Tärkein taito ja miten sen voi oppia

Perusopetuksen tärkein tehtävä on kasvattaa ja opettaa lapset yhteiskunnan aktiivisiksi jäseniksi. Se on varmaan myös vanhempien ja kaikkien kasvattajien päämäärä.


Mitä pitää osata, jotta tämä tavoite täyttyy? Ehkäpä tärkein  asia on vastuun ottamisen taito. Myönteisesti ympäristöönsä vaikuttava ihminen ottaa vastuun omista teoistaan ja kantaa osaltaan vastuuta myös muista.


Hesarissa oli 18.4. koko sivun juttu vanhasta oivalluksesta: "Tomaatintaimenet opettavat vastuuta" oli jutun nimi. Siinä kerrottiin jyväskyläläisen Mankolan koulun pedagogiasta, jossa oppilaat hoitivat kasvihuonetta, puutarhaa ja mehiläispesiä. Tätä voisi kutsua myös työpedagogiaksi, jolla on pitkät jo hiukan unohtuneet (?) perinteet. Tomaatintaimi todellakin opettaa vastuuta. Jos sitä ei hoida, se kuolee. Palaute on selkeä.


Voi olla että asioiden oppiminen tekemisen kautta on unohtunut, kun suurin osa koululaisista viettää nykyään välituntinsa asvaltilla, eikä opettajatkaan ehkä osaa käytännön taitoja. Kannatan tekemisen kautta oppimista. Siitä tulee vahva kokonaiselämys ja myös havaintoja, joista voi rakentaa mieleenpainuvasti ja kiinnostavasti teoreettista osaamista. Miksi ihmeessä kouluun onkin iskostunut luentomainen työtapa?


Mutta asia, se vastuun ottamisen taito. Se on yhteisötaidoista tärkein, jota ilman on tosi vaikeaa tehdä yhteistyötä tai saada lähiverkoston tukea.


Miten vastuunkantoa voi oppia? Harjoittelemalla.
Miten vastuuta voi harjoitella? Kun annetaan vastuuta.


Joskus tuntuu, että tämän ajan lapset suorastaan janoavat mahdollisuuksia saada ja ottaa vastuuta. Vastuuta voi kantaa vaikkapa pikkuveljestä tai kotitöistä, mutta monilla ei ole kumpaankaan ehkä mahdollisuuksia. Koulussa tarvitaan tästäkin syystä yksilöllisen pedagogian tilalle yhteisöllistä pedagogiaa. Tällöin opiskellaan yhdessä, vastataan omasta osuudesta muille, autetaan nuorempia, hoidetaan jokin vastuutehtävä ja niin edespäin. Mahdollisuuksia on paljon, mikäli otetaan vastuun jakaminen arvoksi toimintakulttuuriin ja sovitaan toiminnasta.


Itselleni ovat retkien ja leirikoulujen lähes parasta antia olleet vastuun antamisen mahdollisuus, turvallisesti. Mutta koulun arjessakin voidaan harjoitella vastuun kantoa. Siihen kuuluu, etenkin lapsilla ja nuorilla se, että saa epäonnistua-ja yrittää uudestaan.


Paljon on saavutettu jos koululainen toimii itseohjautuvasti, ottaa vastuun koulunkäynnistään, eikä tee sitä vanhempien tai opettajien takia.

Mikä ihmeen uusi oppiminen?

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta julkaisi viime vuonna hyvän jutun: UUSI OPPIMINEN (lue linkistä koko julkaisu)

Varmaan moni ajattelee: Mitä ihmettä? Eikö se vanha hyvä oppiminen enää kelpaa? Vaikka sitä on jo satoja vuosia kehitetty hyväksi.

No, ei minusta oikein kelpaa. Perusteluiksi otan kolme kovaa muuttujaa: 

1. Tieto on muuttunut

Tieto on nykyisin hajautunut. Ei ole enää mahdollista elättää renessassineron ihannetta, jonka mukaan yksilö saattoi tietää lähes kaiken oleellisen. Kukaan ei voi yksin hallita eksponentiaalisesti lisääntyvää informaatiota, saati kyetä arvioimaan sen laatua. Opettaja tai koulukirja ei ole koululaiselle enää ainoa tai paras (saati kiinnostavin) tietolähde. Tieto on paitsi hajautunut, myös kaikkien helposti saatavilla. Kouluun ei tarvitse tulla oppiakseen. Oppilaat tietävät tämän.

2. Oppiminen on muuttunut

Opettaja opettaa ryhmää (vaikka ei sitä aina tiedosta), mutta oppilaat oppivat yksilöinä. Jokainen tuo oppimistilanteeseen kokemuksensa, tavoitteensa ja merkityksensä. Oppimistuloksissa oppilaat vertautuvat kuitenkin ryhmätovereihinsa. Tämä ei ole reilua ja oppilaat tietävät tämänkin.

Oppimisen tutkiminen on tuottanut viime aikoina paljon hyödyllistä tietoa. Ymmärrämme yhä paremmin, että hyvä oppiminen on ryhmän prosessi. Tarvitsemme yhteisöllistä pedagogiaa, jossa opitaan yhdessä muiden kanssa. Hajautettu tieto luo myös tarpeen koota, tuottaa ja arvioida tietoa yhdessä. Tiedämme nykyään senkin, että ihminen saa tyydytystä ollessaan vuorovaikutuksessa ja kokee merkitystä vuorovaikutuksen kautta.

