"Kehno työrauha syy Pisa-tappioon" otsikoi Hesari 22.12.
Alaotsikko oli: OAJ:n Luukkainen: "Kansalla sama käsitys kuin opettajilla."
Voi surkeutta. Olen ollut havaitsevinani ennen laatujournalismia vaalivan lehden pintapuolistuvaa toimituslinjaa ennenkin, mutta oli tämä kehno esitys, josta on haittaa enemmän kuin hyötyä.
Ensinnäkin: Mitään Pisa-tappiota ei ole. Suomi on edelleen maailman eliittiä, kun mitataan peruskoulun päättävien osaamista. Hienoisia huolestuttavan kehityksen signaaleja on.
Mutta koko kyselyn lähtökohta on vaikea. Kysytään ihmisiltä, jotka todennäköisesti eivät ole lukeneet koko raporttia, aika vaikeita. Millainen arvo on tuloksilla, joissa vastaaja luulee? Ymmärrän kyllä että tuloksilla haluttiin tietää kansalaisten käsityksiä koulun nykytilasta, mutta otsikointi oli aivan väärä. Vastaukset eivät tietenkään kerro syitä, vaan kuvastavat ennakkoluuloja. Syyt voidaan todentaa ja vahvistaa .Silloin niiden perusteella voidaan myös tehdä korjausliikkeitä.
Arvostamani Olli Luukkaisen lausunto näyttää tässä yhteydessä myös aika oudolta.
Kyselyn tulokset on helppo osoittaa luulemisen juhlaksi. Ensimmäisenä "syinä" huonompaan tulokseen kansa on valinut koulujen työrauhaongelmat ja lasten asenneongelmat koulunkäyntiä kohtaan. Viimeisinä ovat sen sijaan opettajien osaamattomuus ja koulutilojen vanhanaikaisuus.
Hmm... Eikö opettajien keskeiseen ammattiosaamiseen kuulu juuri työrauhan synnyttäminen ja positiivisen opiskeluasenteen kehittäminen? Ei niitä ainakaan kukaan muukaan kouluun luo. Ennennäkemättömän nopean kulttuurisen muutoksen aikoina on opettajien osaamisen uudistamiseen löydyttävä aikaa ja rahaa. Aivan varmasti meillä on myös paljon vanhanaikaisia koulutiloja, jotka eivät tahdo taipua pedagogiseen kehittämiseen ja monipuolisiin työtapoihin.
Ja taas tämä tvt... Noin puolet vastaajina piti selvänä että älypuhelinten ja digitekniikan käyttö näkyy huonompina oppimistuloksina. Pisa-tulokset näyttävät kylläkin oikeasti, että ne maat, jotka ovat kovasti satsannneet tietotekniikkaan, ovat kohisten nousseet huipulle. Esimerkkinä vaikka naapurimme Viro ja Asiasta Etelä-Korea. Tutkitaan sitten miksi meillä digitekniikkaa tekee nuorison tyhmäksi ja muualla oppiminen tehostuu...
Jos opettajatkin ovat oikeasti tätä mieltä, olen kyllä huolissani. Oikeasti syitä pitää etsiä koulujen opetus- ja kasvatuskulttuurin kohtaamista ympäristön muutoksista. Ja siitä miten niihin tulee vastata. Populistinen ongelmien viihteellistäminen ja ennakkoluulojen vahvistaminen eivät auta yhtään. Voihan Hesari, minkä teit! Olisiko tämä artikkeli osoitus huonosta yhteisöllisyydestä?
lauantai 28. joulukuuta 2013
maanantai 16. joulukuuta 2013
Koulun kehittämiskriisi?
Tänäänkin oli hesarissa kiinnostavia kirjoituksia koulusta. Niitä onkin piisannut Pisa-tulosten jälkeen ja hyvä niin. Kouluissa tehdään tulevaisuutta ja vaikutetaan sen laatuun. Viisaita ratkaisuja tarvitaan kun kouluamme epäilemättä edelleen kehitetään- jopa suurilla harppauksilla.
Nämä kaksi kirjoitusta täydensivät toisiaan ehkäpä ihan sattumalta:
Otsikolla Koulutukseeen kannattaa panostaa hyvissä ajoin opettajankoulutuksen emeritaprofessori Eira Korpinen kirjoittaa asiaa. Hän muistuttaa että perusopetuksesta on leikattu 10-20 vuoden aikana noin kolmannes valtionbudjetista, samalla kun niin sanottu korvamerkintä valtionavuista on poistettu. Kunnat rahoittavat kouluja siten eri tavoin. Kouluja on lopetettu ja koulumatkat ovat pidentyneet. Koulujen yhteisöllisyys on heikentynyt suurentuneiden yksiköiden vaikutuksesta ja oppimiseen tarvittavaa aikaa kuluu kuljetuksiin ja odotteluun. Näin on ruokittu eriarvoistumiseen johtavaa kehitystä, josta viitteitä on nyt saatukín muun muassa Pisa12 tuloksista. Eira Korpinen siteeraa osuvasti kansakoulumme isää Uno Cygnaeusta, joka näki koulun sijoituksena, jolla kamppaillaan köyhyyttä ja syrjäytymistä vastaan.
Koulutuksesta, varsinkin peruskoulutuksesta, on vaikea säästää ilman laajoja yhteiskuntaan heijastuvia ongelmia.
Kirjoituksen alla opettaja Tarja Itäniemi kirjoittaa otsikolla Opettajat on väsytetty kehittämistyöllä. Hän arvioi, että koulun ongelmat, huonosta työrauhasta lähtien, juontavat osittain kehittämiskriisistä, jossa uudistukset ja kehittämiset seuraavat toisiaan, eikä niitä saateta loppuun. Lopuksi hän kysyy: "Eikö koulu voisi olla instituutio, joka tarjoaa lapsilleen pysyvyyttä ja perinteitä, hyvää perusopetusta ja turvallista kasvatusta?"
Vastaan että ei voi ja voi. Kouluissa saattaa olla kehittämiskriisi, mutta ehkä hiukan toisenlaisistakin syistä. On totta että useat kehittämishankket jäävät kouluissa kesken. Ehkäpä laajin esimerkki on Opetussuunnitelma, joka taas uusitaan vuonna 2016, vaikka iso osa nykyisenkin tavoitteista on vielä toteutumatta tai kehittämisen tarpeessa. Otetaan esimerkiksi vaikka tyttöjen ja poikien erilaisuuden huomioiminen ja aihekokonaisuuksien toteuttaminen. Molemmat ovat ilmeisimmin jääneet lähinnä muodollisiksi tavoitteiksi. Ymmärrän kyllä kirjoittajan huolta, mutta koulu ei voi edustaa pysyvyyttä muuttuvassa maailmassa, ei ainakaan menetelmiensä ja opetettavien asioiden sisällön suhteen. Opimme oppimisesta koko ajan ja sen tulee heijastua hyvän opppimisen ja opettamisen muutoksina. Opiskelijoilta ja työntekijöiltä odotetaan kykyä oppia uutta, koko elämän ajan. Mutta, onhan perineillä toki hyvin tärkeä rooli kulttuurin siirtämisessä eteenpäin. Myöskin pysyvyyttä tarvitaan tuomaan turvallisuutta muuttuvassa maailmassa. Muutoksiin on silti totuttava, sekä opettajien että oppilaiden.
Kehittämiskriisin tilalle tarjoan sitä ajatusmallia, että kouluissa on ajankäytön ja johtamisen ongelmaa ja ehkäpä myös kehittämiseen liittyvä asenneongelma. Suomalaiset opettajat osallistuvat kansainvälisesti vertailujen mukaan hyvin vähän täydennyskoulutukseen. Esimerkiksi Kiinassa opettajien työaikaa (HS vieraskynä Olli-Pekka Mäkinen 14.12.2013) on varattu viikottain paljon työssä kehittymiseen, meillä ne kaksi-kolme päivää vuodessa. Ehkä mallia voisi ottaa Kiinasta tässä asiassa.
Viimeaikaiset tutkimukset viittaavat vielä siihen, että meillä opettajuus käsitetään synnynnäiseksi ominaisuudeksi ja koulutusta on siksi vaikea ottaa vastaan.
Tämä kaikki nivoutuu siihen, että minusta olisi laitettava opettajien ajankäyttö parempaan malliin (kokonaistyöaika?) jotta saadaan työssä oppiminen opettajille sille kuuluvaan rooliin. Opettajien ei tarvitse välttämättä lähteä muualle koulutuksiin, heitä on koulutettu kykeneviksi oman työn kehittäjiksi. Siihen ei tarvita niinkään rahaa kuin aikaa, johtamista ja oikeaa asennetta.
Ja koko ajan olisi puolustettava meidän koko kansan kouluamme, joka tarjoaa kaikille lähtökohdista riippumatta mahdollisuuden oppia. Se miten tuo tasalaatuisuus turvataan, on varmasti koulujen ja hallinnon yhteinen, tulevaisuudessakin tärkein kehittämishanke.
Nämä kaksi kirjoitusta täydensivät toisiaan ehkäpä ihan sattumalta:
Otsikolla Koulutukseeen kannattaa panostaa hyvissä ajoin opettajankoulutuksen emeritaprofessori Eira Korpinen kirjoittaa asiaa. Hän muistuttaa että perusopetuksesta on leikattu 10-20 vuoden aikana noin kolmannes valtionbudjetista, samalla kun niin sanottu korvamerkintä valtionavuista on poistettu. Kunnat rahoittavat kouluja siten eri tavoin. Kouluja on lopetettu ja koulumatkat ovat pidentyneet. Koulujen yhteisöllisyys on heikentynyt suurentuneiden yksiköiden vaikutuksesta ja oppimiseen tarvittavaa aikaa kuluu kuljetuksiin ja odotteluun. Näin on ruokittu eriarvoistumiseen johtavaa kehitystä, josta viitteitä on nyt saatukín muun muassa Pisa12 tuloksista. Eira Korpinen siteeraa osuvasti kansakoulumme isää Uno Cygnaeusta, joka näki koulun sijoituksena, jolla kamppaillaan köyhyyttä ja syrjäytymistä vastaan.
Koulutuksesta, varsinkin peruskoulutuksesta, on vaikea säästää ilman laajoja yhteiskuntaan heijastuvia ongelmia.
Kirjoituksen alla opettaja Tarja Itäniemi kirjoittaa otsikolla Opettajat on väsytetty kehittämistyöllä. Hän arvioi, että koulun ongelmat, huonosta työrauhasta lähtien, juontavat osittain kehittämiskriisistä, jossa uudistukset ja kehittämiset seuraavat toisiaan, eikä niitä saateta loppuun. Lopuksi hän kysyy: "Eikö koulu voisi olla instituutio, joka tarjoaa lapsilleen pysyvyyttä ja perinteitä, hyvää perusopetusta ja turvallista kasvatusta?"
Vastaan että ei voi ja voi. Kouluissa saattaa olla kehittämiskriisi, mutta ehkä hiukan toisenlaisistakin syistä. On totta että useat kehittämishankket jäävät kouluissa kesken. Ehkäpä laajin esimerkki on Opetussuunnitelma, joka taas uusitaan vuonna 2016, vaikka iso osa nykyisenkin tavoitteista on vielä toteutumatta tai kehittämisen tarpeessa. Otetaan esimerkiksi vaikka tyttöjen ja poikien erilaisuuden huomioiminen ja aihekokonaisuuksien toteuttaminen. Molemmat ovat ilmeisimmin jääneet lähinnä muodollisiksi tavoitteiksi. Ymmärrän kyllä kirjoittajan huolta, mutta koulu ei voi edustaa pysyvyyttä muuttuvassa maailmassa, ei ainakaan menetelmiensä ja opetettavien asioiden sisällön suhteen. Opimme oppimisesta koko ajan ja sen tulee heijastua hyvän opppimisen ja opettamisen muutoksina. Opiskelijoilta ja työntekijöiltä odotetaan kykyä oppia uutta, koko elämän ajan. Mutta, onhan perineillä toki hyvin tärkeä rooli kulttuurin siirtämisessä eteenpäin. Myöskin pysyvyyttä tarvitaan tuomaan turvallisuutta muuttuvassa maailmassa. Muutoksiin on silti totuttava, sekä opettajien että oppilaiden.
Kehittämiskriisin tilalle tarjoan sitä ajatusmallia, että kouluissa on ajankäytön ja johtamisen ongelmaa ja ehkäpä myös kehittämiseen liittyvä asenneongelma. Suomalaiset opettajat osallistuvat kansainvälisesti vertailujen mukaan hyvin vähän täydennyskoulutukseen. Esimerkiksi Kiinassa opettajien työaikaa (HS vieraskynä Olli-Pekka Mäkinen 14.12.2013) on varattu viikottain paljon työssä kehittymiseen, meillä ne kaksi-kolme päivää vuodessa. Ehkä mallia voisi ottaa Kiinasta tässä asiassa.
Viimeaikaiset tutkimukset viittaavat vielä siihen, että meillä opettajuus käsitetään synnynnäiseksi ominaisuudeksi ja koulutusta on siksi vaikea ottaa vastaan.
Tämä kaikki nivoutuu siihen, että minusta olisi laitettava opettajien ajankäyttö parempaan malliin (kokonaistyöaika?) jotta saadaan työssä oppiminen opettajille sille kuuluvaan rooliin. Opettajien ei tarvitse välttämättä lähteä muualle koulutuksiin, heitä on koulutettu kykeneviksi oman työn kehittäjiksi. Siihen ei tarvita niinkään rahaa kuin aikaa, johtamista ja oikeaa asennetta.
Ja koko ajan olisi puolustettava meidän koko kansan kouluamme, joka tarjoaa kaikille lähtökohdista riippumatta mahdollisuuden oppia. Se miten tuo tasalaatuisuus turvataan, on varmasti koulujen ja hallinnon yhteinen, tulevaisuudessakin tärkein kehittämishanke.
perjantai 6. joulukuuta 2013
Pisaa piisaa
Kaikenlaisissa medioissa on käyty nyt paljon keskustelua siitä, ovatko Pisa-tulokset huonoja vai ei ja mistä tulokset johtuvat. Mielipiteitä on yhtä monta kuin ryhmiä jota edustetaan. Omasta mielestäni tulokset ovat vieläkin etupäässä aivan loistavia. Tasavertaisuuden heikkeneminen sen sijaan on huolestuttavaa, mutta ihmeen vähän siitä puhutaan.
Yhteistä monille lausunnoille tuntuu olevan, että raporttia Pisa12 ei ole luettu. Siten onkin paljon helpompi perustaa mielipide uskomuksille.
Nostan esiin muutamia uutisointeja linkkeinä:
Tietokoneet heikentävät oppimista
Tietokoneiden demonisointi on ollut yksi virtaus mediassa. Sikäli hassua että kaikki ne Pisa-maat, jotka ovat nostaneet sijoitustaan, ovat niitä, joissa satsataan paljon teknologian tuomiseksi mukaan oppimiseen ja opetukseen.
Ja sitten on tämä jatkuva väärien termien käyttö. Puhutaan koko ajan teknologian lisäämisestä kouluissa. Meille on jo tuotu kouluihin teknologiaa, kyse on siitä että se saadaan pedagogisesti mielekkääseen käyttöön. Vain opettajat voivat kehittää uuden tvt-oppimisen padagogiaa, insinöörit hoitavat kyllä sen teknologian.
Lukiolaisten liiton kysely Tällä voi kyllä sivaltaa peruskouluakin.
A-talk Pisasta Ohjelma näytti miten vaikeaa on tuoda eri näkökulmia yhteiseen pöytään. Krista Kiurun talkoot toivottavasti etenevät. Tuleva Sauli, yhdeksäsluokkalainen Jesse Kosonen oli kyllä aika äijä!
Kirsti Lonka ja aikuisten (koulun) vastuu "Aikuisten tehtävä on saada nuoret kiinnostumaan opetuksesta." (oppimisesta) Tämä on avainlause, josta pidän.
Vähän huolestuttavaa on, jos tulkitaan Pisa-tulokset huonoiksi ja opettajat epäilevät että heitä syytetään siitä. Sen jälkeen kouluissa ollaan siilipuolustuksessa ja hoetaan: En se minä ollut.
Sitten löytyy syitä kotien asenteista, laiskoista oppilaista ja niistä informaatioyhteiskunnan leluista...Säästöt ovat kyllä varmaan ihan oikea syy ja osatekijä, varsinkin juuri sen oikeasti huonon tuloksen, koulutuksen tasa-arvon heikkenemisen kohdalla.
Kyse on tietenkin monesta asiasta. Resurssit eivät tule lisääntymään, koska rahaa ei paineta lisää. Uusi Ops sen sijaan tulee pian. Jospa sen ohjaava vaikutus olisi parempi kuin nykyisen joka ei kaikilta osiltaan toteudu. Paljon voidaan tehdä arvojen, asenteiden ja innostavan kehittymisen kautta. Opettajan työ on tärkeää ja maailman hienon ammatti!
Olen samaa mieltä Pasi Sahlberin kanssa. Suomelle aukeaa hieno mahdollisuus tutkia millaista on uusi oppiminen. Suomi on myös niitä erittäin harvoja maita, jossa uudistus voidaan toteuttaa. Kouluissa tehdään työtä tulevaisuuden hyväksi. Intohimo oppimiseen heijastuu oppilaisiin opettajien kautta. Nyt pitää kouluissa aloittaa yhdessä pohdinta siitä, millaiseen maailmaan oppilaita saatetaan, millaisia taitoja he tarvitsevat ja miten ne taidot saadaan innostavasti opittua. Kyllä se siitä.
Yhteistä monille lausunnoille tuntuu olevan, että raporttia Pisa12 ei ole luettu. Siten onkin paljon helpompi perustaa mielipide uskomuksille.
Nostan esiin muutamia uutisointeja linkkeinä:
Tietokoneet heikentävät oppimista
Tietokoneiden demonisointi on ollut yksi virtaus mediassa. Sikäli hassua että kaikki ne Pisa-maat, jotka ovat nostaneet sijoitustaan, ovat niitä, joissa satsataan paljon teknologian tuomiseksi mukaan oppimiseen ja opetukseen.
Ja sitten on tämä jatkuva väärien termien käyttö. Puhutaan koko ajan teknologian lisäämisestä kouluissa. Meille on jo tuotu kouluihin teknologiaa, kyse on siitä että se saadaan pedagogisesti mielekkääseen käyttöön. Vain opettajat voivat kehittää uuden tvt-oppimisen padagogiaa, insinöörit hoitavat kyllä sen teknologian.
Lukiolaisten liiton kysely Tällä voi kyllä sivaltaa peruskouluakin.
A-talk Pisasta Ohjelma näytti miten vaikeaa on tuoda eri näkökulmia yhteiseen pöytään. Krista Kiurun talkoot toivottavasti etenevät. Tuleva Sauli, yhdeksäsluokkalainen Jesse Kosonen oli kyllä aika äijä!
Kirsti Lonka ja aikuisten (koulun) vastuu "Aikuisten tehtävä on saada nuoret kiinnostumaan opetuksesta." (oppimisesta) Tämä on avainlause, josta pidän.
Vähän huolestuttavaa on, jos tulkitaan Pisa-tulokset huonoiksi ja opettajat epäilevät että heitä syytetään siitä. Sen jälkeen kouluissa ollaan siilipuolustuksessa ja hoetaan: En se minä ollut.
Sitten löytyy syitä kotien asenteista, laiskoista oppilaista ja niistä informaatioyhteiskunnan leluista...Säästöt ovat kyllä varmaan ihan oikea syy ja osatekijä, varsinkin juuri sen oikeasti huonon tuloksen, koulutuksen tasa-arvon heikkenemisen kohdalla.
Kyse on tietenkin monesta asiasta. Resurssit eivät tule lisääntymään, koska rahaa ei paineta lisää. Uusi Ops sen sijaan tulee pian. Jospa sen ohjaava vaikutus olisi parempi kuin nykyisen joka ei kaikilta osiltaan toteudu. Paljon voidaan tehdä arvojen, asenteiden ja innostavan kehittymisen kautta. Opettajan työ on tärkeää ja maailman hienon ammatti!
Olen samaa mieltä Pasi Sahlberin kanssa. Suomelle aukeaa hieno mahdollisuus tutkia millaista on uusi oppiminen. Suomi on myös niitä erittäin harvoja maita, jossa uudistus voidaan toteuttaa. Kouluissa tehdään työtä tulevaisuuden hyväksi. Intohimo oppimiseen heijastuu oppilaisiin opettajien kautta. Nyt pitää kouluissa aloittaa yhdessä pohdinta siitä, millaiseen maailmaan oppilaita saatetaan, millaisia taitoja he tarvitsevat ja miten ne taidot saadaan innostavasti opittua. Kyllä se siitä.
tiistai 3. joulukuuta 2013
Pisa12 - mitä se kertookaan?
Tänään ne sitten tulivat, uudet Pisa-tulokset. Olivat todella kiintoisia ja paljon on tulkittavaa ja pohdittavaa.
On kyllä varsin aiheellista ensiksi muistuttaa, että Suomi on edelleen tuloksissa selkeästi Pohjoismaiden paras.
Pisa 12, ensituloksia ladattavissa TÄSSÄ
Teen muutaman ensihavainnon:
Matematiikka.
Keskiarvon heikkeneminen vastaa runsaan puolen kouluvuoden edistystä. Me kuulumme vielä hyvään joukkoon, mutta raportissa todetaan minustakin aivan oikein että trendin jatkuminen on enemmän kuin todennäköistä. Geometriassa osaamisen heikkeneminen tuli esiin jo Pisa 2003:n tuloksissa. Ongelmat ovat vain lisääntyneet, korjaavistakin toimista huolimatta. Haaste on siinä, että miten jo kymmenen vuotta jatkunut kehitys saadaan pysähtymään ja sitten kääntymään.
Matematiikassa on vielä ihmeellisiä maamme sisäisiä ilmiöitä. Ensimmäistä kertaa tytöt ovat jo hieman taitavampia kuin pojat matematiikassa. Varsinkin Itä- ja Pohjois-Suomessa pojilla menee kovin huonosti.
Erityisesti geometriaan sopisivat pelilliset ja käytännönläheiset oppimistavat. Raportissa todetaan hiukan lakonisesti että matemaattisten aineiden opettajat ovat meillä kansainvälisessä vertailussa pätevimpien joukossa. Täydennyskoulutukseen he osallistuvat sen sijaan muihin verrattuna hyvin vähän.
Näyttää siltä, että erityisesti matematiikan opetukseen kohdistuu paljon pedagogisia uudistuspaineita.
Koulutuksen tasa-arvo heikkenee
Ensimmäistä kertaa Suomesta löytyy ryhmä kouluja, joiden oppimistulokset ovat selvästi kansainvälisen tason alapuolella.
Poikien heikko motivoituminen opiskeluun jatkuu ja etenkin heikoimpien ryhmä erottuu yhä selvemmin.
Ja sitten on maahanmuuttajat. Heidän koulumenestyksestään saatiin tarkkaa tietoa ensimmäistä kertaa. Tulokset ovat kehnoja. Vielä toisen polven maahanmuuttaja oppii koulussa selvästi heikommin kun alkuperäisväestön nuori. Kotouttaminen ei ole onnistunut kouluissa ollenkaan. Tämäkin itseään toteuttava kehitys on vaikea kääntää, mutta olisi paneuduttava siihen kunnolla. Ainakin tulee mieleen vertaistuki, että oppiminen koulussa on ryhmäilmiö, ja maahanmuuttajat on saatava mukaan oppiviin ryhmiin.
Kaikkiaan ilmiö on hyvin huolestuttava hyvinvointiyhteiskunnan heikentymisen signaali.
