Taas pölähti mediaan ja someen keskustelua internetin ja yleensä digiajan vaaroista lasten kehitykselle. Samalla heiteltiin ilmoille että koko internetistä ei ole mitään hyötyä.
No. Hesari julkaisi ison haastattelun somemiljonääri Jyri Engströmistä otsikolla Lapset pois netistä ja aikuiset Tinderistä (en ollut käyttänytkään). Olin hiukan hämmentynyt kun Facebookissa alkoi aikamoinen artikkelin kehuminen ja jako. Varmaan muissakin jakelukanavissa, oletan, mutta en ole jaksanut kauheasti jakaa aikaani moneen.
Mielestäni Jyri sanoi muutakin kuin digimoitteita haastattelussaan ja myös kehui internettiä ja sen mahdollisuuksia. Negatiivinen oli taas helpompi laittaa esille. "Viisautena" koettiin Jyri sanoma joka oli tyyppiä "kohtuus kaikessa". Sen olemme kai aina tienneet? Muuten artikkeli oli hiukan ympäripyöreä. Nykytyyliin haastateltava esiintyi asiantuntijana myös asioissa joissa hänelle ei liene asiantuntemusta (lasten kehityspsykologia esim.). Tämä on ihan toimittajien valintaa.
Kulttuuritoimittaja Suna Vuori yritti tiivistää keskustelua kolumnissaan 15.2. Hän viittasi sekä Engströmin että Teemu Keskisarjan haastatteluihin. Ihan hyvä yritys, mutta eihän siinäkään mitään uutta sanottu. Se onkin varmaan viisasta, sillä kukaan ei ilmeisesti tiedä miten digiaika tulee muuttamaan oppimistrategoita, ajankäyttöämme, sosiaalisia suhteita tai ylipäätään kulttuuriamme. Mutta muutoksia tapahtuu koko ajan. Muutoksen keskellä nousee monenlaista pölyä ilmaan ja on vaikea nähdä eteenpäin, oletan.
Teemu Keskisarja oikein lisäsi vettä myllyyn tai bensaa digiroviolle Kirjasto-lehden artikkelissa: "Internet on viheliäinen. Siitä ei ole ollut mitään hyötyä tuottavuudelle." " Missään työpaikalla internet tai tietotekniikka ylipäätään ei ole tuonut säästöjä". Hmm, kirjastojen lainausjärjestelmät ovat kuitenkin tuntuneet toimivilta ja käteviltä.
Mutta mennään jo siihen miten tämä liittyy kouluun. Aika paljon minusta, sillä muutaman vuoden tvt-pedagogisen kouluttajan roolissa olleena olen sitä mieltä, että asenteet, eivät tekniikka ratkaisevat kouluissa tvt:n käytön laadun ja määrän. Edellä mainitut uutiset ovat huonoja, koska ne tarjoavat runsaasti eväitä vahvistusvinoutuman ruokkimiselle (Vahvistusvinouma (vahvistusvääristymä, vahvistusilluusio, vahvistusharha) tarkoittaa, että henkilöt ovat taipuvaisia puoltamaan omia ennakkokäsityksiään tai hypoteesejaan tukevaa informaatiota. Lähde: Wikipedia )
Koulutetut henkilöt ovat alttiimpia vahvistusharhalle ja opettajan työhön kuuluu muutenkin tietää, ei ehkä niinkään kyseenalaistaa tai luoda uutta. Niinpä soppa on valmis. Kun Suomessa näyttää olevan muuta Eurooppaan enemmän vaikeuksia ottaa digitekniikkaa mukaan opetukseen, voiko se johtua siitä että täällä ollaan alttiimpia vahvistusharhalle? En usko nimittäin, että meillä on kehnoimmat verkot ja koneet.
