maanantai 28. maaliskuuta 2016

Opettaja oppijana

Olen kehittänyt eräänlaisen teorian opettajista, heidän pedagogisesta lähestymistavastaan ja kouluttamisestaan.

Nuorena opettajana päätin, että en koskaan nolaa itseäni ryhtymällä opettamaan opettajia. Tämä taas johtui ensimmäisestä veso-päivästä joskus (huokaus) melkein 40 vuotta sitten. Sipoon ja Keravan opettajat oli kerätty kaikki jonkin koulun liikuntasaliin ja edessä joku raukka laittoi kalvosulkeisen pyörimään. Työtoverit neuvoivat heti minua untuvikkoa, että eteen ei mennä istumaan. Naiset kutoivat (ei ollut nimittäin vielä älykännyköitä) ja miehet juttelivat keskenään. Ruokailua odotettin hartaasti.
Olin häpeissäni ja hämmentynyt. Olin nimittäin valmistautunut innokkaasti oppimaan uutta.

Tämä aika on tietenkin jo onneksi ohi... Opettajat odottavat veso-koulutuksia innolla ja hakeutuvat joukolla täydennyskoulutuksiin, varsinkin niissä aiheissa joissa eniten on petrattavaa ?
No, ehkä ei aivan näin, mutta lievää parannusta on kyllä mielestäni tapahtunut. Opetussuunnitelmakaan ei ole enää  naurunasia, hienoa. Opettajien täydennyskoulutus on silti melkoisen vuotava järjestelmä, jossa kouluttautuminen on yleensä vapaaehtoista ja koskee jo valmiiksi innostuneita. Opettaja voi välttää kaikkea muuta kuin veso-päivien koulutusta, joka on kuitenkin yleensä melko yleisellä tasolla liikkuvaa.

Nyt olen sitten eläkeharrastuksena (pitäähän joku harrastus olla) toiminut kouluttajana, tvt-agenttina kuten Kuuma-hankkeessa nimitämme itseämme, jo viidettä vuotta- ja aina hyvässä tiimissä. Suomeakin olen päässyt hiukan kiertämään ja monia kouluja on nähty. Onneksi olen voinut etupäässä toimia lähikouluttajana mukana oppitunneilla tai oikeastaan lähitukena, luentoja ei ole tarvinnut kovin paljon pitää. Kyllähän nekin ovat olleet aika hauskoja. Mutta, uusi oppiminen ja erityisesti uudet oppimisen välineet (tvt) ovat olleet fokuksessa ja vielä kivassa tiimissä.

Oli todella innostavaa, kun Kuuma-hankkeessa pääsin mukaan kehittämään ja toteuttamaan lähikoulutuksia kouluille. Siihen koulutusmuotoon uskon vahvasti. Kun koko työyhteisö saa samansuuntaisen virikkeen ja hyvän kokemuksen, on mahdollista että koulutuksen vaikutus ei katoa, kuten niin usein käy. Yhteisö voi jatkaa yhdessä oppimistaan jos hyvin käy - ja hyvin ohjataan.

Mutta se "teoria". Joitakin vuosia sitten törmäsin mainioon (linkki)  Auli Toomin jaotteluun opettajien pedagogisesta lähestymistavasta.  Se tuntui heti toimivalta, vaikka on tietenkin aika karkea jako.
Jaottelussa opettajan käsitys tehtävästään näyttäytyy kolmenlaisena opettajuuden toteutumisena:
Hallitseminen, opettaja on auktoriteetti ja toteuttaa omaa suunnitelmaansa
Suostuttelu, opettaja toimii harkitusti ja arvioi toimintaansa
Luottamus, opetusta suunnitellaan oppilaiden kanssa siten heidän on mahdollista onnistua

(Nämä luonnehdinnat ovat omia yhteenvetojani)
Kuva Auli Toomin esityksestä 2012:

 Olen ajatellut että opettajat jakutuvat noihin kolmeen luokkaan suurin piirtein suhteessa 25-50-25 