Lisäksi raportissa todetaan, että asenteet ja motivaatio ovat koululaisillamme olleet huonot jo ainakin vuoden 2003 tuloksissa. Nyt niiden vaikutus alkaa väistämättä näkyä. Reseptiksi tarjotaan esimerkiksi oppijalähtöisyyttä (uudistuvaa pedagogiaa) varsinkin matematiikassa ja - peruskoulun rakenteiden uudistamista.
Kun minua viisaammat ovat asiaa pohtineet niin lainaan raportin loppupäätelmää (en osaisi itse sanoa paremmin)
" Alun perin 60- ja 70-luvulta peräsin olevat rakenteet eivät enää vastaa riittävän hyvin näihin (muutos) tarpeisiin. PISAn tulokset kertovat osaltaan siitä, että koulun arjen ja nuorten odotusten välillä on kasvava kitka. Ristiriita koulun pedagogisten ja kulttuuristen käytänteiden ja toisaalta nuorten koulun ulkopuolella kohtaaman todellisuuden välillä on lisääntymässä. "
Minusta aivan nappi analyysi. Tähän pitää koulujen ammatillisten yhteisöjen vastata. Vain opetushenkilöstö voi muuttaa (yhdessä oppilaiden ja kotien kanssa) koulunsa toimintakulttuuria ja sen mukana oppimismaisemaa (juuri oppimani termi) koululaisiamme kiinnostavaksi ja innostavaksi. Ei olekaan ihan pieni haaste, mutta kiinnostava!
On kyllä varsin aiheellista ensiksi muistuttaa, että Suomi on edelleen tuloksissa selkeästi Pohjoismaiden paras.
Pisa 12, ensituloksia ladattavissa TÄSSÄ
Teen muutaman ensihavainnon:
Matematiikka.
Keskiarvon heikkeneminen vastaa runsaan puolen kouluvuoden edistystä. Me kuulumme vielä hyvään joukkoon, mutta raportissa todetaan minustakin aivan oikein että trendin jatkuminen on enemmän kuin todennäköistä. Geometriassa osaamisen heikkeneminen tuli esiin jo Pisa 2003:n tuloksissa. Ongelmat ovat vain lisääntyneet, korjaavistakin toimista huolimatta. Haaste on siinä, että miten jo kymmenen vuotta jatkunut kehitys saadaan pysähtymään ja sitten kääntymään.
Matematiikassa on vielä ihmeellisiä maamme sisäisiä ilmiöitä. Ensimmäistä kertaa tytöt ovat jo hieman taitavampia kuin pojat matematiikassa. Varsinkin Itä- ja Pohjois-Suomessa pojilla menee kovin huonosti.
Erityisesti geometriaan sopisivat pelilliset ja käytännönläheiset oppimistavat. Raportissa todetaan hiukan lakonisesti että matemaattisten aineiden opettajat ovat meillä kansainvälisessä vertailussa pätevimpien joukossa. Täydennyskoulutukseen he osallistuvat sen sijaan muihin verrattuna hyvin vähän.
Näyttää siltä, että erityisesti matematiikan opetukseen kohdistuu paljon pedagogisia uudistuspaineita.
Koulutuksen tasa-arvo heikkenee
Ensimmäistä kertaa Suomesta löytyy ryhmä kouluja, joiden oppimistulokset ovat selvästi kansainvälisen tason alapuolella.
Poikien heikko motivoituminen opiskeluun jatkuu ja etenkin heikoimpien ryhmä erottuu yhä selvemmin.
Ja sitten on maahanmuuttajat. Heidän koulumenestyksestään saatiin tarkkaa tietoa ensimmäistä kertaa. Tulokset ovat kehnoja. Vielä toisen polven maahanmuuttaja oppii koulussa selvästi heikommin kun alkuperäisväestön nuori. Kotouttaminen ei ole onnistunut kouluissa ollenkaan. Tämäkin itseään toteuttava kehitys on vaikea kääntää, mutta olisi paneuduttava siihen kunnolla. Ainakin tulee mieleen vertaistuki, että oppiminen koulussa on ryhmäilmiö, ja maahanmuuttajat on saatava mukaan oppiviin ryhmiin.
Kaikkiaan ilmiö on hyvin huolestuttava hyvinvointiyhteiskunnan heikentymisen signaali.
Lisäksi raportissa todetaan, että asenteet ja motivaatio ovat koululaisillamme olleet huonot jo ainakin vuoden 2003 tuloksissa. Nyt niiden vaikutus alkaa väistämättä näkyä. Reseptiksi tarjotaan esimerkiksi oppijalähtöisyyttä (uudistuvaa pedagogiaa) varsinkin matematiikassa ja - peruskoulun rakenteiden uudistamista.
Kun minua viisaammat ovat asiaa pohtineet niin lainaan raportin loppupäätelmää (en osaisi itse sanoa paremmin)
" Alun perin 60- ja 70-luvulta peräsin olevat rakenteet eivät enää vastaa riittävän hyvin näihin (muutos) tarpeisiin. PISAn tulokset kertovat osaltaan siitä, että koulun arjen ja nuorten odotusten välillä on kasvava kitka. Ristiriita koulun pedagogisten ja kulttuuristen käytänteiden ja toisaalta nuorten koulun ulkopuolella kohtaaman todellisuuden välillä on lisääntymässä. "
Minusta aivan nappi analyysi. Tähän pitää koulujen ammatillisten yhteisöjen vastata. Vain opetushenkilöstö voi muuttaa (yhdessä oppilaiden ja kotien kanssa) koulunsa toimintakulttuuria ja sen mukana oppimismaisemaa (juuri oppimani termi) koululaisiamme kiinnostavaksi ja innostavaksi. Ei olekaan ihan pieni haaste, mutta kiinnostava!
maanantai 25. marraskuuta 2013
Kenen syy?
Elämme jälleen jännittäviä aikoja. Enkä tarkoita pelkästään sitä, että tontut ovat liikkeellä sankoin joukoin...
Kohta pari viikkoa on mediassa ihmetelty peruskoulun huonontuneita oppimistuloksia, joista edellinen päivityksenikin kertoi. Nyt aivan kohta tulevat ne uudet Pisat, jossa me emme ole enää ykkösiä. Varmaan hyviä kuitenkin.
http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/64088-suomen-koululaisten-osaaminen-romahti-palkittu-opettaja-tietaa-miksi Tässä Kai-Ari Lundellin näkemys
http://www.savonsanomat.fi/mielipide/artikkelit/koko-peruskoulu-huutaa-remonttia/1716802 Monenlaisia näkökulmia, mutta uudistusta halutaan. Millaista ei tule selväksi.
http://oppiminen.yle.fi/kasvatus-oppiminen/romahtaako-suomen-pisa-tulokset Ja tässä ennakoidaan Pisaa
Yleistä on tämänkin aiheen tiimoille syntynyt syntipukki-ilmiö. Jos tulokset huononevat, on se mieluiten jonkin yksittäisen asian tai ilmiön syy. Syyllisten etsiminen on aika emotionaalista hommaa, eikä anna useinkaan parasta ratkaisua. Peruskoulu, kuten muukin koulutus, on suuntautunut meillä aika paljon opiskelijoiden tulosten parantamiseen, ei niinkään opetuksen parantamiseen ja opettajien koulutukseen. Opetuksesta ollaan päinvastoin helposti säästämässä.
Tässäkin keskustelussa on voimakkaasti kaksi (syyllisyys)elementtiä, jotka mielestäni johtavat harhaan. Nimittäin vääränlaiset oppilaat ja (joutava) tietotekniikka.
Vääränlaiset oppilaat
Monissa kirjoituksissa on viitattu esimerkiksi, että oppilaat eivät jaksa paneutua, ahkeroida kuten ennen ja että he eivät kunnioita opettajia. Minusta aika kehno lähtökohta. Mehän emme voi vaihtaa oppilaita kouluihin vaikkapa Kiinasta. Oppilaat ovat meidän aikuisten kasvattamia ja luomamme yhteiskunnan heijastajia. Epäilen myös vahvasti, että opetus ei ole muuttunut riittävän nopeasti vastaamaan muuttuneita osaamisen tarpeita tai niin, että hyödynnettäisiin koululaistemme uusia vahvuuksia. Koulun opetusta ohjaa usein vanha ja aikansa elänyt myytti opettamisesta ja oppimisesta. Oikeaan elämysmaailmaan se ei välttämättä tukeudu. Paljon hyviä muutossignaalejakin on jo ilmassa. Ovet auki ja elämä sisään kouluihin!
Tietokoneet, nuo opimisen esteet
Aivan ihmeen paljon ihan fiksutkin ihmiset ovat syyllistäneet tietotekniikkaa huonontuneen oppimisen syyksi. Netti ja tietokoneet tekevät koululaisistamme lyhytjänniteisiä ja pinnallisia oppijoita, kuulemma. Väärin päätelty. On taasen muistutettava, että ainakaan toistaiseksi tietokoneet eivät tee mitään itse. Ne eivät tee ketään tyhmäksi tai viisaaksi, kaikki riippuu käyttäjästä. Tietotekniikka antaa paljon mahdollisuuksia oppia aktiivisesti, yhteistyössä, mielenkiintoisesti ja kaikkialla, kaikkien kanssa. Jos emme ole oppineet vielä hyödyntämään tietotekniikkaan opetukseen lisäarvoa tuovana tekijänä, niin se ei ole tieteotekniikan tai koululaisten vika. Tietotekniikka ei ainakaan korreloi Pisatuloksiin negatiivisesti. Kärjessä lienee nyt Etelä-Korea, jossa todella laitetaan tekniikkaa mukaan opetukseen. On ihan väärä johtopäätös, että tietotekniikka on aiheuttanut huonompia tuloksia, tietotekniikan käytön heikko pedagoginen kehittäminen varmaan sen sijaan on.
On selvää siltikin että informaatioteknologia on jo aiheuttanut kumouksen oppimiseen ja tietämiseen. Kun valitetaan, että nuoret eivät lue kirjoja, niin helposti unohtuu, että lukeminen on siirtynyt paljon muuallekin kuin kirjan kansien väliin. Sitä ilmiötä ei varmaan vielä tunneta tarpeeksi. Nyt jokainen voi kotona googlata asian joka askarruttaa, sen sijaan että kysyy sitten koulussa opettajalta. On hyvin vähän tai yhä vähemmän työpaikkoja jossa ansioksi luetaan se, että jaksaa toistaa samoja asioita tai tehdä puuduttavaa työtä.
Koulu ei kiinnosta, jos se pitää tiedon jakajan roolista kiinni. Oppiminen on emotionaalinen tapahtuma, jota ohjaa kaksi motivaatiolähdettä: uteliaisuus ja turvallisuus. Opettajan täytyy varmaan yhä enemmän olla ryhmässään oppimistilanteen ohjaaja ja yksittäisten oppijoiden valmentaja. Millainen toimintakulttuuri sitten tuottaa koulusta oppivan yhteisön? Se on yhteisen kehittämisen paikka.
Kohta pari viikkoa on mediassa ihmetelty peruskoulun huonontuneita oppimistuloksia, joista edellinen päivityksenikin kertoi. Nyt aivan kohta tulevat ne uudet Pisat, jossa me emme ole enää ykkösiä. Varmaan hyviä kuitenkin.
http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/64088-suomen-koululaisten-osaaminen-romahti-palkittu-opettaja-tietaa-miksi Tässä Kai-Ari Lundellin näkemys
http://www.savonsanomat.fi/mielipide/artikkelit/koko-peruskoulu-huutaa-remonttia/1716802 Monenlaisia näkökulmia, mutta uudistusta halutaan. Millaista ei tule selväksi.
http://oppiminen.yle.fi/kasvatus-oppiminen/romahtaako-suomen-pisa-tulokset Ja tässä ennakoidaan Pisaa
Yleistä on tämänkin aiheen tiimoille syntynyt syntipukki-ilmiö. Jos tulokset huononevat, on se mieluiten jonkin yksittäisen asian tai ilmiön syy. Syyllisten etsiminen on aika emotionaalista hommaa, eikä anna useinkaan parasta ratkaisua. Peruskoulu, kuten muukin koulutus, on suuntautunut meillä aika paljon opiskelijoiden tulosten parantamiseen, ei niinkään opetuksen parantamiseen ja opettajien koulutukseen. Opetuksesta ollaan päinvastoin helposti säästämässä.
Tässäkin keskustelussa on voimakkaasti kaksi (syyllisyys)elementtiä, jotka mielestäni johtavat harhaan. Nimittäin vääränlaiset oppilaat ja (joutava) tietotekniikka.
Vääränlaiset oppilaat
Monissa kirjoituksissa on viitattu esimerkiksi, että oppilaat eivät jaksa paneutua, ahkeroida kuten ennen ja että he eivät kunnioita opettajia. Minusta aika kehno lähtökohta. Mehän emme voi vaihtaa oppilaita kouluihin vaikkapa Kiinasta. Oppilaat ovat meidän aikuisten kasvattamia ja luomamme yhteiskunnan heijastajia. Epäilen myös vahvasti, että opetus ei ole muuttunut riittävän nopeasti vastaamaan muuttuneita osaamisen tarpeita tai niin, että hyödynnettäisiin koululaistemme uusia vahvuuksia. Koulun opetusta ohjaa usein vanha ja aikansa elänyt myytti opettamisesta ja oppimisesta. Oikeaan elämysmaailmaan se ei välttämättä tukeudu. Paljon hyviä muutossignaalejakin on jo ilmassa. Ovet auki ja elämä sisään kouluihin!
Tietokoneet, nuo opimisen esteet
Aivan ihmeen paljon ihan fiksutkin ihmiset ovat syyllistäneet tietotekniikkaa huonontuneen oppimisen syyksi. Netti ja tietokoneet tekevät koululaisistamme lyhytjänniteisiä ja pinnallisia oppijoita, kuulemma. Väärin päätelty. On taasen muistutettava, että ainakaan toistaiseksi tietokoneet eivät tee mitään itse. Ne eivät tee ketään tyhmäksi tai viisaaksi, kaikki riippuu käyttäjästä. Tietotekniikka antaa paljon mahdollisuuksia oppia aktiivisesti, yhteistyössä, mielenkiintoisesti ja kaikkialla, kaikkien kanssa. Jos emme ole oppineet vielä hyödyntämään tietotekniikkaan opetukseen lisäarvoa tuovana tekijänä, niin se ei ole tieteotekniikan tai koululaisten vika. Tietotekniikka ei ainakaan korreloi Pisatuloksiin negatiivisesti. Kärjessä lienee nyt Etelä-Korea, jossa todella laitetaan tekniikkaa mukaan opetukseen. On ihan väärä johtopäätös, että tietotekniikka on aiheuttanut huonompia tuloksia, tietotekniikan käytön heikko pedagoginen kehittäminen varmaan sen sijaan on.
On selvää siltikin että informaatioteknologia on jo aiheuttanut kumouksen oppimiseen ja tietämiseen. Kun valitetaan, että nuoret eivät lue kirjoja, niin helposti unohtuu, että lukeminen on siirtynyt paljon muuallekin kuin kirjan kansien väliin. Sitä ilmiötä ei varmaan vielä tunneta tarpeeksi. Nyt jokainen voi kotona googlata asian joka askarruttaa, sen sijaan että kysyy sitten koulussa opettajalta. On hyvin vähän tai yhä vähemmän työpaikkoja jossa ansioksi luetaan se, että jaksaa toistaa samoja asioita tai tehdä puuduttavaa työtä.
Koulu ei kiinnosta, jos se pitää tiedon jakajan roolista kiinni. Oppiminen on emotionaalinen tapahtuma, jota ohjaa kaksi motivaatiolähdettä: uteliaisuus ja turvallisuus. Opettajan täytyy varmaan yhä enemmän olla ryhmässään oppimistilanteen ohjaaja ja yksittäisten oppijoiden valmentaja. Millainen toimintakulttuuri sitten tuottaa koulusta oppivan yhteisön? Se on yhteisen kehittämisen paikka.
torstai 14. marraskuuta 2013
Osaaminen romahti
Suomalaisen koulutusonnen perusteita on jo jonkin aikaa nakertanut peikko, jonka jäljiltä olen odotellut murtumia julkisivuun.
Tänään jukistettiin Helsingin yliopiston Koulutuksen arviointikeskuksen tutkimus yhdeksäsluokklaisten osaamisesta.
Uutinen Hesarista
Lainauksia Hesarin uutisesta:
"Kymmenessä vuodessa tapahtunut muutos on merkittävä. Oppilaiden osoittama osaamisen taso on laskenut huomattavasti", sanoo professori Jarkko Hautamäki.
Tutkijat päättelevät tuloksista, että koulun merkitys nuorten elämässä on yleisesti heikentynyt.
Koulu joutuu entistä ankarammin kilpailemaan harrastusten, sosiaalisen median ja viihteen kanssa.
Myös opetusministeri Krista Kiurun mukaan nyt on korkea aika tarttua rohkeammin uusiin tapoihin järjestää opetusta esimerkiksi hyödyntämällä tieto- ja viestintätekniikkaa ja tarjoamalla positiivisia oppimiskokemuksia.
Liitän tähän yhteyden jo keväällä julkaistuun tutkimukseen, http://www.oph.fi/lehdistotiedotteet/2013/015 jossa Suomi oli Euroopan viimeinen, kun kysyttiin kahdeksasluokkalaisilta sitä miten usein he käyttävät uutta tekniikkaa oppimiseen.
Nuorisotutkimus (esim. Hoikkala ja Paju) on antanut viime aikoina myös viitteitä siitä, että nuoret eivät ole kiinnostuneita siitä opetuksesta, jota koulu antaa. Ehkä he eivät ole ennenkään olleet, mutta nyt lapsilla ja nuorilla on vaihtoehtoja siihen, missä oppivat. Oppimista tapahtuu kaikkialla ja kiinnostavilla tavoilla. On selvää että heikko motivoituminen koulussa ja sitä kautta sitoutuminen oman oppimisen kehittämiseen näkyy vähitellen tuloksissa.
Tutkimuksissa on myös näkynyt, että suomalainen koululainen kokee tulevansa heikosti kuulluksi koulussaan.
Opettajien täytyisi vastata yhteisellä opetuksen ja koko toimintakulttuurin kehittämisellä. Nyt aletaan olla tilanteessa jossa kuilu koulujen opetuskäytäntöjen ja oppilaiden odotusten välillä aukeaa liian suureksi. Vahva ja itsenäinen opettaja on tuottanut tähän asti, yhteiskunnan tuella, erinomaisia tuloksia monella alueella. Heikko koulussa viihtyminen ja motivaation aleneminen alkavat painamaan tulosta.
Tämä kehitys pysähtyy vain yhteisöllisen kehittämisen kautta.
Oppilaat, lapset ja nuoret (myös kodit) on saatava mukaan suunnittelemaan koulujen käytäntöjä. Oppilaita tulisi voimaannuttaa toimijoiksi. Olisi käytettävä niitä välineitä ja ympäristöjä oppimiseen, jotka ovat oppijoille tuttuja. Ne ovat pitkälti välineitä, joita Suomessa on osattava yhdessä käyttää, mikäli tänne vielä luodaan uutta.
Tänään jukistettiin Helsingin yliopiston Koulutuksen arviointikeskuksen tutkimus yhdeksäsluokklaisten osaamisesta.
Uutinen Hesarista
Lainauksia Hesarin uutisesta:
"Kymmenessä vuodessa tapahtunut muutos on merkittävä. Oppilaiden osoittama osaamisen taso on laskenut huomattavasti", sanoo professori Jarkko Hautamäki.
Tutkijat päättelevät tuloksista, että koulun merkitys nuorten elämässä on yleisesti heikentynyt.
Koulu joutuu entistä ankarammin kilpailemaan harrastusten, sosiaalisen median ja viihteen kanssa.
Myös opetusministeri Krista Kiurun mukaan nyt on korkea aika tarttua rohkeammin uusiin tapoihin järjestää opetusta esimerkiksi hyödyntämällä tieto- ja viestintätekniikkaa ja tarjoamalla positiivisia oppimiskokemuksia.
Liitän tähän yhteyden jo keväällä julkaistuun tutkimukseen, http://www.oph.fi/lehdistotiedotteet/2013/015 jossa Suomi oli Euroopan viimeinen, kun kysyttiin kahdeksasluokkalaisilta sitä miten usein he käyttävät uutta tekniikkaa oppimiseen.
Nuorisotutkimus (esim. Hoikkala ja Paju) on antanut viime aikoina myös viitteitä siitä, että nuoret eivät ole kiinnostuneita siitä opetuksesta, jota koulu antaa. Ehkä he eivät ole ennenkään olleet, mutta nyt lapsilla ja nuorilla on vaihtoehtoja siihen, missä oppivat. Oppimista tapahtuu kaikkialla ja kiinnostavilla tavoilla. On selvää että heikko motivoituminen koulussa ja sitä kautta sitoutuminen oman oppimisen kehittämiseen näkyy vähitellen tuloksissa.
Tutkimuksissa on myös näkynyt, että suomalainen koululainen kokee tulevansa heikosti kuulluksi koulussaan.
Opettajien täytyisi vastata yhteisellä opetuksen ja koko toimintakulttuurin kehittämisellä. Nyt aletaan olla tilanteessa jossa kuilu koulujen opetuskäytäntöjen ja oppilaiden odotusten välillä aukeaa liian suureksi. Vahva ja itsenäinen opettaja on tuottanut tähän asti, yhteiskunnan tuella, erinomaisia tuloksia monella alueella. Heikko koulussa viihtyminen ja motivaation aleneminen alkavat painamaan tulosta.
Tämä kehitys pysähtyy vain yhteisöllisen kehittämisen kautta.
Oppilaat, lapset ja nuoret (myös kodit) on saatava mukaan suunnittelemaan koulujen käytäntöjä. Oppilaita tulisi voimaannuttaa toimijoiksi. Olisi käytettävä niitä välineitä ja ympäristöjä oppimiseen, jotka ovat oppijoille tuttuja. Ne ovat pitkälti välineitä, joita Suomessa on osattava yhdessä käyttää, mikäli tänne vielä luodaan uutta.
keskiviikko 6. marraskuuta 2013
Vakavasti otettava koulu
Saimme Timo Jantusen kanssa valmiiksi kirjamme Iloa kouluun. Lähdimme siitä että ilo kuuluu kouluun, sekä oppilaille että opettajille, ja ehkä varsinkin opettajille. Opettajien on vaikea kehittää osaamistaan ja omaa kouluyhteisöään ilman iloa ja sen kantamaa innostusta. Opettaja on vastuussa ilon tuomisesta opetukseensa ja siihen ryhmään, jota opettaa.
Julkaisuseminaarissa Timo puhui siitä, miten jo Topelius käsitti, että oppimisen korkein muoto on harrastuneisuus, nyt kai sanomme että koulutuksen päämäärä on elinikäinen oppiminen. Oppimisen ilo tukee tätä harrastusta ja sen syntyä. Kotona pohdimme vielä Liisan kanssa asiaa eteenpäin. Ajatusketjumme menee suunnilleen näin:
Hyvän oppimisen edellytyksenä on ensin uteliaisuus, josta syntyy kiinnostus. Tästä lähtee oppimisen mahdollisuus, jota opettaja hyödyntää. Järjestetään toimintaa, jossa onnistutaan ja innostutaan. Seurauksena on oppimista, joka ei pysähdy.
Ympyrä menisi siis näin: Uteliaisuus, kiinnostus, toiminta jossa onnistutaan ja innostutaan, oppiminen harrastuksena. Iloa kouluun.
Kuitenkin näyttää siltä että koululaisten kiinnostus vaikkapa matematiikkaan laskee kuin lehmänhäntä ensimmäisen luokan jälkeen.
