sunnuntai 27. joulukuuta 2020

Suhtautuminen on osaamista tärkeämpää

 Joulun alla Opettaja- lehdessä 22/2020 oli visio, josta pidin. Kestävyystutkija Arto O. Salonen tarjosi ajateltavaa koulutusmaailmaan:

" Meillä on kovin kompetenssikeskeinen koulutusjärjestelmä. Mutta mitä sanot, jos väitän, että osaamisperustaiset opetussuunnitelmat edustavat mennyttä maailmaa? Ja, että suhtautumisperustaiset opetussuunnitelmat ovat tulevaisuuden juttu?"

On aina virkistävää, kun ajatellaan perinteisistä asoista uudelta kantilta. Varsinkin, kun ainakin minun on varsin helppo ymmärtää tuo väite oikean suuntaiseksi. Suhtautuminen saattaa olla osaltaan sosiaalisen pääoman sisältöä, jos niin halutaan. Ja sehän mainitaan jo opetussuunnitelman toiseksi tärkeäksi tavoitteeksi. 

Me ihmiset rakennamme yhteiskuntaa yhdessä. Yhä tärkeämpää on osata siirtyä alalta toiselle ja liittyä rakentavasti uusiin yhteisöihin. Suhtautumisella levitämme ympärillemme joko myönteistä tai kielteistä ilmapiiriä. Ja lisäksi: " Kun suhtautuminen on kunnossa, tarvittavaa osaamista on helppo kartuttaa.

Suhtautuminen, olla suhteessa muihin ja itseensäkin, on asia jota voi harjoitella. Se syntyy vuorovaikutuksessa toisiin. Käsitän että suhtautuminen on myös vuorovaikutustaito (ehkä myös tunnetaito), jota koulussa voi harjoittaa yhteisöllisen pedagogian avulla. Se on opetusjärjestely, jossa turvallisesti voi peilata itseään suhteessa muihin, kun pyrkii olemaan ryhmässään rakentavasti mukana.

Joulutauon aikana onkin hyvä hetki tarkkailla omaa suhtautumistaan, työhönsä, itseensä, yhteisöihinsä.
Tuonko hyvää ilmapiiriä vai olenko heikentämässä omalla suhtautumisella keskinäistä innostusta ja luottamusta, ehkä omaakin hyvinvointia? 

Salonen kehoittaa keskittymään omiin vahvuuksiin sillä: ".. vahvuuksiin keskittymällä saamme esiin sitä ylväyttä, jota jokaisessa ihmisessä on."  Kyllä vain, tuohan on jokaisen kasvattajan, opettajan tehtävä, saada esiin oppilaistaan heidän vahvuutensa, ja opettaa heitä käyttämään niitä. Siinä hommassa omat vahvuudet ovat paras apu.




maanantai 14. joulukuuta 2020

Juhalla on asiaa - varsinkin joulun alla

Professori, filosofi, tietokirjailija ja työelämätutkija Juha T. Hakala on eräs lemppareitani. Taas siksi, että minäkin olen vahvistuserheen vainoama...Mutta kun Juhan ajatukset sopivat minulle ja tuntuvat erittäin järkeviltä, etenkin opettajille ja varsinkin joulun alla.

Juha on puhunut ja kirjoittanut paljon siitä, miten täydellisyyteen pyrkiminen ja omilla epämukavuustasoilla puskeminen aiheuttaa väsymystä, johtaa huonoon tulokseen. Meillä on paljon huonoja sanontoja joista vaikkapa "Kärsi, kärsi, kauneimman kruunun saat" on hyvä esimerkki. Jos työstä tulee kärsimystä, selviytymiskamppailua, ei se johda mihinkään hyvään. Juhan viesti sopii oikein hyvin opetusalalle. Pitkällä opettajaurallani olen kyllä nähnyt millaisin eväin väsymisuhka on suurin. Liian ahkerat, itseltään täydellisyyttä vaativat eivät tahdo aina jaksaa. Ja opettajissa heitä on paljon. Siunattu laiskuus olisi opettajan hyvä ominaisuus, monestakin syystä. Kun ei itse tee kaikkea, jää oppijoille enemmän tilaa toimia, nimittäin.

