sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Mihin perusopetus valmentaa?

Tilastokeskuksesta työntyy maailmalle paljon kiinnostavaa ja suuntaa ennustavia tietoja.


Viime vuonna kirjoitti ylioppilaaksi enää 42,5 prosenttia ikäluokasta ja suunta on ollut laskeva koko 2000-luvun ajan. Olisiko tässä uudelleen ajattelun paikka? Kun nyt vähemmistö menee lukioon, niin olisiko perusopetuksessa oltava enemmän kiinnostusta siitä, mitä muissa toisen asteen koulutuksissa vaaditaan?


Heitän ihan hatusta arvion, että yleensä perusopetuksessa toimivien opettajien mielestä  lukio on se jatkopaikka ja monia valintoja ja arvosanoja perustellaan oppilaille lukion vaatimuksilla. Onko vielä niin että ne muut (heikommin pärjäävät)  sitten voivat vain hakea johonkin muualle... Ei kai?


Toisen asteen koulutus on kehittynyt sellaisella vauhdilla, että ei siinä opettajat tai ehkä edes opokaan aina pysy mukana. Uudenalaisia opinpolkuja on avattu ja nuorisomme on ottanut ne hyvin vastaan. Miten on opettajien kanssa? Kaikki eivät voi olla tutkijoita, eikä tarvitsekaan, me tarvitsemme myös osaajia, jos nyt karkeasti yleistetään. Työmarkkinat tuottavat yhä uusia tehtäviä, joihin osaan ei koulutusta heti edes löydy. Elinikäinen oppiminen on yhä tärkeämpää, ei se että kerran valmistui. Nuoriso on ilmeisesti tämän jo pitkälle ymmärtänytkin.


On kiintoisaa nähdä, vieläkö kehitys jatkuu. Osittain trendi johtuu myös lukioverkoston supistamisesta, mutta myös ihan aidosti uusien vaihtoehtojen tarjonnasta. Opettajiston olisi tärkeää käydä tästäkin arvokeskustelua ja päivittää tietojaan. Yhteyksiä tulisi luoda muihinkin koulutusväyliin kuin lukioihin. Useinhan aineopettajat työskentelevät sekä perusopetuksessa ja lukiossa, joten sen maailman he tuntevat hyvin. Olen käynyt eräitä jännittävimpiä ja antoisimpia pedagogisia keskusteluja ammatillisen puolen opettajien kanssa. Heillä on usein ollut paljon tietoa työelämästä ja opiskelijoiden motivoinnista. Koulutuksen onnistuminen on nähtävissä töihin sijoittumisena. Osa tietenkin jatkaa opintojaan eteenpäin. Ammatillisessa koulutuksessa on oltava tuntosarvet yhteiskuntaan ulospäin kunnossa ja opettajilla toimivat verkostot. Ihan hyviä pyrkimyksiä perusopetuksessakin.


Koulutuksen maailma on muutoksessa, opettajien on oltava valppaana. Mihin valmennan  oppilaitani? Tässä ajassa se tärkein ja vaikeasti vastattava kysymys. Valistunut arvaus on jo ihan tarpeeksi. Pääasia että opettajat sitä yhdessä pohtivat, vaikkapa aina lukuvuoden alkaessa tai nyt uusien ops-projektien aikana.

perjantai 19. joulukuuta 2014

Koulukeskustelu, pedagogiaa vai politiikkaa?

Tänään(kin) oli Isossa Lehdessä kasvatusta ja koulutusta koskettavia kirjoituksia, joissa kaikki olivat oikeassa.


Koulukeskustelu on usein poliittista siten, että kirjoittajat edustavat jotain ryhmittymää tai aatetta ja haluavat osoittaa edustamansa näkemyksen paremmuuden. Hassua on myös, että helposti puhutaan vain opetuksesta, kun perusopetuksen tehtävä on ensin kasvattaa ja sitten opettaa, ainakin perusopetuslain mukaan. Otan käsittelyyn muutaman teeman.


Tämän päivän kirjoituksissa vaadittiin taas pienempiä ryhmäkokoja, hiukan eri näkökulmista. Luokanopettajaliiton Pekka Sippola kirjoitti: " Ryhmäkoot tulee saada niin pieniksi, että opettajalla on aikaa kaikille" Hanna Alava ja Tiina Järvinen kyselivät: "Kuinka oppilaille voidaan taata yksilölliset ratkaisut suurissa ryhmissä?" No, olemme osaltamme vastanneet kysymykseen kirjoissamme Karttakepin kuolema ja Yhteisöllinen pedagogia. Kokemukseni mukaan 30 oppilaan luokkaankin voidaan luoda yksilön kehitystä laajasti tukeva oppiva verkosto.
Jotta opettajalla on aikaa oikeasti kaikille pitäisi ryhmäkoon olla korkeintaan 10. Tämä ei liene mahdollista, jolloin vaatimus on palkkapoliittinen, eikä pedagogisen kehittämisen aloite. En lisäksi usko malliin, jossa opettaja opettaa ryhmässään yksilöitä. Opetuksen ongelmaksi muodostuu helposti se, että opettaja ei opeta ryhmää, vaan yrittää opettaa yksilöitä. Luokka on kuitenkin ensisijaisesti ryhmä. Mutta onhan toki parempi, ihan käytettävissä olevan tilan kannalta, että luokassa on mieluummin 20 kuin 30 oppilasta. Kaipaan vain sitä pedagogista keskustelua.


Pekka Sippola myös kirjoitti että "perustaidot kuin lukeminen, kirjoittaminen ja laskeminen sekä sosiaalisten taitojen ja inhimillisyyden oppiminen eivät muutu miksikään, vaikka järjestelmää muutettaisiin ja käynnistettäisiin ties millaisia kehityshankkeita"
Totta ja ei. Lukutaidon määritelmä on muuttunut paljonkin, kirjoittamisen muodot uudistuvat, aritmetiikan hallinnan tilalle nousee yhä enemmän ongelmanratkaisun ja päättelykyvyn kehittäminen. Inhimillinen kulttuuri on muuttunut ennennäkemättömästi. Tämän ajan ihmisiltä vaaditaan aivan erilaisia sosiaalisia taitoja kuin vaikka 40 vuotta sitten. Lisäksi koulu ei rakennu enää auktoriteeteille tai valmista oppilaitaan hierarkiaan nojaavaan työelämään. Ihminen ei ehkä muutu kovin nopeasti, mutta toimintaympäristömme olemme kyllä muuttaneet. Koulussa on kysyttävä: Mitä ovat perustaidot nyt ja tulevaisuudessa? Miten niitä opetetaan?  Järjestelmän tulee muuttua tarpeiden mukaan.


Myös tvt mainittiin. Tietotekniikan sulautuminen oppimisen osaksi on Suomessa surkean hitaasti kehittyvä trendi. Meillä ei ole muutettu toimintaa uusien välineiden mukaisesti, vaan uudet välineet on haluttu osaksi vanhaa pedagogiaa. Toivottavasti valoa on näkyvissä. Vaikka osa opettajista kokee uudistukset raskaiksi, on iso osa niistä tarpeen. Tässäkin on kysyttävä: Miten uudet oppimisen välineet muuttavat opettamista ja oppimista?


Vielä kahdeksasluokkalainen Lauri Kytömäki kirjoitti otsikolla "Kaikki kouluaineet ovat tarpeellisia". No, voihan tuohon sanoa, että mikään kouluaine ei ole tarpeellinen, ainakaan yksinään. Oppiaineiden siilomaisuus ei vastaa nykyaikaista oppimiskäsitettä. Oppiaineet ovat pikemmin palkkapoliittisen väännön tulos, eivätkä perustu parhaaseen tapaan oppia.


Koulutus palvelee oppijoitaan. Opettajan työnä on rakentaa tulevaisuutta ja toimia oppijoiden parhaaksi. Uuden OPS inkin tullessa toivon että käydään sellaista pedagogista keskustelua yhdessä oppilaiden ja kotien kanssa, jonka avulla löydetään innostunut ote oppimiseen. Opettajien ja aineryhmien edunvalvonta on toki omalla tavallaan tärkeää, mutta se on usein eri asia kuin koulun kehittäminen oppijan näkökulmasta. Nämä tulokulmat on hyvä erottaa toisistaan jotta saadaan niiden välille aikaan dialogia.











torstai 11. joulukuuta 2014

Kuka päättää, mitä pitää oppia?

Uusi opetussuunnitelma 2016 alkaa herätellä keskusteluja koulun tehtävästä. Se onkin tärkeä aihe.
Hesarissa 8.12.  Kirsti Lonka ja Esko Hannula kirjoittivat otsikolla Työelämän taitoja on syytä opetella jo peruskoulussa.
Heidän huomionsa kiinnittyi siihen, että tulevaisuuden työelämässä tarvitaan paljon enemmän vuorovaikutustaitoja kuin aiemmin. No, oikeastaan tulevaisuus on jo täällä.
Tärkeitä opittavia asioita oli heidän mielestään esimerkiksi ilmaisutaito, päätöksentekokyky, tiimityötaidot, johtamisen taito ja verkottumisen kyky.
Näitä taitoja saavuttaakseen pitää opetuksen muuttua aktiiviseksi ja ongelmalähtöiseksi. Taitoja opitaan harjoittelemalla, sehän on selvää.


Kirjoitukseen vastasivat tutkijat Esko Harni ja Tiina Nikkola. He muistuttivat että Koulu ei ole tuotantolaitos (kirjoituksen otsikko)
Kirjoittajat edustivat sellaista koulutuspoliittista näkemystä, että koulutus ei ole alisteinen työelämälle vaan koulutuksen tavoitteita ja sisältöjä tulee tarkastella kriittisesti tutkimustyön avulla. He epäilivät, että uuden oppimisen ja koulutuksen tavoitteet ovat vain siirtäneet ulkoisen hallinnan pyrkimykseen ohjata yksilöiden itsesäätelyä ja persoonaa.


Kaikki ovat oikeassa. Tätä keskustelua on varmasti käyty aina koulutuksen historiassa. Mielestäni koulutuksella on sekä yhteisöllinen että yksilöllinen ulottuvuus. Koulutuksen maksaa yhteiskunta ja on tärkeää että koulutetut osaavat asioita, jota voi hyödyntää osaamiseen ja työnjakoon perustuvassa yhteiskunnassamme rakentavasti. Onpa työelämään sijoittuminen tärkeä hyvän elämän osanen, ainakin useimmille. Koulutus kehittää sivistystämme mutta palvelee myös yhteiskunnan työelämän osan uusiakin tarpeita. Ne eivät ole ihan sama asia, mutta yhteisiä tekijöitä on. Ainakaan ei ole toista ilman toista.


On myös niin, että olemme erilaisia ja että ihminen oppii parhaiten asioita, joihin hänellä on kiinnostusta ja lahjakkuutta. Sisäinen motivaatio on tärkeä uuden oppimisen käsitteessä. Ihminen on hyvä saattaa itsekasvatuksen tielle, varsinkin muuttuvassa ajassamme. Me kaikki haluamme toteuttaa itseämme, mutta tarvitsemme yhteisön, yhteiskuntaa ympärillämme. Ihminen on sekä yhteisöllinen että yksilöllinen olento. Koulutuksen pitäisi ottaa tämä huomioon, totta kai. Voidaan varmaan ajatella että nämä tulokulmat kasvatukseen ja opetukseen eivät ole toisiaan vastustavia vaan täydentäviä. Tärkeää on, että keskustelua käydään tästä asiasta avoimesti. Koulu ei tietenkään voi palvella vain työelämän tarpeita, mutta on varmasti hyödyllistä ottaa ne huomioon. Olisi nähtävä yksilön elämä ja yhteiskunta kokonaisuuksina, jotka ovat dynaamisessa vuorovaikutuksessa.  Ehkäpä hiukan lattea toteamus, mutta silti totta.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Ei niinkään hämmästyttävä uutinen lukioiden listoista

Paljon puhuttu MEDIA sai taas hiukan arvostelua, kun Valtion taloudellinen tutkimuskeskus julkaisi ihan oikean lukioiden vertailututkimuksensa.

Tutkimuksesta ja sen uutisoinnista voi päätellä ainakin sen vanhan totuuden, että asiat eivät aina ole miltä näyttävät, varsinkaan jos ne näyttävät joltain mediassa. Tämähän on harmi maailmassa, jossa tietoa kyllä on, mutta julkisin tieto ei aina ole oikeaa. Mediakasvatus on entistäkin tärkeämpää, kun kasvatamme kansalaisia.


Mielenkiintoista tutkimuksessa oli sen sivutuote eli peruskoulun päättövaiheen arvioinnin kirjavuus. No, sekään ei ole yllätys, koska arvioinnin kirjavuus on monesti havaittu, myös ylioppilaskirjoitusten suhteen.