Nyt olen ollut näkevinäni ainakin tvt-koulutuksessa vastaavuutta opettajan halun oppia uutta ja  pedagogisen lähestymistapansa välillä. Varsinkin tieto- ja viestintätekniikan mielekäs käyttö edellyttää lähes aina uudenlaisia opetusjärjestelyjä ja oppilaiden aktiivisuutta. Useimmiten luokan työ hajoaa uusilla välineillä useaan prosessiin ja opettaja kokoaa lopputuloksen arvioitavaksi. Opettaja ei niinkään opeta, vaan ohjaa oppimaan.
Luulisin että Suomen surkea sijoitus eurooppalaisessa vertailussa tvt:n käytöstä kouluissa johtuu paljolti siitä, että meillä on autonomisia, opetustilannetta hallitsevia opettajia, joiden ei ole pakko opetella uutta, jos siltä tuntuu.

Olen ollut havaisevinani, että hallitsevalla opetustyylillä on vaikea nähdä tvt:n tuovan opetukseen juuri muuta kuin sekaannusta. (ja sitähän se välilllä tuokin) Useimmat opettajat ovat varmaan suostuttelu-luokassa, suurin piirtein. Heille on hyvä tarjota pikaisesti onnistumisen kokemus, jolloin uudenlainen opettaminen voi tulla oppimisen kohteeksi. Aika monet runsaasti uutta tekniikkaa käyttävistä opettajista ovat mielestäni noita luottaminen-luokassa olevia opettajia. On varmaan monia muita koulutusalueita, joissa tämä opettajien kolmijako ei niinkään tule esiin.

Omissa kokemuksissani tuo Toomin jako toimii hyvin. Lähikouluttajana varsinkin on tarpeen tunnistaa opettajan tyyli ja persoona, se miten hän opetusta toteuttaa. Tosin se kai useinmiten mielletään koskemattomaksi alueeksi, johon ei parane sörkkiä. Ja kunnioitus onkin hyvä pohja luoda luottamusta, jonka avulla eniten yhdessä opitaan.

Uuden oppimisessa on usein kyse mukavuusalueelta poistumisesta. Ryhmäänsä tiukasti hallitseva opettaja ei mielellään hyppää tuntemattomaan, ainakaan yksin. Yhteisöllinen pedagoginen kehittäminen auttaa tässäkin.

Ja on kyllä tunnustettava, että useimmiten on ollut kivaa ja tunne, että  innostusta ja uskoa on voinut tukea, ehkä jopa pysyvästi. Opettajat oppivat kyllä uutta, oikeissa olosuhteissa.



keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Liian iso ?!

Isompi parempi?
Suuri mielletään usein itseisarvoltaan hyväksi asiaksi. Mutta joskus voidaan olla liian isojen asioiden äärellä, muutenkin kuin vertauskuvallisesti. Olen miettinyt, ja yrittänyt hieman ottaa selvää, koulun koon merkitystä, kun kotikuntani Sipoo suunnittelee jopa 1300 oppilaan peruskoulua, esikouluineen. Se olisikin kai sitten Suomen suurin.

Varmaankin  iso koulu on kustannustehokas tilojen käyttöasteen ja yhteiskäytön kannalta. Lukiot, ammatillinen koulutus yleensä ja yliopistot ovat osittain luontevista syistä yleensä suuria. Ne tuottavat tutkintoja ja vanhempien oppilaiden voidaan odottaa toimivan itsenäisesti.
Mutta miten on kampus vaikkapa 7-vuotiaille?

Katselin tilastokeskuksen tietoja koulujen koosta. Suomessa on vain vähän tuhannen oppilaan kouluja ja nekin ovat kaupungeissa.