Juhan viisi vinkkiä opettajille:

1. Luota persoonaasi
2. Priorisoi työtehtäväsi
3. Laske rimaa, onnistut useammin
4.Hellitä stressiä
5. Keskity perustehtävääsi

(Lähde oaj.fi uutiset 24.9.2018)  (linkki)

Näistä vinkeistä itselle olivat luontaisia 3,5 ja 2, tässä järjesteyksessä. Kun aloitin työni silloisessa tarkkailuluokassa, huomasin että tavoitteeni onnistuneelle päivälle oli aivan liian korkea. Niinpä ajattelin, että jos näen kaikki oppillani ensimmäisellä tunnilla, niin päivä on ollut ihan hyvä. Siitä sitten edettiin. 
Opetussuunnitelma kannattaa lukea. Siihen on aina liittynyt vääriä käsityksia jotenkin työtä raskauttavana asiakirjana. Asia on päinvastoin. Jos malttaa lukea ja laittaa muistiin, mitä pitää opettaa, niin lista on usein hämmästyttävän lyhyt.
Koulussa on myös monenlaisia, yllättäviä ja päällekkäisiä tehtäviä, joihin kaikkeen ei vaan ehdi mukaan. Hyvin toimi itsellä kategorinen lista päivän töistä: Tee tänään, tee pian ja voi lykätä. Viimeisen kategorian hommat jäivät usein tekemättä kokonaan, ilman että kukaan siitä kärsi...
Opettaja on esimerkki. Oman persoonan kehittäminen on elinikäinen haaste, mutta ammattikasvattajalle iso vastuu. Siihen tehtävään voi suhtautua vain nöyryydellä ja edetä hitaasti.

Täksi jouluksi Juha T Hakala tuotti taas uuden kirjan, omasta aiheestaan.

Juha on huolissaan nuorista ja työelämän aikuisista. Miten voitaisiin saada aikaan hyviä tuloksia työssä ja hankkia silti hyvä elämä? Ja ovatko nämä tavoitteet edes ristiriidassa? Juha uskoo että laskemalla rimaa luovuus vapautuu ja voimia riittää paremmin. 
Pidän erityisesti tästä: 

 Unohda heikkoudet ja pysy poissa epämukavuusalueelta. Satsaa omiin vahvuuksiisi ja rakenna työelämäsuhteesi nimenomaan niiden varaan”, Hakala sanoo. "Vahvuuksiesi parissa voit saada aikaan paljon suurempia tuloksia ja voit kehittää taitojasi entisestään. Lisäksi tunnet hyvää oloa onnistumisista ja itsellesi rakkaan asian tekemisestä." HS 6.11. 2020

Niin ihanaa kun joku sanoo näin
! Olen aina hämmästellyt lähinnä valmennukseen sopivaa ajatusta siitä, että on tärkeää keskittyä heikkouksiinsa. EI ole kasvatuksen keinovalikoimissa.

Opettajalle tästä olisi paljon tärkeää mietittävää. Oma työ on varmasti tuottavaa ja kevyempää, kun operoi mukavuusalueillaan, eli tekee sitä missä on hyvä. Se ei estä uuden oppimista, päinvastoin, sille on sitten enemmän voimia. Ja kovin tärkeä perusta opettamiselle on se, että jokainen oppilas johdetaan näkemään vahvuutensa, saa tietää missä on hyvä. Arviointi kuitenkin on kovin virheitä ja heikkouksia osoittava. Voi olla raskasta, jos hyvää palautetta ei juuri saa.