Julkaisutilaisuudessa tutkijat halusivat selvästi näpäyttää harrastelijoiden eli toimittajien laatimia listoja. Tutkimuksen yksiselitteinen johtopäätös on :
Suurten kaupunkien ”eliittikoulut" eivät vertailun kärkipäässä vaan keskellä 
Hyvä uutinen oli, että suurinta osaa (80%) lukioista ei voida mielekkäästi asettaa paremmuusjärjestykseen, koska erot ovat niin pieniä. Koulutuksemme on siltä osin hyvin tasalaatuista ja paikkakunnasta riippumatonta. Tilaston ääripäistä sen sijaan löytyy merkittäviä eroja, mutta siis vain kourallisesta kouluja.  Hauska on nähdä loppuvatko listat iltapäivälehdistä.  Voi olla että eivät, koska niillä myydään.
Sitten tutkimuksesta löytyi yhteisöllisyyteen liittyvä asia. Vuodesta toiseen parhaiten pärjäsi pieni Mynämäen lukio. Kyllä siinä on SYKille ja muille mietittävää. No parhaiten pärjäämistä voi olla myös se, että saa parhaat oppilaat, jotka kirjoittavat hyvin, missä tahansa. - Mutta se yhteisöllisyys. Yhteisöllisyys on ilmiö, joka ei oikein voi hyvin suuressa, toisilleen tuntemattomassa ihmisjoukossa. Luokaton lukio on lopettanut luokkayhteisöt ja tilalle ovat tulleet opiskelijoiden itse muodostamat ryhmät. Niitä ei ohjaa oikein kukaan. Vaitänpä että luokattomuuden mukana katosi suuri osa lukion kasvatustehtävän saavuttamista.
Mynämäen lukiossa on noin 180 oppilasta eli se olisi aikalailla pienten lukioiden lopetuslistalla.


Tuo luku on satumoisin aika lähellä ns. Dunbarin lukua 150, jonka mukaan se on suurin ryhmä, jossa ihminen voi ylläpitää sosiaalisia suhteitaan. Suurissa lukioissa on varmaan enemmän resursseja, mutta niillä ei näköjään automaattisesti saavuteta parempaa oppimista. Ihminen ei ole kone, ainakaan vielä. Veikkaan näin valistuneesti että ainakin osa Mynämäen menestyksestä johtuu hyvästä yhteisöllisyydestä, joka tuo lisäarvoa oppimiseen. Parhaat ja huonoimmat lukiot ovat pienehköiltä paikkakunnilta. Yhteisöllisyys voi olla hyvää tai huonoa. Tulokset kertovat että pienet lukiot voivat, onnistuessaan kompensoida pienet resurssinsa varsin hyvin.
Jotenkin tämä liittyy siihen suureen harhaan joka hallinnossamme yleensäkin vallitsee. Ei nähdä että pienikin voi olla hyvää ja tehokasta.

Kiitos VATT, hienosta työstä. Tieteellä on aina ollut ja varsinkin nykyajassa, tärkeä tehtävä kertoa milloin keisarilla ei ole vaatteita. Se mitä seuraa, onkin ihan toinen juttu. Veikkaanpa että suuri hiljaisuus. Vääränlaisen oikean tiedon tiedon voi aina vähin äänin haudata.





tiistai 11. marraskuuta 2014

Entä onko sillä väliä, kenen kanssa oppii?

Olen varmaankin tästä aemminkin jotain miettinyt. Eilen vaan oli niin hyvä pedagoginen keskustelutuokio erään esikoulunopen kanssa. Oli saatu aikalailla päätökseen tvt-lähikoulutus, jossa olin agenttina. Eskarilaiset tekivät ryhmissä kuvatarinoita tai lyhyitä, yhden otoksen videoita.


Opettaja totesi että projektista viisastuneena hän laittaisi nyt samaan työryhmään kavereita tai tuttuja, jotta aikaa ei menisi niin paljon sosiaaliseen hämmennykseen, joka hidastaa työn kulkua.


Erinomainen huomio! Olen kokemuksesta viisastuneena huomannut että kahta vaativaa tavoitetta ei ryhmälle kannata asettaa yhtä aikaa suoritettavaksi. Jos ajatellaan että uudet oppijat tutustuvat toisiinsa ja oppivat tekemään yhdessä töitä, on haaste jo aika iso. Jos sitten annetaan tälle uudelle ryhmälle vielä opteteltavaksi haastava, uusi työtapa, niin  tehtävien lopputulema voi olla huono. Koulussa on muutenkin aikapula, joten kannattaa keskittyä olennaiseen eli siihen, mikä on tärkein tavoite. Jos tavoitteena on oppia yhteistyötä, annetaan helppo tehtävä, kunnes on saavutettu riittävä yhteistyövalmius. Jotta ryhmä tuottaa enemmän kuin yksilöittensä summan on kaikilla oltava yhteisötaitoja tarpeeksi. Niitä ei saavuteta ilman harjoitteluvaihetta. Vaikea tehtävä on helpompi saattaa maaliin ryhmässä, jossa osaamiset ovat tiedossa ja turvallisuus jo testattu.


Harjoittelu ja taitojen hiominen on helpointa vakioiduissa olosuhteissa. Kun formulakisoissa halutaan että renkaat vaihdetaan saumattomassa yhteistyössä, ei tiimin jäseniä vaihdella. Paras tiimityön laatu saavutetaan aina pysyvässä, oppivassa ryhmässä. Tätä on koulussakin hyvä miettiä.


Olisiko mahdollista tutustuttaa vaikka luokan jäsenet muutenkin kuin teettämällä ryhmätöitä vaihtuvissa kokoonpanoissa? Varmasti on. Lasten elämässä on usein liiankin monia vaihtuvia ihmisiä, se ei varmista sitä että oppii tulemaan toimeen kaikkien kanssa. Pikemminkin on tutustuttava itseensä. Lapsi, nuori tai aikuinen joka tuntee itsensä, asemoituu myös uusiin ryhmiin luontevasti.


Yhteistyön hedelmällisyys perustuu luottamukseen. Uusi ryhmä  ei voi olla itsestään luottamusta herättävä, päinvastoin, se on monille turvaton ympäristö. Niinpä aikaa kuluu turvallisuuden rakentamiseen, luottamussuhteiden löytymiseeen. Tätä vaihetta ei voi ohittaa, koska ihminen on, varsinkin sosiaalisessa tilanteessa, emotionaalinen oppija.


Että kyllä monesti voi olla hyvin perusteltua antaa kavereiden tehdä töitä yhdessä, koulussakin Ystävyyssuhteet ovat kuitenkin niin lapsille kuin aikuisille voimavara, ei mikään kehittymisen uhka.

lauantai 1. marraskuuta 2014

Onko sillä väliä, että miltä tuntuu?


Katselin jokin aika sitten televisiosta ohjelmaa, jossa amerikkalainen vankilanjohtaja tutustui Ruotsin ja Norjan mallivankiloihin. Amerikkalaisen oli vaikea ymmärtää näkemäänsä. Kulttuurien törmäys oli suuri. Katseltuaan vankiloiden harrastetiloja hän ihmetteli, että mihin niitä tarvitaan. Hänen mielestään vangit ovat itse aiheuttaneet tilanteensa, eikä sillä miltä heistä tuntuu ole merkitystä. Vankilassa kuuluu olla epämiellyttävää. Ilmeisesti tuon logiikan mukaan vapaudenriisto ei ole yksinään tarpeeksi, vaan ihmisen arvoa pitää vähentää.



Kotona totesimme että tuosta näkemyksestä puuttuu kokonaan se todettu asia, että negatiivinen kohtelu aiheuttaa negatiivista käytöstä. Ei auta, vaikka vankilanjohtaja totesi, että heillä tarjotaan mahdollisuus kouluttautua ja se riittää. Jos vangilla on vaikka tunne että hän ei opi tai ei jaksa kiinnostua, niin ei auta vaikka olisi tarjolla opetusta. Jos ihmiselle kerrotaan, että hänen tunteillaan ei ole merkitystä, hän ei pian arvosta itseään- ja on helposti uhka itselleen ja ympäristölleen.



Tästäpä tulee mieleen koulu... vaikka se ei ihan vankila olekaan, ellei joskus oppilaiden mielissä.

Kävin kansakouluni (niin, semmoinen oli ennen) Helsingissä Kaisaniemen koulussa. Siihen aikaan se oli aluksi ruskehtava. Me lapset kutsuimme sitä Kaisaniemen keskusvankilaksi. Kun se sitten maalattiin valkoiseksi eli nykyiseen väriinsä, muutimme nimen: Kaisaniemen keskusmielisairaala. Rakennuksen ulkomuoto on todellakin melko laitosmainen ja lapsena se herätti pelonsekaista kunnioitusta, kuten kai oli ollut tarkoituskin. Nimen valinta ei varmaan ollut vain huumoria tai sattumaa.



Mutta onko meillä koulussa eri näkemystä siitä, että onko sillä väliä, miltä oppilaasta tuntuu? Väittäisin että on, ainakin käytännössä. Omasta koulukokemuksestani muistan oikein hyvin, että opettajat eivät varsinkaan alaluokilla välittäneet tuntemuksistani tai miltä muista tuntuu. Opetus perustui pääsääntöisesti tiukkaan kontrolliin ja vaatimuksiin, tosin opettajia oli erilaisia.



Nykyään meillä on tilanteesta riippuen melko erilaiset mahdollisuudet huomioida oppilaitten tunteita, vaikka tahtoa olisikin. Jos oppilas sanoo, että ei jaksa tai ei kiinnosta, niin onko seurauksena rankaisu tai ainakin moite vai lähdetäänkö motivoimaan tai ottamaan selvää, miltä oppilaasta tuntuu ja miksi?



Eräänä ratkaisuna voi nähdä yhteistoiminnallisen oppimisen, jota pedagogisen viihtymisen käsitteen yhteydessä mieluusti tarjoan. Parhaassa tapauksessa oppijat voivat kannustaa toisiaan ja pitää yllä yhteistä kiinnostusta asiaan. Uteliaisuus on tärkeä tunne hyvän oppimistilanteen aikaansaamisessa. Ihminen ei opi kovin hyvin pakolla tai velvollisuuden tunteen avullakaan. Sillä, miltä oppijasta tuntuu, on todellakin väliä. Oppijalle on hyödyksi jos hän uskoo oppivansa ja on kiinnostunut. Varsinkin nyt, kun tavoitteena on valmentaa koululaisemme elinikäisiksi oppijoiksi, tunteilla on yhä suurempi merkitys. Ulkoinen pakko tai painostus ainakin ei toimi jatko-opinnoisssa tai työelämässä oppimisen yhteydessä. On tavoiteltavaa, että jokainen löytäisi sen tunnetilan missä oppii parhaiten.

Tässä prosessissa on tärkeää, että oppija kokee olevansa arvokas. Arvokkainta minuutta on varmaan meidän jokaisen omat, persoonalliset tunteet. Kasvattajan pitää jotenkin voida viestiä, että jokaisen tunteet ovat tärkeitä.




torstai 16. lokakuuta 2014

Pedagogisen viihtymisen kulmakivet

Turvallisuus, uteliaisuus ja hyvä vuorovaikutus


Jokin aika sitten luin lehdestä tiedejutun uteliaisuuden merkityksestä: Uteliaisuus on ihmiselle palkitsevaa  Jutun pointteja oli, että tutkimuksin on havaittu uteliaan ihmisen muistavan paremmin oppimansa ja se että uteliasuus herättää mielihyväkeskuksen. Tästä voisi päätellä uteliaisuuden johtavan palkitsevaan oppimiseen ja sisäisen motivaation parantumiseen.


Tämmöisiä uutisia on kiva lukea, koska ne tukevat kirjamme, Rakenna oppiva ryhmä- pedagogisen viihtymisen käsikirja, perusväitteitä. Koko kirjan kirjoittamisen sykäys taisi olla kun törmäsimme useampaankin lähteeseen joissa viitattiin oppimisen olevan emotionaalinen tapahtuma. Tähän havaintoon on helppo yhtyä. Luulenpa, että useimmat opettajat ovat työssään havainneet asian paikkansapitävyyden. Oppimista estää tai siivittää oppijan tunnetila. Esimerkiksi jos oppilaalla on käsitys eli tunne, että hän ei opi kieliä, niin tunneilla ei varmaan opi, vaikka opetus olisi kuinka loistavaa. Vaikeampaa onkin sitten järjestää opetusta niin että emotionaalinen virittäminen olisi optimaalista.


Niinpä pohdimme kirjaamme varten emootioista käsin oppimista. Jos oppiminen on emotionaalinen tapahtuma, niin mitkä emootiot ovat opettajalle tärkeimpiä tarkkailun kohteita?
Nimesimme kaksi: Turvallisuus ja uteliaisuus. Koulussa turvallisuutta rakennetaan ja uteliaisuutta ylläpidetään, jos hyvin käy.


Miksi näin? Turvallisuus on ryhmissä hyvin helposti uhattuna. Oma asema ja se miten muut suhtautuvat ovat jatkuvan huolenpidon aiheena. Näin varsinkin kun nykykoulussa ei juurikaan tunneta koulun ulkopuolella. Koulu on siten ympäristö, jossa yksilön turvallisuuden tunne on automaattisesti koetuksella. Siispä on huolehdittava turvallisuudesta vaikka niin, että ketään ei jätetä yksin. Uteliaisuus on ihmisen oppimishalun luontainen yllyke. Olemme vain koulussa yleensä hyväksyneet sen, että  kouluun intoa täynnä tuleva ekaluokkalainen muuttuu koulusta tarpeeksi saaneeksi teiniksi peruskoulun lopussa. Vaikka tässä usein vedotaan vaikeaan ikään, on ilmiössä minusta kyse pedagogisen toiminnan epäonnistumisesta koulussa.