Suomalainen yhteiskunta on turvallisuushakuinen ja opettajat vastuullisessa, itsenäisessä työssä. Ammatillisen osaamisen päivittäminen on pääsääntöisesti vapaaehtoista. Voi olla että kouluissa on ollut vaikeaa tehdä yhteisiä päätöksiä mielekkäiden tieto- ja viestintätekniikkaan soveltuvien opetusmenetelmien käytöstä. Kouluissamme ei yleensäkään ole yhteisiä linjauksia opetuksen toteuttamisen suhteen. Nyt tarvitaan tvt-asioissa yhteisöllistä pedagogiaa!
Mutta onhan meillä hyvä koulu ja sitoutuneet opettajat. Toivon vaan hartaasti, että opettajat eivät lähtisi tähän internetin ja digilaitteiden manaamiseen mukaan. Pää kylmänä olisi otettava selvää mihin noita laitteita voidaan käyttää opetuksen parantamiseksi ja oppimisen kiinnostavuuden lisäämiseksi. Kovin vähän voidaan vielä sanoa mitään varmaa digimaailman vaikutuksista. Opetussuunnitelma sitoo meidät opettajat työhön, jossa moderneja oppimisen välineitä käytetään järkevästi ja mielellään myös innostuneesti. Yhteisten kokeilujen ja kehittämisen kautta opettajat (ja oppilaat) voivat luoda digiaikaan sopivaa koulukulttuuria.
Ensin pitää ymmärtää digi-ilmiötä, sitten kiinnostua siitä miten sitä istutetaan kouluun ja oppimiseen ja lopuksi voi ja saa innostua!
keskiviikko 18. helmikuuta 2015
torstai 12. helmikuuta 2015
Koulushoppailu
Edellisessä blokkauksessa kirjoitin koulutuksen tasa-arvosta ja siitä että Suomessakin on merkkejä tasalaatuisen koulutuksemme rapautumisesta. Todellisuudessa Suomessakin on aina ollut eliittikouluja tai ainakin kouluja joiden on ainakin luultu olevan muita parempia. Nämä koulut ovat valinneet oppilaansa.
Elisa Lähde kirjoitti 10.2. HS:n mielipidesivulla siitä, että Helsingin aloitusluokkien koon rajoittamispäätös ei suinkaan poista pitkällä tähtäimellä niin sanottua koulushoppailua. Seuraus voi olla että perheet (siis ne joilla on varaa) muuttavat sitten halutun koulun lähialueelle. Koulurajoista kehittyy luokkarajoja. Tämä ilmiö on tapahtunut vaikkapa naapurissamme Ruotsissa, tasa-arvon mallimaassa.
Virossa kehitys on ollut rajua ja nopeaa. Kolumnissaan 11.2. (HS) Kaja Kunnas kuvailee tilannetta.
Suosituimpiin kouluihin on valtava tunku. 6-vuotiaan pitää pääsykokeissa lukea, kirjoittaa ja laskea sujuvasti, tai vanhemmat lupaavat kustantaa vaikkapa koulun ilmastoinnin remontin..
Lasten osoitteita valehdellaan ja monet kulkevat pitkistä matkoista. Niin sanotut hyvät koulut voivat siis vapaasti valita oppilaansa. Aika helppoa on sitten olla "hyvä koulu".
Tätä hyvä koulu-keskustelua meilläkin käydään aina kun lukiolistoja yo-kirjoitusten tulosten yhteydessä julkaistaan. Viime vuosina on onneksi kysytty millainen lukio on paras? Onko se sellainen joka saa oppilaansa huippukeskiarvoilla vai se josta heikollakin keskiarvoilla tulleet kirjoittavat kohtuullisesti ja suorittavat lukion loppuun? Minusta yksi hyvä kriteeri olisi seurata jatko-opintoihin sijoittumista ja ehkä sitäkin kuinka valmistutaan ja sijoitutaan työelämään. Eikö se ole koulutuksen tehtävä?
On luonnollista että jokainen vanhempi haluaa lapselleen hyvät eväät elämään. On sitten arvokysymys missä ympäristössä uskoo parhaiden elämän eväiden tulevan lapsensa mukaan.