Tästä taisi nyt tulla eräänlainen lukuvinkki jouluksi. Voihan olla että tämä joulu on tavallista hiljaisempi, jolloin jää lukuaikaa entistä paremmin.







maanantai 7. joulukuuta 2020

Keksitään koulu aina uudestaan?

Jokin aika sitten luin netissä kiinnostavaa sivustoa: Koulurakennus.fi  . Sivustoa ylläpitää Museovirasto, jonka katson luottavaksi lähteeksi. Tätä tietopankkia olen selaillut silloin tällöin, koska se sisältää osin itse koettua kouluhistoriaa. Jännää oli taas kerran huomata, että uusina esitetyt pedagogiset tuulet tai uudeksi kutsuttu koulukulttuuri ovat paljolti vanhan kierrätystä. Ne hyvä ajatukset, jotka eivät ole muuttuneet osaksi koulujen toimintakulttuuria, tulevat onneksi lähes aina uudestaan esille.

70-luvun koulut ovat sivustolla omana ryhmänään . (linkki)  Ja kas, kovin on tuttua on tavoitteiden kuvailu:


             (Kuva sivustolta koulurakennus.fi )

Tuo edellä oleva teksti on siis tuttua. Uusimman opetussuunnitelman ympärillä on käyty hyvin paljon keskustelua "avokonttoreista", uusia koulurakennuksia on arvosteltu kun ne eivät ole sellaisia kuin ennen, käytäväkouluja. Usein arvostelua ilmenee jo ennen koulun käyttöönottoa. Mutta ei hätää, ainakin osa epäilyistä voidaan voidaan unohtaa. Nimittäin se osa, jossa väitetään oppilaiden joutuneen uudistusvimman kohteeksi ja kokeilun uhreiksi. Eivät monimuototilat ole lainkaan uusi ilmiö opetuksessa. Erilaisia kouluja on aina rakennettu- ja sillä on iso vaikutus opetukseen.

Koulurakennukseen voidaan suunnitella pedgoginen lähestymistapa. Seinät ovat iso osa toimintakulttuuria tai ainakin sen reunaehtoja. Esimerkiksi opettaja- tai oppilasjohtoinen toiminta vaativat melko erilaisia tiloja. Nykyään, kun lähes kaikissa kouluissa halutaan toteuttaa monipuolisia työtapoja, pitää koulurakennuksen toimia monella tavalla. Suunnitelussa tarvitaan todella monenlaista osaamista.

Mutta sitähän tässä piti toivoa ja kannustaa, että koulujen toimintakulttuuria rakennettaisiin pitkäjänteisesti, kokemuksista oppien. On tarpeen että vanhat hyvät opetuksen järjestämiseen liittyvät ajatukset saavat jalostua vuosikymmeniä ja huonoksi havaitut ideat tai käytännöt voidaan unohtaa. Koulujen pitäisi olla oppivia yhteisöjä, myös henkilöstön tasolla. Kun kulttuurinen muisti on lyhyt, jää kehittäminen helposti pyörimään ympyrää, kun pitäisi mennä eteenpäin. Jos samoja uudistusajatuksia tarjotaan uusina kymmenen, kahdenkymmenen vuoden välein, eivät nämä virikkeet ehdi kypsyä prosessissa täyteen toimivuuteensa. Näyttää siltä että Suomessa on alkanut aika, jolloin koulut eriytyvät entistä vahvemmin. Sehän voi olla tiettyyn rajaan voimavara, mutta  erityminen ei saisi johtaa siihen että meillä on uudistyshenkisiä ja osallistavia kouluja ja sitten sulkeutuneita vanhan säilyttäjiä. Ehkä olemme välivaiheessa, kun muutospaine on kuitenkin ollut melko kova. Toivon ja uskonkin että eteenpäin mennään, toisilla vähän jarrua päällä ja toisilla voi vauhti olla liiankin kova. Menneisyyteen tutustumalla voi löytyä hyvä reitti ja vauhti.