Jos turvallisuus ja uteliaisuus ovat oppimiselle tärkeimmät tunteet, niin millaisin pedagogisin järjestelyin näitä tunteita vahvistetaan? Mielestämme yhteistoiminnallisin, osallistavin menetelmin. Puhumme mieluusti yhteisöllisestä pedagogiasta tässä yhteydessä. Silloin pedagoginen ajattelu on kiinnittynyt koko kouluyhteisön pitkäjänteiseen rakentamiseen. Turvallinen vuorovaikutustilanne syntyy turvallisessa, tutussa ryhmässä. Hyvän oppimisen kannalta vuorovaikutuskenttä ei voi olla koko ajan muutoksessa. Tätä ei aina kouluissa huomioida.


Aika usein olen keskustellut yhdessä oppimisesta opettajien kanssa. Useinkin opettajilla on näkemys, että työryhmien tulee olla lyhytkestoisia, koska kaikkien pitää tutustua kaikkiin. Silloin voidaan kysyä: Miten kaksi vaativaa tavoitetta voidaan saavuttaa yhtä aikaa? Luottamussuhteiden rakentaminen  (hyvän vuorovaikutuksen perusta) ja oman roolin löytäminen tyhmässä on vaativa tehtävä aikuisellekin. Jos sitten pitää vielä omaksua uutta tai tuottaa mahdollisimman hyvää samanaikaisesti, niin ollaan kovan haasteen äärellä. Kaikki vuorovaikutus ei välttämättä lisää turvallisuutta tai tuota uteliaisuutta opittavaa asiaa kohtaan.


Lisää näistä asioista on kirjassamme ja tämänkin blogin arkiston uumenissa.

torstai 9. lokakuuta 2014

Koulukiusaamisilta

ja mitä jäi sanomatta.

Olin tiistai-iltana Tampereella mukana Ajankohtaisen kakkosen koulukiusaamisillassa. Studiossa oli todella paljon väkeä ja keskustelu sinkoili tietenkin aika laajalla alueella. Syvempään dialogiin ei päästy, eikä ollut ehkä tarkoituskaan. Ohjelma vaikutti varmaankin eniten tunnetetasolla. Illan aikana oli paljon vaikuttavia puheenvuoroja ja nuoret olivat upeita. Ison haasteen olivat toimittajat ottaneet tärkeän aiheen edessä, siitä hatunnosto!

Mutta siis, sanomatta jäi vaikka:

- Kouluissa voidaan tehdä vielä paljon, eikä se edes maksa mitään.
- Kiusaaminen on, koulussa varsinkin, aina yhteisöön ja ryhmiin liittyvä asia. Sitä ei voi hoitaa vain yksilöllistämällä ongelmaa. Jos saadaan koko se ryhmä, joka on kiusaamisen kanssa tekemisissä, kantamaan vastuuta, niin se suojelee parhaiten kiusaamiseltä.
- Kiusaamista ei estä hyvä jälkihoito.
- Kiusaamista ei myöskään estä se, että todetaan, että emme suvaitse kiusaamista. Se on vasta toive tai tavoite, josta pitää seurata suunnitelma ja toimenpiteet.
- Kiusaaminen liittyy koulun toimintakulttuuriin. Koulu voidaan rakenteistaa osallistavaksi ja myönteistä yhteisöllisyyttä ruokkivaksi. Se on prosessi. Silloin käydään läpi (ja tehdään sopimuksia) esimerkiksi pedagogiset ratkaisut, oppilaiden osallistumimuodot, opettajien yhteistyömuodot, yhteiset rakenteet, avoimuus koteihin. Pedagoginen ratkaisu on esimerkiksi se, pyritään lisäämään pysyviä ryhmiä ja vähentämään vaihtuvia ohjaajia ryhmissä. Vaihtuvuus ajaa ryhmän aina uuteen alkuun, eikä se muutu ollenkaan itseohjautuvaksi.
- Entinen yhteisöllisyys on jo aikoja sitten kadonnut. Ennen tultiin kouluun jossa kaikki tunsivat toisensa, opettaja ei vaihtunut, eikä juuri uusia oppilaita tullut. Nyt oppilaita tulee ja menee joka vuosi, opettajat vaihtuvat, eikä monikaan tunne toisiaan koulun ulkopuolella. Kouluissa ei kuitenkaan ole juuri ajateltu asiaa. Miten yhteisöllisyyttä rakennetaan alusta pitäen?
- Mahtuisiko kouluun yhteisöpedagogi? Jos ei haluttaisikaan lisää psykologeja tai kuraattoreja kouluun, vaan panostetaan henkilöön, jonka tehtävänä on tiivistää yhteisöä ja sen rakenteita? Nyt esimerkiksi tärkeitä oppilaita osallistavia toimintoja (kuten oppilasvaltuustot) hoitaa joku kiireinen opettaja sivutoimenaan usein välituntisin ja ehkä vailla koulutusta hommaan. Yhteisöpedagogi voisi ohjata kaikkia koulun osallistavia hankkeita ja organisoida myös henkilöstön tiimien toimintaa ja vanhempien kanssa tehtävää yhteistyötä. Olisiko ideaa?
Nyt kiusaamilta päättyi siihen että taas haluttiin lisää psykologeja ja kuraattoreja kouluun. Heidän ammattiosaamisensa on suuntautunut yksilöiden tukemiseen. Koulu ei yhteisönä vahvistu vain yksilöitä auttamalla, vaikka sitäkin tietysti tarvitaan.

Kenen vastuulla on kouluissa nyt yhteisön hyvinvointi ja kehittyminen? Miten oppilaiden ryhmät saadaan kehittymään oppiviksi ryhmiksi? Miten opettajat saadaan samaan tilaan? Miten opetus pitäisi järjestää niin että se voimaannuttaa kaikki uteliaiksi, eikä kukaan syrjäydy?

Että siitä olisin halunut puhua enemmän.


Tässäpä hyvä linkki ryhmistä : Oivalluksia ryhmästä- pintaa syvemmälle kouluin ryhmäilmiöihin

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Korjausliike, opettajan ystävä

Olin jokin aika sitten tilaisuudessa, jossa tehtiin harjoitus ammattiminän rakentamiseksi.

Tehtävänä oli muistella onnistumisen elämys ja kertoa se parille. Opettajille, kuten muillekaan suomalaisille ei muuten ole aina helppoa onnistua, saati kertoa siitä. Jokuhan voi luulla että ylpeillään...

Joka tapauksessa kerroin taas korjausliikkeestä, joka oli minulle hyödyllinen elämys monella tapaa.

Olin rakentanut kesällä uuden tietokoneluokan koulullemme joskus 90-luvun puolivälissä ja käytin sitä oppilaitteni kanssa innolla ja vähän ylpeänäkin. Pian kumminkin tunnit alkoivat tökkimään. Oppilaat olivat niin uppoutuneita koneisin ja tekemisiinsä, että tvt-luokassa oli todella vaikea antaa yleisiä ohjeita, saada oppilaiden huomion ja ylipäätään opettaa sanan perinteisessä mielessä. Oppilaat olivat mielestäni vaikeasti tavoitettavissa, ehkä jopa levottomia.

Ennen kuin aloin etsimään lisää syitä oppilaistani, sain jostain idean! Voi olla että se syntyi jonkun ammatillisen keskustelun yhteydessä. Oivalsin, että ohjeet kannattaa antaa ennen tvt-luokkaan menoa ja vielä niin että työskentelyä ei tarvitse enää keskeyttää kaikilta ainakaan.
Lisäksi löysin näkökulman että tvt-luokka on oppilaiden työtilaa, jossa minä en saisi häiritä tarpeettomasti työntekoa. Otin käyttöön muun muassa tavan, että kävin ohjaavia keskusteluja tvt-luokan ulkopuolella.

Muutin omaa työtapaani uudenlaisen oppimisympäristön ehdoilla. Korjausliike oli oivalluksenomainen ja sen seurauksena koko tvt-pedagogia alkoi avautumaan.

Oman toiminnan korjaaminen on useinkin hankalaa silloin kun toiminta on käynnissä ja itse on keskiössä. On hyvin yksinkertainen, mutta opettajan hommiin pätevä totuus, että itseä voi muuttaa helpommin kuin muita. Minäkin sorruin ensin aivan väärään päätelmään. Oppilaiden innostus häiritsi omaa toimintaani, enkä ymmärtänyt järjestää oppimistilannetta järkevästi. Oppilaat eivät ole vääränlaisia jos opettajan pyrkimykset ja suunnitelmat eivät toteudu. Opettaja on se jolla on koulutusta ja näkemystä nähdä korjausliikkeiden tarve ja toteuttaa ne. Tavoitteeksi voi ottaa vaikka korjausliikkeen kerran kuussa.

Koulussa olisi hauska pitää korjausliikekahvilaa silloin tällöin. Siellä voisi yhdessä käsitellä kysymystä: Mitä itse kukin voi tehdä toisin ja mahdollisesti paremmin?

tiistai 30. syyskuuta 2014

Pedagoginen viihtyminen sai huomiota

Kirjamme Rakenna oppiva ryhmä- pedagogisen viihtymisen käsikirja ilmestyi syyskuun alussa.
Hesarin toimittaja Marjukka Liiten kirjoitti kirjasta 27.8.  meidän mielestämme hyvin. Laitan tekstin kokonaisuudessaan tähän ja linkin suoraan arkistoon tähän. Tunnistamme artikkelista omat teesimme, vaikka kirjassa on tietysti muitakin. Olisi mukava saada aikaan keskustelua ja palautetta. Miten ajatellaan tämän ajan oppimisen ehdoista?

  Kirja: Kurikoulun aika on ohi.               
"Kyllä nykyajan lapset ja nuoret ansaitsevat viihtyisän koulun. Hiljaisuuden pedagogiikkaan perustuva kurikoulu on tiensä päässä", sanoo noin 35 vuotta opettajana ollut Rauno Haapaniemi.
Haapaniemi on kouluttajavaimonsa Liisa Rainan kanssa kirjoittanut koulumaailmaa sohaisevan kirjan, jonka nimi on Rakenna oppiva ryhmä. PS-kustannuksen kirja on juuri ilmestynyt.
"Tarkoitamme oppimista edistävää viihtymistä", Haapaniemi tähdentää. Kirjan alaotsake onkin Pedagogisen viihtymisen käsikirja.

Kirjoittajat tietävät, että opettajia ärsyttää, jos heitä vaaditaan olemaan viihdyttäjiä vakavasti otettavien kasvattajien ja asiantuntijoiden sijaan.
"Ongelma opettajilla on työvelvoiteajattelu, vaikka oppimisesta pitäisi tehdä kiinnostavaa, kivaa ja jopa elämys. Ihminenhän on luonnostaan utelias", Haapaniemi hehkuttaa oppimisen iloa.
Hänen mielestään on virheellistä hyväksyä se kehityskulku, että vain ekaluokkalainen on palavasti kiinnostunut oppimaan uutta, mutta peruskoulun päättövaiheessa oppiminen ei juuri innosta.
Mutta entä jos vaikka matematiikka ei oikeasti kiinnosta, vaan tuntuu vaikealta ja lähinnä pelottaa?
"Paljon auttaa, jos oppilas ei jää yksin ongelmineen. Opettajan apuakaan ei saisi joutua yksin odottelemaan", Haapaniemi huomauttaa ja uskoo yhdessä oppimiseen opettajakeskeisen opetuksen sijaan.

Ryhmässä oppilaat ratkovat ongelmia yhdessä sen sijaan, että opettaja yrittäisi opettaa jokaista erikseen. Ryhmässä oppiminen on myös tehokkaampaa ja hauskempaa kuin yksin oppiminen, kirja väittää.

Perinteisesti työrauha on koulussa kutistunut oppilaiden hiljaisuuteen, yksin puurtamiseen ja opettajan puheeseen, pahimmillaan jopa monologiin.


Ryhmän hallintaa ei Haapaniemen mukaan vieläkään opeteta opettajaksi opiskeleville.
"Ryhmä on opettajalle yhtä tärkeä työkalu kuin kirves kirvesmiehelle", hän vertaa.
Erityisesti suuret ryhmät tuottavat opettajille päänvaivaa. Parhaillaankin opettajien järjestö peräänkuuluttaa budjetista rahaa erityisesti ryhmäkokojen pienentämiseen.
Myöskään lyhytkestoiset ryhmätyöt eivät aina koulussa onnistu.
Epäonnistumisista syytetään yleensä huonosti käyttäytyviä tai motivoitumattomia oppilaita, mutta syy ei kirjan kirjoittajien mukaan ole heissä, vaan kehnossa ryhmän ohjauksessa.

Turvallisuus on kaiken oppimisen edellytys, kirjassa tähdennetään.
Yksin jäämisen ja huonoon asemaan joutumisen pelko vie oppilailta niin paljon voimavaroja, että se pitäisi jo opetuksen suunnittelussa ottaa huomioon eli varmistaa, ettei turvattomuuden tunnetta pääse syntymään.

Haapaniemen mukaan suuret luokat tai opetusryhmät eivät sinänsä ole ongelma; ne vain pitää jakaa pienempiin piireihin tai soluihin ja huolehtia, ettei kukaan jää yksin turhautumaan tai puuhailemaan omiaan.

Kirjoittajat kannustavat opettajia ja koulua uusiutumaan, koska tutkimukset vihjaavat, että suomalaisen koulun menestystarina on haalistumaan päin.