Koulujen todellisen hyvyyden, kasvatuksen ja opetuksen tason vertailu on erittäin vaikeaa. Jos koulu saa motivoituneita ja vain valmiiksi osaavia oppilaita, on selvää että tulokset ovat hyviä. Hyvien joukossa vain tulee helposti kovaa kilpailua ja paine menestymiseen kasvaa. Opettajalle on tietysti unelmatilanne se, että tunnin alkaessa kaikki ovat motivoituneita. Olen itsekin usein leikkinyt ajatuksella, että miten helppoa se olisikaan jos saisi valita rusinat pullasta. Liian helppoa? Usein parhaiten mieleen on kuitenkin jääneet ne oppilaat, joiden kanssa on eletty vaikeita hetkiä ja siten päästy tavoitteisiin.
Kovin huono on tilanne, jos koulussa leviää käsitys siitä että meillä on huono koulu. Tämmöinen kuva on myös itseään toteuttava, sillä negatiivinen ajattelu tarttuu voimakkaasti joukossa.
Voin vedota vain vanhempien järkevyyteen. Useimmille lapsille on hyvä kasvaa ja käydä koulua tutussa lähiympäristössään. Koulutuksen hallinnon ja päättäjien asia on varata riittäviä resursseja, jotta alueellista epätasa-arvoa voidaan torjua. Se että kaikilla on hyvä koulu, on varmasti jokaisen ja maan etu.
Elisa Lähde kirjoitti 10.2. HS:n mielipidesivulla siitä, että Helsingin aloitusluokkien koon rajoittamispäätös ei suinkaan poista pitkällä tähtäimellä niin sanottua koulushoppailua. Seuraus voi olla että perheet (siis ne joilla on varaa) muuttavat sitten halutun koulun lähialueelle. Koulurajoista kehittyy luokkarajoja. Tämä ilmiö on tapahtunut vaikkapa naapurissamme Ruotsissa, tasa-arvon mallimaassa.
Virossa kehitys on ollut rajua ja nopeaa. Kolumnissaan 11.2. (HS) Kaja Kunnas kuvailee tilannetta.
Suosituimpiin kouluihin on valtava tunku. 6-vuotiaan pitää pääsykokeissa lukea, kirjoittaa ja laskea sujuvasti, tai vanhemmat lupaavat kustantaa vaikkapa koulun ilmastoinnin remontin..
Lasten osoitteita valehdellaan ja monet kulkevat pitkistä matkoista. Niin sanotut hyvät koulut voivat siis vapaasti valita oppilaansa. Aika helppoa on sitten olla "hyvä koulu".
Tätä hyvä koulu-keskustelua meilläkin käydään aina kun lukiolistoja yo-kirjoitusten tulosten yhteydessä julkaistaan. Viime vuosina on onneksi kysytty millainen lukio on paras? Onko se sellainen joka saa oppilaansa huippukeskiarvoilla vai se josta heikollakin keskiarvoilla tulleet kirjoittavat kohtuullisesti ja suorittavat lukion loppuun? Minusta yksi hyvä kriteeri olisi seurata jatko-opintoihin sijoittumista ja ehkä sitäkin kuinka valmistutaan ja sijoitutaan työelämään. Eikö se ole koulutuksen tehtävä?
On luonnollista että jokainen vanhempi haluaa lapselleen hyvät eväät elämään. On sitten arvokysymys missä ympäristössä uskoo parhaiden elämän eväiden tulevan lapsensa mukaan.
Koulujen todellisen hyvyyden, kasvatuksen ja opetuksen tason vertailu on erittäin vaikeaa. Jos koulu saa motivoituneita ja vain valmiiksi osaavia oppilaita, on selvää että tulokset ovat hyviä. Hyvien joukossa vain tulee helposti kovaa kilpailua ja paine menestymiseen kasvaa. Opettajalle on tietysti unelmatilanne se, että tunnin alkaessa kaikki ovat motivoituneita. Olen itsekin usein leikkinyt ajatuksella, että miten helppoa se olisikaan jos saisi valita rusinat pullasta. Liian helppoa? Usein parhaiten mieleen on kuitenkin jääneet ne oppilaat, joiden kanssa on eletty vaikeita hetkiä ja siten päästy tavoitteisiin.
