Kuka osaa arvioida opetusta?

Viikko sitten Olli-Pekka Moisio ja Sara Heinämaa esittivät tärkeän puheenvuoron yliopisto-opetuksen arvioinnista: Opiskelijat eivät osaa arvioida opetuksen laatua  (HSVieraskynä 28.3.2014)

Heidän perusteesinsä oli, tutkimuksiin nojautuen, että oppija ei normaalisti ymmärrä mikä hänet saa oppimaan.

Opiskelija tulkitsee helposti oppimistapahtuman johtuvan synnynnäisestä kyvykkyydestään ja siitä että voi osoittaa osaamisensa siinä, mitä jo osaa. Uuden oppiminen merkitsee muutosta tavoiteasetteluihin ja onnistumisen kriteereihin. (Ihminen ei yleensä pidä muutoksista).

Tutkimuksin oli myös saatu ilmi, että opiskelijat arvioivat myönteisesti opettajia, jotka helpommin päästävät kursseistaan läpi. Kirjoittavat totesivat, aivan oikein, että uuden tiedon tuottaminen on yliopistojen tehtävä. Tämän onnistumiseksi tarvotaan kriittisen ajattelun syvällistä opettamista. Prosessi on, kirjoittajien mukaan, yhteisöllinen, hidas ja vaivalloinen. Siis vaikeasti ymmärrettävä.

Kirjoittajien huoli oli, että yliopistojen rahoitusta ohjataan enenevästi opiskelijapalautteen perusteella. Mikäli palaute ei ole luotettavaa, ohjaa se rahoitusta väärään suuntaan.

Eikä mennyt kuin muutamia päiviä kun opiskelijat vastasivat : Opiskelijat oppivat kun heihin luotetaan. (HS mielipide 31.3. 2014 Helenius, Kiiminki, Laukkonen)

Suora lainaus kirjoituksesta: "Oli järkyttävää lukea yliopistolehtorin ja professorin kirjoittavan opiskelijoista vähättelevään sävyyn." Näin vaikeaa on keskustella oikeasti tärkeästä asiasta tieteellisellä pohjalla. Opiskelijoiden kirjoitus meni aikalailla ohi aiheesta.

Pitäisi olla ihan selvää, että oppimisprosessia on vaikea arvioida itse, koska prosessin sisältä ei aina näe tapahtumia. Harvalla yliopisto-opiskelijalla on tietoa oppimisen teoriasta tai itsetuntemusta riittävästi oman oppimisensa ja siihen vaikuttavan opetuksen arvioimiseksi.

En lainkaan tiedä mitä opiskelijoilta kysytään, ja se onkin tässä tärkeintä. Opiskelija voi varmaan aika luotettavasti antaa palautetta vaikkapa  omasta motivaatiostaan tai yleensä opintojen sujuvuudesta. Opetuksen laatua voi sen sijaan mitata luotettavimmin opetuksen ja  oppimisen koulutettu asiantuntija. Kokemusasiantuntijuus ei ole sama asia. Nykyään tuntuukin että nämä asiantuntijuuden kaksi eri ulottuvuutta sekoitetaan herkästi keskenään.

Enkä malta tässä kohdin olla referoimatta Yliopisto-lehteä 3/2015. Pieni ja mietityttävä uutinen siinä oli vuoden parhaan kansainvälisen opettajan tittelin HYY:lta saaneen tanskalaisen Claus Elholmin kolumni: Tietokoneet pois. Enholm on kieltänyt joillain kursseilla tietokoneen käytön kokonaan. "Tietokoneiden läsnäolo tarkoittaa kuitenkin myös sitä että opiskelijoiden huomiosta luennolla kilpailevat Facebook, Instagram ja muu sosiaalinen media."

Siis mitä! Opettaja ei kestä että hänen huomiostaan on kilpailua. Hän haluaa määritellä miten opiskelija muistiinpanojansa tekee. Hän ei ole ymmärtänyt miten esimerkiksi sosiaalisen median alustaa voisi käyttää opiskelijoiden aktiivisemman osallisuuden mahdollistajana. Taustoja sen kummemmin tuntematta ajattelin ensin, että oliko palkitseminen jonkinlaista opiskelijahuumoria..

Kriittisyyttä tarvitaan toki, mutta se ei saisi johtaa siihen että turvaudutaan jo huonoksi tiedettyjen opetustapojen, kuten luennointiin, entistä enemmän. Sehän olisi askel taaksepäin opetuksen kehittämisessä. Ja kehittämisen varaa on paljon, sehän on tiedossa nykyisten oppimisteorioiden valossa.

Palatakseni otsikon kysymykseen. Opetusta voivat arvioida opiskelijat, opettajat ja opetuksen arvioinnin ammattilaiset. Tärkeää on että asetetaan sellaisia kysymyksiä, johon vastaajalla on eväitä vastata.

Jos tästä otetaan lyhyt keikaus peruskouluun, niin opetusta arvioidaan sielläkin monin tavoin viranomaisten, vanhempien ja tietysti opiskelijoiden toimesta -virallisesti ja epävirallisesti. Se ei vaikuta juuri rahoitukseen, mutta voisi olla yksittäisten opettajien ja koulujen opettajayhteisöjen entistä paremmin käyttämä työkalu silloin, jos/kun suunnitellaan yhteistä pedagogista linjaa.