Katse pitää nyt kirjoittajien mukaan kääntää oppilaaseen ja hänen motivaatioonsa, koska koulu ei enää ole oppimisen keskipiste eikä opettaja ainoa tiedonlähde tai edes sen jakaja.
He myös muistuttavat, että oppilaat menevät kouluun lähinnä tapaamaan kavereitaan ja elämään elämäänsä, kun opettajat menevät sinne lähinnä töihin.
Kuitenkaan oppilailla ei käytäväkouluissa ole juuri omaa tilaa, toisin kuin opettajilla on oma huoneensa, johon ei oppilailla useimmiten ole asiaa.
"Sen vuoksi esimerkiksi vessassa käynti ja siellä oleminen voi olla monille oppilaille tärkeää", Haapaniemi ja Raina havainnollistavat koulun arkea.

Haapaniemen entiseen työpaikkaan, Etelä-Sipoon kouluun hankittiin jo 1990-luvun alussa sohvia, kasveja, mattoja, pari akvaariota ja sisäpihalle kaneja.
"Tunnelma muuttui kodikkaaksi, ja oppilaat viihtyivät koulun tiloissa oppituntien jälkeenkin niin, että heitä joutui jopa hätistelemään kotiin", Haapaniemi kertoo.
 HS 27.8.2014

maanantai 29. syyskuuta 2014

Liikunnan opetuksen uudet tuulet

Uuden opetussuunnitelman keskustelunaiheita alkaa nousemaan.
Viikonloppuna kokoontui Yleisradion tiloihin 2. Kansallinen liikuntafoorumi
Valtakunnan päälehti sai aiheen kirjoittaa asiasta aukeaman verran otsikolla " Paluuta vanhaan ei enää ole"


Mainiota. Urallani olen opettanut liikuntaa paljon. Useina vuosina kolmasosa tunneistani on ollut liikuntaa. Tuhansia oppilaita on ollut liikuntatunneillani. Itse inhosin koulussa "liikuntaa" joka usein edusti jotain muuta kuin liikkumista. Peleissä sain olla se pakki, jonka tehtävä on seistä paikoillaan ja lajiopetuksessa jonotettiin sen yhden rekkitangon takana, kunnes oli mahdollisuus nolata itsensä. No, koriksessa sentään pääsin lukiossa koulun joukkueeseen.


Minusta on kuitenkin ollut hyvä, että mielikuvani koululiikunnasta olivat osin negatiivisia. Yritin sitten vältellä niitä keljuja tunteja omassa opetuksessani, sekä jo valmiiksi taitavien suosimista.
Liikunnan arviointi oli mielestäni kaikkien suurin paradoksi: Miten huono liikunnan  numero kannustaa liikunnan harrastukseen? Liikunnassa on myös suuri lähtötasoero, joka ei riipu aina oppilaasta. Jos kotona hankitaan hyvät liikuntavälineet, niin onhan koulussakin niillä motivoivaa liikkua.


Uutinen oli minulle maittavaa luettavaa. Kun joskus 90-luvun laman tuoksinassa liikuntaryhmät suurenivat oleellisesti, jouduin tekemään valintoja. Oli keksittävä liikuntaa, jossa kaikki voivat liikkua. 25-30 pojan ryhmissä ei oikein ollut järkevää ohjata vaikka yleisurheilussa telineistä lähtöä, kun käytössä olivat ne kahdet telineet.
Mentiin usein metsään. Leikittiin poliisia ja rosvoa, suosittua vankikarkurit etsimisleikkiä ja kiipeiltiin jopa puissa. Sisällä hyvä peli oli vaikka istumajalkapallo tai laitoin koulupainiturnauksen pystyyn.
Hesarin artikkelissa puhuttiin osallistavasta, hyvinvointia ja positiivista yhteishenkeä lisäävästä liikunnasta. Kyllä, liikunta on parhaimmillaan aivan loistava kasvattajan väline. Sen avulla voi tukea sekä terveen minäkuvan kehitystä, että positiivisen yhteisöllisyyden rakentamista ryhmiin. Tutkimustulokset nuorten liikunnasta ovat huolestuttavaa luettavaa. Eriarvoistuminen vain lisääntyy. Toiset harrastavat aktiivisesti liikuntaa, kun vanhemmat sitä tukevat. (Oma asia on sekin että toivottavasti ei kilpailua korostaen) Suuri osa ei liiku aktiivisesti juuri lainkaan. Kovin paljon koulussakin päivän aikana istutaan.


Olisi tosi hienoa, jos kaavailtuun liikunnan opetuksen painopisteiden muutokseen päästään. Innostetaan kaikkia liikkumaan, kannustamaan ja iloitsemaan yhdessä.

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Kouluterveyskyselyn tulokset

Tänään sai julkisuutta THL:n merkittävä julkaisu: Nuorten hyvinvointi Suomessa 2000-2013 - Kouluterveyskyselyn tulokset Linkki tässä


Tunsin itseni melkein ennustajaksi kun uutisissa mainittiin että tutkijat suosittelevat yhteisöllisempiä tukitoimia kiusaamisen vähentämiseksi. Sitähän juuri edellinen blokkaus peräänkuulutti.


Pikaisen tutustumisen jälkeen nostan esiin neljä asiaa raportista.


1. Tytöt ja pojat. Uutisointia on hallinnut tyttöihin kohdistuvan seksuaalisen ahdistelun yleisyys. Vakava ongelma, johon voi myös vaikuttaa sen osallistavan, yhteisöllisen toimintakulttuurin synnyttämisellä. Seksuaalinen ahdistelu kouluissa on kiusaamisen eräs muoto, vaikka ei olisikaan  jatkuvaa tai yhteen henkilöön kohdistuvaa. Sen sijaan ei ole oikein uutisoitu sitä että joka neljäs ammatillisen oppilaitoksen poika kokee fyysistä uhkaa. Onko niin että poikien elämään kuuluu turpaan otto? Ainakin tuntuu siltä että tyttöihin kohdistuvaa ahdistelua otsikoidaan helpommin. Poikien kohdalla fyysinen uhkailu on aivan yhtä traumatisoivaa kuin tyttöihin kohdistuva seksuaalinen ahdistelu. Sekin on vallankäyttöä, jossa tarkoitus on nolata ja alistaa.
Poikien tupakoini, humalajuominen ja huumekokeilut ovat selvästi yleisempiä kuin tytöillä. Tämä ennustaa valitettavasti sitä että pojat miehistyessään syrjäytyvät kaikkine seurauksineen helpommin, heillä on elämäntapasairauksia ja he kuolevat nuorempina kuin tytöt. Sekin on vakava asia. Toivottavasti otsikoiden valinta ei heijasta sitä varmaan sota-ajoista nousevaa asennemaailmaa, että poikien pitää kestää kuin miehet...Vaikuttaa että niin kuitenkin on.


2. Alueelliset erot ovat kasvaneet. Hyvinvointi sijoittuu sinne missä on vaurautta. Suomen harvaan asuttujen alueiden alasajo alkaa näkymään nuorten terveydessä ja hyvinvoinnissa. Ikävä kehitys, jota on syytä vastustaa riittävillä tukitoimilla.


3. Maahanmuuttajanuoret voivat Suomessa huonommin kuin muut nuoret. Tämäkin osoittaa että kotouttaminen ei ole helppoa tai sen on kuviteltu olevan helpompaa kuin mitä se on. Tähänkin voi suositella samaa reseptiä kuin kiusaamisen vähentämiseen. Parannetaan vertaisverkkoja, pyritään samaan tuki lasten ja nuorten elämänpiirin sisälle. Maahanmuuttajanuorilla ei ole helppoa, kun usein kodin ja ympäristön arvot ovat erilaiset. Identiteetin rakentaminen voi kompastella. Kouluilla on merkittävä rooli kotouttamisen onnistumisessa ja terveen itsetunnon rakentamisessa. Jokaiselle maahanmuuttajanuorelle pitäisi löytyä hyviä kavereita myös kantaväestöön kuuluvista. Siitä voi opettaja pitää huolen.


4. Toisen asteen opiskeluvaiheessa syntyy kahden kerroksen väkeä. Ja tämä on surkea juttu. Näyttää siltä, että lähes kaikissa terveyteen ja hyvinvointiin liittyvissä mittareissa ammatillisella puolella on huonommat tulokset kuin lukiossa. Onneksi sentään opiskelu tuntuu merkityksellisemmältä. Ja sehän on luonnollista kun valmistutaan ammattiin. Huono kehitys alkaa ikävä kyllä jo peruskoulussa. Asiaa voisi parantaa (kuten kohdassa1) asenteita muuttamalla ja se ei maksa mitään. Ehkä olen väärässä, mutta en usko, kun väitän että me aikuiset, opettajatkin syyllistymme vieläkin ammatillisen koulutuksen aliarviointiin. Jos ei ole lukioainesta, joutuu amikseen. Onko tuttua? Varmaan ainakin joku tunnistaa tämän ajatusmallin ja nekin jotka kieltävät voivat tunnustella tarkemmin. Mikäli koulussa opettajat sortuvat yhtään tämän virheellisen ajatusmallin ilmiantajiksi, he tukevat itseään toteuttavaa jakoa. Ammatilliseen koulutukseen suuntautuvan tulee arvostaa itseään ja terveyttään yhtä paljon kuin lukiolaisenkin. Sitä arvostusta voimme me aikuiset tukea.
Varmasti tilanne on parantunut muun muassa ammattikorkeakoulujen takia, mutta työtä on vielä tehtävä piilossa olevan epätasa-arvon poistamiseksi.
Tulos selittynee myös sosiaalisen aseman ja sen mukana usein elintapojen periytymisellä.


Suomi ei tämän valossa olekaan tasa-arvon ihmemaa. Töitä siis riittää kasvattajille!

tiistai 9. syyskuuta 2014

Miksi kiusaaminen ei lopu kouluissa?

Lapsiasianvaltuutettu Tuomas Kurttila nosti esiin tärkeän asian. Monista hankkeista huolimatta kiusaaminen ei ole loppunut, eikä ehkä merkittävästi vähentynytkään kouluissa.


Tuomas Kurttilan lausunto koulukiusaamisesta (linkki Turun sanomien uutiseen)


Huomioitavaa, vaikkakaan ei pääasia, on se että poikiin kohdistuvasta kiusaamisesta ja seksuaalisesta häirinnästä varsinkaan ei uutisessa puhuta. Ei vaikka asia koskeen poikiakin kaikissa koulumuodoissa.


Mutta siis se asia. Kun joukko toisiaan vähän tai ei lainkaan tuntevia ihmisiä laitetaan rajatulle alueelle, niin kiusaamista syntyy aina, ennemmin tai myöhemmin. Kun tilaa ei ole tarpeeksi omalle reviirille ja oma asema on epävarma, alkaa sosiaalinen nokittelu ja oireilu. Varsinkin näin käy kun kyseessä on lauma, johtamaton ryhmä vasta harjoittelemassa sosiaalisia taitoja. Ja kun suuri ryhmä kokoontuu, eksyy joukkoon usein myös henkisesti epätasapainoisia.
Hyvät asemat ryhmässä ja valta, ne ovat lapsille ja nuorille myös tärkeitä kuten aikuisille. Kun niitä tavoitellaan, niin kaikki keinot ovat sallittuja, ellei säännöistä sovita. Säännöt ovatkin sivistyksemme siunaus.


Lähtökohtana voi siis pitää, että johtamaton ryhmä on lauma, jossa vallitsee viidakon lait. Koulussa laumoista tulee tehdä pitkäkestoisia oppivia ryhmiä, joissa ohjauksen vastuista ja toiminnan tavoitteista ja sosiaalisista säännöistä on sovittu.  Koulussa tämä on opettajien ja muiden mahdollisten kasvattajien ydintyötä, luokkatasosta riippumatta. Muuten kiusaaminen on luontainen ilmiö, jota päivitellään vuodesta toiseen. Asiaa olemme käsitelleet tarkemmin kirjoissamme. Ei ihan helppoa, mutta palkitsee pitkäjänteisen työn.


Sisä-ja ulkopuoli. Koulussa kiusaamista ja muuta häiriökäytökseksi tulkittua toimintaa ohjataan usein tapahtumien ulkopuolelta. Kiusaaja ja kiusattu irrotetaan viiteryhmästään ja aikuiset (opettaja, kuraattori, psykologi, vanhemmat) keskustelevat asianosaisten kanssa. Esimerkkinä olen itse osallistunut tapaamiseen jossa oli kiusaaja ja kaksitoista (12)  aikuista, samassa huoneessa. Asianosaisia on silti yleensä koko se sosiaalinen piiri tai näyttämö, jossa ei-toivottu käyttäytyminen ilmenee. Kiusaajalle yleisö on yleensä tärkeä palkinto, muut voivat siis vaikuttaa paljon.


Kiusaamista ehkäistään parhaiten sisäpuolelta. Ulkoa voidaan ja pitää tukea ja arvioida.
Tällä tarkoitan malleja, joissa esimerkiksi kiusaajat osallistetaan kiusatun tukiryhmäläisiksi. Tehtäväksi annetaan kiusatun tukeminen. Ryhmiin voidaan tuoda lisäksi toimimaan vertaisohjaajia, heitä joilla on ryhmässään auktoriteettia.
Oma lukunsa on sekin että toisinaan kiusattukin tarvitsisi minusta valmennusta siitä, voiko hän mahdollisesti muuttaa toimintaansa tai onko kiusattu etsimässä (itsetuhoisesti) kiusatun roolia. Erittäin vaikeasti lähestyttävä kysymys, johon voi palata myöhemmin.