Olen lukenut innostuneena :) Petri Pajun kirjaa Koulua on käytävä. Vietettyään yhdeksäsluokkalaisten kanssa pulpetissa istuen lukuvuoden tutkija näkee koulun paikkana, jonne oppilaat tulevat suorittamaan koulua, ílman tarvetta oppia. Itseasiassa leimaantuminen hikariksi esti monia luokan oppilaita ottamasta vastuuta opiskelusta. Saati että innostuksen ilmaiseminen olisi ollut suotavaa. Tutkija summaa: "Valtaosa ymmärsi varsin hyvin peruskoulun päivähoitoluonteen, se oli ollut paikka, jossa voi keskittyä pitämään hauskaa ottamatta liikaa vastuuta." Hauskan pitäminen liittyi aivan muuhun kuin oppituntien sisältöön tai oppimiseen koulussa.
Kirjassa kuvataan tarkasti, miten virallisen koulun piiri ja luokan nuorten sosiaaliset piirit koskettavat vain vähän toisiaan. Ja miten oppilaat vahtivat tarkasti omaa piiriään, haluamattakaan päästää koulua häiritsemään omaa sosiaalista piiriään.
Tätä ilmiötä voisi kuvata kirjan verran ainakin, kuten Petri Paju ansiokkaasti tekee. Suosittelen kirjaa kaikille kasvattajille, kuten rinnakkaista Apina pulpetissa kirjaakin. Mietin lähinnä mistä tässä on kyse? Onhan selvää että itsenäistyvä nuori haastaa aikuisten arvot ja instituutiot. Jos oppilaalla ei yhdeksännen luokan lopussakaan ole oikein käsitystä siitä, että koulu on häntä varten, on jossain kuitenkin mätää. Paju viittaa kirjassaan usein koulun tila- ja aikarakenteisiin. Ne muistuttavat teollisuuden toimintaa. Lisäisin vielä tähän sen, että meillä aikuisilla on usein käsitys siitä että vakava tekeminen on arvostetumpaa kuin hauska tekeminen. Onhan vaikkapa sirkustaide saanut pitkään olla opperaa vähempiarvoista. Opettajillakin voi olla käsitys, että vakavasti otettava työnteko on, no, vakavaa.
Oppilaslähtöisyys
Tällä kaikella tulen siihen että lasten ja nuorten maailmassa uteliaisuus, leikkimällä tutkiminen on oppimisen harrastuneisuuden luontainen muoto. Jos koulussa oppimiselle puetaan pääsääntöisesti vakava ja hiljainen asu, ei se oikein jaksa kiinnostaa oppilaita. Ilo on usein yhteistä liikettä ja ääntä. Niiden elementtien pitäisi kohdata hyvä oppimistilanne koulussa, entistä enemmän. Muuten luokasta kuuluu: evvk!
Julkaisuseminaarissa Timo puhui siitä, miten jo Topelius käsitti, että oppimisen korkein muoto on harrastuneisuus, nyt kai sanomme että koulutuksen päämäärä on elinikäinen oppiminen. Oppimisen ilo tukee tätä harrastusta ja sen syntyä. Kotona pohdimme vielä Liisan kanssa asiaa eteenpäin. Ajatusketjumme menee suunnilleen näin:
Hyvän oppimisen edellytyksenä on ensin uteliaisuus, josta syntyy kiinnostus. Tästä lähtee oppimisen mahdollisuus, jota opettaja hyödyntää. Järjestetään toimintaa, jossa onnistutaan ja innostutaan. Seurauksena on oppimista, joka ei pysähdy.
Ympyrä menisi siis näin: Uteliaisuus, kiinnostus, toiminta jossa onnistutaan ja innostutaan, oppiminen harrastuksena. Iloa kouluun.
Kuitenkin näyttää siltä että koululaisten kiinnostus vaikkapa matematiikkaan laskee kuin lehmänhäntä ensimmäisen luokan jälkeen.
Olen lukenut innostuneena :) Petri Pajun kirjaa Koulua on käytävä. Vietettyään yhdeksäsluokkalaisten kanssa pulpetissa istuen lukuvuoden tutkija näkee koulun paikkana, jonne oppilaat tulevat suorittamaan koulua, ílman tarvetta oppia. Itseasiassa leimaantuminen hikariksi esti monia luokan oppilaita ottamasta vastuuta opiskelusta. Saati että innostuksen ilmaiseminen olisi ollut suotavaa. Tutkija summaa: "Valtaosa ymmärsi varsin hyvin peruskoulun päivähoitoluonteen, se oli ollut paikka, jossa voi keskittyä pitämään hauskaa ottamatta liikaa vastuuta." Hauskan pitäminen liittyi aivan muuhun kuin oppituntien sisältöön tai oppimiseen koulussa.
Kirjassa kuvataan tarkasti, miten virallisen koulun piiri ja luokan nuorten sosiaaliset piirit koskettavat vain vähän toisiaan. Ja miten oppilaat vahtivat tarkasti omaa piiriään, haluamattakaan päästää koulua häiritsemään omaa sosiaalista piiriään.
Tätä ilmiötä voisi kuvata kirjan verran ainakin, kuten Petri Paju ansiokkaasti tekee. Suosittelen kirjaa kaikille kasvattajille, kuten rinnakkaista Apina pulpetissa kirjaakin. Mietin lähinnä mistä tässä on kyse? Onhan selvää että itsenäistyvä nuori haastaa aikuisten arvot ja instituutiot. Jos oppilaalla ei yhdeksännen luokan lopussakaan ole oikein käsitystä siitä, että koulu on häntä varten, on jossain kuitenkin mätää. Paju viittaa kirjassaan usein koulun tila- ja aikarakenteisiin. Ne muistuttavat teollisuuden toimintaa. Lisäisin vielä tähän sen, että meillä aikuisilla on usein käsitys siitä että vakava tekeminen on arvostetumpaa kuin hauska tekeminen. Onhan vaikkapa sirkustaide saanut pitkään olla opperaa vähempiarvoista. Opettajillakin voi olla käsitys, että vakavasti otettava työnteko on, no, vakavaa.
Oppilaslähtöisyys
Tällä kaikella tulen siihen että lasten ja nuorten maailmassa uteliaisuus, leikkimällä tutkiminen on oppimisen harrastuneisuuden luontainen muoto. Jos koulussa oppimiselle puetaan pääsääntöisesti vakava ja hiljainen asu, ei se oikein jaksa kiinnostaa oppilaita. Ilo on usein yhteistä liikettä ja ääntä. Niiden elementtien pitäisi kohdata hyvä oppimistilanne koulussa, entistä enemmän. Muuten luokasta kuuluu: evvk!
sunnuntai 27. lokakuuta 2013
Nivelet naksuvat
Luin taannoin metrossa Metro-lehteä. Aino Nieminen kirjoitti Lukijan kolumnissa otsikolla Pois yo-landiasta muun muassa seuraavasti:
Lukioon hakeudutaan usein siksi, että haaveissa siintävät jatko-opinnot. Siellä ei kuitenkaan ehditä valmistautua jatko-opintoihin - siellä valmistaudutaan ylioppilaskirjoituksiin.
Hauskasti sanottu, tavallaan. Ajatukseni lähtivät siitä liikkeelle. Kuulostaa nimittäin tutulta. Voisin vielä kuvitella että lukion kiire johtuu pitkälti siitä, että perusopetus ei ole valmistanut opiskelijoita lukioon.
Tämä nivelten jäykkä ketju on pitkä:
Esikoululaisille ei ole kotona annettu riittävästi valmiuksia. Ekaluokkalaiset eivät ole oppineet koululaisiksi esikoulussa. Kun luokanopettaja vaihtuu, ei edellinen opettaja ole opettanut luokkaa työtavoille ja monissa perusvalmiuksissa on puutteita. Tarvitaan kovasti paikkaamista. Yhtenäiskouluista huolimatta seuraavan kerran opetuksen epäonnistuminen näkyy kun siirrytään aineopettajajärjestelmään, yleensä seiskaluokalle mennessä. Oppilailla ei ole kuulemma useimmissa aineissa edes perustaidot ja -tiedot hallussa, saati että osattaisiin käyttäytyä. Toisen asteen koulutukseen mennessä ei ole yhtään helpompaa. Meni oppija sitten ammatilliseen koulutukseen tai lukioon, pitää opettajien lähteä ihan perusteista... Ja jos joku menee töihin, ei ole oikein valmiuksia työelämään.
Korkeakoulut eivät päästä edeltäjiänsä yhtään helpommalla. Lukioiden opetuksen taso huolettaa ja nyt on saanut kuulla, että opiskelijat eivät hallitse lainkaan korkeakoulussa vaadittavia työtapoja tai -välineitä.
Kyllä on opettajilla paikkaamista, ei ihme että tulee kiire!
Tuntuuko yhtään tutulta vai onko tämä näky vain mielikuvitukseni tuotetta?
Olen kohtuullisen pitkän opettajurani aikana pohtinut tätä ilmiötä ennenkin. Pitkän epäonnistumisen leimaketjun ja paikkailun voisi minusta välttää yksinkertaisesti vain kääntämällä ajatuksensa toiseen suuntaan. Oppilaat eivät palvele oppilaitoksia tai opettajien kunnianhimoa. He eivät valmistaudu koko ajan seuraavaan oppilaitokseen, vaan suorittavat ne opinnot, jotka kulloisessakin vaiheessa heillä edessä on. Opettajat eivät niinkään lähetä oppijoitaan seuraavalle opettajalle, vaan opettaja/oppilaitos ottaa vastaan aina uuden oppijasukupolven, ja esittää kolme kysymystä itselleen:
- Mitä nämä oppijat ovat tähän mennessä oppineet?
- Mitä minun tulee opettaa lisää?
- Miten teen sen oppijoiden kannalta mielekkäästi?
Onko tarpeen ja mahdollista vähentää tähän ilmiöön liittyvää huonoa yhteisöllisyyttä eli lopettaa edellisen koulutusmuodon moittiminen? Minusta on.
Kaikki varmaan suorittavat omaa tehtäväänsä mahdollisimman hyvin. Ainoa oikea tapa on olla oppilaslähtöinen ja selvittää nivelvaiheessa noiden edellisten kysymysten vastaukset, vaikkapa tutustumalla paikan päällä edelliseen oppilaitosmuotoon, sen tavoitteisiin toimintaan ja oppilaisiin.
Oppijalähtöinen ehjä opinpolku kaipaa vielä paljon raivaustöitä, useinkin opettajien korvien välissä.
Lukioon hakeudutaan usein siksi, että haaveissa siintävät jatko-opinnot. Siellä ei kuitenkaan ehditä valmistautua jatko-opintoihin - siellä valmistaudutaan ylioppilaskirjoituksiin.
Hauskasti sanottu, tavallaan. Ajatukseni lähtivät siitä liikkeelle. Kuulostaa nimittäin tutulta. Voisin vielä kuvitella että lukion kiire johtuu pitkälti siitä, että perusopetus ei ole valmistanut opiskelijoita lukioon.
Tämä nivelten jäykkä ketju on pitkä:
Esikoululaisille ei ole kotona annettu riittävästi valmiuksia. Ekaluokkalaiset eivät ole oppineet koululaisiksi esikoulussa. Kun luokanopettaja vaihtuu, ei edellinen opettaja ole opettanut luokkaa työtavoille ja monissa perusvalmiuksissa on puutteita. Tarvitaan kovasti paikkaamista. Yhtenäiskouluista huolimatta seuraavan kerran opetuksen epäonnistuminen näkyy kun siirrytään aineopettajajärjestelmään, yleensä seiskaluokalle mennessä. Oppilailla ei ole kuulemma useimmissa aineissa edes perustaidot ja -tiedot hallussa, saati että osattaisiin käyttäytyä. Toisen asteen koulutukseen mennessä ei ole yhtään helpompaa. Meni oppija sitten ammatilliseen koulutukseen tai lukioon, pitää opettajien lähteä ihan perusteista... Ja jos joku menee töihin, ei ole oikein valmiuksia työelämään.
Korkeakoulut eivät päästä edeltäjiänsä yhtään helpommalla. Lukioiden opetuksen taso huolettaa ja nyt on saanut kuulla, että opiskelijat eivät hallitse lainkaan korkeakoulussa vaadittavia työtapoja tai -välineitä.
Kyllä on opettajilla paikkaamista, ei ihme että tulee kiire!
Tuntuuko yhtään tutulta vai onko tämä näky vain mielikuvitukseni tuotetta?
Olen kohtuullisen pitkän opettajurani aikana pohtinut tätä ilmiötä ennenkin. Pitkän epäonnistumisen leimaketjun ja paikkailun voisi minusta välttää yksinkertaisesti vain kääntämällä ajatuksensa toiseen suuntaan. Oppilaat eivät palvele oppilaitoksia tai opettajien kunnianhimoa. He eivät valmistaudu koko ajan seuraavaan oppilaitokseen, vaan suorittavat ne opinnot, jotka kulloisessakin vaiheessa heillä edessä on. Opettajat eivät niinkään lähetä oppijoitaan seuraavalle opettajalle, vaan opettaja/oppilaitos ottaa vastaan aina uuden oppijasukupolven, ja esittää kolme kysymystä itselleen:
- Mitä nämä oppijat ovat tähän mennessä oppineet?
- Mitä minun tulee opettaa lisää?
- Miten teen sen oppijoiden kannalta mielekkäästi?
Onko tarpeen ja mahdollista vähentää tähän ilmiöön liittyvää huonoa yhteisöllisyyttä eli lopettaa edellisen koulutusmuodon moittiminen? Minusta on.
Kaikki varmaan suorittavat omaa tehtäväänsä mahdollisimman hyvin. Ainoa oikea tapa on olla oppilaslähtöinen ja selvittää nivelvaiheessa noiden edellisten kysymysten vastaukset, vaikkapa tutustumalla paikan päällä edelliseen oppilaitosmuotoon, sen tavoitteisiin toimintaan ja oppilaisiin.
Oppijalähtöinen ehjä opinpolku kaipaa vielä paljon raivaustöitä, useinkin opettajien korvien välissä.
sunnuntai 20. lokakuuta 2013
Koulutus palvelee tulevaisuutta- mutta millaista?
Uutisia Yleltä:
Oxfordin yliopiston raportin mukaan lähes puolet työpaikoista voidaan Yhdysvalloissa korvata roboteilla ja keinoälyllä 20 vuoden aikana. Sama kehitys on nähtävissä Suomessa ja muissa teollistuneissa maissa. Digitaalisen vallankumouksen vaikutuksia yhteiskuntiin verrataan höyryn ja sähkön mukanaan tuomiin muutoksiin.
Lue koko juttu
Tämä on suurin muutos työelämässä sitten teollisen vallankumouksen, eli kun siirryttiin maatalousyhteiskunnasta teolliseen yhteiskuntaan. Seuraavan 20 vuoden aikana tapahtuu jotain samanlaista. Se on isompi muutos kuin mitä me muuten elinaikanamme näemme, sanoo Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Petri Rouvinen.
Etlan raportti Tässä vielä samaa asiaa suomalaisesta näkökulmasta.
Minusta aika pysähdyttävää luettavaa.
Tämä ilmiö on vähän kuin ilmastonmuutos. Vaikka se tapahtuu ja näkyy ympärillämme, voi sen myös halutessaan kieltää. Viittaan muutosvastarintaan ihmisen luontaisena reaktiona.
Jos ajattelen vaikka omia muistikuviani tuolta 50-60-luvun taitteesta, niin todellakin työt ovat jo nyt muuttuneet paljon ja joka päivä syntyy ammatteja, joita ei ennen ollut. Koulukin on muuttunut, mutta minusta vähemmän.
Ainakin tähän asti on toiminut se logiikka, että jos kone voi korvata ihmisen, niin ihminen korvataan. Oikeastaan robotiikan muutokset ovat jo Suomessa. Meiltä on lähtenyt paljon tuotantoa muihin maihin.
Kouluissa pitää olla tähtäin tulevaisuudessa. Meidän tulisi antaa opiskelijoillemme eväät, joilla pärjää myöhemminkin, opinnoissa ja työelämässä. Eihän opetuksessa ole muuten mitään mieltä. Nyt vaan ei ehkä kukaan tiedä millaiseen työelämään valmennamme peruskoululaisia. Mutta- asiaa tulee ainakin yhteisesti pohtia.
Ammatilliselle koulutukselle tilanne on varmaan sekä kaoottinen että varmasti kiinnostava. Mutta ei perusopetuskaan voi jäädä siihen kuvitelmaan, että muutosta ei tule ja tehdään niinkuin ennenkin.
Jos, niinkuin näyttää, meillä on käynnistynyt ja vahvistuu, elinekeinoelämän rakennemuutos, niin kouluissa tulee reagoida. Pitäisi varmaan enemmän olla kontaktia työelämään ja tulevaisuuden visionääreihin, kun opetusta suunnitellaan. Uusin opetusssuunnitelma 2016 näyttää kyllä olevan tulevaisuuden asialla. Jotta opettajayhteisöt koulussa myös olisivat samalla asialla, täytyy varata aikaa yhteisille arvokeskusteluille- ja sitten sopia miten tulevaisuus otetaan ihan konkreettisesti huomioon meidän koulussa. Joka päivä. Sillä joka päivä se (tämä) tulevaisuus lähestyy tätä hetkeä ja todellisuutta.
maanantai 14. lokakuuta 2013
Menestys, muutos ja suomalainen koulu (ja digabi)
Tekeepä mieleni jatkaa edellisen kirjoitelman teemaa.
Yhdistän kolme uutista mielivaltaisesti, mutta tarkoitushakuisesti:
Deborah Britzman muutosvastaisuudesta
Suomi tvt:n käytön hännillä
Pisa tulokset huonommiksi?
Näillä jo ennenkin esiin ottamillani uutisilla on mielestäni ilmeinen yhteys. Miten?
Jos uskomme että ihmisen mieli vastustaa oletuksena muutosta, on sellainen koulutus, joka vaatii muutosta, vaikeaa ottaa vastaan. Meillä opettaja on itsenäinen ja päättää useinkin mitä lisäkoulutusta haluaa. Opettajia ( kuten kaikkia) on vaikea kouluttaa, mikäli koulutuksen anti ei vastaa omia käsityksiä. Suomalainen opettaja on niin autonominen, että hän päättää opetusmenetelmistä ja - välineistä suhteellisen itsenäisesti. Jatkumo on yleensä silloin vahvoilla. Se ei nyt sitten autakaan kun opetuksen sijaan tarvitsemme oppimisen ohjauksen taitoja.
Siitä on seurannut (ilmeisesti), että tvt-pedagogia ei ole meillä kehittynyt, vaan olemme jääneet ainakin koko 2000-luvun muista jälkeen, opetusperinteestämme kiinni pitäen. Oletettavaa on myös, että tvt (jota oppilaamme käyttävä oppimiseen vähän), tuo lisäarvoa oppimiseen, ainakin se muuttaa useimmiten oppimisen aktiivisemmaksi prosessiksi.
Muutosvastaisuudesta kai täytyy olla kysymys, kun meillä on laitteita kuitenkin kohtuudella, opettajiakin on koulutettu, mutta opetus ja sen mukana oppiminen ei ole muuttunut uuden toimintaympäristön tuottajaksi.
Siksi ei ole kovin yllättävää, että kärkisijoilta tullaan alaspäin. Eräs viisas kolleegani jo kysyi, että pitääkö olla erilaisten listojen ykkönen? No ei pidä, mutta kehityssuunta ei saa olla pysyvästi huono.
Ei tarvite olla kummoinen ennustaja nähdäkseen miten on käymässä, Minusta on selvää, että hyvät Pisa-tuloksemme kuvaavat koulutusjärjestelmämme kehittynuttä tilaa ja varsinkin hyviä perinteitä.
Mutta loistavalla menneisyydellä ei enää saavuteta tulevaisuudesta nousevia kasvatus- ja koulutustavoitteita.
Ne maat joilla ei ole koulutusjärjestelmissään suurta perinteen painoa, voivat tehdä tarpeen vaatiessa ketteriä muutoksia. Sitä johtunee se että Etelä-Korea ohitti viime Pisassa Suomen yhteistuloksissa.
Hyviähän me silti ollaan. Suomen tuleva hyvinvointi tarvitsee vain ehdottomasti kärjessä pysymistä oppimisen kehittämisessä. Siksi tervehdin suuurella ilolla sähköisiä yo-kirjoituksia.
Siinä ei ole kyse vain lukion perustavasta pedagogisen toiminnan muutoksesta, vaan homma tulee valumaan koko peruskouluun, kouluyhteisöihin. Taitaminen tulee tietämisen rinnalle voimakkaammin, eikä yhtään liian aikaisin.
http://digabi.fi/doku.php?id=start
Yhdistän kolme uutista mielivaltaisesti, mutta tarkoitushakuisesti:
Deborah Britzman muutosvastaisuudesta
Suomi tvt:n käytön hännillä
Pisa tulokset huonommiksi?
Näillä jo ennenkin esiin ottamillani uutisilla on mielestäni ilmeinen yhteys. Miten?
Jos uskomme että ihmisen mieli vastustaa oletuksena muutosta, on sellainen koulutus, joka vaatii muutosta, vaikeaa ottaa vastaan. Meillä opettaja on itsenäinen ja päättää useinkin mitä lisäkoulutusta haluaa. Opettajia ( kuten kaikkia) on vaikea kouluttaa, mikäli koulutuksen anti ei vastaa omia käsityksiä. Suomalainen opettaja on niin autonominen, että hän päättää opetusmenetelmistä ja - välineistä suhteellisen itsenäisesti. Jatkumo on yleensä silloin vahvoilla. Se ei nyt sitten autakaan kun opetuksen sijaan tarvitsemme oppimisen ohjauksen taitoja.
Siitä on seurannut (ilmeisesti), että tvt-pedagogia ei ole meillä kehittynyt, vaan olemme jääneet ainakin koko 2000-luvun muista jälkeen, opetusperinteestämme kiinni pitäen. Oletettavaa on myös, että tvt (jota oppilaamme käyttävä oppimiseen vähän), tuo lisäarvoa oppimiseen, ainakin se muuttaa useimmiten oppimisen aktiivisemmaksi prosessiksi.
Muutosvastaisuudesta kai täytyy olla kysymys, kun meillä on laitteita kuitenkin kohtuudella, opettajiakin on koulutettu, mutta opetus ja sen mukana oppiminen ei ole muuttunut uuden toimintaympäristön tuottajaksi.
Siksi ei ole kovin yllättävää, että kärkisijoilta tullaan alaspäin. Eräs viisas kolleegani jo kysyi, että pitääkö olla erilaisten listojen ykkönen? No ei pidä, mutta kehityssuunta ei saa olla pysyvästi huono.
Ei tarvite olla kummoinen ennustaja nähdäkseen miten on käymässä, Minusta on selvää, että hyvät Pisa-tuloksemme kuvaavat koulutusjärjestelmämme kehittynuttä tilaa ja varsinkin hyviä perinteitä.
Mutta loistavalla menneisyydellä ei enää saavuteta tulevaisuudesta nousevia kasvatus- ja koulutustavoitteita.
Ne maat joilla ei ole koulutusjärjestelmissään suurta perinteen painoa, voivat tehdä tarpeen vaatiessa ketteriä muutoksia. Sitä johtunee se että Etelä-Korea ohitti viime Pisassa Suomen yhteistuloksissa.
Hyviähän me silti ollaan. Suomen tuleva hyvinvointi tarvitsee vain ehdottomasti kärjessä pysymistä oppimisen kehittämisessä. Siksi tervehdin suuurella ilolla sähköisiä yo-kirjoituksia.
