta oppimaan ohjaaminen on hieno ja vaativampi tehtävä kuin opettaminen sen suppeassa merkityksessä. Tehtävä on myös entistä vaikeampi ja vaati monilta mukavuusalueelta poistumisen. Opettajat ovat menneisyydessä uudistaneet kulttuuria ja vahvistaneet sivistystä. Päästäksemme nyt samaan on opettajien uudistettava käsitystä opettamisesta ja otettava uusi, entistäkin vaativampi asiantuntijarooli. Muutoin on vaarana että vahvistamme menneisyyttä.
Opettajia tullaan kyllä tarvitsemaan, mutta yhä laajemmassa ja uudistuvassa työn kuvassa.

Maailman hienoin työ!

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Taas vähennetään kiusaamista, mutta kenen neuvoilla?

Sain sattumalta kuulla että Helsingin kaupungin nuorisotoimen osallistavassa Ruuti-hankkeessa  oli käsitelty Päättäjämiitissä isolla joukolla tärkeitä aiheita, joista useat liittyivät kouluun.

Yhtenä aiheena oli kiusaaminen :
Kiusaaminen. "Kiva koulu –järjestelmälle pitäisi kehittää korvaaja. Millainen se voisi olla? Luokkien sekoittaminen useammin opetuksessa vähentäisi kiusaamista, kun toiset tuntisi paremmin. Mikä voisi olla ryhmäyttämisen rooli kiusaamisen vähentämisessä ja miten ryhmäytystä voisi kehittää?"

Nuoret olivat mm. toivoneet yläkouluun suojelusenkeleitä eli isompia oppilaita kouluun, joille voisi kertoa murheistaan.


No huh! Aineistoa lukiessani nousi väjäämättä mieleen viime syksyinen suuri kiusaamiskeskustelu Ajankohtaisessa kakkosessa, jossa minäkin olin mukana. Kiusaamista ilmiönä ei siellä päästy määrittelemään, eikä sitäkään, että sen ehkäisystä ja varsinkin jälkihoidosta vastaavat kouluissa työskentelävät aikuiset, ammattiosaajat. Nuorten kokemusasiantuntijuus sekoittui varsinaiseen sisällön asiantuntijuuteen ohjelmassa monet kerrat. Kiusaamisen ehkäisykeinoja heiteltiin ilmaan, mutta niitä ei työstetty eteenpäin.


Tässäkin tuntuisi olevan samoja merkkejä. Aiheelle annettu johdantoteksi on ristiriitaisuudessaan mahdoton yhtälö. Kerronpa miksi:


Kiusaaminen koulussa on yhteisöllinen ilmiö, se tapahtuu ryhmissä, jotka joko mahdollistavat sen tai ehkäisevät kiusaamista parhaansa mukaan. Koulukiusaamisessa on aina mukana enemmän kuin kaksi ihmistä. Koulussa oppilaat ovat sosiaalinen näyttämö, jonka roolia voidaan ohjata turvallisuutta lisäävään suuntaan. Sikäli ehdotus  oli aivan oikeansuuntainen, että koulussa ei saa jättää ketään yksin. Tämäkin on yhteisöllisesti hoidettava asia.

Johdantotekstissä on ristiriita siinä, että ajatellaan luokkien yhä suuremman sekoittamisen vähentävän kiusaamista, kun kaikki "tuntevat" toisensa. Toisaalta toivotaan lisää aikaa tutustumiselle. Sitä todella tarvitaan. 

 Ilmeisesti ryhmäytyksellä tarkoitetaan sitten  tässä muutaman tunnin yhteistä hetkeä esimerkiksi lukuvuoden alussa. Niin helppoa ei yhteisöllisyyden rakentaminen oikeasti ole. Pahimmillaan voi käydä niin, että kiusaaja oppii tunnistamaan uhrinsa, huomaa ketkä ovat vailla ryhmän tukea. Ryhmäytyshetki voi olla alku turvallisuutta lisäävälle ryhmä prosessille, mutta vähimmilläänkin kestää kuukausia, että ryhmään on rakentuneet luottamussuhteet, joita tarvitaan oppivalle ryhmälle. Sen lisäksi ryhmän jäsenet tarvitsevat yhteisötaitoja ja kykyä arvioida omaa toimintaansa ryhmässä. Tämän kaiken organisointiin tarvitaan osaava ja kärsivällinen ohjaaja. Tämä erityisesti siksi että koulussa luokat eli ryhmät ovat liian suuria voidakseen kasvaa itseohajutuviksi oppiviksi ryhmiksi. Luokat tulisi jakaa pitkäkestoisiin pienryhmiin, jolloin yleensä tulee mahdolliseksi saattaa ryhmiä rakentavaan prosessin.