Uusi nuorisotutkimus ( esimerkki:  http://www.nuorisotutkimusseura.fi/ )  osoittaa että kasvattajien hyvääkin tarkoittavat toimenpiteet jäävät helposti vaille merkitystä, mikäli ne koetaan tulevaksi oman elinpiirin ulkopuolelta. Kiusaamisen ehkäisyssä jos missä. määrä ei korvaa laatua. Toimet kannattaa kohdistaa oikein eli päästä tapahtumien sisälle.


Sitten on vuorossa peruskouluremppa. Koulut tulisi rakenteistaa uudestaan,  vastaamaan nykyaikaa. Oppilaat otetaan siinä vankemmin mukaan ja luodaan nykyistä pysyvämpiä tukiverkostoja. Eikä paha juttu olisi ollenkaan lisätä viihtyisyyttä koulussa, myös oppitunneilla.



lauantai 6. syyskuuta 2014

Uusi oppiminen ja turha tieto

No nyt tuli kiinnostava aihe sarjaamme  mediahuomion saavuttavia kouluaiheita lukuvuoden käynnistyessä!


Muun muassa  omien mobiililaitteiden koulussa käytön kestoaiheen lisäksi on keskiöön päässyt myös oikeasti kiinnostava aihe: Millaista pedagogiaa Suomen kouluissa harjoitetaan ja millaista pitäisi harjoittaa? Näen, että aihe liittyy uuden oppimisen käsitteeseen.


Lainaan taas yksipuolisesti linkkejä Hesarista. Amerikkalainen opettaja Tim Walker sai paljon palstatilaa vertaillessaan  suomalaista ja amerikkalaista koulukulttuuria. Kiireettömyys miellytti, mutta sosiaalisiin taitoihin ei tunnu olevan sittenkään aikaa. Tulkintani on, että aikaa voisi olla jos asia koettaisiin tärkeäksi. Ehkä osaamistakin puuttuu? Sosiaalisuus ilmenee lisäksi toisin Suomessa kuin Yhdysvalloissa.
Mutta kyllähän täällä on asenteita, että hyvä koululainen huolehtii vain omista asioistaan. Tässä vaikka Hesan nuorten äänen toimituksen melko laajan kyselyn tuloksia. Oppilaiden ääni on lahjomaton ja antaa melko surkean kuvan yhteisöllisyyteen kasvamisesta peruskoulussa.


Siten oli vastaava juttu opettaja Maarit Korhosesta, joka haluaa ajatella koulua toisin. Useinkin hyödyllistä kaikissa suurissa ja perinteisissä organisaatioissa. Jatkuvuuden kulttuuri on toisinaan kehityksen esteenä, vaikka sillä on puolensakin. Maarit mm. uudisti luokkaansa fyysisesti tila- ja kalustejärjestelyin, jolloin vuorovaikutteiset opetusjärjestelyt luontuvat paremmin. Näin olen tehnyt itsekin. Varsin kiinnostavaa oli juttuun liittyvä turhan tiedon käsite. Maarit halusi heittää turhan tiedon opettamisen/oppimisen sikseen ja vaati opetussuunnitelman siivousta. Ymmärsin, että tilalle Maarit halusi kehittää oppilaiden uteliaisuuteen vetoavaa  sisältöä oppimiseen. No kyllähän sitä uudessa opsissa onkin hiukan siivottu, siltä näyttää. Aivan hauska oli asiaan liittyvä Turhan tiedon testi, josta itsekin sain kiitettävän, kuten varmaan opettajat yleensä. Turhaa tietoa ei oikeastaan voi määritellä, koska ei voi tietää mikä tieto on turhaa. Opettajana kannatan laajan yleissivistyksen antavaa perusopetusta. Mutta, sitten on kyllä vakavasti pohdittava: Mitä pitää oppia? sekä Miten pitää oppia? Mitä on yleissivistys nyt? Onko se nykyään jotain muuta kuin monien pienien asioiden muistamista? (ja oliko se edes joskus sitä, vaikka koulussa saattoi niin tuntua)


Edelliset kysymykset liittyvät juuri uuden oppimisen kehittämiseen. Opettajien tulisi esittää nämä kysymykset itselleen ja työyhteisössään jatkuvalla innolla. On varmasti niin, että moni asia joka ennen kuului yleissivistykseen, ei enää ole kovin hyödyllistä tietoa. Toisaalta on myös paljon asioita jotka on edelleen hyvä tietää. Tärkein havainto voisi olla, että informaatioyhteiskunnassa lähes kaikki tieto on kaikilla taskussa, ellei päässä. Tästä seuraa, että tiedon löytäminen ja arviointi ovat nyt keskeisiä taitoja, ei sen muistaminen.  Kansainvälisissä vertailuissa on vakavasti näyttänyt, että tähän opetuksen sisällön ja menetelmien uudistamiseen emme ole päässeet riittävän vauhdikkaasti. Koulu ei enää kiinnosta koululaisiamme kuten ennen. Pisa-testeistä asia näkyy suuressa kuvassa.


Ja olimmehan mekin mukana. Uusi kirjamme Rakenna oppiva ryhmä sai sattuvan huomion Hesarissa sekä netti- että paperiversiossa. Kivaa oli, että artikkelit kuvasivat hyvin kirjan sisältöä.


Kiintoisaa olisi tietää, miten tämä artikkelisarja on lähtenyt käyntiin? Hienoa on että ykköslehtemme haluaa ja osaa osallistua koulun uudistumista tavoittelevaan keskusteluun. Ja kivaa on, että opettajat ovat keskiössä. Meidän työstä syntyy se ajanmukainen koulu, jossa moni asia tulee olemaan toisin ja aika moni perinne saa arvoistansa jatkoa, toivon.

torstai 28. elokuuta 2014

Hyvä kouluikä

Lukuvuoden alkaessa kouluissa löytyy aina julkista keskusteltavaa. Niin tänäkin syksynä.
Itseäni on aina kiinnostanut keskustelu oikeasta kouluiästä. Nyt on silmiini osunut artikkeleita kouluniän molemmista päistä. Yleensähän Suomessa ollaan oltu huolissaan siitä, että meillä mennään kouluun myöhemmin kuin muut. Tänä kesänä on hallitus kirvoittanut keskustelun myös oppivelvollisuusiän nostamisesta.


Tätä kirjoittaessa on juuri tullut ulos uutinen, jonka mukaan oppivelvollisuusiän nostosta luovutaan. Järki voitti, vai loppuivatko vain rahat?


Tiede-lehdessä oli Marko Hamilon artikkeli Meillä on hyvä kouluikä  Siinä osoitettiin että näyttöä koulun varhaisen aloittamisen eduista ei ole löytynyt. Silti EU-maista Suomen lisäksi vain neljä muuta maata nimittäin Bulgaria, Liettua, Viro ja Ruotsi laittavat lapset kouluun 7-vuotiaina. No, tarkalleen ottaen meillä on joustava koulunaloitusikä, mutta kovin harvoin vanhemmat sitä hyödyntävät. Kysymys kuuluukin, miksi muualla aloitetaan kuusi ja viisi-vuotiaina, jos ei siihen ole tieteellisesti ottaen järkevää syytä?  Syyt lienevät sitten sosiaalipoliittisia tai väärin uskomuksiin perustuvia. Aikainen koulunkäynti näyttää vain johtavan joissain tutkimuksissa koulukielteisyyteen, johtuen pedagogisesti ikäryhmälle sopimattomista työtavoista, varmaankin. Kasvatustieteilijät eivät välttämättä saa poliittisille päätöksille pohjaksi tutkimusta.


Oppivelvollisuusiän nostoa tarjottiin sitten oikein hallitusohjelmassa syrjäytymisen ehkäisykeinona. Ei varmaan pelkästään huono idea, mutta. Olen ihan samaa mieltä niiden asiantuntijoiden kanssa, jotka epäilevät että lisävuosi niille, joilla on mennyt huonosti koulussa jo vuosia, on vain rangaistus. Koulusta syrjäytyneelle ja opiskelijan heikon minäkuvan rakentaneelle avun olisi tultava aikaisemmin, eikä silloin kun koulusta vihdoinkin pääsisi eroon. Motivaatiota on varmaan vain hyvin harvoilla niillä, jotka ovat sen yhdeksässä vuodessa täysin kadottaneet. Asian selkeästi ja jäsennellysti toivat esiin Peter Jonsson ja Pasi Sahlberg Hesarin Vieraskynässä 20.8.


Oppivelvollisuusiän noston sijaan hallitus lupaa rahaa varhaisempiin tukitoimiin. Mitkä ovat sitten toimivia, onkin vaikea juttu. Kaikki oppijat ovat koulussa yksilöitä. Hyvä kumminkin että yritetään oikeasta päästä. Uskon kyllä ja kokemuksenikin on, että ihan oppilaslähtöisellä pedagogisella kehittämiselläkin saadaan kiinnostusta nostettua. Tähän viittaamme uudessa kirjassammekin: Rakenna oppiva ryhmä, pedagogisen viihtymisen käsikirja (linkki Hesarin artikkeliin kirjasta)


Se, miten yleisesti toimitaan, ei aina ole parasta tai sovellettavissa joka paikkaan. Olisi hyvä jos kasvatus- ja koulutusjärjestelmämme hyvä yleistila poikisi myös tervettä ylpeyttä ja kykyä tehdä omia ja uusia ratkaisuja, malliksi muille.



tiistai 19. elokuuta 2014

Koulussa saa oppia omillakin välineillä

Koulun alkamisajankohdan eräs kuuma keskustelunaihe on taas ollut omat välineet ja nimenomaa tietotekniset välineet, eivät esimerkiksi liikuntaan liittyvät luistimet, tossut asusteet tai mailat. Ne eivät jostain syystä herätä lainkaan intohimoja. Urheilu lienee Suomessa paljon pyhempi asia kuin seuraavan  sukupolven tietoyhteiskunnassa tarvittavat taidot, vai?
Omia oppimisen välineitä on Suomessa aina oppilailla ollut, ainakin niin kauan kuin itse muistan. Tasa-arvokysymys tämä toki on, mutta ei sellainen, että se estää kehityksen eteenpäinmenon.


 Ensi Hesari julkaisi sivuillaan Opetushallituksen mielipiteen  Oppilaiden omia älylaitteita kaivataan kouluihin


Saman päivänä lapsiasianvaltuutetun toimistosta annettiin julki seuraavaa: Omia laitteita ei pitäisi tuoda kouluun.


Ota tästä nyt selvää. No, näkökulmat voivat olla erilaisia ja niistä johtuen asioista saadaan erilaiset totuudet. Toisaalta tämä on ihan turhaa ajan ja energian haaskausta, kun uudessa Opetussuunnitelmassa omien laitteiden käyttö nimittäin  sallitaan:
Oppilaiden omia tietoteknisiä laitteita voidaan käyttää sovituilla tavoilla.
Olisi voinut kuvitella että lapsiasiainvaltuutetulla on ollut mahdollista ottaa kantaa uuden opsin sisältöihin jo usean vuoden ajan, työhän on ollut hyvin avointa.


Avainilmaisu on tuo sovitulla tavalla. Kunnat ja koulut käyttäköön ymmärrystään parhaalla tavalla sopiakseen käytännön. Yksittäisen open ei tarvitse välttämättä vaivautua.


Se mikä tässä keskeistä, on tvt-laitteiden erityinen kiinnostuksen kohde kun ne ovat oppilaiden, lasten ja nuorten omassa käytössä. Silloin niistä tulee epäilyttäviä joka tapauksessa, ne saattavat jopa pilata lapsuuden ja nuoruuden, siltä välillä tuntuu. Miksi juuri Suomessa, tietoteknisten innovaatioiden maassa, on niin vaikeaa nähdä koululaiset aktiivisina ja  omavaraisina tieto- ja viestintätekniikan käyttäjinä? Jaa,a. Olisiko mahdollisesti yhtenä syynä opettajiemme korkea koulutus ja siitä seuraava itsenäisen toimijan asiantuntijarooli? Jospa näitä tvt ei kouluihin-syitä kaivetaan niin mieluusti esiin koska tvt uhkaa monen opettajan asiantuntija-asemaa? Suomi on myös sääntöjen luvattu maa. Koulukulttuurimme ilmentää hyvin sitäkin. Usein huomaa, että syitä siihen, miksi oppilaat eivät käytä uusia oppimisen välineitä (opettajat käyttävät kyllä itse), löytyy helpommin kuin miksi niitä pitää käyttää. Emotionaaliset syyt mielipiteisiin ovat ihmiselle määrääviä, ne vain kiedotaan järkeviltä tuntuviin perusteluihin. Ja opettajatkin ovat ihmisiä.



Ja anteeksi nyt hiukan negatiiviselta tuntuva asenteeni. Kyllä, tiedän että verkko ei aina toimi tai langatonta verkkoa ei edes ole ja koneita on vähän. Oppilailla on kumminkin monilla älykännykkä internet-yhteyksineen  taskussaan. Niillä voi tehdä jo paljon. Eivätkä kaikki suinkaan tarvitse omaa laitetta. Paremmin tvt sopii yhdessä oppimiseen kuin yksin tuumaamiseen.


Ei tarvita paljon osaamista tai sitä että opettaja on insinööri tai ainakin teknikko. Tarvitaan pedagogien uteliaisuus. Miten tvt muuttaa minun opettajuuttani ja oppilaiden tapaa ja mahdollisuuksia oppia? Siinä on eräs uuden oppimisen tärkein kysymys, johon opettajien kannattaa yhdessä vastata. Muut sovittavat asiat ja tekniset ongelmat ovat kuitenkin vain pieniä esteitä kun katse on suuntautunut oikealle uralle, kohti tulevaisuutta.


sunnuntai 10. elokuuta 2014

Opettaminen on auttamista

Koulujen alun kieppeillä käydään aina koulukeskusteluja, usein kriittisiäkin.