Siinä ei ole kyse vain lukion perustavasta pedagogisen toiminnan muutoksesta, vaan homma tulee valumaan koko peruskouluun, kouluyhteisöihin. Taitaminen tulee tietämisen rinnalle voimakkaammin, eikä yhtään liian aikaisin.
http://digabi.fi/doku.php?id=start
tiistai 8. lokakuuta 2013
Muutoksen vaikeudesta; tvt, se hankala juttu...
Palaan erääseen lempiaiheeseeni.
ICT in education (linkki)
Sähköinen yo-kirjoitus (linkki)
Tässäpä jännä pari.
Eu vertailussa suomalainen kasiluokan oppilas näyttää olevan 21:n maan vertailussa vähiten tieto- ja vietsintätekniikkaa oppitunneilla käyttävä opiskelija.
Toisaalta, aivan uudet haasteet uudenlaisten, aineistopohjaisten kokeiden muodossa ovat abeille tulossa.
Tästä syntyy kirittävää.
Siitä taitaa olla noin 27 vuotta kun tapasin luokassani ensi kertaa tietokoneen. (Ajattele sitä!) Osa opettajista ei halunut tietää niistä mitään ja pienempi osa oli innoissaan. Suurempaa enemmistöä tämä uusi oppilaita innostava oppimisympäristö häiritsi.
Onko muutosta tullut? No ainakin vähän, mutta vähemmän kuin luulin. Sillä aikaa on oikeastaan ollut.
Olen miettinyt, että onko suomalainen koulu niin hyvä (valmis), että sinne ei oikein mahdu uutta.
Tai siis urheilutermein: Vallitseeko kouluissamme väärä hyvän olon tunne? No, onhan siellä sitä oikeaakin lajia.
On todella vaikea ymmärtää, miksi meidän hyvin suunnitellussa ja toteutetussa peruskoulussa ja lukiossa on ollut melko paljon vaikeuksia päivittää oppimisympäristö ja oppimistapahtuma tukemaan digitaalista vallankumousta, oppimista kaikkialla.
Oma johtopäätökseni on seuraava:
Tieto- ja viestintätekniikka ei pitäisi olla opettajalle ja koulun työyhteisölle tekninen (johon usein juututaan), vaan pedagoginen haaste.
Tarvitaan kaksi liikahdusta.
Yksittäinen opettaja näkee tvt:n uudistavan (lähes mullistavan) opettajan roolin. Opettaja ei ole enää tietäjä vaan oppimisen ohjauksen taitaja. Hänen tulee paljon enemmän arvoida omaa onnistumistaan tarkkailemalla sitä miten opittiin, eikä mitä opittiin. Tästä seuraa, että oppilaan itseohjautuvuus ja kyky toimia muiden kanssa on keskeistä opinnoissa onnistumisen kannalta.
Opetusmenetelmät ja -materiaalit monipuolistuvat ja oppimisympäristö laajenee.
Tästä tullaan tvt:n yhteisöllisen haasteeseen. Kyse on, sitten kun kaikki ovat samaa mieltä pedagogiasta, toimintaympäristön muutoksesta. Siinä tarvitaan oppilaiden ja heidän vanhempiensakin mukana oloa. Yhdessä on mietittävä, miten oppilaiden taidot ja välineet otetaan oppimiseen mukaan, miten opettajat yhdessä oppivat, keräävät kokemuksia ja jakavat niitä. Luokka- ja ainerajoja kannattaa häivyttää. Koulun tilojen joustavasta käytöstä on sovittava, ja niin edespäin.
Tietysti jäljelle jää ne tekniset ongelmat, mutta ei niitä voi ihan kaikesta syyttää. Muistetaan, että muutoksen vastustamisen peikko lymyílee myös opettajien huoneen nurkassa.
Oppilaiden tulevaisuutta kumminkin koulutuksella palvellaan. Koulut ovat heitä varten.
ICT in education (linkki)
Sähköinen yo-kirjoitus (linkki)
Tässäpä jännä pari.
Eu vertailussa suomalainen kasiluokan oppilas näyttää olevan 21:n maan vertailussa vähiten tieto- ja vietsintätekniikkaa oppitunneilla käyttävä opiskelija.
Toisaalta, aivan uudet haasteet uudenlaisten, aineistopohjaisten kokeiden muodossa ovat abeille tulossa.
Tästä syntyy kirittävää.
Siitä taitaa olla noin 27 vuotta kun tapasin luokassani ensi kertaa tietokoneen. (Ajattele sitä!) Osa opettajista ei halunut tietää niistä mitään ja pienempi osa oli innoissaan. Suurempaa enemmistöä tämä uusi oppilaita innostava oppimisympäristö häiritsi.
Onko muutosta tullut? No ainakin vähän, mutta vähemmän kuin luulin. Sillä aikaa on oikeastaan ollut.
Olen miettinyt, että onko suomalainen koulu niin hyvä (valmis), että sinne ei oikein mahdu uutta.
Tai siis urheilutermein: Vallitseeko kouluissamme väärä hyvän olon tunne? No, onhan siellä sitä oikeaakin lajia.
On todella vaikea ymmärtää, miksi meidän hyvin suunnitellussa ja toteutetussa peruskoulussa ja lukiossa on ollut melko paljon vaikeuksia päivittää oppimisympäristö ja oppimistapahtuma tukemaan digitaalista vallankumousta, oppimista kaikkialla.
Oma johtopäätökseni on seuraava:
Tieto- ja viestintätekniikka ei pitäisi olla opettajalle ja koulun työyhteisölle tekninen (johon usein juututaan), vaan pedagoginen haaste.
Tarvitaan kaksi liikahdusta.
Yksittäinen opettaja näkee tvt:n uudistavan (lähes mullistavan) opettajan roolin. Opettaja ei ole enää tietäjä vaan oppimisen ohjauksen taitaja. Hänen tulee paljon enemmän arvoida omaa onnistumistaan tarkkailemalla sitä miten opittiin, eikä mitä opittiin. Tästä seuraa, että oppilaan itseohjautuvuus ja kyky toimia muiden kanssa on keskeistä opinnoissa onnistumisen kannalta.
Opetusmenetelmät ja -materiaalit monipuolistuvat ja oppimisympäristö laajenee.
Tästä tullaan tvt:n yhteisöllisen haasteeseen. Kyse on, sitten kun kaikki ovat samaa mieltä pedagogiasta, toimintaympäristön muutoksesta. Siinä tarvitaan oppilaiden ja heidän vanhempiensakin mukana oloa. Yhdessä on mietittävä, miten oppilaiden taidot ja välineet otetaan oppimiseen mukaan, miten opettajat yhdessä oppivat, keräävät kokemuksia ja jakavat niitä. Luokka- ja ainerajoja kannattaa häivyttää. Koulun tilojen joustavasta käytöstä on sovittava, ja niin edespäin.
Tietysti jäljelle jää ne tekniset ongelmat, mutta ei niitä voi ihan kaikesta syyttää. Muistetaan, että muutoksen vastustamisen peikko lymyílee myös opettajien huoneen nurkassa.
Oppilaiden tulevaisuutta kumminkin koulutuksella palvellaan. Koulut ovat heitä varten.
torstai 3. lokakuuta 2013
Britzman ja oppimisen tunne
Sain taannoin hyvän linkin nuorelta kollegalta (kiitos siitä Riina!).
Yorkin yliopiston tutkijaprofessori Deborah Britzman vieraili Jyväskylässä (linkki artikkeliin)Opettajankoulutuslaitoksen seminaarissa 2010. Seminaari liittyi ilmeisesti Jyväskylässä aloitettuun luokanopettajien integraatiokoulutukseen. Se on muuten koulutusmuoto, johon varmasti liittyy intohimojakin.
Mitä tapahtuu kun kasvatusta, koulutusta ja opetusta tarkastellaan psykoanalyyttisestä näkökulmasta?
Silloin puhutaan tietenkin niistä arvoista, mielikuvista ja sisäisistä motiiveista jotka eivät ole välttämättä tietoisia, eivätkä useinkaan virallisen päätöksenteon tai kehittämisen perusteina, vaikka ovatkin läsnä. Vaikea juttu, mutta niin kiintoisaa!
Britzman laukoo:
- Ihminen vihaa oppimista, koska se merkitsee muutosta. Muutos on mielelle katastrofaalinen.
- Myös opettajat vihaavat opintojaan. He pitävät teoreettisia opintoja tarpeettomina luokkahuoneen todellisuudessa. Opiskelu ei valmenna heitä opettamisen epävarmuuden sietämiseen.
- Koulun suuri paradoksi on, että oppiminen yhdistetään rankaisuun.
- Ihminen on emotionaalinen olento, koulutus on emotionaalinen tapahtuma. Koulu herättää ymmärrettävästi tunteita.
- Opettaja on opettaessaan vastuussa niin maailmasta, jota hän ei ole luonut, kuin oppilaan mielestä, jota hän ei voi tuntea.
- Opettajan työssä on kyse luottamuksesta.
- Yhteiskunnan muutokset imeytyvät kouluun. Nykyinen yhteiskunta on ylikiihotettu ja paniikissa. Elämme sivistyksen ja humanismin alennustilaa.
-Tieto uudistuu huippuvauhtia ja roskatietoa liikkuu paljon. Opinnoistakin on tullut ylikiihdytettyjä ja bisneshenkisiä. Tästä seuraa mm. että taito syrjäyttää ideat ja auktoriteetti ja vastuu samaistuvat mielissä tekniikkaan.
- Tiedon kriisin keskellä koulutus on aikamme suuria kysymyksiä.
Nämä ovat tietenkin vain muutamia huomioita Britzmanin mittavalta tutkimus- ja julkaisu-uralta.
Miten opettaja voi hyödyntää tai käsitellä tämän tyyppistä ajatelua ja tietoa? On ihan varmaan että jokaista alitajuista motiivia ei voi tunnistaa edes pitkällisen itsekasvatuksen tai terapian perusteella. Tai että sivistyksen kriisiä voisi käsitellä tuntien suunnittelun yhteydessä. Saati että vaikeasti tunnistettavat sisäiset motiivit voisi nostaa arkityöhön, juuri tapahtuvaan hetkeen.
Mutta tärkeistä asioista puhutaan.
Viittaan edelliseen blokkaukseen, jossa kerroin kuinka Reijo Wilenius viisaasti puolusti kasvatustieteen käytännöllistä tehtävää. Kasvattajien/opettajien on hyvä aika ajoin pohtia yhdessä vaikkapa sitä, mitä Britzman sanoo juuri meidän kouluyhteisölle ja itselleni. Keskusteluille ja omalle kasvulle olisi oltava aikaa. Jospa koulun rakenteeseen voisi liittää edes muutaman tunnin vuodessa opintopiiriä varten. Aikaa voisi varmaan ottaa informaation jakoon käytettävistä opekokouksista.
Luottamsuhteen rakentaminen on tunteellinen juttu, mutta ilman sitä on opettajan vaikea päästä tavoitteisiinsa oppilaidensa kanssa.
Kun nyt olen oman aikani herra, tilaan itselleni ihan oman Britzmanin.
perjantai 27. syyskuuta 2013
Hyvä opettaja, osa 2
Luinpa linkki lehteen Steinerkasvatus-lehteä numero 3/2013. Se on ihan luettavissa myös meille "taviksille". Onpa itselläni ollut ilo kirjoittaa lehteen kolumnejakin. Kasvatuksessa on hyödyllistä ylittää kuviteltuja raja-aitoja!
Mutta se asia: Lehdessä oli emeritusprofessori Reijo Wileniuksen pitämän luennon tiivistelmä. Lukeminen oli myös nostalginen tapahtuma. Joskus 60-luvun loppupuolella tuli koululaisena käytyä silloisen rehtori Wileniuksen avoimilla luennoilla, joita hän järjesti koulullaan. Enpä oikein muista miten tieto tilaisuuksista kantautui omaan kouluuni saakka. Luennot taisivat olla eräs alkusysäys Kriittisen Korkeakoulun linkki toiminnalle. Kovin luulin olevani silloin nuorena kapinallisena viisas, onneksi vaiva hellitti jo hieman noidenkin tilaisuuksien avulla.
Wileniuksella on asiaa kasvattajille:
"Jokainen on totuudelleen velkaa sen, että asettaa sen kyseenalaiseksi riittävän usein." Tässäpä Wileniuksen oiva neuvo kasvattajallekin oman pedagogisen kehittämisensä tueksi.
Hän toteaa lisäksi, että on aina lähtenyt siitä, että kasvatustiede on käytännöllinen tiede, jonka tarkoitus on kasvatustoiminnan edistäminen. Hän näkee että nykyään käytännöllinen tiede on jäänyt teoreettisen tieteen varjoon. Kasvatustiedekin tuottaa tyylikkäitä metodisia tutkimuksia, joilla ei ole mitään merkitystä ihmisten elämälle ja käytännölle. Mutta, niillä tutkimuksilla pääsee hyviin virkoihin...
Mietin että, olisiko tämä syynä siihen että kovin usein opettajien kasvatustieteen harrastus loppuu, kun opinnoista päästään työelämään?
Vielä Wilenius muistuttaa että hyvä kasvattaja/opettaja tarvitsee kolmenlaista tietoa.
1. Päämäärätieto, joka on suurelta osin filosofista tietoa. Millainen on se hyvän ihmisen kuva, johon kasvattajan oma toiminta tähtää? Koulussa tähän antaa tukea myös opetussuunnitelma.
2. Tilannetieto, joka on käytännöllinen tieto, mutta myös osin taiteellista tajua vaativa. On tärkeä tunnistaa tilanne, jossa kulloinkin on. Tilanteethan muuttuvat kasvattajan työssä koko ajan.
3. Menetelmätieto, jonka avulla asetettua päämäärää voi edistää kulloinkin tunnistetussa tilanteessa. Wilenius kannustaa tässä opettajaa käyttämään luovuuttaan.
Niinpä rakentuu hyvälle opettajuudelle suora polku: Päämäärän asettaminen, tilanteen tunnistamien ja tilanteeseen sopivan menetelmän valinta. Tiedän, tässä polulla on usein aikamoisia sudenkuoppia, mutta ajatus on selkeä.
Reijo Wilenius oli minusta jo vuosikymmeniä sitten hyvä opettaja ja on minulle sitä vieläkin.
Mutta se asia: Lehdessä oli emeritusprofessori Reijo Wileniuksen pitämän luennon tiivistelmä. Lukeminen oli myös nostalginen tapahtuma. Joskus 60-luvun loppupuolella tuli koululaisena käytyä silloisen rehtori Wileniuksen avoimilla luennoilla, joita hän järjesti koulullaan. Enpä oikein muista miten tieto tilaisuuksista kantautui omaan kouluuni saakka. Luennot taisivat olla eräs alkusysäys Kriittisen Korkeakoulun linkki toiminnalle. Kovin luulin olevani silloin nuorena kapinallisena viisas, onneksi vaiva hellitti jo hieman noidenkin tilaisuuksien avulla.
Wileniuksella on asiaa kasvattajille:
"Jokainen on totuudelleen velkaa sen, että asettaa sen kyseenalaiseksi riittävän usein." Tässäpä Wileniuksen oiva neuvo kasvattajallekin oman pedagogisen kehittämisensä tueksi.
Hän toteaa lisäksi, että on aina lähtenyt siitä, että kasvatustiede on käytännöllinen tiede, jonka tarkoitus on kasvatustoiminnan edistäminen. Hän näkee että nykyään käytännöllinen tiede on jäänyt teoreettisen tieteen varjoon. Kasvatustiedekin tuottaa tyylikkäitä metodisia tutkimuksia, joilla ei ole mitään merkitystä ihmisten elämälle ja käytännölle. Mutta, niillä tutkimuksilla pääsee hyviin virkoihin...
Mietin että, olisiko tämä syynä siihen että kovin usein opettajien kasvatustieteen harrastus loppuu, kun opinnoista päästään työelämään?
Vielä Wilenius muistuttaa että hyvä kasvattaja/opettaja tarvitsee kolmenlaista tietoa.
1. Päämäärätieto, joka on suurelta osin filosofista tietoa. Millainen on se hyvän ihmisen kuva, johon kasvattajan oma toiminta tähtää? Koulussa tähän antaa tukea myös opetussuunnitelma.
2. Tilannetieto, joka on käytännöllinen tieto, mutta myös osin taiteellista tajua vaativa. On tärkeä tunnistaa tilanne, jossa kulloinkin on. Tilanteethan muuttuvat kasvattajan työssä koko ajan.
3. Menetelmätieto, jonka avulla asetettua päämäärää voi edistää kulloinkin tunnistetussa tilanteessa. Wilenius kannustaa tässä opettajaa käyttämään luovuuttaan.
Niinpä rakentuu hyvälle opettajuudelle suora polku: Päämäärän asettaminen, tilanteen tunnistamien ja tilanteeseen sopivan menetelmän valinta. Tiedän, tässä polulla on usein aikamoisia sudenkuoppia, mutta ajatus on selkeä.
Reijo Wilenius oli minusta jo vuosikymmeniä sitten hyvä opettaja ja on minulle sitä vieläkin.
torstai 19. syyskuuta 2013
Kouluterveyskyselyn tulokset julki
Laitanpa tähän suoran linkin viimeisimmän valtakunnallisen kouterveyskyselyn tuloksista.
Laajat tulokset kaipaavat tarkempaa tutkimista, mutta ensi havainto on, että muutokset ovat pieniä. Siihen nähden esimerkiksi Hesarissa oli aika isoja otsikoita. Monessa kohtaa näyttää pylvään huonon suunnan kasvu taittuneen, mikä on kyllä hyvä asia. Kyselyjen alun tilanteessa ei vielä olla.
Kiintoisaa luettavaa kuitenkin. Itseäni kiinnostaa vaikkapa tyttöjen ja poikien erot vastauksissa ja mistä ne johtuisivat.
Aiheeseen on syytä palata. Yhteisöllisyydestä on varmasti kyse.
Kunnan sisällä koulujen keskinäinen vertailu on varmasti kuumaa tavaraa. Silloin on hyvin tärkeää tunnistaa lähtökohdat mutta myös hyvät ratkaisut.
http://www.thl.fi/fi_FI/web/fi/tilastot/vaestotutkimukset/kouluterveyskysely/tulokset/tulokset_alueittain
Laajat tulokset kaipaavat tarkempaa tutkimista, mutta ensi havainto on, että muutokset ovat pieniä. Siihen nähden esimerkiksi Hesarissa oli aika isoja otsikoita. Monessa kohtaa näyttää pylvään huonon suunnan kasvu taittuneen, mikä on kyllä hyvä asia. Kyselyjen alun tilanteessa ei vielä olla.
Kiintoisaa luettavaa kuitenkin. Itseäni kiinnostaa vaikkapa tyttöjen ja poikien erot vastauksissa ja mistä ne johtuisivat.
Aiheeseen on syytä palata. Yhteisöllisyydestä on varmasti kyse.
Kunnan sisällä koulujen keskinäinen vertailu on varmasti kuumaa tavaraa. Silloin on hyvin tärkeää tunnistaa lähtökohdat mutta myös hyvät ratkaisut.
http://www.thl.fi/fi_FI/web/fi/tilastot/vaestotutkimukset/kouluterveyskysely/tulokset/tulokset_alueittain
perjantai 6. syyskuuta 2013
Kuri ja järjestys
Lupasin palata kuriin ja järjestykseen.
Tänään juuri Martti H. laittoi naamakirjaan hyvän aiheen keskusteltavaksi: Voiko oppilas poistua kesken päivää harrastuksiinsa? Sinänsä aika turhakin kysymys, koska huoltajathan sen päättävät oman lapsensa kohdalta. Koululla kun ei ole valtaa pitää oppilasta koulussa vastoin vanhempien tahtoa, vaikka se joskus unohtuu opettajilta. Jos oppivelvollisuutta laiminlyödään, niin sitä tutkivat toiset tahot. No, koulu on opettajan työpaikka jossa ollaan työantajan ehdoilla, mutta oppilaille kasvunpaikka. Osa keskustelijoista kiihtyi ja epäili koulunpidon menevän ihan sekaisin jos sinne tullaan ja lähdetään miten sattuu. Järjestys se olla pitää. Mistä se kertoo?
Mutta asiaan. Mistä juontuu pyrkimys kuriin ja järjestykseen koulun opetusjärjestelyissä tai sen korostaminen? Hyvänä opettajan pidetään usein vieläkin sellaista, jonka tunnilla on ns. hyvä työrauha. Käsite tarkoittaa minusta usein sitä että on hiljaista...
Sugata Mitra jonka ajatukset antavat paljon mietittävää, sanoo että nykyinen koulutus tai opetus kehittyi britttiläisen imperiumin tarpeesta kouluttaa ihmisiä toimimaan samalla tavalla, kaikkialla.
Ajatusta voi jatkaa. Luostarikoulussa opetus perustui keskiajalla ulkoaopimiseen. Kun kirjoja ei ollut vielä paljon, yksi luki ja muut kuuntelivat. Tämä malli eli meilläkin kouluissa pitkään. Myös teollisen yhteiskuntamme alku tarvitsi osaamista, jossa toisettiin kerran opittuja taitoja.
Opettajakeskeinen Hiljaisuuden pedagogia sai perustelunsa siitä että joku (opettaja) siirsi muuttumatonta tíetoa oppilaisiin yhtäaikaisesti.
Koulutuksen jälkeen oletettiin että kaikki opiskelijat tietävät samat asiat. Osaaminen mitattiin niin, että lähimmäksi ennakolta asetettua ihannevastausta pääsevä oli osaavin.
Tälläisessa oppimistilanteessa vuorovaikutus on pelkästään häiritsevää. Ei tarvita oppijoiden esittämiä kysymyksiä saati keskustelevia ryhmiä.
Kaikille lienee selvää, että koulutusjärjestelmämme tavoite ei ole enää ulkoaoppimisen hyvä hallinta tai se, että oppijat omaksuvat asiat ilman aktiivista osallisuutta tíedon arviointiin? Yhä enemmän jatko-opinnoissa ja työelämässä tarvitaan kykyä liittyä tutkiviin ryhmiin, kykyä tuottaa uusia ajatuksia ja yhdistellä tietoa uusin näkökulmin. Täytyy osata kysyä, arvioida ja keskustella.
Miksi sitten hiljaa oleminen (onko se vielä yhtä kuin hyvä kuri?) on edelleen tärkeää? Kuka sitä tarvitsee?
Tänään juuri Martti H. laittoi naamakirjaan hyvän aiheen keskusteltavaksi: Voiko oppilas poistua kesken päivää harrastuksiinsa? Sinänsä aika turhakin kysymys, koska huoltajathan sen päättävät oman lapsensa kohdalta. Koululla kun ei ole valtaa pitää oppilasta koulussa vastoin vanhempien tahtoa, vaikka se joskus unohtuu opettajilta. Jos oppivelvollisuutta laiminlyödään, niin sitä tutkivat toiset tahot. No, koulu on opettajan työpaikka jossa ollaan työantajan ehdoilla, mutta oppilaille kasvunpaikka. Osa keskustelijoista kiihtyi ja epäili koulunpidon menevän ihan sekaisin jos sinne tullaan ja lähdetään miten sattuu. Järjestys se olla pitää. Mistä se kertoo?
Mutta asiaan. Mistä juontuu pyrkimys kuriin ja järjestykseen koulun opetusjärjestelyissä tai sen korostaminen? Hyvänä opettajan pidetään usein vieläkin sellaista, jonka tunnilla on ns. hyvä työrauha. Käsite tarkoittaa minusta usein sitä että on hiljaista...
Sugata Mitra jonka ajatukset antavat paljon mietittävää, sanoo että nykyinen koulutus tai opetus kehittyi britttiläisen imperiumin tarpeesta kouluttaa ihmisiä toimimaan samalla tavalla, kaikkialla.