Oleellista on, että ryhmän jäsenet (tai sen ohjaaja) eivät voi vaihtua prosessin aikana. Muutoin ryhmän kasvaminen turvalliseksi ja tuottavaksi alkaa aina alusta.


Mikäli kouluissa edelleen toimitaan suurryhmissä vaihtuvin opettajin ja liian usein vaihtuvissa kokoonpanoissa, on keinoina usein vain tehokas seuranta ja seuraamusjärjestelmä. Sekään ei saisi hajota useille toimijoille, kuten nyt yleensä on käynyt.


Ihan oma ongelmatiikkansa on sitten oppilaiden osallistaminen kiusaamisasioissa. Koulussa aikuiset vastaavat toiminnassa, eivätkä voi ulkoistaa kiusaamisen selvittelyn vastuutaan alaikäisille. Vertaistuki on tietenkin kannatettavaa. Osallistaminen on yhteisön rakentamisessa aivan elinehto, mutta on tärkeää miettiä miten osallistetaan. Tehtävät, rooli, valta ja vastuu on oltava selvillä ja avointa  kaikille. Osallistuminen on aitoa kun se tapahtuu omasta kokemuksesta, osaamisesta ja vastuuasemasta käsin.

Uskon jopa että kaikenlainen osallistaminen vähentää jo sinällään kiusaamista, sillä se tuo yhteisöön avoimuutta ja turvallisuutta.

Mikäli nuorilta kysytään ideoita näinkin monimutkaisen ilmiön torjumiseksi, he tarvitsisivat ensin tuhdin tietopaketin kiusaamisen sosiaalipsykologisista ulottuvuuksista ja ryhmädynaamisista ilmiöistä. Se, että on nähnyt kiusaamista tai osallistunut siihen, ei automaatisesti anna ymmärrystä siitä, miten ilmiötä voidaan ehkäistä. Tämä(kin) asia on nimittäin monimutkainen ihmisyhteisön käyttäytymismuoto, jota käsitellessä mutkia ei voi oikaista.


Lopuksi on todettava, että toive isommista oppilaista koulussa on käsitettävissä myös hiukan masentavana... Sehän kertoo, että koulussa nuorten ja aikuisten maailmat eivät kohtaa, ainakaan nuoren näkökulmasta. Luottamusta ja turvallista kiintymysuhdetta koulun aikuisiin ei ole.

Kun kuitenkin olen myönteinen ja optimistinen ihminen, niin totta kai, tuokin osallisuushanke on hyvä asia. Se vain, että jos "aikuisten oikeasti" halutaan osallistaa, pitäisi prosessin ohjaajilla olla substanssi todella hyvin hallussa.

Yhteisöllisessä koulussa varmasti kiusaaminen vähentyy. Hehkutanpa nyt lopuksi Flush-tapahtumaa Nurmijärven yhteiskoulussa. Tuntui näin sivustakin aivan mahtavalta prosessilta. Jos ette usko, niin Mikko-rehtorin hehkutus sulattaa kyllä sydämet!

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Kuka osaa arvioida opetusta?


Viikko sitten Olli-Pekka Moisio ja Sara Heinämaa esittivät tärkeän puheenvuoron yliopisto-opetuksen arvioinnista: Opiskelijat eivät osaa arvioida opetuksen laatua  (HSVieraskynä 28.3.2014)

Heidän perusteesinsä oli, tutkimuksiin nojautuen, että oppija ei normaalisti ymmärrä mikä hänet saa oppimaan.

Opiskelija tulkitsee helposti oppimistapahtuman johtuvan synnynnäisestä kyvykkyydestään ja siitä että voi osoittaa osaamisensa siinä, mitä jo osaa. Uuden oppiminen merkitsee muutosta tavoiteasetteluihin ja onnistumisen kriteereihin. (Ihminen ei yleensä pidä muutoksista).