Viikko sitten käynnistyi keskustelu lapsen sairauden hoidosta koulussa. Huolestunut äiti kirjoitti että hänen lapsensa ei saisi hoitoa hätätapauksissa. Kirjoitus tässä. Mikäli asia todella on ollut niin että hätäensiapua ei ole luvattu, täytyy työnantajan ohjeistaa paremmin.


Helsingin Sanomat selvitti kirjoituksen pohjalta asiaa lähikunnissa. Käytännöt tai ainakin lausunnot vaihtelivat. Hesarin jutussa oli ongelma että siinä ei osattu riittävästi erottaa päivittäistä hoitoa ja hätäensiapua. Nehän ovatkin eri asia.


OAJ oli hereillä. Sieltä tuli hyvä ja asiaa selventävä lausunto, joka vielä näkyi mediassa.
                       
"On kaksi eri asiaa, on lääkehoito ja hätäensiapu. Ei hätäensiavun suhteen pitäisi kellään olla tässä maassa epäselvyyttä: jokainen auttaa oman osaamisensa mukaan", Opetusalan ammattijärjestön OAJ:n kehittämispäällikkö Nina Lahtinen kommentoi.

Olikohan niin että koko juttu oli turha sikäli, että se perustui väärinkäsityksiin? Tärkeä aihe tuli kuitenkin hyvin esille. Jostain syystä juuri diabetes-lapset saavatkin kokemukseni mukaan runsaasti huomiota koulussa, vaikka muitakin lääkkeitä tarvitsevia käy koulua. On varmaan niin että vanhemmat haluavat aukottoman järjestelmän kouluun, jotta voivat rauhallisin mielin jättää lapsensa kouluun. Tämä on hyvin ymmärrettävää.

Kyseessä on tehtävä jossa vastuu on suuri. Kouluilla on hyvin erilaiset lähtökohdat järjestää asia. Pienessä kahden, kolmen opettajan koulussa ei voida lähteä siitä että joku muu kuin opettaja hoitaa asiaa. Suurista kouluista löytyy jo terveydenhoitaja, joka hänkin voi olla aika työllistetty.
OAJ teki hyvin kun ei ensimmäiseksi lähtenyt ottamaan esiin palkkausta, tehtäviä ja vastuuta. Niistä on tietenkin sovittava, mutta tilanteisiin joustaen.

Opettaminen  ja kasvattaminen on auttamista. Opettajat ovat vieläkin paljolti kutsumustyössään ja haluavat auttaa kaikin tavoin oppilaitaan, se on varmaa. Jokainen opettaja on varmasti tehnyt kaikenlaista muutakin työtä, kuin vain opetukseen liittyvää, toiset enemmän toiset vähemmän. Ammattiin kuuluu vapaus myös määritellä jonkin verran itse työtehtäviä. Minusta se on ollut kivaa.

Lapsen sairauden ollessa kyseessä on tärkeintä että koulussa on paikallisesti selvästi sovittu, miten esimerkiksi diabetes-lapsen turvallinen koulun käynti turvataan ja kenen vastuulla asia päivittäin on. Ei varmaan löydy yhtä selvää ohjetta, joka sopii joka kouluun.

torstai 31. heinäkuuta 2014

Opettajien koulutuksesta

Kuukauden kesätauko on hyvä lopettaa lainaamalla arvostamani Olli Luukkaisen ( OAJ:n puheenjohtajan) ajatuksia opettajien koulutuksesta koulujen alun jo häämöttäessä. Koulu-uutisia on varmaan tulossa lisää, ajankohdasta johtuen.


Tässä Yle uutisten juttu kokonaisuudessaan.


Opettajien taidot arjessa eivät ole riittäviä


– Kun katsotaan esimerkiksi rahoitusvirtoja, näyttää valitettavasti - hieman kärjistäen - siltä, että opettajankoulutus on suuntautumassa kohti kirjekursseja. Opiskellaan kirjoista ja tehdään seminaaritöitä, eikä panosteta riittävästi oppilasryhmänhallintaan arkitilanteessa, Luukkainen sanoo.
...
– Selvitysten mukaan juuri valmistuneet nuoret kokevat opettajantyön huomattavasti raskaampana kuin vuosia sitten valmistuneet tai aloittajat joitakin vuosia sitten.
...
– Yliopistojärjestelmä on sellainen, että jokainen saa tehdä, mitä haluaa. Siinä on paljon hyvää, mutta esimerkiksi opettajankoulutuksen osalta näen, että opetus- ja kulttuuriministeriön pitäisi ohjata niin, että kaikki opettajankoulutusta toteuttavat organisaatiot määrätään saman pöydän ääreen ja tehdään ohjelma.


Tuossa ensimmäisessä kappaleessa Luukkainen viittaa opettajien koulutuksen sisältöön. Siitä lähtien kun opettajien koulutus siirtyi yliopistoon, on käyty debattia siitä, mikä on opettajan työn teoriaosaamisen ja käytännön osaamisen suhde, koulutuksessa ja arjessa. Sinänsä hankala juttu ratkoa täysin tyydyttävästi. Itse ajattelen, että opettajan työ on käytännön osaamista, jossa ryhmän hallinta on aivan keskeistä. Tämän osaamisen kehittämisessä auttaa teoriapohja paljon. Ehkä koulutuksessa on päässyt unohtumaan että teorian tulee palvella opettajan työn käytäntöä? Voi olla, että yliopistoilta ei välttämättä löydy käytännön osaamisen rautaisia ammattilaisia, he ovat kouluissa työssä. Nuoret opettajat joutuvat oppimaan kantapään kautta opetus- ja kasvatustilanteiden hallintaa. Voi käydä niinkin että yksin toimiessa oppii väärin. Erilaisten yksilöiden ja ryhmän dynamiikan kohtaamisen eväitä tulisi varmaan antaa enemmän. Nuorille opettajille olisi tärkeää laittaa kokenut, hyvä opettaja työpariksi. Siitä kaikki hyötyvät.


Yliopistojärjestelmän itsenäisyyteen viitatessaan Luukkainen jättää ajatuksen hieman puolitiehen, asemastaan johtuen varmaankin. Ajatusta voisi jatkaa vaihtamalla vain yhden sanan: Koulujärjestelmä on sellainen, että jokainen saa tehdä, mitä haluaa. -Olen aika monta kertaa todennut että tämä itsenäisyys on saavutettu, hieno etu, josta voi  tulla rasite koulun kehittämiselle. Todetaan se nyt taas.
Suuri pedagoginen  vapaus on johtanut myös siihen, että opettajayhteisöä on vaikea johtaa. Yhteisistä linjoista on toisinaan hankala sopia, jos jokainen opettaja arvio kohdallaan, mikä sopii ja mikä ei. Opettaminen ja erityisesti kasvattaminen ovat tulleet monimutkaisiksi ja haastaviksi, hyvää, yhteistä osaamista vaativiksi toiminnoiksi.


Opettajat tarvitsevat  koulutukseensa enemmän käytännön osaamista, siltä näyttää. Kyseessä on arvoristiriita, mikäli yliopistolla katsotaan, että teoria on arvokkaampaa  kuin käytäntö. Voi olla että kyseessä on myös taloudellinen ristiriita. Teoriaa lienee halvempi opettaa.


Mikäli koulutus ei uudistu ajan haasteisiin vastaavaksi, voivat kouluyhteisöt tehdä omilla päätöksillään paljonkin. Vahva, yhteisöllinen vertaisverkko ja toiminnan jatkuva arviointi korjausliikkeineen voi polkaista kouluyhteisön oppivan organisaation tielle.

lauantai 28. kesäkuuta 2014

Toisenlainen tukitoiminta



Edellinen blokkaus käsitteli hienoista epäilystäni siitä, että oppivelvollisuusiän nostaminen vuodella olisi tuloksellinen nuorten syrjäytymisen ehkäisykeino. Eipä mennyt montaa päivää kun mm. Hesari julkaisi uutisen  Helsingin diakonissalaitoksen Vamos-ohjelman vaikutuksen kyselytutkimuksesta. Kyselyyn vastasi 120 ohjelmassa olevaa 16-30 vuotiasta nuorta.




Lainaan muutamaa kohtaa:




- Vamoksen työntekijöiden havaintojen mukaan merkittävä osa peruskoulun suorittaneista Vamos-nuorista on saanut peruskoulun päättötodistuksen erityisesti toisen asteen opintojen ja työelämän näkökulmasta puutteellisilla taidoilla.

Pelkästään opiskelupaikan löytyminen ei täten ole riittävä ratkaisu heidän koulutuksellisiin puutteisiinsa. Monen toimintakyky tarvitsee merkittävää vahvistumista, jotta kestävä kiinnittyminen opiskeluun onnistuisi.
 
Kiinnostavaa luettavaa. Äkkiä lukemalla tästä voisi ajatella, että oppivelvollisuuden lisävuosi voisi olla hyvä ratkaisu sille, että armovitosilla ei enää laiteta oppilaita kouluista maailmalle, liian heikoin eväin. Mutta tuo kohta ... erityisesti toisen asteen ja työelämän näkökulmasta puutteellisilla taidoilla.
Peruskouluun tarvitaan myös asennemuutosta ja pedagogisia uudistuksia. Jos mahdollinen lisävuosi käytettäisiin entisten opintojen kertaamiseen, entisellä tavalla, niin lopputulos lienee sama?



- Jokainen nuori saa oman työntekijän, jonka keskeinen työtehtävä on nuoreen tutustuminen. Luottamuksen rakentumiseen on käytettävä aikaa ja toiminnan rakenteiden on tehtävä
se mahdolliseksi.


Vamoksen työntekijät kokevat, että Vamoksen vaikuttavuus perustuu työotteeseen, joustaviin siirtymiin Vamos-palvelujen välillä sekä toimiviin yhteistyöverkostoihin.

Nuoriin onnistutaan luomaan luottamuksellinen ja vuorovaikutuksellinen suhde, joka valtaasetelman sijaan nojaa nuoren vapaaehtoisuuteen.


Vamoksen työntekijät etsivät yhdessä nuorten kanssa heille sopivia palveluja ja varmistavat että nuoret niitä käyttävät ja niistä hyötyvät. Tutkimukset ovat osoittaneet, että auttamispalveluissa kohtaamisen tapa on menetelmiäkin tärkeämpää. Vamoksen nuoret ovat ovat heitä haastateltaessa kertoneet, että välitetyksi tulemisen tunne on ollut avainasemassa luottamuksen rakentumisessa ja positiivisen muutoksen käynnistymisessä.









Pitkähkö lainaus, mutta riemukasta luettavaa! Puhutaan luottamussuhteen rakentamisesta ja nuoren elämismaailman tuntemista.  Jokainen saa oman työtekijän. Valta-aseman sijaan vapaaehtoisuus. Varmistetaan palveluiden käyttö ja hyödyllisyys. Toiminnan rakenteiden on tehtävä asiat mahdolliseksi. -Olen niiin samaa mieltä.Tämä on mahdollista vain henkilökohtaisella tavalla ja siinä on haastetta.


Aivan samoin ei välttämättä voida toimia koulun keinoin, ymmärrän. Olkoon tämä esimerkki siitä miten syrjäytymistä voidaan torjua personoimalla palveluja. Jokaisella on omat esteensä unelmiensa toetutumiselle. On luotava uskoa ja autettava rinnalla. Samoja periaatteita voidaan kuitenkin koulussakin noudattaa ja usein yritys onkin hyvä.

 Kohtaamisen tapa on tärkeintä, se on oikeastaan lohdullinen asia muistaa taloudellisesti tiukkana aikana. Kyse on asiasta joka ei nimittäin maksa mitään.


keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Oppivelvollisuuden pidentäminen tukitoimena

Viime aikoina on taas ollut puhetta oppivelvollisuuden pidentämisestä. Asiaa voi tarkastella monelta kannalta.


Erään näkökulman esitti eilen Hesarin mielipidepalstalla Kimmo Vepsä, rehtori ja valtuuston puheenjohtaja Ulvilasta. (On muuten aika yleinen yhdistelmä Suomessa, ja siitä ollaan montaa mieltä. No minusta valtuustossa voi olla myös kokemusasiantuntijoita ja muutenkin osaavia.. )
Olin ainakin osittain samaa mieltä, nimittäin siinä, että oppivelvollisuutta nostamalla ei saavuteta kovin tehokkaasti sitä tavoitetta, että kaikki saisivat päästötodistuksen ja jatko-opiskelupaikan.