Ajatusta voi jatkaa. Luostarikoulussa opetus perustui keskiajalla ulkoaopimiseen. Kun kirjoja ei ollut vielä paljon, yksi luki ja muut kuuntelivat. Tämä malli eli meilläkin kouluissa pitkään. Myös teollisen yhteiskuntamme alku tarvitsi osaamista, jossa toisettiin kerran opittuja taitoja.
Opettajakeskeinen Hiljaisuuden pedagogia sai perustelunsa siitä että joku (opettaja) siirsi muuttumatonta tíetoa oppilaisiin yhtäaikaisesti.
Koulutuksen jälkeen oletettiin että kaikki opiskelijat tietävät samat asiat. Osaaminen mitattiin niin, että lähimmäksi ennakolta asetettua ihannevastausta pääsevä oli osaavin.
Tälläisessa oppimistilanteessa vuorovaikutus on pelkästään häiritsevää. Ei tarvita oppijoiden esittämiä kysymyksiä saati keskustelevia ryhmiä.
Kaikille lienee selvää, että koulutusjärjestelmämme tavoite ei ole enää ulkoaoppimisen hyvä hallinta tai se, että oppijat omaksuvat asiat ilman aktiivista osallisuutta tíedon arviointiin? Yhä enemmän jatko-opinnoissa ja työelämässä tarvitaan kykyä liittyä tutkiviin ryhmiin, kykyä tuottaa uusia ajatuksia ja yhdistellä tietoa uusin näkökulmin. Täytyy osata kysyä, arvioida ja keskustella.
Miksi sitten hiljaa oleminen (onko se vielä yhtä kuin hyvä kuri?) on edelleen tärkeää? Kuka sitä tarvitsee?
maanantai 19. elokuuta 2013
Hyvä opettaja
Olen keskustellut koulusta koulumaailmaan muista töistä ensi kertaa astuneen kollegan kanssa. Ulkopuolelta tulleella on usein hyviä havaintoja. Hedelmällisin työssäoppimisen aika on lähikuukausien aikana edessä. On varsin hyödyllistä kyseenalaistaa ja ihmetellä koulun toimintakulttuuria ,virallista tai epävirallista, "ulkopuolisen" silmin. Kun rutiinit ovat sitten kehittyneet, (hyvät tai huonot) ei useinkaan ole enää tilaa luoville ajatuksille tai arvioinnille, vaan opetuksesta tulee suorittamista. Hyvä opettaja arvoi omaa ja yhteisönsä toimintaa jatkuvasti.
Entä millainen on hyvä opettaja? Opettajien koulutukseen ei sisälly tarpeeksi ryhmän kohtaamisen ja johtamisen ammattitaidon rakentamista, saati oman opettajapersoonan kehittämisstrategioita. Sitä olen näillä sivuilla ennenkin ihmetellyt. Onkohan niiden asioiden opettaminen vaan liian vaikeaa?
Se on kumminkin opettajan työssä kriittisen osaamisen aluetta, ajankäytön hallinnan lisäksi. (jota ei muuten myöskään opeteta...) Aika paljon on siis opittava itse. No, suomalainen opettaja on selviytyjä, useinmiten.
Vaikka tässä blogissa pyrin käsittelemään kasvatuksen ja opetuksen yhteisöllisiä piirteitä, niin keskityn tässä hyvän opettajan kolmeen henkilökohtaiseen arvoon ja toimintatapaan:
1. Aikuisen auktoriteetti
Ryhmä, ja varsinkin jäsentymätön ryhmä, jollainen koululuokka usein on, tarvitsee johtajan, jotta se on kaikille turvallinen ja etenee tavoitteiden suuntaan. On ihan hyvä ilmoittaa pari asiaa, joista opettaja, johtaja määrää. Esimerkiksi että ulkovaatteita ei pidetä tunnilla päällä, tunnit loppuvat kun opettaja sanoo jne. Ihan hyvin voi ilmoittaa että nämä asiat ovat minulle tärkeitä ja voin niistä määrätä. Sitten pitää olla tahtoa toteuttaa nämä asiat kaikissa olosuhteissa. Ryhmälle on hyvinkin rauhoittavaa, jos se luokan haastaja kohtaa voittajansa.
2. Tasavertainen toimintatapa
Vastapainona on muistettava että yhteisöllisyyttä ei synny, elleivät yhteisön jäsenet koe, että heitä kuullaan ja he voivat vaikuttaa omaan ja ryhmänsä tavoitteisiin ja toimintaan. Siksipä ryhmän hallinnassa on tärkeää tasavertaisen toimijuuden periaate. Vastuut on jaettu roolien mukaan, mutta kaikkien mielipide on tärkeä, ihan oikeasti. On hyvä ilmoittaa mistä asioista luokka/ryhmä voi päättää ja tiukassakin tilanteissa on tarpeen olla neuvotteluvaraa ja hyvä neuvotteluyhteys. Luokalla voi olla myös edustajansa, ikäänkuin johtoryhmä, jossa neuvotellaan asioista. Oppilaat voivat päättää vaikka koepäivän annetuista vaihtoehdoista ja monista käytännön asioista. Osallistuttaminen sitouttaa.
3. Luottamus ja kiintymyssuhde
Tämä on tärkeää. Opettajan tulee ilmaista sitä, että oppilaat ovat hänelle ihan henkilökohtaisesti tärkeitä. Että työ on ihanaa heidän kanssaan. Huumorista ei ole ainakaan haittaa. Vaikka ei aina siltä ihan täysillä tuntuisikaan, niin tämä viesti on merkityksellinen. Luottamus rakentuu hyvälle ja turvalliselle vuorovaikutukselle. Opettaja on aikuinen kouluryhmässä ja hän on paljolti vastuussa myönteisen ilmapiirin luomisessa ryhmässään. Oppilas joka kokee, että opettaja pitää hänestä, oppii paremmin. Kiintymyssuhdeteoria on toimiva ja tärkeä työkalu opettajan/kasvattajan tietoisen toiminnan viittana.
Näillä kolmella työkalulla pärjää minusta jo pitkälti. Miten sitten koko koulun toimintakulttuuriin ujutetaan tämmöinen pedagoginen lähestymistapa, onkin paljon monimutkaisempaa, mutta ei mahdotonta. Seuraavassa päivityksessä sitten aiheeseen liittyvä Kuri ja Järjestys.
Entä millainen on hyvä opettaja? Opettajien koulutukseen ei sisälly tarpeeksi ryhmän kohtaamisen ja johtamisen ammattitaidon rakentamista, saati oman opettajapersoonan kehittämisstrategioita. Sitä olen näillä sivuilla ennenkin ihmetellyt. Onkohan niiden asioiden opettaminen vaan liian vaikeaa?
Se on kumminkin opettajan työssä kriittisen osaamisen aluetta, ajankäytön hallinnan lisäksi. (jota ei muuten myöskään opeteta...) Aika paljon on siis opittava itse. No, suomalainen opettaja on selviytyjä, useinmiten.
Vaikka tässä blogissa pyrin käsittelemään kasvatuksen ja opetuksen yhteisöllisiä piirteitä, niin keskityn tässä hyvän opettajan kolmeen henkilökohtaiseen arvoon ja toimintatapaan:
1. Aikuisen auktoriteetti
Ryhmä, ja varsinkin jäsentymätön ryhmä, jollainen koululuokka usein on, tarvitsee johtajan, jotta se on kaikille turvallinen ja etenee tavoitteiden suuntaan. On ihan hyvä ilmoittaa pari asiaa, joista opettaja, johtaja määrää. Esimerkiksi että ulkovaatteita ei pidetä tunnilla päällä, tunnit loppuvat kun opettaja sanoo jne. Ihan hyvin voi ilmoittaa että nämä asiat ovat minulle tärkeitä ja voin niistä määrätä. Sitten pitää olla tahtoa toteuttaa nämä asiat kaikissa olosuhteissa. Ryhmälle on hyvinkin rauhoittavaa, jos se luokan haastaja kohtaa voittajansa.
2. Tasavertainen toimintatapa
Vastapainona on muistettava että yhteisöllisyyttä ei synny, elleivät yhteisön jäsenet koe, että heitä kuullaan ja he voivat vaikuttaa omaan ja ryhmänsä tavoitteisiin ja toimintaan. Siksipä ryhmän hallinnassa on tärkeää tasavertaisen toimijuuden periaate. Vastuut on jaettu roolien mukaan, mutta kaikkien mielipide on tärkeä, ihan oikeasti. On hyvä ilmoittaa mistä asioista luokka/ryhmä voi päättää ja tiukassakin tilanteissa on tarpeen olla neuvotteluvaraa ja hyvä neuvotteluyhteys. Luokalla voi olla myös edustajansa, ikäänkuin johtoryhmä, jossa neuvotellaan asioista. Oppilaat voivat päättää vaikka koepäivän annetuista vaihtoehdoista ja monista käytännön asioista. Osallistuttaminen sitouttaa.
3. Luottamus ja kiintymyssuhde
Tämä on tärkeää. Opettajan tulee ilmaista sitä, että oppilaat ovat hänelle ihan henkilökohtaisesti tärkeitä. Että työ on ihanaa heidän kanssaan. Huumorista ei ole ainakaan haittaa. Vaikka ei aina siltä ihan täysillä tuntuisikaan, niin tämä viesti on merkityksellinen. Luottamus rakentuu hyvälle ja turvalliselle vuorovaikutukselle. Opettaja on aikuinen kouluryhmässä ja hän on paljolti vastuussa myönteisen ilmapiirin luomisessa ryhmässään. Oppilas joka kokee, että opettaja pitää hänestä, oppii paremmin. Kiintymyssuhdeteoria on toimiva ja tärkeä työkalu opettajan/kasvattajan tietoisen toiminnan viittana.
Näillä kolmella työkalulla pärjää minusta jo pitkälti. Miten sitten koko koulun toimintakulttuuriin ujutetaan tämmöinen pedagoginen lähestymistapa, onkin paljon monimutkaisempaa, mutta ei mahdotonta. Seuraavassa päivityksessä sitten aiheeseen liittyvä Kuri ja Järjestys.
maanantai 12. elokuuta 2013
Lukuvuosi alkaa -koulu hetken huomion kohteena
Aina elokuun alkupuolella on koettavissa media-ilmiö. Koulun asiat ovat yleisen kiinnostuksen kohteena. Ehkäpä olisi hyvä jos kouluasiat olisivat kiinnostavia pitemmällä aikavälillä, että kaikki aiheet eivät olisi esillä elokuun parin ensimmäisen viikon aikana. Mutta siihen ei kai voi vaikuttaa?
Otanpa esiin viisi ihan satunnaisesti valittua asiaa. (tai ainakin minua kiinnostavia)
1. Kännykät kuuluvat kouluun. Tällä otsikolla kirjoitti Mikrobitti -lehden päätoimittaja Sami Sirkiä lehtensä pääkirjoituksen numerossa 7/2013. Hän totesi korvanneensa kynän ja paperin noin vuonna 1998 muilla välineillä, eikä ole jäänyt niitä kaipaamaan. Lehdessä käsiteltiin laajasti muutenkin opetuksen muuttumista ja opetukseen sopivia laitteita.
Olen kyllä otsikon kanssa samaa mieltä. Opettajien tulisi yhä rohkeammin ottaa käyttöön ne hyvät oppimisen välineet, joita oppilaat joka tapauksessa repussaan kantavat ilman pedagogista ja osaavaa ohjausta siihen, miten niillä avataan maailmaa ja opitaan yhdessä.
Ihan turhaa ja mahdotonta on hankkia kaikille kouluun erikseen oma tabletti.
2. Koulujen kesälomien siirtäminen. Aloite tulee talouselämästä (linkki uutiseen) Aina välillä puhutaan koulujen kesälomien myöhentämisestä, vedoten vaikkapa eurooppalaiseen käytäntöön. Kun en tunne talouselämää, niin pohdin asiaa pedagogisesta näkökulmasta. Kyllä voisi olla ihan kivaakin käydä koulua kesäkuussa. Ainakin sitä voisi kokeilla. Sehän on luonnossamme lähes parasta tarkkailuaikaa ja vireystila voi olla keväästä kohonnut. Kesä varmaan jatkuisi pitempään , eikä puhuttaisi elokuun alussa kesän loppumisesta (se on niin hermostuttavaa ...)
3. Koulun pitäsi alkaa myöhemmin. Uutinen Aamulehdessä Tästä on ollut jo juttua ainakin neljä, viisi vuotta. On pystytty osoitamaan että koulun alkamisajankohdan myöhäistäminen vaikka puolella tunnilla virkistää oppilaita ja vähentää stressitasoa. Siis hyvä asia. Itsekin huomasin että koulunn alkaminen puoli yhdeksältä oli hyvä asia. Toisaalta jos tutkimus näin sanoo, se kertoo senkin , että lasten ja nuorten nukkumisajoista eivät vanhemmat enää päätä... Toisin oli ennen, vaikka eihän kivaa ollut, kun käskettiin nukkumaan parhaaseen telkkarinkatsomisaikaan.
4. Joustava koulupäivä. Uutinen Hesarissa 12.8. Hassua, uutisessa kerrotaan vuonna 2004 tehdystä kartoituksesta, jossa todettiin lapsen ja perheiden hyötyvän siitä että kouluun tuodaan harrastukset, eikä koululaisten tarvitse olla yksin iltapäivisin. Juu. Tätä asiaa yritti 90-luvulla edistää professori Lea Pulkkinen. Meidän silloinen koulumme Etelä-Sipoon koulu oli pioneerihankkeessa mukana. Nykyinen mittava aamu- ja iltapäivätoiminta sai silloin alkunsa. (Minä luovutin luokkani käyttöön kello 12 alkaen eli vissiin olin se joustava osa) Silloin hankeella oli eri nimi: Kokonaiskoulupäivä. Opettajat eivät maassamme tästä termistä tykänneet ollenkaan, koska luulivat kait sen tarkoittavan että heidän pitää sitten olla iltaan asti koulussa... Siitäköhän johtui sitten Lea Pulkkisen minulle herätyksen antanut lausunto. Koulut ovat järjestäyneet aikuisten työpaikoiksi. No olihan tässä alkuperäisessä versiossa ajatus keskipäivän harrastetunneista eli päivä olisi jaettu kahteen opiskelujaksoon. Koulujen aikuiset eivät tätä haluneet, jopa ymmärrettävistä syistä. Ajattelen kumminkin että ideaa olisi kannattanut vähän kokeilla enempi... Opettajien ammatillinen yhteistyä olisi varmaankin tiivistynyt.
5. Kiusaaminen. On todella kivaa, jos mediaa ei täytä koulujen alkaessa kiusaamisjutut. Onhan koulun alku iloinen asia, eikä sitä ole tarvis erityisesti varustaa negatiivisella leimalla. Viime vuosina on tosin tapahtunut tasa-arvoistumista. Kiusaavien opettajien rinnalla otsikoidaan myös kiusaavista vanhemmista.
Yhteistä kaikille aiheille on, että ne nousevat otsikoihin yleensä koulun ulkopuolelta. Opettajat ovat lomillaan tai kiireisinä koulujen alkaessakin vähän altavastaajina tai syrjässä koulukeskustelusta. Koulu on elämää ja julkinen laitos, joten kaikki voivat siitä keskustella. Tosin ei varmaan yhtään haittaa, vaikka ollaan itsekin aktiivisia ja osallistutaan keskusteluun ja tehdään aloitteita. Etunojasta on hyvä lähteä!
Otanpa esiin viisi ihan satunnaisesti valittua asiaa. (tai ainakin minua kiinnostavia)
1. Kännykät kuuluvat kouluun. Tällä otsikolla kirjoitti Mikrobitti -lehden päätoimittaja Sami Sirkiä lehtensä pääkirjoituksen numerossa 7/2013. Hän totesi korvanneensa kynän ja paperin noin vuonna 1998 muilla välineillä, eikä ole jäänyt niitä kaipaamaan. Lehdessä käsiteltiin laajasti muutenkin opetuksen muuttumista ja opetukseen sopivia laitteita.
Olen kyllä otsikon kanssa samaa mieltä. Opettajien tulisi yhä rohkeammin ottaa käyttöön ne hyvät oppimisen välineet, joita oppilaat joka tapauksessa repussaan kantavat ilman pedagogista ja osaavaa ohjausta siihen, miten niillä avataan maailmaa ja opitaan yhdessä.
Ihan turhaa ja mahdotonta on hankkia kaikille kouluun erikseen oma tabletti.
2. Koulujen kesälomien siirtäminen. Aloite tulee talouselämästä (linkki uutiseen) Aina välillä puhutaan koulujen kesälomien myöhentämisestä, vedoten vaikkapa eurooppalaiseen käytäntöön. Kun en tunne talouselämää, niin pohdin asiaa pedagogisesta näkökulmasta. Kyllä voisi olla ihan kivaakin käydä koulua kesäkuussa. Ainakin sitä voisi kokeilla. Sehän on luonnossamme lähes parasta tarkkailuaikaa ja vireystila voi olla keväästä kohonnut. Kesä varmaan jatkuisi pitempään , eikä puhuttaisi elokuun alussa kesän loppumisesta (se on niin hermostuttavaa ...)
3. Koulun pitäsi alkaa myöhemmin. Uutinen Aamulehdessä Tästä on ollut jo juttua ainakin neljä, viisi vuotta. On pystytty osoitamaan että koulun alkamisajankohdan myöhäistäminen vaikka puolella tunnilla virkistää oppilaita ja vähentää stressitasoa. Siis hyvä asia. Itsekin huomasin että koulunn alkaminen puoli yhdeksältä oli hyvä asia. Toisaalta jos tutkimus näin sanoo, se kertoo senkin , että lasten ja nuorten nukkumisajoista eivät vanhemmat enää päätä... Toisin oli ennen, vaikka eihän kivaa ollut, kun käskettiin nukkumaan parhaaseen telkkarinkatsomisaikaan.
4. Joustava koulupäivä. Uutinen Hesarissa 12.8. Hassua, uutisessa kerrotaan vuonna 2004 tehdystä kartoituksesta, jossa todettiin lapsen ja perheiden hyötyvän siitä että kouluun tuodaan harrastukset, eikä koululaisten tarvitse olla yksin iltapäivisin. Juu. Tätä asiaa yritti 90-luvulla edistää professori Lea Pulkkinen. Meidän silloinen koulumme Etelä-Sipoon koulu oli pioneerihankkeessa mukana. Nykyinen mittava aamu- ja iltapäivätoiminta sai silloin alkunsa. (Minä luovutin luokkani käyttöön kello 12 alkaen eli vissiin olin se joustava osa) Silloin hankeella oli eri nimi: Kokonaiskoulupäivä. Opettajat eivät maassamme tästä termistä tykänneet ollenkaan, koska luulivat kait sen tarkoittavan että heidän pitää sitten olla iltaan asti koulussa... Siitäköhän johtui sitten Lea Pulkkisen minulle herätyksen antanut lausunto. Koulut ovat järjestäyneet aikuisten työpaikoiksi. No olihan tässä alkuperäisessä versiossa ajatus keskipäivän harrastetunneista eli päivä olisi jaettu kahteen opiskelujaksoon. Koulujen aikuiset eivät tätä haluneet, jopa ymmärrettävistä syistä. Ajattelen kumminkin että ideaa olisi kannattanut vähän kokeilla enempi... Opettajien ammatillinen yhteistyä olisi varmaankin tiivistynyt.
5. Kiusaaminen. On todella kivaa, jos mediaa ei täytä koulujen alkaessa kiusaamisjutut. Onhan koulun alku iloinen asia, eikä sitä ole tarvis erityisesti varustaa negatiivisella leimalla. Viime vuosina on tosin tapahtunut tasa-arvoistumista. Kiusaavien opettajien rinnalla otsikoidaan myös kiusaavista vanhemmista.
Yhteistä kaikille aiheille on, että ne nousevat otsikoihin yleensä koulun ulkopuolelta. Opettajat ovat lomillaan tai kiireisinä koulujen alkaessakin vähän altavastaajina tai syrjässä koulukeskustelusta. Koulu on elämää ja julkinen laitos, joten kaikki voivat siitä keskustella. Tosin ei varmaan yhtään haittaa, vaikka ollaan itsekin aktiivisia ja osallistutaan keskusteluun ja tehdään aloitteita. Etunojasta on hyvä lähteä!
perjantai 2. elokuuta 2013
Pelaaja onkin sivistynyt
Eilen oli Hesarissa hauska kolumni. Anna-Stina Nykänen muistutti osuvasti kulttuurin muutoksesta ja siitä että sivistyksen arvostukset ovat muuttuvia.
Lainaus alusta:
"Jos pelaan, vahdin visusti, ettei kukaan näe – ikään kuin olisin käymässä pornosivuilla. Punastun, jos pelin äänet äkkiä kuuluvat kaikille ja jään kiinni. Eikö aikuisella naisella ole parempaa tekemistä kuin syöttää pyöreäsilmäisiä virtuaalipossuja?
Aion kuitenkin päästä häpeästä. Aion tulla ylpeäksi peli-ihmiseksi, joka puhuu avoimesti hyvää harrastuksestaan. Se on kansalaisvelvollisuuteni.
Se on myös teidän velvollisuutenne. Pelit ovat Suomen tulevaisuudelle tärkeitä. Ne ovat jo nyt merkittäviä vientituotteita. Meillä ei enää ole varaa paheksua ja hävetä niitä. Asenteen on aika muuttua."
Koko kolumni linkissä:
Anna-Stina Nykäsen kolumni 1.8. Hesarissa
Miksikö otan asian esille? Väistämättä tuli mieleen vaikkapa kirjailija Kalle Päätalo. Hän kertoi, kuinka kotona ei aluksi hyväksytty lukuintoa saati kirjoittamista. Ne olivat herrojen kotkotuksia ja veivät aikaa rehelliseltä työnteolta. Moni ikäisistäni suurten ikäluokkien edustajista on kokenut muutoksen opiskelun ja lukeneisuuden arvostuksessa. Kaupunkilaispoikana sain lukea ilman että hoputettiin tekemään jotain hyödyllistä. Toisin saattoi olla vielä 60-luvullakin. Työlaisperheissa tai maanviljeliperheissä ei välttämättä katsottu lukemisen ja opiskelun olevan hyödyllistä. Saattoi olla jopa häpeä suvulle, jos joku alkoi esiintymään parempana kuin muut, kuten asia toisinaan ilmaistiin. 60-luku ja muuttoaalto kaupunkeihin toivat nopean muutoksen, kun yhä useimmat laittoivat lapsensa oppikouluun, parempien töiden toivossa.
Muistan myös miten isoisäni paheksui iskelmämusiikkia. Se oli hänestä epämusikaalista renkutusta. Nythän se taitaa olla ihan virallinen osa kulttuuria.
Pelaaminen on ollut kouluissa kovin kiellettyä, lukeminen ei. Olisiko aika kouluissakin tehdä yhteisöllistä päivitystä pelaamisen merkityksestä kulttuurisena ilmiönä ja oppimisen muotona? Jo seuraava sukupolvi voi pitää kovin takapajuisena aikaa, jolloin koulussa ei saanut pelata.
Kulttuurin ja sivistyksen määritelmät ovat muuttuvia, kuten aina, mutta varsinkin nyt.
perjantai 26. heinäkuuta 2013
Tästä vaikka voi aloittaa
Nimittäin uuden lukuvuoden suunnittelun, jos ei enää malta olla ihan lomalla :)
Laitan tähän ilman suurempia kommentteja ihan mainion kuvan jonka Mikko Jordman jakoi naamakirjaan, kiitosta vaan!
Tässä lienee paljon juuri sitä yhteisöllistä haastetta, josta opettajien tulisi keskustella ja ottaa aktiivinen koppi. Olisi hienoa ja tärkeää opettajien olla kehittäjänä uudessa oppimisessa, mitä se nyt onkin.....
