Nuorena opettajana päätin, että en koskaan nolaa itseäni ryhtymällä opettamaan opettajia. Tämä taas johtui ensimmäisestä veso-päivästä joskus (huokaus) melkein 40 vuotta sitten. Sipoon ja Keravan opettajat oli kerätty kaikki jonkin koulun liikuntasaliin ja edessä joku raukka laittoi kalvosulkeisen pyörimään. Työtoverit neuvoivat heti minua untuvikkoa, että eteen ei mennä istumaan. Naiset kutoivat (ei ollut nimittäin vielä älykännyköitä) ja miehet juttelivat keskenään. Ruokailua odotettin hartaasti.
Olin häpeissäni ja hämmentynyt. Olin nimittäin valmistautunut innokkaasti oppimaan uutta.
Tämä aika on tietenkin jo onneksi ohi... Opettajat odottavat veso-koulutuksia innolla ja hakeutuvat joukolla täydennyskoulutuksiin, varsinkin niissä aiheissa joissa eniten on petrattavaa ?
No, ehkä ei aivan näin, mutta lievää parannusta on kyllä mielestäni tapahtunut. Opetussuunnitelmakaan ei ole enää naurunasia, hienoa. Opettajien täydennyskoulutus on silti melkoisen vuotava järjestelmä, jossa kouluttautuminen on yleensä vapaaehtoista ja koskee jo valmiiksi innostuneita. Opettaja voi välttää kaikkea muuta kuin veso-päivien koulutusta, joka on kuitenkin yleensä melko yleisellä tasolla liikkuvaa.
Nyt olen sitten eläkeharrastuksena (pitäähän joku harrastus olla) toiminut kouluttajana, tvt-agenttina kuten Kuuma-hankkeessa nimitämme itseämme, jo viidettä vuotta- ja aina hyvässä tiimissä. Suomeakin olen päässyt hiukan kiertämään ja monia kouluja on nähty. Onneksi olen voinut etupäässä toimia lähikouluttajana mukana oppitunneilla tai oikeastaan lähitukena, luentoja ei ole tarvinnut kovin paljon pitää. Kyllähän nekin ovat olleet aika hauskoja. Mutta, uusi oppiminen ja erityisesti uudet oppimisen välineet (tvt) ovat olleet fokuksessa ja vielä kivassa tiimissä.
Oli todella innostavaa, kun Kuuma-hankkeessa pääsin mukaan kehittämään ja toteuttamaan lähikoulutuksia kouluille. Siihen koulutusmuotoon uskon vahvasti. Kun koko työyhteisö saa samansuuntaisen virikkeen ja hyvän kokemuksen, on mahdollista että koulutuksen vaikutus ei katoa, kuten niin usein käy. Yhteisö voi jatkaa yhdessä oppimistaan jos hyvin käy - ja hyvin ohjataan.
Mutta se "teoria". Joitakin vuosia sitten törmäsin mainioon (linkki) Auli Toomin jaotteluun opettajien pedagogisesta lähestymistavasta. Se tuntui heti toimivalta, vaikka on tietenkin aika karkea jako.
Jaottelussa opettajan käsitys tehtävästään näyttäytyy kolmenlaisena opettajuuden toteutumisena:
Hallitseminen, opettaja on auktoriteetti ja toteuttaa omaa suunnitelmaansa
Suostuttelu, opettaja toimii harkitusti ja arvioi toimintaansa
Luottamus, opetusta suunnitellaan oppilaiden kanssa siten heidän on mahdollista onnistua
(Nämä luonnehdinnat ovat omia yhteenvetojani)
Kuva Auli Toomin esityksestä 2012:
Olen ajatellut että opettajat jakutuvat noihin kolmeen luokkaan suurin piirtein suhteessa 25-50-25
Nyt olen ollut näkevinäni ainakin tvt-koulutuksessa vastaavuutta opettajan halun oppia uutta ja pedagogisen lähestymistapansa välillä. Varsinkin tieto- ja viestintätekniikan mielekäs käyttö edellyttää lähes aina uudenlaisia opetusjärjestelyjä ja oppilaiden aktiivisuutta. Useimmiten luokan työ hajoaa uusilla välineillä useaan prosessiin ja opettaja kokoaa lopputuloksen arvioitavaksi. Opettaja ei niinkään opeta, vaan ohjaa oppimaan.
Luulisin että Suomen surkea sijoitus eurooppalaisessa vertailussa tvt:n käytöstä kouluissa johtuu paljolti siitä, että meillä on autonomisia, opetustilannetta hallitsevia opettajia, joiden ei ole pakko opetella uutta, jos siltä tuntuu.
Olen ollut havaisevinani, että hallitsevalla opetustyylillä on vaikea nähdä tvt:n tuovan opetukseen juuri muuta kuin sekaannusta. (ja sitähän se välilllä tuokin) Useimmat opettajat ovat varmaan suostuttelu-luokassa, suurin piirtein. Heille on hyvä tarjota pikaisesti onnistumisen kokemus, jolloin uudenlainen opettaminen voi tulla oppimisen kohteeksi. Aika monet runsaasti uutta tekniikkaa käyttävistä opettajista ovat mielestäni noita luottaminen-luokassa olevia opettajia. On varmaan monia muita koulutusalueita, joissa tämä opettajien kolmijako ei niinkään tule esiin.
Omissa kokemuksissani tuo Toomin jako toimii hyvin. Lähikouluttajana varsinkin on tarpeen tunnistaa opettajan tyyli ja persoona, se miten hän opetusta toteuttaa. Tosin se kai useinmiten mielletään koskemattomaksi alueeksi, johon ei parane sörkkiä. Ja kunnioitus onkin hyvä pohja luoda luottamusta, jonka avulla eniten yhdessä opitaan.
Uuden oppimisessa on usein kyse mukavuusalueelta poistumisesta. Ryhmäänsä tiukasti hallitseva opettaja ei mielellään hyppää tuntemattomaan, ainakaan yksin. Yhteisöllinen pedagoginen kehittäminen auttaa tässäkin.
Ja on kyllä tunnustettava, että useimmiten on ollut kivaa ja tunne, että innostusta ja uskoa on voinut tukea, ehkä jopa pysyvästi. Opettajat oppivat kyllä uutta, oikeissa olosuhteissa.