Tilastoista ei varmaan näy ketkä ilman jatko-opiskelupaikkaa olevat ovat syrjäytyviä ja ketkä vain oman tien kulkijoita. Mutta tärkeää on huomata, kuten Vepsä kirjoitti, että yhteen, ylimääräiseen vuoteen satsaaminen ei välttämättä enää auta, jos vaikeudet ovat kasaantuneet vuosia. Varhainen puuttuminen on ilmeisesti paras keino muuttaa polun suuntaa. Kaikkien kohdalla se ei koskaan edes onnistu. Koulun tukitoimilla on jo muutenkin tehokkuusongelma. Monet, jotka ovat saaneet vuosia moniammatillista tukea, toteuttavat huonoa ennustetta. Monesti näyttää jopa siltä, että koulun tukitoimintaverkostoon juuttuminen on syrjäytymisen alkua. Miten oppivelvollisuuden nostaminen poistaa nämä haasteet? Kymppiluokkia kokeiltiin aika monta vuotta, mutta ne lopetettiin. En ihan tiedä mistä syystä. Voi olla että ne olivat hyvä säästökohde, mutta miten oli tulosten laita?
 Muistan kuinka eräs oppilaani kerran sanoi: "Ei kai mun enää tarvitse mennä kuraattorille? Eiks mulla ole mennyt ihan hyvin?" Tajusin silloin että kyseisellä oppilaalla oli ihan oikea käsitys tilanteestaan. Hän ei halunnut leimautua ryhmässään ja koki selviävänsä jo itse. Tukitoimethan ovat onnistuneet kun käyvät tarpeettomiksi. Varmaan oppivelvollisuusiän nostamisella on myös selkeä erotteleva vaikutus oppilaisiin.


Hiukan poliittisväritteistä sosiaali-ideologiaa:
Vepsän kirjoituksessa saattoi kotien vastuun korostaminen vaikuttaa hiukan kokoomuslaiselta uskomukselta ihmisten omatoimiseen selviytymiseen, mutta asiassa on paljon totta, kun on kyse lasten kasvun tukemisesta. Koulujen tukitoimet, oppilashuolto, rakentuu toisaalta eräällä tavalla (sanoisinko)sosiaalidemokraattiseen erheeseen, että ihmisiä (tässä tapauksessa lapsia) voidaan auttaa tehokkaasti perheyksikön ulkopuolelta. Siltä ainakin vaikuttaa käytännössä. Kun oppilas näyttää putoavan koulusta, hänellä ei ole yleensä itse aiheutettua ongelmaa, vaan kotien tuki on ratkaisevan tärkeää. Ei auta että kymmenen ammatti-ihmistä istuu koulussa kokouksessa seuraamassa oppilaan huonoa koulumenestystä vuodesta toiseen. Koulu ei kuitenkaan voi, varsinkaan aineopettajajärjestelmässä järjestää oppilaalle pysyvää lähitukea, se pitäisi silloin löytyä  kodista.


Ihan oma lukunsa on että koulu näyttää olevan vääränlainen näille koulupudokkaille, yleensä pojille.
Kun lasta ja nuorta ei saada useiden vuosien yrittämisen jälkeen kiinnostumaan oppimisesta ja omien vahvuuksien löytämisestä, on ongelma myös pedagoginen, ei vain sosiaalinen tai psykologinen. Voitaisiinko oppilashuollossa keskustella myös siitä millaista pedagogiaa vaikeuksissa oleva oppilas tarvitsisi innostuakseen oppimisesta? Ehkäpä jossain jo tehdäänkin niin.


En mitenkään vastusta tukitoimia, aloitinhan itsekin aikoinaan eritysopettajana. On vain tarkasti mietittävä ja seurattava vähenevien resurssien aikana mitä satsauksella saadaan.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Suomen sata uutta mahdollisuutta

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta on varmasti hieno näköalapaikka. Sen julkaisu 6/2013 on nimeltään otsikkoni mukaisesti Suomen sata uutta mahdollisuutta- radikaalit teknologiset ratkaisut. (linkki). Törmäsin tähän julkaisuun lukiessani miestenlehteä, nimittäin Tekniikan maailmaa. On tärkeää huomata, että teknologia muuttaa muutakin kuin materiaa.


Artikkelissaan tunnustettu tiedetoimittaja Erkki Kauhanen nostaa esiin  julkaisun läpikäyvän toteamuksen että teknologiat muuttuvat todeksi vain sosiaalisten innovaatioiden kanssa. Tarkoittaa siis sitä, miten teknologioita otetaan yhteisöissä käyttöön, niin että toiminta muuttuu. Kauhanen väittää että Suomessa juuri tämä on mennyt pahiten pieleen. It- kehittäjämaana emme ole itse saavuttaneet teknologian yhteiskuntaa muuttavaa merkitystä riittävästi. Kauhanen toteaa että pahiten on epäonnistunut koululaitos:
"Varsinkin koululaitos osoittautui niin kankeaksi, että siellä vasta nyt alkaa näkyä vakavampia merkkejä heräämisestä tietotekniikan olemassaoloon."


Ehkäpä nyt olisi aika olla hereillä. Miten koulun toimintakulttuuriin vaikuttavat vaikkapa nämä julkaisun luettelemat nousevat ilmiöt:


- Etäläsnäolo ja työkalujen kauko-ohjaus
- Oppimisen ja opastuksen yksilöllistyminen
- Tietoisuutta toimintaympäristöstä lisäävät välineet
- Tilojen ja rakenteiden toiminnallistuminen
- Itseorganisoituvat yhteisölliset toimintatavat
- Identiteettien ja sosiaalisten rakenteiden virtualisoituminen
- ...


Nämä kaikki asiat/ilmiöt ovat jo olemassa, ja tulevat voimistumaan yllättävän nopeasti.  Nähdäänkö ne koulussa torjuttavana uhkana vai mahdollisuutena uudistua ja uudistaa? Siinäpä sopivaa mietittävää vaikkapa riippukeinuun. Lataa luettavaksi! Opettaminen on tulevaisuuteen kurkottavaa työtä.

lauantai 24. toukokuuta 2014

Pedagoginen viihtyminen

Viime päivät ovat kuluneet kirjamme viimeistelyssä.  Lisäksi olen poiminut opettajan työstä rusinoita pullasta talkootöissä, kun olen melonut ja retkeillyt jo monen luokan kanssa ja ensi viikolla vielä kolme päivää.

Mutta siis asiaan. Varmaan sopii jo julkaista hiukan varjeltu termimme pedagoginen viihtyminen, jota uudessa kirjassa lanseeraamme. Liisa ja minä saatoimme keksiä tuon termin, kun  mietittiin noin vuosi sitten, että olisiko oppilaiden  motivaatiokysymyksestä vielä kirjan aiheeksi meille.

Ja olihan siitä. Mainostan hiukan tässä syksyn  uutuuttamme Rakenna oppiva ryhmä- pedagogisen viihtymisen käsikirja. Kirjan nimen alku on kustantajan ja loppu meidän keksintöä, siis yhteistyötä.
Tarkoitus oli keksiä sellainen termi, joka siirtää oppimisen mielekkyydestä huolehtimisen opettajan ammattiosaamisen vastuualueeksi. Se ei tarkoita, että opettaja on viihdyttäjä, vaan että hän luo oppimistilanteen, jossa parhaimmillaan oppilaat eivät millään malta lopettaa oppimista. Ehkä ei ihan joka tunti, mutta aika usein kumminkin. Lähestymme kiinnostavaa, merkityksellistä ja palkitsevaa oppimista emootioiden huomioimisen  ja ryhmään rakennetun vuorovaikutuksen kautta. Pedagoginen viihtyminen rakentuu mallissamme kolmen peruskiven varaan. Niiden keskinäinen järjestys on myös merkityksellinen.

1. Turvallisuus. Kun oppiminen(kin) on emotionaalinen tapahtuma, on turvallisuuden tunne tärkeintä, jotta ihminen (varsinkin lapsi tai nuori) voi yleensä keskittyä oppimiseen.
2. Uteliaisuus. Kun oppiminen on usein pitkäjänteisyyttä vaativaa, pitää luontainen uteliaisuutemme motivaatiota yllä. Motivoituneena jaksaa. Koulussa tulee ruokkia luontaista uteliaiasuuttamme.
3. Hyvä vuorovaikutus. Ihminen oppii parhaiten vuorovaikutuksessa. Kaksi on viisampia kuin yksi. Yhdessä oppiminen vähentää virheiden pelkoa. Yhdessä toimimalla oppii myös tuntemaan oman vahvuutensa, luonnollisen ryhmäroolin, jossa on mukava toimia.

Juuri kun teimme viimeisiä korjauksia, löysin tänään vielä lähteeksi professori  Lea Pulkkiselta maukkaan lausunnon koulun rakenteesta YLE uutisten arkistosta. Ajatukset liittyvät pedagogiseen viihtymiseen yleisesti. Jaan sen:

Koululaitos ei Pulkkisen mielestä kaipaa lisää kuraattoreita ja psykologeja vaan paremman opetussuunnitelman. Pulkkisen mukaan nykyisessä koulussa lapset eivät löydä omia vahvuuksiaan: liian moni joutuu kokemaan epäonnistumista ja jää syrjään.
- Nykyinen kilpailu kaikenlaisista suorituksista johtaa siihen, että häviäminen kasautuu, kun keskitytään älyllisiin toimintoihin.

"Pitkäaikaisia oppilas-opettajasuhteita ei ole"
Pulkkinen haluaa kouluihin enemmän mielikuvitusta ja yhteisöllistä toimintaa, johon monipuolinen taideaineiden opetus antaisi mahdollisuuden. Kun valmistetaan näytelmä, lauletaan kuorossa ja tehdään isoja kuvataiteellisia projekteja, jokainen löytää kokonaisuudessa oman paikkansa.

- Tämän tapainen yhteisöllisyys on onnistuttu erittäin hyvin tuhoamaan kaikenlaisilla ratkaisuilla: suurilla yläasteilla, joissa lapset katoavat massaan, kurssimuotoisella opiskelulla ja opettajan työn pilkkomisella pelkästään oppitunneiksi. Kokonaisvastuut yhteisöstä, pitkäaikaiset opettaja-oppilassuhteet ovat mennyttä päivää, Pulkkinen huomauttaa.

Pulkkinen näkee suomalaisen koulun muuttuneen tuloskeskeiseksi ja materialistiseksi, koska sitä on kehitetty opettajien, ei oppilaiden näkökulmasta. Esimerkiksi sopii koulupäivän rakenne.
- Kenen näkökulmasta sitä on nykyiseen suuntaan viety? Mitä se olisi, jos lähdettäisiin oppilaiden hyvinvoinnista ja oppilaiden kehityksellisistä näkökohdista, Pulkkinen kysyy.

Havainto siitä, että opettajan työ pilkkoutuu oppitunteihin johtaa ajatukset siihen, että samalla varmaan oppilaiden päiväkin pilkkoutuu.Onko se tarpeen?  Kun vuosikymmeniä syvällisesti lasten ja nuorten maailmaa tutkinut tutkija pudottelee tällaista, niin voiko sen vain ohittaa? Koulussahan pitää  ymmärtää lasten ja nuorten tarpeita.

Kirjamme ei nyt ihan vain kerro tästä, mutta lainaus kuvaa tavoitettamme olla mukana lapsilähtöisen ja entistäkin paremman koulun ainesten kerääjinä.

tiistai 13. toukokuuta 2014

Kouluissa on vääränlaisia poikia?

Olipa hyvä kirjoitus! Nimittäin uuden Tiede-lehden pääkirjoituksessa Jukka Ruukki kirjoittaa otsikolla "Poikien puolesta" tärkeää asiaa. Koulumenestysmittareilla nimittäin "tytöt pyyhkivät pojilla lattiaa".


Sukupuolierot ovat Suomessa muita länsimaita selvemmät. Ero ei ole supistunut yrityksistä huolimatta, vaan päinvastoin kasvaa. Erittäin sattuvasti Jukka Ruukki huomioi ajatuserheen aiheen ympärillä käydyssä keskustelussa. Usein syyksi poikien heikompaan menestykseen mainitaan heikko motivaatio ja kouluvastainen asenne. Kyseessä ei liene syy vaan seuraus. Siksi Ruukki kysyy: Entä jos pulma ei olekaan poikien vaan koulun asenteessa? Voin yhtyä kysymykseen. Koulu ei voi muuttaa poikien asenteita ja motivaatiota ellei koulussa opetus muutu. Yksinkertaista vai?


Lähes kaikki koulusta ja koulutuksesta syrjäytyvät ovat meillä poikia. Onko se poikien vika?
Tähän liittyy asia, jolle voidaan tehdä ilmaiseksi paljon. Tutkimuksissa löytyy kouluun vääränlainen poikatyyppi. Ujo poika pärjää koulussa heikoiten. Onko vieläkin niin, että kulttuurissamme odotetaan varsinkin pojilta ulospäin suuntautumista, "reippautta"?  Opettajat eivät varmaankaan anna  tietoisesti  ujoille pojalle huonompia numeroita kuin muille, vaan he tekevät sen tiedostamatta. Tällöin he vain ovat omaksuneet kulttuurissamme vahvasti vaikuttavan piiloarvon poikien oikeanlaatuisuudesta ja rankaisevat vääränlaisia poikia. Tämän piilossa olevan arvon voi opettaja romuttaa, kunhan sen ensin havaitsee. Ei ole ollenkaan huono asia jos opettajayhteisö yhdessä käsittelee näitäkin  asioita arviointikokouksissaan tai kun muuten linjataa koulun kasvatus- ja arviointiperustaa.


Arviointi ei ole koskaan täysin oikeaa. Monet ulkopuoliset seikat vaikuttavat arviointiin. Opettajien on tärkeä tiedostaa arviointinsa perusteita mahdollisimman tarkasti. On vaikea hyväksyä, että arviointi ei koskaan perustu vain neutraaliin havainnointiin, mutta sellainen ihminen on. Loogista ajattelua emme harrasta edes silloin kun niin luulemme.