Kuva on yhteisöllisestä MindShift sivustosta, jossa tutkitaan tulevaisuuden oppimista.
Kuva on yhteisöllisestä MindShift sivustosta, jossa tutkitaan tulevaisuuden oppimista.
lauantai 29. kesäkuuta 2013
Uuden oppimisen portaat
Pitkin kesänalkua on tullut saman suuntaisia uutisia:
http://www.uusisuomi.fi/tiede-ja-ymparisto/60200-tarkea-taito-unohtui-suomen-kouluissa-nuoret-oppivat-paremmin-kotona
http://www.mikropc.net/kaikki_uutiset/tutkimus+videopelit+tuottavat+hyvia+kansalaisia/a907636?s=u&wtm=mpc-07062013
http://www.oph.fi/etusivu/102/0/tieto-_ja_viestintatekniikan_opetuskaytto_suomessa_muuta_eurooppaa_jaljessa
Varsinkin tämä viimeinen laittoi kyllä aamumyslit kurkkuun. Suomi on monessa asiassa viimeisten joukossa! Se ei voi olla pelkästään hyvä asia.
Lisäksi nuorisotutkija Tomi Kiilakoski kirjoitti Hesarissa otsikolla Koulut eivät tajua tietotekniikasta mitään ja kansanedustaja Jyrki Kasvi Tietokone-lehdessä otsikolla Railo todellisuuteen. Kun en löydä linkkejä niin otsikotkin kertonevat asian.
Tämmöiset uutiset ovat tietenkin myös tarkoituksenhakuisia ja tässäkin tapauksessa jonkun, minun nyt, esiin nostamia. Mutta tarkoitukseni on hyvä.
Minusta tuntuu yhä selvemmin että heikko signaali on kasvamassa lumipalloksi. Muutokset eivät tapahdu vähitellen vaan vaiheittain ja nykäyksin. Onko niin että Suomessa ei olla valmiita hyppäämään oppimisessa muun muassa tieto- ja viestintätekniikan mukanaan tuomaan uudenlaiseen toimintaympäristöön ja oppimiseen yhdessä?
Mietin kovasti, onko todellakin niin, että meillä on kehitys hidastunut ja jossain muualla ei? Voi olla.
Kouluissamme on valtavasti hyvää. Ehkä emme osaa vain ennustaa (ja reagoida) tulevaa hyvää kovin hyvin. (ja vaikeatahan se onkin) Meille olisi juuri koululaitoksemme historiallisen hyvässä tilanteessa monen mielestä ehkä parasta, että muutoksia ulkoapäin ei tule.
Mutta hyvä opetusalalla toimiva lukija: Lienemme samaa mieltä että tämä "hömpötys" ei mene odottelemalla ohi.
Tiivistän Kiilakosken ajatuksia:
Kouluihin on ostettu valtavasti laitteita, jotka eivät ole muuttaneet opetusta. Älytaulu korvasi liitutaulun, ei muuta. On ajateltu että loppu hoituu itsellään. Kiilakosken mielestä uudet välineet muuttavat (tai niiden pitäisi muuttaa) toimintaympäristöä. Hänestä rakenteita pitää muuttaa. Muutosta hidastaa sekin, että Suomen kouluissa vallitsee edelleen vahva yksin tekemisen kulttuuri. Lisäksi Kiilakoski viittaa heikkoon koulujemme osalistamiskulttuuriin.
Miten sitten otetaan kouluissa koppia tvt:n käytön suhteen ja hypätään seuraavalle koulutusjärjestelmän kehitysasteelle? Seuraavat portaat (ainakin) olisi noustava:
1. Koululaisemme ovat siirtyneet ja siirtyvät kaikkialla (ubiikki) oppimiseen. Koulun osuus oppimisesta pienenee ja edustaa oppilaiden näkökulmasta yhä useammin ikävää oppimista. Tähän tulee tarttua.
2. Oppimisympäristön tulee muuttua, kun uudenlaiset oppimisen välineet antavaa mahdollisuuksia monenlaiseen oppimiseen. Rakennetaan koulut uusiksi, sovitaan rakenteet oppimiselle.
3. Oppijoiden osallistumista ja demokratiaa täytyisi aidosti vahvistaa.
4. Opettajat eivät voi kehittyä yksin. Lisää ammatillisiä tiimejä ja ulkopuolisia virikkeitä opetuksen kehittämiseen.
5. Oppiminen saa olla hauskaa. EI voi laske tvt:n viaksi jos se tekee oppimisesta kiinnostavaa ja paikasta riippumatonta. Onkohan tämä sellainen puhumaton este?
6. Opettajien on yhä vaikeampaa tietää, mikä on tvt:n viihdekäyttöä ja mikä sitä oikeaa opiskelua. Rajanveto ei ole tärkeää, eikä siihen kannata käyttää kovinkaan paljon energiaa.
Että kouluyhteisöillä on tässä paljon pohdittavaa. Hyvä niin, se tekee työstä aina vain hauskempaa!
http://www.uusisuomi.fi/tiede-ja-ymparisto/60200-tarkea-taito-unohtui-suomen-kouluissa-nuoret-oppivat-paremmin-kotona
http://www.mikropc.net/kaikki_uutiset/tutkimus+videopelit+tuottavat+hyvia+kansalaisia/a907636?s=u&wtm=mpc-07062013
http://www.oph.fi/etusivu/102/0/tieto-_ja_viestintatekniikan_opetuskaytto_suomessa_muuta_eurooppaa_jaljessa
Varsinkin tämä viimeinen laittoi kyllä aamumyslit kurkkuun. Suomi on monessa asiassa viimeisten joukossa! Se ei voi olla pelkästään hyvä asia.
Lisäksi nuorisotutkija Tomi Kiilakoski kirjoitti Hesarissa otsikolla Koulut eivät tajua tietotekniikasta mitään ja kansanedustaja Jyrki Kasvi Tietokone-lehdessä otsikolla Railo todellisuuteen. Kun en löydä linkkejä niin otsikotkin kertonevat asian.
Tämmöiset uutiset ovat tietenkin myös tarkoituksenhakuisia ja tässäkin tapauksessa jonkun, minun nyt, esiin nostamia. Mutta tarkoitukseni on hyvä.
Minusta tuntuu yhä selvemmin että heikko signaali on kasvamassa lumipalloksi. Muutokset eivät tapahdu vähitellen vaan vaiheittain ja nykäyksin. Onko niin että Suomessa ei olla valmiita hyppäämään oppimisessa muun muassa tieto- ja viestintätekniikan mukanaan tuomaan uudenlaiseen toimintaympäristöön ja oppimiseen yhdessä?
Mietin kovasti, onko todellakin niin, että meillä on kehitys hidastunut ja jossain muualla ei? Voi olla.
Kouluissamme on valtavasti hyvää. Ehkä emme osaa vain ennustaa (ja reagoida) tulevaa hyvää kovin hyvin. (ja vaikeatahan se onkin) Meille olisi juuri koululaitoksemme historiallisen hyvässä tilanteessa monen mielestä ehkä parasta, että muutoksia ulkoapäin ei tule.
Mutta hyvä opetusalalla toimiva lukija: Lienemme samaa mieltä että tämä "hömpötys" ei mene odottelemalla ohi.
Tiivistän Kiilakosken ajatuksia:
Kouluihin on ostettu valtavasti laitteita, jotka eivät ole muuttaneet opetusta. Älytaulu korvasi liitutaulun, ei muuta. On ajateltu että loppu hoituu itsellään. Kiilakosken mielestä uudet välineet muuttavat (tai niiden pitäisi muuttaa) toimintaympäristöä. Hänestä rakenteita pitää muuttaa. Muutosta hidastaa sekin, että Suomen kouluissa vallitsee edelleen vahva yksin tekemisen kulttuuri. Lisäksi Kiilakoski viittaa heikkoon koulujemme osalistamiskulttuuriin.
Miten sitten otetaan kouluissa koppia tvt:n käytön suhteen ja hypätään seuraavalle koulutusjärjestelmän kehitysasteelle? Seuraavat portaat (ainakin) olisi noustava:
1. Koululaisemme ovat siirtyneet ja siirtyvät kaikkialla (ubiikki) oppimiseen. Koulun osuus oppimisesta pienenee ja edustaa oppilaiden näkökulmasta yhä useammin ikävää oppimista. Tähän tulee tarttua.
2. Oppimisympäristön tulee muuttua, kun uudenlaiset oppimisen välineet antavaa mahdollisuuksia monenlaiseen oppimiseen. Rakennetaan koulut uusiksi, sovitaan rakenteet oppimiselle.
3. Oppijoiden osallistumista ja demokratiaa täytyisi aidosti vahvistaa.
4. Opettajat eivät voi kehittyä yksin. Lisää ammatillisiä tiimejä ja ulkopuolisia virikkeitä opetuksen kehittämiseen.
5. Oppiminen saa olla hauskaa. EI voi laske tvt:n viaksi jos se tekee oppimisesta kiinnostavaa ja paikasta riippumatonta. Onkohan tämä sellainen puhumaton este?
6. Opettajien on yhä vaikeampaa tietää, mikä on tvt:n viihdekäyttöä ja mikä sitä oikeaa opiskelua. Rajanveto ei ole tärkeää, eikä siihen kannata käyttää kovinkaan paljon energiaa.
Että kouluyhteisöillä on tässä paljon pohdittavaa. Hyvä niin, se tekee työstä aina vain hauskempaa!
maanantai 3. kesäkuuta 2013
Koulut kiinni kesäksi
Meillä on Suomessa edelleen hieno kulttuurinen tapa antaa kesälle arvoa ja omaehtoiselle kasvulle tilaa. Pitkä kesälomamme on varmasti eräs koulutusmenestyksen tekijä, vaikka sitä on vaikea osoittaa. Ainakaan sellaista ei monissa muissa maissa ole.
Silti kesää voisi hyödyntää kouluissa enemmän. Aika harvassa koulussa on siirretty opiskelupäiviä kesään, kuten olisi mahdollista esimerkiksi biologian opiskelun takia. Itse olen hommaa kokeillut kerran kesäkoulua pitämällä. Hauskaa ja antoisaa oli.
Kesän alku kirvoittaa omia koulukeskustelujaan ja sitten taas koulujen alku tuo omat aiheensa. Otan esiin muutaman oman aiheen.
Joka keväinen puheenaihe on Suvivirsi ja se voiko sitä laulaa koulujen kevätjuhlissa. Minusta tänä keväänä keskusteluun sattui hiukan (karmeudessaan) huvittavakin ulottuvuus. Ruotsinkieltä tai ruotsinkielistä kulttuuria uhkailtiin. Voisin kuvitella että heistä, jotka kiihkeästi vaativat Suvivirren laulamista kevätjuhlissa, on paljon niitä jotka vastustavat ruotsin "pakko"-opiskelua. Talvella herätti ansiokas tv-ohjelma ruotsalainen Suomi hämmennystä ilmeisen tietämättömissä piireissä.
Suvivirsi on vanha ruotsalainen hymni. Hyvä osoitus että suomalainen kulttuuriperintö on saanut paljon ruotsalaisesta. Ihan hyvä niin.
Lukioiden paremmuuslistoja on julkaistu taas urakalla. On listoja jotka kertovat mihin lukioihin on ollut vaikeinta päästä ja niitä listoja, jotka kertovat missä lukioissa on pystytty parhaiten motivoimaan ja tukemaan opiskelijoita. Vielä puuttuu ne listat hyvistä ja huonoista opettajista... En jaksa uskoa oikein minkään listan tarpeellisuuteen.
Lukio-opiskelun suosio on laskenut koko 2000-luvun, hitaasti, mutta varmasti. Enää ei voida ajatella, että lukioon menemättömät ovat heikompaa opiskeluainesta. Heissä on monia, jotka valitsevat toisen tien työelämässä menestykseen. Opiskelupolkujen monimuotoistuminen jatkuu. Se on hyvä juttu.
Tyttöjä on lukiolaisista kohta 60%. Koska aletaan oikeasti miettimään mistä se johtuu? Vai onko yo-kirjoitusten uusimisessa nakyvissä toive saada pojatkin lukioon?
Olisko kumminkin harkittavissa että nykyiset yö-kirjoitukset vaihdetaan vaikka lopputyöhön?
Ylioppilaistamme selvästi yli puolet eivät jatka opintojaan valmistumisvuotenaan. Tätä pidetään tilastoissa pahana. Minusta voi olla oikein hyvä että nuori valitsee huolella ja kerää kokemusta elämästä lukion jälkeen. Jos laittaisimme kaikki ylioppilaat opiskelemaan heti, niin valmistuminen voisi olla enstistä hitaampaa, ainakin entistä suurempi osa vaihtaisi opintopaikkaa kesken opintojen.
Koulut saivat paljon kielteistä näkyvyyttä mediassa kevätlukukaudella ja ihan viime päiviin saakka. Tavallaan on hyvä jos koulujen toiminnasta keskustellaan julkisesti, varsinkin jos keskustelu saadaan asialliseksi.
Yleensä kouluista julkaistaan negatiivisia muistoja ja uutisia koulujen alkaessa. Ehkäpä negatiivisuus on nyt purettu ja voimme aloittaa myönteisten koulujuttujen parissa sitten elokuulla.
Opettaminen on julkista, ei sille mahda mitään.
Ihanaa kesää kouluväki! Loma on ansaittu ja tarpeen.
Silti kesää voisi hyödyntää kouluissa enemmän. Aika harvassa koulussa on siirretty opiskelupäiviä kesään, kuten olisi mahdollista esimerkiksi biologian opiskelun takia. Itse olen hommaa kokeillut kerran kesäkoulua pitämällä. Hauskaa ja antoisaa oli.
Kesän alku kirvoittaa omia koulukeskustelujaan ja sitten taas koulujen alku tuo omat aiheensa. Otan esiin muutaman oman aiheen.
Joka keväinen puheenaihe on Suvivirsi ja se voiko sitä laulaa koulujen kevätjuhlissa. Minusta tänä keväänä keskusteluun sattui hiukan (karmeudessaan) huvittavakin ulottuvuus. Ruotsinkieltä tai ruotsinkielistä kulttuuria uhkailtiin. Voisin kuvitella että heistä, jotka kiihkeästi vaativat Suvivirren laulamista kevätjuhlissa, on paljon niitä jotka vastustavat ruotsin "pakko"-opiskelua. Talvella herätti ansiokas tv-ohjelma ruotsalainen Suomi hämmennystä ilmeisen tietämättömissä piireissä.
Suvivirsi on vanha ruotsalainen hymni. Hyvä osoitus että suomalainen kulttuuriperintö on saanut paljon ruotsalaisesta. Ihan hyvä niin.
Lukioiden paremmuuslistoja on julkaistu taas urakalla. On listoja jotka kertovat mihin lukioihin on ollut vaikeinta päästä ja niitä listoja, jotka kertovat missä lukioissa on pystytty parhaiten motivoimaan ja tukemaan opiskelijoita. Vielä puuttuu ne listat hyvistä ja huonoista opettajista... En jaksa uskoa oikein minkään listan tarpeellisuuteen.
Lukio-opiskelun suosio on laskenut koko 2000-luvun, hitaasti, mutta varmasti. Enää ei voida ajatella, että lukioon menemättömät ovat heikompaa opiskeluainesta. Heissä on monia, jotka valitsevat toisen tien työelämässä menestykseen. Opiskelupolkujen monimuotoistuminen jatkuu. Se on hyvä juttu.
Tyttöjä on lukiolaisista kohta 60%. Koska aletaan oikeasti miettimään mistä se johtuu? Vai onko yo-kirjoitusten uusimisessa nakyvissä toive saada pojatkin lukioon?
Olisko kumminkin harkittavissa että nykyiset yö-kirjoitukset vaihdetaan vaikka lopputyöhön?
Ylioppilaistamme selvästi yli puolet eivät jatka opintojaan valmistumisvuotenaan. Tätä pidetään tilastoissa pahana. Minusta voi olla oikein hyvä että nuori valitsee huolella ja kerää kokemusta elämästä lukion jälkeen. Jos laittaisimme kaikki ylioppilaat opiskelemaan heti, niin valmistuminen voisi olla enstistä hitaampaa, ainakin entistä suurempi osa vaihtaisi opintopaikkaa kesken opintojen.
Koulut saivat paljon kielteistä näkyvyyttä mediassa kevätlukukaudella ja ihan viime päiviin saakka. Tavallaan on hyvä jos koulujen toiminnasta keskustellaan julkisesti, varsinkin jos keskustelu saadaan asialliseksi.
Yleensä kouluista julkaistaan negatiivisia muistoja ja uutisia koulujen alkaessa. Ehkäpä negatiivisuus on nyt purettu ja voimme aloittaa myönteisten koulujuttujen parissa sitten elokuulla.
Opettaminen on julkista, ei sille mahda mitään.
Ihanaa kesää kouluväki! Loma on ansaittu ja tarpeen.
lauantai 25. toukokuuta 2013
Millainen on hyvä oppilas- oppilaiden näkökulma
Nuorten ääni toimitus kysyi linkki Ylen uutiseen.
Lainaus uutisesta:
"Joka toinen yhdeksäsluokkalainen uskoo olevansa opettajan mielestä huono oppilas. Tulos käy ilmi Nuorten Ääni -toimituksen lähes tuhannelle yhdeksäsluokkalaiselle teettämästä kyselystä.
Kyselyssä pyydettiin kuvailemaan, millainen on opettajan mielestä hyvä oppilas.
Useimmin mainittiin hyvät käytöstavat, tottelevaisuus, hiljaisuus ja tunnilla aktiivisesti osallistuminen. Sen sijaan vain muutama mainitsi toisten auttamisen ja avun pyytämisen.
Yhdeksi tärkeimmistä arvoista nousi kokeissa menestyminen."
Näin kesäloman kynnyksellä en malta olla antamatta miettimistä opettajille, ettei vain tulisi aika pitkäksi sillä niin toisten kadehtimalla lomalla.
Ylläoleva tulos kertoo mielestäni että koulu heijastaa yhteiskuntaa, jossa yksin selviytymistä vieläkin arvostetaan.
Jos kyselyyn halutaan toisenlainen tulos, tarvitaan yhteisesti sovittu toimintakulttuuri kouluun, sitä yhteisöllistä pedagogiaa.
Ei varmaan ole niin, että yhdeksäsluokkalaiset eivät ole oppineet yhdeksän kouluvuotensa aikana, mikä on tärkeää koulussa menestymiselle. Mikäli halutaan kasvattaa koululaisistamme yhteistyön arvostajia, on yhteistyötä ja auttamista harjoiteltava paljon enemmän. Parhaat oppilaat kilpailevat jo peruskoulussa hyvistä arvosanoista. He eivät motivoidu heikompien, heikosti motivoituneiden tai hitaampien auttamisesta, mikäli menestyminen mitataan henkilökohtaisella osaamisella kokeissa, jotka muodostavat arvonsanojen perusteet, pääosin. Se mikä palkitaan menestyksellä, muodostuu oppilaiden arvojen ja niitä seuraavien toimintamallien pohjaksi.
Se, että joka toinen uskoo olevansa opettajan mielestä huono oppilas ei kasvatuksellisesti ole kovin hyvä tulos... Varmaan tulisi hyväksyä ja kannustaa epävarmaa elämänvaihetta eläviä oppilaita entistä selkeämmin.
Minusta tämmöinen nuorten itsensä tekemä kysely on mitä parasta aineistoa opettajakunnalle yhdessä lukea, kun koulut pitkän ja lämpöisen kesän jälkeen taas alkavat. Sitten mietitään yhdessä oppilaiden kanssa miten saadaan ainakin meidän koulussa se lukema, jossa oppilaat uskovat opettajien pitävän itseään hyvänä oppilaana lähelle sataa prosenttia. Niinhän sen pitäisi olla. Yksi suurimpia oppimisen esteitä poistetaan, jos oppijalla on tunne, että opettaja hyväksyy ja välittää minustakin.
Lainaus uutisesta:
"Joka toinen yhdeksäsluokkalainen uskoo olevansa opettajan mielestä huono oppilas. Tulos käy ilmi Nuorten Ääni -toimituksen lähes tuhannelle yhdeksäsluokkalaiselle teettämästä kyselystä.
Kyselyssä pyydettiin kuvailemaan, millainen on opettajan mielestä hyvä oppilas.
Useimmin mainittiin hyvät käytöstavat, tottelevaisuus, hiljaisuus ja tunnilla aktiivisesti osallistuminen. Sen sijaan vain muutama mainitsi toisten auttamisen ja avun pyytämisen.
Yhdeksi tärkeimmistä arvoista nousi kokeissa menestyminen."
Näin kesäloman kynnyksellä en malta olla antamatta miettimistä opettajille, ettei vain tulisi aika pitkäksi sillä niin toisten kadehtimalla lomalla.
Ylläoleva tulos kertoo mielestäni että koulu heijastaa yhteiskuntaa, jossa yksin selviytymistä vieläkin arvostetaan.
Jos kyselyyn halutaan toisenlainen tulos, tarvitaan yhteisesti sovittu toimintakulttuuri kouluun, sitä yhteisöllistä pedagogiaa.
Ei varmaan ole niin, että yhdeksäsluokkalaiset eivät ole oppineet yhdeksän kouluvuotensa aikana, mikä on tärkeää koulussa menestymiselle. Mikäli halutaan kasvattaa koululaisistamme yhteistyön arvostajia, on yhteistyötä ja auttamista harjoiteltava paljon enemmän. Parhaat oppilaat kilpailevat jo peruskoulussa hyvistä arvosanoista. He eivät motivoidu heikompien, heikosti motivoituneiden tai hitaampien auttamisesta, mikäli menestyminen mitataan henkilökohtaisella osaamisella kokeissa, jotka muodostavat arvonsanojen perusteet, pääosin. Se mikä palkitaan menestyksellä, muodostuu oppilaiden arvojen ja niitä seuraavien toimintamallien pohjaksi.
Se, että joka toinen uskoo olevansa opettajan mielestä huono oppilas ei kasvatuksellisesti ole kovin hyvä tulos... Varmaan tulisi hyväksyä ja kannustaa epävarmaa elämänvaihetta eläviä oppilaita entistä selkeämmin.
Minusta tämmöinen nuorten itsensä tekemä kysely on mitä parasta aineistoa opettajakunnalle yhdessä lukea, kun koulut pitkän ja lämpöisen kesän jälkeen taas alkavat. Sitten mietitään yhdessä oppilaiden kanssa miten saadaan ainakin meidän koulussa se lukema, jossa oppilaat uskovat opettajien pitävän itseään hyvänä oppilaana lähelle sataa prosenttia. Niinhän sen pitäisi olla. Yksi suurimpia oppimisen esteitä poistetaan, jos oppijalla on tunne, että opettaja hyväksyy ja välittää minustakin.
keskiviikko 15. toukokuuta 2013
Oppimisen tulevaisuus
Future of learning Sugata Mitran puheenvuoro videolla (ei tekstejä)
Miten sujuisi Stahanovilta tiimipalaveri Hesarin kirjoitus 15.5.
Yllä on linkkejä, toinen videoon ja toinen Hesarin kirjoitukseen. Molemmissa käsitellään sitä mitä nykyään ja tulevaisuudessa pitää osata. Uskon, että emme voi väheksyä sitä muutosta, joka varsinkin Suomen kaltaisessa maassa kohdistuu uudenlaisen osaamisen odotukseen työelämässä -ja varmaan elämässä yleensäkin.