Kovin huono on tilanne, jos koulussa leviää käsitys siitä että meillä on huono koulu. Tämmöinen kuva on myös itseään toteuttava, sillä negatiivinen ajattelu tarttuu voimakkaasti joukossa.
Voin vedota vain vanhempien järkevyyteen. Useimmille lapsille on hyvä kasvaa ja käydä koulua tutussa lähiympäristössään. Koulutuksen hallinnon ja päättäjien asia on varata riittäviä resursseja, jotta alueellista epätasa-arvoa voidaan torjua. Se että kaikilla on hyvä koulu, on varmasti jokaisen ja maan etu.
keskiviikko 4. helmikuuta 2015
Koulutuksen tasa-arvoa on puolustettava
Suomessa olemme ylpeitä siitä, että kaikki saavat mahdollisuuden opiskella tasalaatuisen opetuksen turvin. Merkkejä hyvän tilanteen muuttumisesta on ollut.
Helsingin yliopiston Koulutuksen arviointikeskuksen projektipäällikkö Mari-Pauliina Vainikainen on tehnyt aiheesta väitöskirjan, jota Opettaja-lehti ansiokkaasti tuo esiin. (Kiitos muuten lehdelle, joka viime vuodet paljon pirteämmin tuonut esiin ajankohtaisia pedagogisia ilmiöitä)
Vainikaisen perushavaintoja ovat seuraavat:
- Yhdeksäsluokkalaisten suoritustaso on laskenut 2000-luvun alun tasosta.
- Yksilölliset ja ryhmätason erot alkavat kasvaa kolmannen tai neljännen luokan jälkeen.
- Tytöt suoriutuvat yleisesti paremmin kuin pojat. Nekin alueet missä pojat ovat ensin parempia, ovat myöhemmin tyttöjen hallussa. Tyttöjen asenne on poikia koulumyönteisempi.
- Samassakin koulussa luokkien väliset erot ovat usein pysyviä.
- Asenteet oppimiseen kehittyvät varhain.
Viimeisin Pisa12 tutkimus kertoikin jo samaa: Alueelliset erot ovat kasvussa, samoin kuin tyttöjen ja poikien väliset erot, varsinkin kaupunkien ulkopuolella. Ensimmäistä kertaa löytyi myös suurehkojakin eroja koulujen/alueiden välillä. Koulun merkityksellisyys on vähentynyt.
On erittäin tärkeää että tutkimustuloksia saadaan erinomaisen koulutuksemme kipukohdista. Hyvän pitää edelleen kehittyä ja helpointa on tehdä korjausliikkeitä ennen sakkausta. Suhtaudun ongelmiin optimismilla. Näyttää nimittäin siltä että urheilutermi "väärä hyvän olon tunne" on aika sattuva. Ilman painetta ei synny uudistuksia. Yksittäiset ihmiset ja organisaatiot varsinkin jäävät helposti köllöttelemään muuttumattomuudessa jos kaikki on hyvin. Muutosvastarintaa on vaikea murtaa ilman päteviä syitä.
Erityisen kiinnostava on tämänhetkinen tilanne, jossa oppijoidemme asenteita tulisi voida sparrata. Kyllä kaikki kokeneet opettajat tietävät että oppimisen kannalta keskeistä on se että oppija haluaa oppia (on utelias) ja uskoo kykyihinsä. Tarvitaan pedagogisia uudistuksia ja niitä tulee syntymään. Onhan meillä osaavia opettajia. Uusi Opetussuunnitelma on tulossa käytäntöön aivan oikeaan ajankohtaan. Toivottavasti ops-työssä käydään ihan oikeita pedagogisia ja kasvatuksellisia keskusteluja joiden pohjalta kouluissa sovitaan entistä paremmista, yhteisistä pedagogisista linjoista.