Myös osaaminen on yhä enemmän vuorovaikutuksellista. Osaaminen tulee näkyväksi yhdessä muiden kanssa toimittaessa. Tiedon hajautumisenkin takia osaamista ja oppimista saavutetaan parhaiten yhdistämällä ryhmän osien summa. Oppilaamme tunnistavat nämäkin ilmiöt yhä selvemmin, eivätkä koe innostavana sitä, että koulussa kuitenkin usein estetään tai hillitään vuorovaikutusta.

3. Oppija valitsee mitä haluaa oppia

Professori Jarkko Hautamäki on tulkinnut muun muassa PISA12-tuloksia. Hän toteaa, että koululaisten oppimistulokset sekä asenteet ovat laskeneet kaikissa ryhmissä ja kaikkialla Suomessa. Hänen tulkintansa on, että muutos tulee koulun ulkopuolelta. Edellä mainitut tekijät kuvaavatkin syitä, miksi koululaisemme eivät enää suostu opiskelemaan itselleen perustelemattomia asioita. Koululaisemme ovat yhä yksilöllisempiä, myös oppijoina. He valitsevat yhä aikaisemmin sen, mistä ovat kiinnostuneet ja mitä haluavat oppia. Ilmiö tulee varmaankin vahvistumaan, jopa nopeasti.

Millainen on koulu jossa oppimisen merkityksellisyyden määrittelee itse itselleen kukin yksilöllinen oppija? Millainen on opettajan rooli tässä tilanteessa? Miten opettajat voivat siirtyä elämänpiirissään siihen tulevaisuuteen, jota oppilaamme jo elävät? Varsinkin nämä muutokset asettavat koululle lähes mahdottoman tehtävän, mutta luovat samalla kiinnostavan haasteen.

 Uusi oppiminen. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 8/2013.


ps. Kiitos Mikolle tämän jutun siemenistä

Vieras opehuoneessa

Mitä tapahtuu kun koulusi opettajainhuoneeseen tulee uusi ihminen tai satunnainen kyläilijä?


Olen viimeisen kolmen vuoden aikana käynyt useammassa koulussa kuin koskaan työurani aikana. Eläkehommani tvt-pedagogina vie erilaisiin kouluihin. Ehkäpä reilu parikymmentä koulua on tullut nähdyksi, osa läheisemminkin. On kiintoisaa tarkkailla koulujen toimintakulttuuria, joka aukeaa aika nopeasti. Eräs tilanne, josta voi jotain ajatella, on se kun saavun tai saavumme ensi kertaa opettajien huoneeseen. Reaktioiden kirjo on suuri. On kouluja jossa jo melkein odotetaan ovella ja kaikki tulevat tervehtimään käsipäivää. Tämmöisessä opehuoneessa on yleensä iloinen ja aktiivinen tunnelma. Vieraalle tarjotaan kahvia ja pullaa. Parhaassa tapauksessa olen saanut vielä itseleivotun ruisleivän kainaloon kun viimeinen vierailu on takana.
Sitten on tapauksia, jolloin kukaan ei reagoi uuteen ihmiseen, ei tervehditä tai korkeintaan nyökätään eikä tarjota mitään, vaikka kahvipöydällä olisi kakkuakin (on koettu). Tällöin opettajien huoneessa on hiljaista ja vuorovaikutus tuntuu muutenkin aika vaisulta. Tosin on myös tapauksia ollut, missä opettajayhteisö on tiivis ja pitää hauskaa keskenään, mutta ulkopuolinen ei saa paljonkaan huomiota.  Paljon on tietenkin sitten tältä väliltä.


Miten tämä asia kuuluu tähän blogiin? Tiiviisti, väitän. Eihän ole kyse vain siitä, että yksittäiset opettajat eivät osaa yksinkertaista hyvää käytöstä tai ovat vain pahalla tuulella. Kyse on siitä, että onko yhteisössä sovittu, miten vieraisiin suhtaudutaan ja ollaanko ymmärretty kasvattajan esimerkkinä olon velvoite.


Ilmiö kertoo myös siitä, että koulujen työyhteisöt ovat hyvin erilaisia, usein varmaan vain sattumalta. Ystävällisyys ja huomaavaisuus ovat varmaan kaikkien opettajien tavoitteena omassa kasvatustyössä. Tämä sama tavoite pitää olla itsellekin asetettuna ainakin työpaikalla, jos sitä aikoo edistää koulussa oppilaiden kanssa. Parhaiten yksittäiset tavoitteet onnistuvat yhdessä.  Opettajien kannattaisi arvioida omaa työyhteisöään ja vaikkapa haastatella ulkopuolisia vierailijoita siitä, miten he ovat kokeneet kohtelun koulussa. Yhteisiä tavoitteita voi asettaa ja arvioida sitä, miten ne on saavutettu. Nyt näyttää siltä, että paljon riippuu rehtorin persoonasta tai joidenkin vahvojen opettajapersoonien esimerkistä. Sattuman sijaan voidaan myös rakentaa opettajanhuoneeseen ja koko kouluun huomaavainen ja ystävällinen ilmapiiri jos tavoitteesta yhteisesti sovitaan ja sitä arvioidaan säännöllisesti. Opettajien huoneesta hyvä ilmapiiri saattaa levitä koko kouluun. Siltä on ainakin vaikuttanut.


Arkipäiväinen mutta tärkeä asia, ainakin minusta.