Mitra kuvaa sattuvasti nykyisen koulutusjärjestelmämme käytäntöjen nousevan jo osin menneestä maailmasta, jossa kaikkien piti osata samat asiat. Tälläinen koulutus on Mitran mukaan syntynyt tarpeesta voittaa sodat. Voisin lisätä, että länsimaissa ovat vaikuttaneet myös kirkon tarve hallita opetusta ja varsinkin uskonnon perusteiden tulkintaa. Myöhemmin teollistuminen vaikutti varmaan ratkaisevasti koulutuksen yhdenmukaisuuden toteutumiseen. Mitra haastaa kuulijansa väittämällä, että esimerkiksi hevosella ratsastaminen, ampuminen ja aritmetiikka eivät ole enää tärkeitä lähitulevaisuuden taitoja. Ne ovat muuttuneet ja muuttuvat urheiluksi. (Että aritmetiikkakin, siinä on nielemistä, mutta oma logiiikkansa)
Mitralla on minusta ihailtava oppilaslähtöinen perusta teorioilleen ja tutkimukseensa: Koulutuksen täytyy palvella opiskelijoiden tulevaisuuden osaamisen karttumista. Opettajien täytyy kehittää osaamistaan opiskelijoiden tarpeiden mukaan. Koulutuksen pitää olla joustavaa jäykkyyden sijaan.
Tulevaisuudessa ja jo nyt ei olekaan enää tärkeää että kaikki vastavaat suunnilleen samoin (oikein?) opettajien kysymyksiin tai tehtäviin. Samankaltaisuus ei ole enää tehokasta vaan erilaiset mielipiteet, näkökulmat ja osaamisen alueet täydentävät yhteistyössä tapahtuvissa prosesseissa toisiaan. Lisäarvo, luovuus syntyy erilaisten osaajien yhteistyöstä.
Yhtenä pedagogisen työkalun mahdollisuutena Mitra esittelee oppijoiden itseorganisoituvan oppimisen. Lapset voivat opettaa toisilleen melkein mitä tahansa kolmen edellytyksen toteutuessa:
- Internet on saatavilla
- Oppijat saavat olla ryhmissä, joissa vuorovaikutus sallitaan
- Opettaja ei ole paikalla (!)
Mitran mukaan lasten pitää saada, mahdollisimman varhain, kolme taitoa tai kykyä selvitä tulevaisuuden maailmassa:
1. Monipuolinen (media)lukutaito
2. Hakusanojen ja tiedon haun hallinta
3. Kyky uskoa itseensä, kyky arvioida itsenäisesti tietoa
Näin heille annetaan haarniska doktriinejä vastaan. (an armour against doctrines)
Varmasti tärkeää suojavarustus informaatiotulvan valtaamassa maailmassa.
Näin yksinkertaista se on, tai ei ole. Uskon kumminkin vahvasti että opettajan roolin, osaamisen ja tehtävien muutos on iso, mikäli koulutusjärjestelmää uusitaan innovaatioyhteiskunnan vahvistamiseksi. (Mitään muutahan ei maassamme ole kohta myytävänä kuin hyviä, luovia ideoita.)
Muutokset tekevät opettajan työn entistä kiinnostavammaksi.
Opettajien pitää yhdessä pohtia muutosta ja ottaa haltuun oppilaslähtöinen oppimisen kehittäminen.
Miten sujuisi Stahanovilta tiimipalaveri Hesarin kirjoitus 15.5.
Yllä on linkkejä, toinen videoon ja toinen Hesarin kirjoitukseen. Molemmissa käsitellään sitä mitä nykyään ja tulevaisuudessa pitää osata. Uskon, että emme voi väheksyä sitä muutosta, joka varsinkin Suomen kaltaisessa maassa kohdistuu uudenlaisen osaamisen odotukseen työelämässä -ja varmaan elämässä yleensäkin.
Mitra kuvaa sattuvasti nykyisen koulutusjärjestelmämme käytäntöjen nousevan jo osin menneestä maailmasta, jossa kaikkien piti osata samat asiat. Tälläinen koulutus on Mitran mukaan syntynyt tarpeesta voittaa sodat. Voisin lisätä, että länsimaissa ovat vaikuttaneet myös kirkon tarve hallita opetusta ja varsinkin uskonnon perusteiden tulkintaa. Myöhemmin teollistuminen vaikutti varmaan ratkaisevasti koulutuksen yhdenmukaisuuden toteutumiseen. Mitra haastaa kuulijansa väittämällä, että esimerkiksi hevosella ratsastaminen, ampuminen ja aritmetiikka eivät ole enää tärkeitä lähitulevaisuuden taitoja. Ne ovat muuttuneet ja muuttuvat urheiluksi. (Että aritmetiikkakin, siinä on nielemistä, mutta oma logiiikkansa)
Mitralla on minusta ihailtava oppilaslähtöinen perusta teorioilleen ja tutkimukseensa: Koulutuksen täytyy palvella opiskelijoiden tulevaisuuden osaamisen karttumista. Opettajien täytyy kehittää osaamistaan opiskelijoiden tarpeiden mukaan. Koulutuksen pitää olla joustavaa jäykkyyden sijaan.
Tulevaisuudessa ja jo nyt ei olekaan enää tärkeää että kaikki vastavaat suunnilleen samoin (oikein?) opettajien kysymyksiin tai tehtäviin. Samankaltaisuus ei ole enää tehokasta vaan erilaiset mielipiteet, näkökulmat ja osaamisen alueet täydentävät yhteistyössä tapahtuvissa prosesseissa toisiaan. Lisäarvo, luovuus syntyy erilaisten osaajien yhteistyöstä.
Yhtenä pedagogisen työkalun mahdollisuutena Mitra esittelee oppijoiden itseorganisoituvan oppimisen. Lapset voivat opettaa toisilleen melkein mitä tahansa kolmen edellytyksen toteutuessa:
- Internet on saatavilla
- Oppijat saavat olla ryhmissä, joissa vuorovaikutus sallitaan
- Opettaja ei ole paikalla (!)
Mitran mukaan lasten pitää saada, mahdollisimman varhain, kolme taitoa tai kykyä selvitä tulevaisuuden maailmassa:
1. Monipuolinen (media)lukutaito
2. Hakusanojen ja tiedon haun hallinta
3. Kyky uskoa itseensä, kyky arvioida itsenäisesti tietoa
Näin heille annetaan haarniska doktriinejä vastaan. (an armour against doctrines)
Varmasti tärkeää suojavarustus informaatiotulvan valtaamassa maailmassa.
Näin yksinkertaista se on, tai ei ole. Uskon kumminkin vahvasti että opettajan roolin, osaamisen ja tehtävien muutos on iso, mikäli koulutusjärjestelmää uusitaan innovaatioyhteiskunnan vahvistamiseksi. (Mitään muutahan ei maassamme ole kohta myytävänä kuin hyviä, luovia ideoita.)
Muutokset tekevät opettajan työn entistä kiinnostavammaksi.
Opettajien pitää yhdessä pohtia muutosta ja ottaa haltuun oppilaslähtöinen oppimisen kehittäminen.
keskiviikko 8. toukokuuta 2013
Kuka johtaa helsinkiläisiä kouluja?
Antti Korhosen mediassa kuohunut erottamisasia poiki sitten vielä uuden näkökulman:
Virasto tyytymatön opettajan potkujen perumiseen
Tyytymätön voi olla, mutta kovasti ihmettelen opetusjohtajan toimintaa, noin demokratian toimivuuden kannalta. Miksi Jarmila jätti eriävän mielipiteen vaikka ei ole päättäjä, eikä siis ole vastuussa päätöksestä? Itse asiassa en ole melko pitkän kunnallispolitiikon urallani täällä Sipoossa koskaan törmännyt vastaavaan tilanteeseen.
Ajatellaan yritystä. Johtokunta peruu toimitusjohtajan antamat potkut jollekin työtekijälle. Toimitusjohtaja sanelee pöytäkirjaan tyytymättömyytensä ja antaa johtokunnan päätöksestä
julkisuuteen arvostelevia lausuntoja. Kuinkahan kauan voisi jatkaa ? Kenkää tulisi.
Asia liittyy yhteisöllisyyteenkin. Peruskoulua johdetaan kunnissa demokraattisesti valtuuston ja lautakunnan tai vastaavan avulla. Luottamushenkilöt tekevät linjauksia, joita toteuttamaan he valitsevat eli ottavat töihin ylimmät virkamiehet. Kun esittelijä näin julkisesti asettaa esimiesasemassa olevan toimielimen harkintakyvyn kyseenalaiseksi, ei hän edesauta luottamukseen ja yhteistyöhön nojaavan toimintakulttuurin syntyä. Vastakkain asettelu siinä ketjussa, jossa pitäisi rakentaa yhdessä, syö toimintaa ja hidastaa kehitystä. Olisi kyllä suureksi eduksi Helsingin koulutoimen kaikkiselle hvyinvoinnille pitää mölyt mahassa ja mennä eteenpäin. Yhteinen etu vaatii useinkin että hyväksyy vähemmistöön jäämisen.
Kyseessä on myös alaistaito, tärkeä yhteisöllisen toiminnan perusta. Rakentava toiminta yhteisössä edellyttää että kaikki tiedostavat roolinsa, vastuunsa ja tehtävänsä- ja pysyvät niissä, ellei toisin sovita.
Virasto tyytymatön opettajan potkujen perumiseen
Tyytymätön voi olla, mutta kovasti ihmettelen opetusjohtajan toimintaa, noin demokratian toimivuuden kannalta. Miksi Jarmila jätti eriävän mielipiteen vaikka ei ole päättäjä, eikä siis ole vastuussa päätöksestä? Itse asiassa en ole melko pitkän kunnallispolitiikon urallani täällä Sipoossa koskaan törmännyt vastaavaan tilanteeseen.
Ajatellaan yritystä. Johtokunta peruu toimitusjohtajan antamat potkut jollekin työtekijälle. Toimitusjohtaja sanelee pöytäkirjaan tyytymättömyytensä ja antaa johtokunnan päätöksestä
julkisuuteen arvostelevia lausuntoja. Kuinkahan kauan voisi jatkaa ? Kenkää tulisi.
Asia liittyy yhteisöllisyyteenkin. Peruskoulua johdetaan kunnissa demokraattisesti valtuuston ja lautakunnan tai vastaavan avulla. Luottamushenkilöt tekevät linjauksia, joita toteuttamaan he valitsevat eli ottavat töihin ylimmät virkamiehet. Kun esittelijä näin julkisesti asettaa esimiesasemassa olevan toimielimen harkintakyvyn kyseenalaiseksi, ei hän edesauta luottamukseen ja yhteistyöhön nojaavan toimintakulttuurin syntyä. Vastakkain asettelu siinä ketjussa, jossa pitäisi rakentaa yhdessä, syö toimintaa ja hidastaa kehitystä. Olisi kyllä suureksi eduksi Helsingin koulutoimen kaikkiselle hvyinvoinnille pitää mölyt mahassa ja mennä eteenpäin. Yhteinen etu vaatii useinkin että hyväksyy vähemmistöön jäämisen.
Kyseessä on myös alaistaito, tärkeä yhteisöllisen toiminnan perusta. Rakentava toiminta yhteisössä edellyttää että kaikki tiedostavat roolinsa, vastuunsa ja tehtävänsä- ja pysyvät niissä, ellei toisin sovita.
maanantai 29. huhtikuuta 2013
Koulussa ei saa epäonnistua! - ja mitä siitä seuraa.
Olin eilen Helsingin nuorisoasiain keskuksen Hesan nuorten ääni-toimituksen http://nuortenaani.blogspot.fi/ vieraana. Saimme Liisan kanssa olla harjoitusvastustajia 3.5. tulossa olevaan keskusteluiltaan, jonka nuoret suunnittelevat ja vetävät.
Aiheena on (a-studio 3.5. kello 21) Koulussa ei saa epäonnistua! Siinäpä hyvä aihe.
Oli kiinnostavaa keskustella nuorten toimittajien kanssa. Toimitus oli tehnyt kyselun yli tuhannelle ysiluokkalaiselle siitä, mikä on tärkeämpää, se että on oppinut jonkin asian vai arvosana.
Yli 80% ysiluokkalaisista vastasi että arvosana on tärkeämpää!
Korvia kuumottava tulos. Yli 80% peruskoulunsa päättävistä ei tiedä miksi he ovat olleet koulussa, vai?
Tämän asenteen tai arvon ovat vain aikuiset voineet välittää nuorille. Vanhemmat ja opettajat arvioimme varmaankin aivan liian usein koulutyön tuloksia arvosanoilla. Jos niitä pidetään tärkeämpänä kuin oppimista, niin nuoretkin omaksuvat ajatuksen.
Lisäksi oli juttua siitä, että arviointi perustuu kokeisiin, joissa tärkeintä on välttää virheitä. Silloin oppilaat alkavat pelata varman päälle, eivätkä kokeile tai mieti vaihtoehtoisia ratkaisuja. Luovuutta ei siten suosita.
No sitten voidaan sanoa tähän että keksi ite parempi systeemi. Ei ole ihan helppoa, mutta kyllähän arviointia yritetään kehittää monipuolisemmaksi. Pitää yrittää lisää.
Aiheena on (a-studio 3.5. kello 21) Koulussa ei saa epäonnistua! Siinäpä hyvä aihe.
Oli kiinnostavaa keskustella nuorten toimittajien kanssa. Toimitus oli tehnyt kyselun yli tuhannelle ysiluokkalaiselle siitä, mikä on tärkeämpää, se että on oppinut jonkin asian vai arvosana.
Yli 80% ysiluokkalaisista vastasi että arvosana on tärkeämpää!
Korvia kuumottava tulos. Yli 80% peruskoulunsa päättävistä ei tiedä miksi he ovat olleet koulussa, vai?
Tämän asenteen tai arvon ovat vain aikuiset voineet välittää nuorille. Vanhemmat ja opettajat arvioimme varmaankin aivan liian usein koulutyön tuloksia arvosanoilla. Jos niitä pidetään tärkeämpänä kuin oppimista, niin nuoretkin omaksuvat ajatuksen.
Lisäksi oli juttua siitä, että arviointi perustuu kokeisiin, joissa tärkeintä on välttää virheitä. Silloin oppilaat alkavat pelata varman päälle, eivätkä kokeile tai mieti vaihtoehtoisia ratkaisuja. Luovuutta ei siten suosita.
No sitten voidaan sanoa tähän että keksi ite parempi systeemi. Ei ole ihan helppoa, mutta kyllähän arviointia yritetään kehittää monipuolisemmaksi. Pitää yrittää lisää.
perjantai 26. huhtikuuta 2013
Koulun päivitys
Siirrytään (vihdoinkin) Antista tulevaisuuden kouluuun.
Koulu on oppimista, ei opettamista varten.
Tämä ajatus putkahti mieleen kun olin eilen Hanasaaressa
Tulevaisuuden koulu- täällä jo? seminaarissa, jonka järjesti Pohjola-Norden
Tanskan pojat Örestadin Gymnasiumista kertoivat koulustaan joka on rakennettu oppimista varten.
Tämä tarkoittaa, että koulussa on monimuotoisia ja avoimia tiloja, joihin oppilaat voivat hakeutua opiskelemaan ryhmissä ja opettajat tulevat opiskelijoiden luokse, tarvittaessa.
Tämä on minusta oppijalähtöistä ajattelua, joka on rakennettu kyseisen koulun arkkitehtuuriin sisälle.
Koulun opettajat kertoivat, että noin puolet tunneista pidetään "konservatiivisesti" ja puolet näissä joustavissa järjestelyissä. Kaikilla opiskelijoilla on (luonnollisesti) tabletit. Aika lähellä ollaan Sugata Mitran itseorganisoituvan oppimisen teoriaa käytännössä.
Tämän tyyppisiin ratkaisuihin varmaan uudessa koulussa ollaan menossa.
Nyt näyttää usein siltä, että oppilaat tulevat kouluun, jotta opettajat voivat opettaa suunnitelmiensa mukaan, omissa tiloissaan. Jospa käännetään kuvaa toisinpäin ja ajatellaan että oppilaat tulevat omaan kouluunsa oppimaan ja opettajat avustamaan oppilaita oppimisessa. Silloin opettajan tulee olla siellä missä häntä tarvitaan ja oppiminen tapahtuu siinä tilassa ja siinä kokoonpanossa, kuin se on oppijoiden kannalta tarkoituksenmukaista.
Jälleen täytyisi kouluyhteisöissä tarkastella (vanhentunutta?) termiä työrauha, joka saattaa olla vastakohta käsitteelle työn tai oppimisen ilo, pahimmillaan. Itseäni on koko termi alkanut hieman ärsyttää. Usein se on heikohko tekosyy opettajan tarpeelle pitää monologeja ja luokassa on ns. työnrauhan vallitessa apatia. Tällöin termi tarkoittaakin hiljaisuuden pedagogian normitilannetta, josa vuorovaikutus on korvattu yhdensuuntaisella viestinnällä. Ympäristö saattaa vielä kehua opettajaa hyväksi järjestyksen pitäjäksi. Se, että puhutaan niin paljon kurista ja järjestyksestä koulussa tässä ajassa, kertoo myös siitä, että pedagogiset käytännöt eivät puhuttele/motivoi tämän ajan koululaisia.
Liian monet pedagogiset käytännöt periytyvät vieläkin keskiajan luostarilaitoksen kurikoulusta.
(Epäilijöilleni: Tällä marinalla en tokikaan tarkoita että koulussa tulee olla jatkuva meteli...)
Aika suuria muutoksia tulee koulun toimintakulttuuriin, jos aletaan päivittää koulua enemmän oppijalähtöiseksi, yhteistoiminnalliseksi, osallistavaksi ja modernia informaatioteknologiaa hyödyntäväksi. Viimeaikaisten kokemusteni perusteella (tvt-pedagogina toimiessani), olen yhä vakuuttuneempi, että pienillä paikkauksilla ei nyt ehkä pärjätä, jos halutaan olla edelleen lähitulevaisuuden innovaatiokansa. Toimintakulttuurin muutos vaatii paljon päänsisäistä liikennettä opettajayhteisön jäseniltä ja koulun rakenteiden, aineellisten ja aineettomien, uudelleen järjestämistä. Heikkoja signaaleja on jo tästä.
tiistai 9. huhtikuuta 2013
Mitä Antti Korhosen tapaus voi opettaa?
Muutama päivä olen seuraillut "asiantuntijoiden" keskustelua, siitä miten kouluissa täytyy toimia. Usein ollut melko masentavaa seurattavaa. Asiantuntijat ovat yleensä niitä, jotka eivät työkseen kohtaa vaikeita vuorovaikutustilanteita.
En ollut paikalla, en ota kantaa miten tilanne olisi pitänyt hoitaa. Jälkeenpäin on aina helppoa sanoa, että jotenkin toisin...
Kantaa voi ottaa siihen yleisen tason keskusteluun, jota nyt on käyty.
Antti Korhonen on ikäänkuin sijaiskärsijä tilanteessa, jossa näyttää olevan niin, että kasvatusasiantuntijat tai ainakaan kouluhallinon viranomaiset eivät ymmärrä (tai halua ymmärtää) että ihminen, ja nuorikin, on myös väkivaltainen olento.
Juuri katsoin ruotsinkielistä keskustelua siitä, miten aikuisten pitää hoitaa kohtaaminen ja suhteet nuoriin entistä paremmin... blääh. Normitilanteessa on helppo antaa toimivia ohjeita.
Kyse on nyt Alppilan tapauksen nostattamassa keskustelussa yksinkertaisesti siitä, että mitä tehdään kun tilanne ajautuu siihen, että neuvotteluyhteys katkeaa? Sitä ei kukaan toivo, mutta niin kuitenkin joskus käy. Mitä tehdään agressiivisissa ja väkivaltaan johtavissa tilanteissa? Kun mikään ei auttanutkaan? Kun joku liikutti pelinappulan mattitilanteeseen?
On aivan raivostuttavaa kuunnella ja katsella viisasteluja aiheesta, että otetaan kädestä kiinni ja katsotaan silmiin. Voiko sulkea silmänsä enää enempää tärkeässä asiassa?
Samalla logiikalla emme sitten enää tarvitse poliisejakaan tai yleensä minkäänlaisia turvallisuuden valvojia. Ryhdymme vain kansalaiset puhumaan kauniisti ja juttelemaan esimerkiksi ryöstäjällemme, että voitaisiinko siirtää kohtaamistamme vuorovaikutuksellisemmaksi. Ja koulussa on sentään kasvavia, nuoria ihmisiä, jotka vasta harjoittelevat yhteisön jäsenyyttä. Kuinka he voisivat aina toimia, kuten ihanteellisessa maailmassa?
Kyseessä on selvästi epäkorrekti aihe, joka on helpompi ohittaa ja puhua asian ohi. Kasvattaja kokee työssään myös ihmisen väkivaltaisen puolen. Sitä on voitava tarvittaessa tehokkaasti rajoittaa. Hankitaan sitten opettajille järjestysmieskortit ja -oikeudet, tai mieluiten selvennetään lakia ja ohjeita. Ei voida siirtyä opettajille ja oppilaille entistä turvattomampaan toimintakulttuuriin. Koulu on julkinen tila, jossa on kerääntyneenä suuri joukko ihmisiä, melko pienelle alueelle. Yleensä muutoin tässä tilanteessa vaaditaan turvallisuuden valvontaa siten että tilanteisiin voidaan puuttua, miksei koulussa?
Kyllä on helppo sanoa, että Antti meni liian pitkälle, mutta kukaan ei vastaa että mitä olisi pitänyt tehdä, jotta tilanne olisi loppunut. Onko niin että opettajalta ei sallita yhtäkään virhettä silloin kun on tunteista kysymys? Aika kylmää kyytiä. Varsinkin opetusviraston päättäjät, ohjekirjaa kirjoittamaan ja tervemenoa hankaliin paikkoihin! Katsotaan sitten...
Ja kyllä, olen sitä mieltä (yleisesti ottaen) että kun yhteiskunta antaa fyysisen koskemattomuuden, niin yhteiskunta sen myös voi ottaa pois. Yhteisiä pelisääntöjä rikottaessa voimme kaikki odottaa että menettää oikeuden fyysiseen koskemattomuuteen. Sitä vaatii myös muiden oikeus tuntea itsensä turvatuiksi. Näin on minusta sovittu Suomessakin, miksei tämä koske koulua, joka on harjoituskenttä yhteiskuntaan?
En ollut paikalla, en ota kantaa miten tilanne olisi pitänyt hoitaa. Jälkeenpäin on aina helppoa sanoa, että jotenkin toisin...
Kantaa voi ottaa siihen yleisen tason keskusteluun, jota nyt on käyty.
Antti Korhonen on ikäänkuin sijaiskärsijä tilanteessa, jossa näyttää olevan niin, että kasvatusasiantuntijat tai ainakaan kouluhallinon viranomaiset eivät ymmärrä (tai halua ymmärtää) että ihminen, ja nuorikin, on myös väkivaltainen olento.
Juuri katsoin ruotsinkielistä keskustelua siitä, miten aikuisten pitää hoitaa kohtaaminen ja suhteet nuoriin entistä paremmin... blääh. Normitilanteessa on helppo antaa toimivia ohjeita.
Kyse on nyt Alppilan tapauksen nostattamassa keskustelussa yksinkertaisesti siitä, että mitä tehdään kun tilanne ajautuu siihen, että neuvotteluyhteys katkeaa? Sitä ei kukaan toivo, mutta niin kuitenkin joskus käy. Mitä tehdään agressiivisissa ja väkivaltaan johtavissa tilanteissa? Kun mikään ei auttanutkaan? Kun joku liikutti pelinappulan mattitilanteeseen?
On aivan raivostuttavaa kuunnella ja katsella viisasteluja aiheesta, että otetaan kädestä kiinni ja katsotaan silmiin. Voiko sulkea silmänsä enää enempää tärkeässä asiassa?