Tutkimuksin oli myös saatu ilmi, että opiskelijat arvioivat myönteisesti opettajia, jotka helpommin päästävät kursseistaan läpi. Kirjoittavat totesivat, aivan oikein, että uuden tiedon tuottaminen on yliopistojen tehtävä. Tämän onnistumiseksi tarvotaan kriittisen ajattelun syvällistä opettamista. Prosessi on, kirjoittajien mukaan, yhteisöllinen, hidas ja vaivalloinen. Siis vaikeasti ymmärrettävä.

Kirjoittajien huoli oli, että yliopistojen rahoitusta ohjataan enenevästi opiskelijapalautteen perusteella. Mikäli palaute ei ole luotettavaa, ohjaa se rahoitusta väärään suuntaan.

Eikä mennyt kuin muutamia päiviä kun opiskelijat vastasivat : Opiskelijat oppivat kun heihin luotetaan. (HS mielipide 31.3. 2014 Helenius, Kiiminki, Laukkonen)

Suora lainaus kirjoituksesta: "Oli järkyttävää lukea yliopistolehtorin ja professorin kirjoittavan opiskelijoista vähättelevään sävyyn." Näin vaikeaa on keskustella oikeasti tärkeästä asiasta tieteellisellä pohjalla. Opiskelijoiden kirjoitus meni aikalailla ohi aiheesta.

Pitäisi olla ihan selvää, että oppimisprosessia on vaikea arvioida itse, koska prosessin sisältä ei aina näe tapahtumia. Harvalla yliopisto-opiskelijalla on tietoa oppimisen teoriasta tai itsetuntemusta riittävästi oman oppimisensa ja siihen vaikuttavan opetuksen arvioimiseksi.

En lainkaan tiedä mitä opiskelijoilta kysytään, ja se onkin tässä tärkeintä. Opiskelija voi varmaan aika luotettavasti antaa palautetta vaikkapa  omasta motivaatiostaan tai yleensä opintojen sujuvuudesta. Opetuksen laatua voi sen sijaan mitata luotettavimmin opetuksen ja  oppimisen koulutettu asiantuntija. Kokemusasiantuntijuus ei ole sama asia. Nykyään tuntuukin että nämä asiantuntijuuden kaksi eri ulottuvuutta sekoitetaan herkästi keskenään.

Enkä malta tässä kohdin olla referoimatta Yliopisto-lehteä 3/2015. Pieni ja mietityttävä uutinen siinä oli vuoden parhaan kansainvälisen opettajan tittelin HYY:lta saaneen tanskalaisen Claus Elholmin kolumni: Tietokoneet pois. Enholm on kieltänyt joillain kursseilla tietokoneen käytön kokonaan. "Tietokoneiden läsnäolo tarkoittaa kuitenkin myös sitä että opiskelijoiden huomiosta luennolla kilpailevat Facebook, Instagram ja muu sosiaalinen media."

Siis mitä! Opettaja ei kestä että hänen huomiostaan on kilpailua. Hän haluaa määritellä miten opiskelija muistiinpanojansa tekee. Hän ei ole ymmärtänyt miten esimerkiksi sosiaalisen median alustaa voisi käyttää opiskelijoiden aktiivisemman osallisuuden mahdollistajana. Taustoja sen kummemmin tuntematta ajattelin ensin, että oliko palkitseminen jonkinlaista opiskelijahuumoria..

Kriittisyyttä tarvitaan toki, mutta se ei saisi johtaa siihen että turvaudutaan jo huonoksi tiedettyjen opetustapojen, kuten luennointiin, entistä enemmän. Sehän olisi askel taaksepäin opetuksen kehittämisessä. Ja kehittämisen varaa on paljon, sehän on tiedossa nykyisten oppimisteorioiden valossa.

Palatakseni otsikon kysymykseen. Opetusta voivat arvioida opiskelijat, opettajat ja opetuksen arvioinnin ammattilaiset. Tärkeää on että asetetaan sellaisia kysymyksiä, johon vastaajalla on eväitä vastata.

Jos tästä otetaan lyhyt keikaus peruskouluun, niin opetusta arvioidaan sielläkin monin tavoin viranomaisten, vanhempien ja tietysti opiskelijoiden toimesta -virallisesti ja epävirallisesti. Se ei vaikuta juuri rahoitukseen, mutta voisi olla yksittäisten opettajien ja koulujen opettajayhteisöjen entistä paremmin käyttämä työkalu silloin, jos/kun suunnitellaan yhteistä pedagogista linjaa.