Niin ja pitäähän resurssejakin olla. En ole ihan varma olisiko parempi pienentää ryhmäkokoja edelleen vai satsata opettajien täydennyskoulutukseen. Mutta kun varmaankaan resurssit eivät merkittävästi lisäänny, niitä pitää suunnata hyödyllisesti. Opetuksen yhteisöllistäminen ei maksa kovin paljon, mutta olisi varmaan kaikkien etu.
Helsingin yliopiston Koulutuksen arviointikeskuksen projektipäällikkö Mari-Pauliina Vainikainen on tehnyt aiheesta väitöskirjan, jota Opettaja-lehti ansiokkaasti tuo esiin. (Kiitos muuten lehdelle, joka viime vuodet paljon pirteämmin tuonut esiin ajankohtaisia pedagogisia ilmiöitä)
Vainikaisen perushavaintoja ovat seuraavat:
- Yhdeksäsluokkalaisten suoritustaso on laskenut 2000-luvun alun tasosta.
- Yksilölliset ja ryhmätason erot alkavat kasvaa kolmannen tai neljännen luokan jälkeen.
- Tytöt suoriutuvat yleisesti paremmin kuin pojat. Nekin alueet missä pojat ovat ensin parempia, ovat myöhemmin tyttöjen hallussa. Tyttöjen asenne on poikia koulumyönteisempi.
- Samassakin koulussa luokkien väliset erot ovat usein pysyviä.
- Asenteet oppimiseen kehittyvät varhain.
Viimeisin Pisa12 tutkimus kertoikin jo samaa: Alueelliset erot ovat kasvussa, samoin kuin tyttöjen ja poikien väliset erot, varsinkin kaupunkien ulkopuolella. Ensimmäistä kertaa löytyi myös suurehkojakin eroja koulujen/alueiden välillä. Koulun merkityksellisyys on vähentynyt.
On erittäin tärkeää että tutkimustuloksia saadaan erinomaisen koulutuksemme kipukohdista. Hyvän pitää edelleen kehittyä ja helpointa on tehdä korjausliikkeitä ennen sakkausta. Suhtaudun ongelmiin optimismilla. Näyttää nimittäin siltä että urheilutermi "väärä hyvän olon tunne" on aika sattuva. Ilman painetta ei synny uudistuksia. Yksittäiset ihmiset ja organisaatiot varsinkin jäävät helposti köllöttelemään muuttumattomuudessa jos kaikki on hyvin. Muutosvastarintaa on vaikea murtaa ilman päteviä syitä.
Erityisen kiinnostava on tämänhetkinen tilanne, jossa oppijoidemme asenteita tulisi voida sparrata. Kyllä kaikki kokeneet opettajat tietävät että oppimisen kannalta keskeistä on se että oppija haluaa oppia (on utelias) ja uskoo kykyihinsä. Tarvitaan pedagogisia uudistuksia ja niitä tulee syntymään. Onhan meillä osaavia opettajia. Uusi Opetussuunnitelma on tulossa käytäntöön aivan oikeaan ajankohtaan. Toivottavasti ops-työssä käydään ihan oikeita pedagogisia ja kasvatuksellisia keskusteluja joiden pohjalta kouluissa sovitaan entistä paremmista, yhteisistä pedagogisista linjoista.
Niin ja pitäähän resurssejakin olla. En ole ihan varma olisiko parempi pienentää ryhmäkokoja edelleen vai satsata opettajien täydennyskoulutukseen. Mutta kun varmaankaan resurssit eivät merkittävästi lisäänny, niitä pitää suunnata hyödyllisesti. Opetuksen yhteisöllistäminen ei maksa kovin paljon, mutta olisi varmaan kaikkien etu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)