Koulun arviointi ja varsinkin arvosanat (jotka eivät voi kertoa kovin monipuolisesti arvioitavasta) vaikuttavat koululaisten eli tyttöjen ja poikien elämään paljon. Varmasti on kaikkien etu että sukupuoli tai temperamentti ei vaikuta negatiivisesti yksilöiden tulevaisuuden mahdollisuuksiin.
Kun sukupuoli ja temperamentti ovat pysyviä (ainakin periaatteessa) niin miten koulu voisi muuttua ja olla entistä sopivampi useimmille oppijoilleen? Jos koulu nyt ei heti muutukaan, niin jokainen opettaja voi tutkistella omaa arviointiaan ja siihen liittyviä, usein vaikeasti havaittavia arvoja.









Tieto lisää tässäkin tuskaa. Arviointi on se toinen asia jota en ole jäänyt opettajan työstä kaipaamaan...

torstai 1. toukokuuta 2014

Onko koolla väliä?

Nimittäin luokkien tai opetusryhmien koolla.


Asia nousi mietittäväkseni ainakin kahden uutisen kautta. OAJ julkaisi Työolobarometrin 2014. Siinä oli kartoitettu opettajaa stressaavia tekijöitä, joista vaikeat kohtaamiset oppilaiden tai vanhempien kanssa ovat varmaan yleisimpiä. Yhtenä tilanteen parannuskeinona esitettiin julkisuudessa pienempiä ryhmäkokoja.
Opetusministeri Krista Kiuru olikin jo esittänyt, että lainsäädännöllä tulisi paremmin ohjata ryhmäkokoja kouluissa. Varmasti kannatettavaa.


Jossain haastattelussa kuulin myös, että ryhmäkoot ovat kasvaneet. Kun muistini on pitkä, niin muistan että ne ovat pitkällä tähtäimellä paljonkin pienentyneet. Lapsuudessani joskus 50-60-lukujen vaihteessa oli Kaisaniemen kansakoulussa kolmannella luokallani 38 poikaa ! Kukahan ottaisi nyt sellaisen luokan? No, muistikuvani luokassa viihtymisestä ei ole kovin häävi, opettaja piti kovaa kuria ja tunnit olivat minusta aika ikäviä. Koulunpito perustui siihen, että opettaja piti ryhmää otteessaan. Järjestys säilyi vaikka opetusmenetelmät olivat hyvin vähän yksilöitä huomioivia.
Nyt näyttää kynnykseksi nousevan jos kunnassa kirjataan tavoitteeksi ryhmän keskikoon kasvattamisen 21:stä 23:een. Maailma on toki muuttunut paljonkin, mutta mistä ilmiö kertoo noin pedagogisessa ja yhteisöllisessä mielessä?


Kasvatus tukee nykyään voimakkaasti yksilöiden oikeutta kasvaa omalla tavallaan sekä valinnan vapautta. Sehän ei ole sinänsä paha asia, mutta tarvitaan myös yhteisötaitoja yhä enemmän.Nykyisen diginatiivit ovat tottuneet määrittelemään ihan itse oman kiinnostuksen kohteensa ja he myös ottavat selvää itse asioista, joita katsovat tarvitsevansa. Koulun oppimisympäristö- ja menetelmät eivät ole kiinnostavia. Kun näin nyt on, ei oppijoita voi kuitenkaan vaihtaa niihin vanhoihin. Koulussa ollaan yhteisössä ja siellä voi myös yhteisötaitoja harjoitella.


Koulussa ollaan kumminkin  myös syyllistytty yksilöllisen pedagogian edistämiseen. Näyttää siltä että koulu yhteisönä ja opettajat varsinkin kokevat helposti opettavansa  ensi sijassa yksilöitä ryhmässään. Kun opettaja tekee yleensä yksin työtä, on hänen näkökulmansa se että hän kohtaa oppilaita, kutakin erikseen. Oppilaan kannalta ei ole näin. Hän kuuluu ryhmäänsä, jossa kulkevat mukana hänen ystävänsä sekä nekin joiden kanssa voi olla hankauksia. Oppilaalla on aina sosiaalinen näyttämönsä mukana tunnilla, opettajalla ehkä välitunnilla  opettajanhuoneessa on kavereita, mutta ei edes välttämättä. Ero on siis siinä, että oppilas ei ole yksin oppimistilanteessa, vaikka opettaja opettaessaan onkin. Oppilaaseen  vaikuttaa voimakkaasti koko ryhmä ja se mikä on ryhmän tila. Yksittäisen oppilaan motivaatioon ja minäkäsitykseen vaikuttaa hyvinkin paljon se, millainen asema oppilaalla on ryhmässään. Opettajan on todella vaikeaa motivoida jokaista oppijaryhmänsä jäsentä erikseen hyvään oppimistilaan, mutta ryhmään voi sen sijaan vaikuttaa hyvinkin paljon.


Väitän, että juuri tämä yksilöllisen pedagogian valta-asema johtaa jatkuviin vaatimuksiin ryhmien pienentämisestä. Pahimmillaan ajaudutaan näkyyn siitä että jokaisella pitää olla oma opettaja, ainakin jos on vähänkin ongelmia. Tarvitaan yhteisöllistä pedagogiaa. Mikäli ryhmä saadaan ohjattua oppivaksi ryhmäksi, ei ryhmän koko ole tärkein oppimista estävä tai edistävä tekijä. Itselläni on pitkällä opettajan uralla ollut pienin luokka 19 ja suurin 31. Ei voi sanoa että pienempi luokka oli automaattisesti helpompi ohjattava.
 Ryhmien ohjaaminen ja ryhmädynamiikan tunteminen ei ole kuulunut opettajien koulutukseen, harmi kyllä. Olisi jo aika muuttaa asiaa. Ilman tietoa ei voi hallita työkaluja.


Selvennykseksi totean että kyllä, mielestäni opetusryhmän ihannekoko on noin 20, riippuen ryhmän koostumuksesta ja siitä missä vaiheessa ryhmän ohjaamisessa ollaan. Olen vain sitä mieltä, että mikäli pedagoginen painopiste opettajien toiminnassa siirtyisi enemmän yksilöiden opettamisesta ryhmien ohjaamiseen, niin monia ongelmia voidaan ratkoa muutenkin kuin uskomalla ryhmän pienentämisen tehoon tai ulkoistamalla vaikea oppilas erityisopetukseen (jolle siis kaikki kunnia sinänsä).

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Tärkein taito ja miten sen voi oppia

Perusopetuksen tärkein tehtävä on kasvattaa ja opettaa lapset yhteiskunnan aktiivisiksi jäseniksi. Se on varmaan myös vanhempien ja kaikkien kasvattajien päämäärä.


Mitä pitää osata, jotta tämä tavoite täyttyy? Ehkäpä tärkein  asia on vastuun ottamisen taito. Myönteisesti ympäristöönsä vaikuttava ihminen ottaa vastuun omista teoistaan ja kantaa osaltaan vastuuta myös muista.


Hesarissa oli 18.4. koko sivun juttu vanhasta oivalluksesta: "Tomaatintaimenet opettavat vastuuta" oli jutun nimi. Siinä kerrottiin jyväskyläläisen Mankolan koulun pedagogiasta, jossa oppilaat hoitivat kasvihuonetta, puutarhaa ja mehiläispesiä. Tätä voisi kutsua myös työpedagogiaksi, jolla on pitkät jo hiukan unohtuneet (?) perinteet. Tomaatintaimi todellakin opettaa vastuuta. Jos sitä ei hoida, se kuolee. Palaute on selkeä.


Voi olla että asioiden oppiminen tekemisen kautta on unohtunut, kun suurin osa koululaisista viettää nykyään välituntinsa asvaltilla, eikä opettajatkaan ehkä osaa käytännön taitoja. Kannatan tekemisen kautta oppimista. Siitä tulee vahva kokonaiselämys ja myös havaintoja, joista voi rakentaa mieleenpainuvasti ja kiinnostavasti teoreettista osaamista. Miksi ihmeessä kouluun onkin iskostunut luentomainen työtapa?


Mutta asia, se vastuun ottamisen taito. Se on yhteisötaidoista tärkein, jota ilman on tosi vaikeaa tehdä yhteistyötä tai saada lähiverkoston tukea.


Miten vastuunkantoa voi oppia? Harjoittelemalla.
Miten vastuuta voi harjoitella? Kun annetaan vastuuta.


Joskus tuntuu, että tämän ajan lapset suorastaan janoavat mahdollisuuksia saada ja ottaa vastuuta. Vastuuta voi kantaa vaikkapa pikkuveljestä tai kotitöistä, mutta monilla ei ole kumpaankaan ehkä mahdollisuuksia. Koulussa tarvitaan tästäkin syystä yksilöllisen pedagogian tilalle yhteisöllistä pedagogiaa. Tällöin opiskellaan yhdessä, vastataan omasta osuudesta muille, autetaan nuorempia, hoidetaan jokin vastuutehtävä ja niin edespäin. Mahdollisuuksia on paljon, mikäli otetaan vastuun jakaminen arvoksi toimintakulttuuriin ja sovitaan toiminnasta.


Itselleni ovat retkien ja leirikoulujen lähes parasta antia olleet vastuun antamisen mahdollisuus, turvallisesti. Mutta koulun arjessakin voidaan harjoitella vastuun kantoa. Siihen kuuluu, etenkin lapsilla ja nuorilla se, että saa epäonnistua-ja yrittää uudestaan.


Paljon on saavutettu jos koululainen toimii itseohjautuvasti, ottaa vastuun koulunkäynnistään, eikä tee sitä vanhempien tai opettajien takia.

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Mikä ihmeen uusi oppiminen?


Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta julkaisi viime vuonna hyvän jutun: UUSI OPPIMINEN (lue linkistä koko julkaisu)

Varmaan moni ajattelee: Mitä ihmettä? Eikö se vanha hyvä oppiminen enää kelpaa? Vaikka sitä on jo satoja vuosia kehitetty hyväksi.

No, ei minusta oikein kelpaa. Perusteluiksi otan kolme kovaa muuttujaa: 



1. Tieto on muuttunut

Tieto on nykyisin hajautunut. Ei ole enää mahdollista elättää renessassineron ihannetta, jonka mukaan yksilö saattoi tietää lähes kaiken oleellisen. Kukaan ei voi yksin hallita eksponentiaalisesti lisääntyvää informaatiota, saati kyetä arvioimaan sen laatua. Opettaja tai koulukirja ei ole koululaiselle enää ainoa tai paras (saati kiinnostavin) tietolähde. Tieto on paitsi hajautunut, myös kaikkien helposti saatavilla. Kouluun ei tarvitse tulla oppiakseen. Oppilaat tietävät tämän.



2. Oppiminen on muuttunut

Opettaja opettaa ryhmää (vaikka ei sitä aina tiedosta), mutta oppilaat oppivat yksilöinä. Jokainen tuo oppimistilanteeseen kokemuksensa, tavoitteensa ja merkityksensä. Oppimistuloksissa oppilaat vertautuvat kuitenkin ryhmätovereihinsa. Tämä ei ole reilua ja oppilaat tietävät tämänkin.

Oppimisen tutkiminen on tuottanut viime aikoina paljon hyödyllistä tietoa. Ymmärrämme yhä paremmin, että hyvä oppiminen on ryhmän prosessi. Tarvitsemme yhteisöllistä pedagogiaa, jossa opitaan yhdessä muiden kanssa. Hajautettu tieto luo myös tarpeen koota, tuottaa ja arvioida tietoa yhdessä. Tiedämme nykyään senkin, että ihminen saa tyydytystä ollessaan vuorovaikutuksessa ja kokee merkitystä vuorovaikutuksen kautta.

Myös osaaminen on yhä enemmän vuorovaikutuksellista. Osaaminen tulee näkyväksi yhdessä muiden kanssa toimittaessa. Tiedon hajautumisenkin takia osaamista ja oppimista saavutetaan parhaiten yhdistämällä ryhmän osien summa. Oppilaamme tunnistavat nämäkin ilmiöt yhä selvemmin, eivätkä koe innostavana sitä, että koulussa kuitenkin usein estetään tai hillitään vuorovaikutusta.



3. Oppija valitsee mitä haluaa oppia

Professori Jarkko Hautamäki on tulkinnut muun muassa PISA12-tuloksia. Hän toteaa, että koululaisten oppimistulokset sekä asenteet ovat laskeneet kaikissa ryhmissä ja kaikkialla Suomessa. Hänen tulkintansa on, että muutos tulee koulun ulkopuolelta. Edellä mainitut tekijät kuvaavatkin syitä, miksi koululaisemme eivät enää suostu opiskelemaan itselleen perustelemattomia asioita. Koululaisemme ovat yhä yksilöllisempiä, myös oppijoina. He valitsevat yhä aikaisemmin sen, mistä ovat kiinnostuneet ja mitä haluavat oppia. Ilmiö tulee varmaankin vahvistumaan, jopa nopeasti.

Millainen on koulu jossa oppimisen merkityksellisyyden määrittelee itse itselleen kukin yksilöllinen oppija? Millainen on opettajan rooli tässä tilanteessa? Miten opettajat voivat siirtyä elämänpiirissään siihen tulevaisuuteen, jota oppilaamme jo elävät? Varsinkin nämä muutokset asettavat koululle lähes mahdottoman tehtävän, mutta luovat samalla kiinnostavan haasteen.




 Uusi oppiminen. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 8/2013.


ps. Kiitos Mikolle tämän jutun siemenistä