Kuten kuvasta näkyy, koulujen koot vaihtelevat rajusti Suomessa. Pieniä kouluja on lakkautettu ja lopetetaan edelleen. Mitä tarkoittaa lasten ja nuorten kasvulle ja oppimiselle se, että koulu on useille yhä kauempana ja yhä suurempi, paikka jossa ei tunne juuri ketään? Asiaa koskevia tutkimuksia ei ole ihan helppo löytää.

Olen kokemusasiantuntija. Oma kouluni kasvoi noin 160 oppilaan koulusta yli 500 oppilaan kouluksi. Muutosta tapahtui. Esimerkiksi noin kahdensadan oppilaan kohdalla useimmat opettajat sanoivat että eivät enää tunne kaikkia. Dunbarin luku oli ylitetty. Kansainvälisissä tutkimuksissa onkin viittauksia siihen, että opettajien kiinnostus oppilaisiin laskee koulun suurentuessa (ja sehän on ymmärrettävää).  Myöskin oppilaan kannalta sosiaalinen ympäristö muuttuu haastavammaksi, jolloin ne joilla on ongelmia sosiaalisissa taidoissaan, eivät välttämättä selviä.

 Selvää tulosta koulumenestyksen ja koulun koon välillä on hiukan vaikea löytää. Suuret koulut ovat olleet tutkimuksissa noin 500-600 oppilaan kokoisia. Yli tuhannen oppilaan koulusta ei liene Suomessa tutkimuksia, koska niitä ei ole aiemmin juuri ollut. Ja jostain syystä  koulujen  kokoa ei ole kovin paljon tutkittu. Olisiko arka aihe, jo kustannussyistä?

Mutta onhan meillä ainakin kaksi huippututkijaa, jotka ovat avanneet suunsa asiasta.
 Jouni Välimäki on ilmaissut huolensa koulujen koon kasvusta jo silläkin perusteella että koulun koon merkitystä ei vielä tiedetä. ( Savon Sanomat 27.10.2013)  Suurien peruskoulujen rakentajat tekevät siten kokeen lapsilla. Koe voi tietenkin päättyä myös hyvin.

Liisa Keltikangas-Järvinen on useissa yhteyksissä rajanut ihanteellisen koulun kooksi noin 200- 500 oppilasta. Yli 600 oppilaan kouluissa alkavat arvosanat laskea, etenkin pojilla. Tiede-lehdessä oli taannoin hyvä pääkirjoitus siitä kuinka varsinkin pojat kärsivät suurissa kouluissa (oletan että sosiaaliset taidot ja oman elämänhallinta ovat pojilla monesti kehnommalla tolalla kuin tytöillä tuossa vaiheessa) Kirjoitus viittaa Sitran raporttiin. Linkki Tiede lehden kirjoitukseen: Jättikoulu jyrää pojat

En tietenkään voi sanoa jättisuurten koulujen vaikutuksista lasten oppimiseen ja kasvun laatuun mitään yksiselitteistä tieteellistä totuutta, koska siitä on vain viitteitä. Pääasia minusta on, että kun kouluja rakennetaan, ollaan tietoisia muustakin kuin rakentamisen ekonomiasta. Varsinkin peruskoulussa on kasvamassa lapsia ja nuoria. Heidän tulevalle elämälleen on tärkeää, että koulu tuntuu turvalliselta, siellä on heistä välittäviä aikuisia ja että tuntee olevansa aktiivinen ja hyväksytty osa yhteisöä-  koulu on "oma". Näistä lähtökohdista on hyvä osallistua ja  sitoutua oppimiseen.

Kyllä, vähän epäilen että koulu kuuluu asioihin, jossa liian iso on vaan  liian iso. Jos kuitenkin näitä jättikouluja aletaan rakentamaan, niin  on suunniteltava uudenlaista, isojen koulujen omaa toimintakulttuuria. On varmistettava, että jokaisella on omaksi koettava ryhmä, mielellään ryhmän oma tila ja hänestä kiinostunut aikuinen koulussa. Sillä päästään jo pitkälle.





tiistai 8. maaliskuuta 2016

Luetaanhan !

Ehkä vähän ohi  blogini aiheesta, mutta: Joskus viime viikolla varmaankin korvaani tarttui radiosta keskustelu lukemisesta, tai oikeastaan huolesta sen puutteesta.

Ohjelmassa pohdittiin että lukevatko lapset ja onko lukeminen vähentynyt. Haastateltavat olivat hyvinkin yksimielisiä siitä, että kehitys on ollut huonoa. Syylliseksi nousi (kuinkas muutenkaan) netti ja tietotekniikka. "Nykyään lapset vain menevät nettiin, eivätkä enää lue"

Mitä ihmettä? Mutta mitä netissä sitten tehdään? Luetaan ja kirjoitetaan kaiken aikaa. Netissä ei voi tehdä paljon mitään lukematta, usein vielä vierasta kieltä. Samoin elokuvien tekstien lukeminen on lukemista. Lukukokemuksia on erilaisia, ihan paperikirjankin kanssa. Voin lukea tietosanakirjaa, luontokirjaa, ohjekirjaa, romaanin, runoja, reseptikirjaa, sanomalehteä, aikatauluja....
Näin netissäkin on. Monet lukevat varsinkin tabletilla kirjoja ja lehtien näköispainoksia, ja vaikka mitä. 
Miksi vain paperisen kirjan (mieluiten kaunokirjallisen kirjan) lukeminen lasketaan "lukemiseksi"?

Tunnustan, rakastan kirjoja, jopa kerään niitä hiukan. Mutta kirjoituksen ja lukemisen paikat  muuttuvat. Tekstiin perustuvan kulttuurin ja tiedonsiirron rinnalle on tullut visuaalinen viestintä ja taide. Eihän kirjoja ole ollut edes kovin kauan ihmiskunnan  historiassa ja voihan olla että ne syrjäytyvät jossain vaiheessa. Ainakin niiden rinnalle on tullut muita keinoja viestiä ja ilmaista.

Uusi lukutaito, medialukeminen. Kun katson kirjaimia tai oikeammin sanoja, ne muuttuvat merkityksellisiksi lauseiksi, jotka herättävät ajatuksia ja/tai tuntemuksia. Ihan samoin käy kun luen kuvaa tai videota/elokuvaa. Me luemme oikeastaan ympäristöämme koko ajan.
Tässä mielessä lapset varmaan lukevat enemmän kuin koskaan. Myös parjatuissa peleissä luetaan, kuvaa ja tekstiä.

Eräs huolen aihe oli se, että kirjaa luetaan pitkäjänteisesti ja netti tekee lyhytjänteiseksi. Omia lastenlapsia katsoessa on toisinaan ihailtava sitä sinnikkyyttä ja keskittymistä,  jota jonkun pelin tason suorittaminen vaatii. 

Yhteisöllisyyteen  tämäkin asia kumminkin liittyy. Opettajien tulisi kouluissa yhdessä pohtia median muotoja ja sitä miten oppilaita kasvatetaan ja opetetaan uuden median hyödyntäjiksi- ja mielellään tuottajiksikin.  Varmasti tätä asiaa onkin jo paljon käsitelty ja uusi ops haastaa lisää. Olisi päästävä sisälle tämän ajan lasten ja nuorten oppimisympäristöön, jotta nähdään mitä pitää opettaa. Töitä varmasti on.


LISÄYS 10.3. No sattuipa!  Yhdysvalloissa on tutkittu laaja-alaisilla mittareilla maailman lukutaidon tilaa. Ja mikäs valtion on ykkönen? Kyllä, Suomi. Muilla menee sitten todella huonosti, jos meillä ei lueta... Tutkimuksen ansio on, että siinä käytetään 15:sta eri muuttujaa kuten kirjastot sanomalehtien lukeminen, opetusjärjestelmä ja tietokoneiden käyttömahdollisuudet (huom!)  Linkki Washington Post-lehden uutiseen