Samalla logiikalla emme sitten enää tarvitse poliisejakaan tai yleensä minkäänlaisia turvallisuuden valvojia. Ryhdymme vain kansalaiset puhumaan kauniisti ja juttelemaan esimerkiksi ryöstäjällemme, että voitaisiinko siirtää kohtaamistamme vuorovaikutuksellisemmaksi. Ja koulussa on sentään kasvavia, nuoria ihmisiä, jotka vasta harjoittelevat yhteisön jäsenyyttä. Kuinka he voisivat aina toimia, kuten ihanteellisessa maailmassa?
Kyseessä on selvästi epäkorrekti aihe, joka on helpompi ohittaa ja puhua asian ohi. Kasvattaja kokee työssään myös ihmisen väkivaltaisen puolen. Sitä on voitava tarvittaessa tehokkaasti rajoittaa. Hankitaan sitten opettajille järjestysmieskortit ja -oikeudet, tai mieluiten selvennetään lakia ja ohjeita. Ei voida siirtyä opettajille ja oppilaille entistä turvattomampaan toimintakulttuuriin. Koulu on julkinen tila, jossa on kerääntyneenä suuri joukko ihmisiä, melko pienelle alueelle. Yleensä muutoin tässä tilanteessa vaaditaan turvallisuuden valvontaa siten että tilanteisiin voidaan puuttua, miksei koulussa?
Kyllä on helppo sanoa, että Antti meni liian pitkälle, mutta kukaan ei vastaa että mitä olisi pitänyt tehdä, jotta tilanne olisi loppunut. Onko niin että opettajalta ei sallita yhtäkään virhettä silloin kun on tunteista kysymys? Aika kylmää kyytiä. Varsinkin opetusviraston päättäjät, ohjekirjaa kirjoittamaan ja tervemenoa hankaliin paikkoihin! Katsotaan sitten...
Ja kyllä, olen sitä mieltä (yleisesti ottaen) että kun yhteiskunta antaa fyysisen koskemattomuuden, niin yhteiskunta sen myös voi ottaa pois. Yhteisiä pelisääntöjä rikottaessa voimme kaikki odottaa että menettää oikeuden fyysiseen koskemattomuuteen. Sitä vaatii myös muiden oikeus tuntea itsensä turvatuiksi. Näin on minusta sovittu Suomessakin, miksei tämä koske koulua, joka on harjoituskenttä yhteiskuntaan?
maanantai 8. huhtikuuta 2013
Antti Korhonen sai potkut
Niin siinä sitten kävi. Helsingin opetusviraston toimistolta näytti siltä, että opettaja toimi väärin suojellessaan yleistä turvallisuutta ja oikeutta ruokailla koulussa rauhassa. No, enpä ollut paikalla, mutta paheksun tämmöistä hätäpäätöstä. Tilanteen syntyminen ja sen ratkaisuyritykset olisivat varmaan voineet mennä paremminkin, mutta että potkut..
Hesari uutisoi Korhosen potkut
Vaikea nähdä että yhden ihmisen koskemattomuus on tärkeämpää kuin yhteisön hyvinvointi. Näen tämän aikamme yltiöyksilöllisyyden seurauksena. Poikkeustapaukset voidaan hoitaa vain poikkeuskeinoin, jotka eivät läheskään aina ole parhaat mahdolliset. Tässä tapauksessa kyseessä on sekä opettajien että oppilaiden yhteisö. Oman opettjauran olen alkanut silloisessa tarkkailuluokassa. Aika monta kertaa siinä hommassa joutui fyysisesti rajoittamaan, ihan muiden turvallisuuden takia.
Tottakai toivomme että fyysisesti ei tarvitse ketään koulussa siirtää, mutta moni opettaja on siihen varmaan joutunut, minäkin. Hassua asiassa on, että päiväkodissa joudutaan varmaan useinkin fyysisesti rajoittamaan, mutta se ei ole ollut ongelma, vielä. Ja jos tuo ysiluokkalainen menee vaikkapa kesällä konserttiin ja alkaa huutelemaan törkeyksiä tai muuten häiritsemän, niin järjestysmiehet kyllä voivat poistaa, eivätkä yleensä neuvottele kauniisti kauaakaan. Miksi koulussa, missä opetellaan elämään yhteiskunnassa, on toisin?
Minusta päätös on ajattelematon ja edustaa välinpitämättömyyttä ainakin seuraavisssa asioissa:
- Millainen viesti yhteiskunnalta on nuorille tämä, että yksilöillä on oltava oikeus rikkoa yhteisiä sääntöjä ilman että se välittömästi estetään? Sen voi tulkita avuttomuudeksi tai välinpitämättömyydeksi.
- Mitä ajattelevat kaikki ne ihan normaalisti käyttäytyvät lapset ja nuoret, jotka pelkäävät koulussa häiriköitä?
- Miltä tuntuu niistä joita pidetään häiriköijinä? Eikö se ole välittämistä, että estetään nopeasti impulsiiviset tai tyhmät teot, jotka leimaavat ja johtavat helposti syrjäytymiseen?
- Miltä tuntuu vaikkapa erityisopettajista ympäri Suomea? Ihmisten väliset vuorovaikutustilanteet ovat niin muuttuvia ja aina omia tapauksiaan, että yleisiä sääntöjä (jotka olisivat päteviä) on todella vaikea vetää. Pitäisi vain esimiesten luottaa siihen, että parasta on yritetty. Kun on kerran töihin otettu.
Kovin tuntuvat naiveilta Antin esimiesten neuvot: Meillä on selkeät ohjeet, että neuvotellaan kauniisti. No, tottakai niin tehdään, mutta kyse on siitä että kaikki ei aina mene ihan käsikirjan mukaan, syystä tai toisesta. Mitä silloin tehdään. Ollaan avuttomia vai? Soitetaan poliisit? -ja odotellaan? Ei ole olemassa täydellistä maailmaa. Toivon minäkin että olisi pärjätty paremmin. Jos paikalla olisi ollut toinen opettaja tukemassa, niin ehkä tilanne olisi kääntynyt? Opettaja ei ole järjestysmies, mutta koulussa ei ole järjestymiehiä. Joskus, onneksi poikkeustapauksissa, semmoista kuitenkin tarvittaisiin.
Esimiesten tulee ohjata, neuvoa ja kouluttaa alaisiaan, viestiä että teette tärkeää työtä välillä hyvinkin vaativissa olosuhteissa. Virheitäkin voi sattua.
En ollut paikalla, joten tämä yleisenä periaatteena.
Hesari uutisoi Korhosen potkut
Vaikea nähdä että yhden ihmisen koskemattomuus on tärkeämpää kuin yhteisön hyvinvointi. Näen tämän aikamme yltiöyksilöllisyyden seurauksena. Poikkeustapaukset voidaan hoitaa vain poikkeuskeinoin, jotka eivät läheskään aina ole parhaat mahdolliset. Tässä tapauksessa kyseessä on sekä opettajien että oppilaiden yhteisö. Oman opettjauran olen alkanut silloisessa tarkkailuluokassa. Aika monta kertaa siinä hommassa joutui fyysisesti rajoittamaan, ihan muiden turvallisuuden takia.
Tottakai toivomme että fyysisesti ei tarvitse ketään koulussa siirtää, mutta moni opettaja on siihen varmaan joutunut, minäkin. Hassua asiassa on, että päiväkodissa joudutaan varmaan useinkin fyysisesti rajoittamaan, mutta se ei ole ollut ongelma, vielä. Ja jos tuo ysiluokkalainen menee vaikkapa kesällä konserttiin ja alkaa huutelemaan törkeyksiä tai muuten häiritsemän, niin järjestysmiehet kyllä voivat poistaa, eivätkä yleensä neuvottele kauniisti kauaakaan. Miksi koulussa, missä opetellaan elämään yhteiskunnassa, on toisin?
Minusta päätös on ajattelematon ja edustaa välinpitämättömyyttä ainakin seuraavisssa asioissa:
- Millainen viesti yhteiskunnalta on nuorille tämä, että yksilöillä on oltava oikeus rikkoa yhteisiä sääntöjä ilman että se välittömästi estetään? Sen voi tulkita avuttomuudeksi tai välinpitämättömyydeksi.
- Mitä ajattelevat kaikki ne ihan normaalisti käyttäytyvät lapset ja nuoret, jotka pelkäävät koulussa häiriköitä?
- Miltä tuntuu niistä joita pidetään häiriköijinä? Eikö se ole välittämistä, että estetään nopeasti impulsiiviset tai tyhmät teot, jotka leimaavat ja johtavat helposti syrjäytymiseen?
- Miltä tuntuu vaikkapa erityisopettajista ympäri Suomea? Ihmisten väliset vuorovaikutustilanteet ovat niin muuttuvia ja aina omia tapauksiaan, että yleisiä sääntöjä (jotka olisivat päteviä) on todella vaikea vetää. Pitäisi vain esimiesten luottaa siihen, että parasta on yritetty. Kun on kerran töihin otettu.
Kovin tuntuvat naiveilta Antin esimiesten neuvot: Meillä on selkeät ohjeet, että neuvotellaan kauniisti. No, tottakai niin tehdään, mutta kyse on siitä että kaikki ei aina mene ihan käsikirjan mukaan, syystä tai toisesta. Mitä silloin tehdään. Ollaan avuttomia vai? Soitetaan poliisit? -ja odotellaan? Ei ole olemassa täydellistä maailmaa. Toivon minäkin että olisi pärjätty paremmin. Jos paikalla olisi ollut toinen opettaja tukemassa, niin ehkä tilanne olisi kääntynyt? Opettaja ei ole järjestysmies, mutta koulussa ei ole järjestymiehiä. Joskus, onneksi poikkeustapauksissa, semmoista kuitenkin tarvittaisiin.
Esimiesten tulee ohjata, neuvoa ja kouluttaa alaisiaan, viestiä että teette tärkeää työtä välillä hyvinkin vaativissa olosuhteissa. Virheitäkin voi sattua.
En ollut paikalla, joten tämä yleisenä periaatteena.
lauantai 30. maaliskuuta 2013
Alppilan normipäivä
Alppilan yläkoulussa sattui ikävä tapaus.
Yllä olevassa linkissä on surkea uutinen. Vähän tulee mieleen Heidi Hautalan tapaus. Kaikki tietävät että tämmöistä tapahtuu joka päivä, mutta kun asia tulee jonkun kohdalla ilmi, niin kaikki muut ovat sitten pyhimyksiä...
Ei voida tehdä minusta näin kasvatuksessa, että ollaan kuin lätkää pelaamassa koulussa. On epäviralliset arjen pelitilannesäännöt ja irti arjesta olevat viralliset säännöt. Toisin kuin lätkässä kannatan ehdottomasti sitä että viralliset säännöt kehittyvät käytännöstä, siitä mitä oikeasti tapahtuu.
Surkeaa on, että esimies ei tue alaistaan vaikeassa tilanteessa. Kehnoa työnantajapolitiikkaa. Enpä usko että Helsinkiin on ainakaan yhtään helpompi löytää erkkaopeja nyt töihin. Ainoa oikea tapa olisi minusta ollut, että todetaan valitettavan tilanteen tapahtuneen ja halutaan opettajille lisää valtuuksia. Puolustetaan opettajaa, joka toimi vaikeassa tilanteessa, eikä paennut oppilaan uhmaa. Koskemattomuus röyhkeän käytöksen puolustajana on yhteiskunnallinen vinksahdus ja lähestyy naurettavuutta.
Kasvatuksellisesti on vastuutonta aikuisten toimintaa vetäytyä näissä kohdin epämääräisen koskemattomuuspykälän taakse. Millainen viesti syntyy kouluyhteisölle (tai nuorille yleensä) siitä että opettaja (yhteiskunta) näyttää avuttomuutensa? Oppilas haastoi julkisesti tuossa tilanteessa yhteisön ja sen säännöt, päätellen että hänelle ei voida mitään. Silloin on kyse luonnollisesti jo pitkällä olevasta sosiaalisesta kyvyttömyydestä tai osaamattomuudesta. Kyseessä on, onneksi poikkeustilanne. Poikkeustilanne hoidetaan poikkeavilla menetelmillä.
Ihan näin yksinkertaista ei kasvatus tietenkään ole. Itse olisin kuitenkin saanut potkut varmaan monesti kun aloitin urani ns. tarkkailuluokalla. Varsinkin alussa painittiin, joskus hiki päässä, harva se päivä. Siitä alkuasetelmasta syntyi kuitenkin luottamus ja turvallinen suhde. Osoitin rajat ja sen että oppilaani olivat minulle tärkeitä. Myöhemminkin pyrin katkaisemaan agressiotilanteet nopeasti, tarpeen vaatiessa fyysisellä puuttumisella. Usein se on varmaan ollut kaikkien osapuolten etu.
Hurskastelu ei auta kun ollaan vaikeiden tilanteiden edessä. Ne ovat arkipäivää kuitenkin, vaikka emme sitä toivoisi. Tarvittaessa on kasvattajankin asetuttava ihan fyysisesti muuriksi, joka luo myös turvallisuutta yhteisöön.
Kysymys on vaikea Alppilan tilanteessa, kun ei voida osoittaa muiden olleen fyysisesti uhattuina. Yhteisön kannalta on kuitenkin varmasti ollut turvallinen työ- ja kasvuympäristö uhattuna. Kyllä kai sekin on tärkeää.?
Tästä riittää varmaan kouluyhteisöissä puhuttavaa, taas kerran. Asiasta on hyvä puhua ja sopia jokin toimintalinja. Tosin sopiminen ei aina auta kun tilanne tulee pyörremyrskynä päälle...
Yllä olevassa linkissä on surkea uutinen. Vähän tulee mieleen Heidi Hautalan tapaus. Kaikki tietävät että tämmöistä tapahtuu joka päivä, mutta kun asia tulee jonkun kohdalla ilmi, niin kaikki muut ovat sitten pyhimyksiä...
Ei voida tehdä minusta näin kasvatuksessa, että ollaan kuin lätkää pelaamassa koulussa. On epäviralliset arjen pelitilannesäännöt ja irti arjesta olevat viralliset säännöt. Toisin kuin lätkässä kannatan ehdottomasti sitä että viralliset säännöt kehittyvät käytännöstä, siitä mitä oikeasti tapahtuu.
Surkeaa on, että esimies ei tue alaistaan vaikeassa tilanteessa. Kehnoa työnantajapolitiikkaa. Enpä usko että Helsinkiin on ainakaan yhtään helpompi löytää erkkaopeja nyt töihin. Ainoa oikea tapa olisi minusta ollut, että todetaan valitettavan tilanteen tapahtuneen ja halutaan opettajille lisää valtuuksia. Puolustetaan opettajaa, joka toimi vaikeassa tilanteessa, eikä paennut oppilaan uhmaa. Koskemattomuus röyhkeän käytöksen puolustajana on yhteiskunnallinen vinksahdus ja lähestyy naurettavuutta.
Kasvatuksellisesti on vastuutonta aikuisten toimintaa vetäytyä näissä kohdin epämääräisen koskemattomuuspykälän taakse. Millainen viesti syntyy kouluyhteisölle (tai nuorille yleensä) siitä että opettaja (yhteiskunta) näyttää avuttomuutensa? Oppilas haastoi julkisesti tuossa tilanteessa yhteisön ja sen säännöt, päätellen että hänelle ei voida mitään. Silloin on kyse luonnollisesti jo pitkällä olevasta sosiaalisesta kyvyttömyydestä tai osaamattomuudesta. Kyseessä on, onneksi poikkeustilanne. Poikkeustilanne hoidetaan poikkeavilla menetelmillä.
Ihan näin yksinkertaista ei kasvatus tietenkään ole. Itse olisin kuitenkin saanut potkut varmaan monesti kun aloitin urani ns. tarkkailuluokalla. Varsinkin alussa painittiin, joskus hiki päässä, harva se päivä. Siitä alkuasetelmasta syntyi kuitenkin luottamus ja turvallinen suhde. Osoitin rajat ja sen että oppilaani olivat minulle tärkeitä. Myöhemminkin pyrin katkaisemaan agressiotilanteet nopeasti, tarpeen vaatiessa fyysisellä puuttumisella. Usein se on varmaan ollut kaikkien osapuolten etu.
Hurskastelu ei auta kun ollaan vaikeiden tilanteiden edessä. Ne ovat arkipäivää kuitenkin, vaikka emme sitä toivoisi. Tarvittaessa on kasvattajankin asetuttava ihan fyysisesti muuriksi, joka luo myös turvallisuutta yhteisöön.
Kysymys on vaikea Alppilan tilanteessa, kun ei voida osoittaa muiden olleen fyysisesti uhattuina. Yhteisön kannalta on kuitenkin varmasti ollut turvallinen työ- ja kasvuympäristö uhattuna. Kyllä kai sekin on tärkeää.?
Tästä riittää varmaan kouluyhteisöissä puhuttavaa, taas kerran. Asiasta on hyvä puhua ja sopia jokin toimintalinja. Tosin sopiminen ei aina auta kun tilanne tulee pyörremyrskynä päälle...
sunnuntai 24. maaliskuuta 2013
Kuka päättää opiskelun mielekkyyden?
Hesarissa oli kiinnostavia kannanottoja lähinnä lukion ja ylioppilaskirjoitusten mielekkyydestä nuoren kannalta. Ainahan aiheesta on jännitettä löytynyt, muistaakseni jo 60-luvulla...
Hesan nuorten ääni-toimituksen Heta Lampinen haastoi meitä kysymällä miksei lukiossa voida opettaa olennaista ja toteuttaa lukiolain tavoitteita (kasvua tasapainoiseksi ihmiseksi ja yhteiskunnan jäseneksi)? Hän kirjoittaa lopuksi: Lukio kaipaa ryhmäkokeita, tilaisuuksia harjoitella esiintymistä, vuorovaikutustaitoja ja yhteistyötä! Olisi mahtavaa nähdä nykyisen faktatietokilpailun muuttuvan opiskelijan, opettajan ja ylioppilastutkintolautakunnan yhteiseksi matkaksi kohti tulevaisuutta.
Tuskinpa yhteiskuntamme siihen kaatuisi.
Hmm..
Niin, miksei? Koulutusjärjestelmämme on ollut hyvä ja tuottaa edelleen osaamista. Tiedämme kumminkin nyt aika varmasti, että osaamisen kriteerit muuttuvat. Oppimaan oppiminen on nyt tärkeintä, mitä voimme koulussa opettaa. Ihminen oppii parhaiten kun hän on vuorovaikutustilanteessa aktiivinen, kiinnostunut ja motivoitunut. Tärkeää lienee myös, että tiedon voi liittää mielekkääksi osaksi omaa tieto- tai ymmärrysvarantoa.
Minusta näyttää, että ilmassa on merkittäviä heikkoja signaaleja. Koulutusjärjestelmät ovat aina pärjänneet perinteeseen nojaamisella ja opettamalla sitä mitä muut ovat oppineet. Teollisessa yhteiskunnassa syntyi koulutusperinne joka nojaa ns. varmaan ja oikeaan tietoon ja sen toistamiseen.
Nuorisomme oireilee, koska he aavistavat, että heiltä tullaan odottamaan jotain muuta globaalissa ja muuttuvassa maailmassa. Olen melkoisen optimistinen uuden OPS2016 suhteen. Siinä tullaan varmasti huomioimaan muutoksen tarpeet. Toivottavasti me opettajat sitten luemme opsimme.
Tärkeintä minusta olisi, että tälläisiin nuorten omiin kirjoituksiin emme suhtaudu setä- tai tätimäisesti. Tarkoitan tällä sitä helppoa tapaa kieltää kritiikki ja vuoropuhelu: " Et vielä ymmärrä parastasi, mutta ymmärrät sitten isona" Huono peruste, kun me aikuiset emme sitten ole välttämättä vastaamassa huutoomme...
Koulutuksen suunnittelu ja toteutus kaipaa nyt paljon yhteisöllisempää kulttuuria. Koululaiset ja opiskelijat pitää saada mukaan osallistumaan heitä koskeviin asioihin. He eivät saa olla vain opetuksen ja kasvatuksen kohteita, vaan myös toimijoita, koska niin kaikki oppivat enemmän.
Että oliko siinä 60-luvussa jotain järkeäkin...
Hesan nuorten ääni-toimituksen Heta Lampinen haastoi meitä kysymällä miksei lukiossa voida opettaa olennaista ja toteuttaa lukiolain tavoitteita (kasvua tasapainoiseksi ihmiseksi ja yhteiskunnan jäseneksi)? Hän kirjoittaa lopuksi: Lukio kaipaa ryhmäkokeita, tilaisuuksia harjoitella esiintymistä, vuorovaikutustaitoja ja yhteistyötä! Olisi mahtavaa nähdä nykyisen faktatietokilpailun muuttuvan opiskelijan, opettajan ja ylioppilastutkintolautakunnan yhteiseksi matkaksi kohti tulevaisuutta.
Tuskinpa yhteiskuntamme siihen kaatuisi.
Hmm..
Niin, miksei? Koulutusjärjestelmämme on ollut hyvä ja tuottaa edelleen osaamista. Tiedämme kumminkin nyt aika varmasti, että osaamisen kriteerit muuttuvat. Oppimaan oppiminen on nyt tärkeintä, mitä voimme koulussa opettaa. Ihminen oppii parhaiten kun hän on vuorovaikutustilanteessa aktiivinen, kiinnostunut ja motivoitunut. Tärkeää lienee myös, että tiedon voi liittää mielekkääksi osaksi omaa tieto- tai ymmärrysvarantoa.
Minusta näyttää, että ilmassa on merkittäviä heikkoja signaaleja. Koulutusjärjestelmät ovat aina pärjänneet perinteeseen nojaamisella ja opettamalla sitä mitä muut ovat oppineet. Teollisessa yhteiskunnassa syntyi koulutusperinne joka nojaa ns. varmaan ja oikeaan tietoon ja sen toistamiseen.
Nuorisomme oireilee, koska he aavistavat, että heiltä tullaan odottamaan jotain muuta globaalissa ja muuttuvassa maailmassa. Olen melkoisen optimistinen uuden OPS2016 suhteen. Siinä tullaan varmasti huomioimaan muutoksen tarpeet. Toivottavasti me opettajat sitten luemme opsimme.
Tärkeintä minusta olisi, että tälläisiin nuorten omiin kirjoituksiin emme suhtaudu setä- tai tätimäisesti. Tarkoitan tällä sitä helppoa tapaa kieltää kritiikki ja vuoropuhelu: " Et vielä ymmärrä parastasi, mutta ymmärrät sitten isona" Huono peruste, kun me aikuiset emme sitten ole välttämättä vastaamassa huutoomme...
Koulutuksen suunnittelu ja toteutus kaipaa nyt paljon yhteisöllisempää kulttuuria. Koululaiset ja opiskelijat pitää saada mukaan osallistumaan heitä koskeviin asioihin. He eivät saa olla vain opetuksen ja kasvatuksen kohteita, vaan myös toimijoita, koska niin kaikki oppivat enemmän.
Että oliko siinä 60-luvussa jotain järkeäkin...
tiistai 12. maaliskuuta 2013
Kuinka monta auttajaa syrjäytyvä tarvitsee?
Luin päivän Hesarista artikkelia nuorten syrjäytymisestä.
Oaj on antanut teettämänsä erityistuen riittävyydestä tehdyn kyselyn tulokset. Tuloksista selviää, että erityistuen tarpeessa olevat oppilaat jäävät isossa ryhmässä ollessaan helposti ilman tarvitsemaansa tukea. Suurin osa opettajista on sitä mieltä, että ryhmäkoon pienentäminen ei sinänsä auta. Tuen saamisen sijaan pyöritetään paperirumbaa, oli erään opettajan ilmaus.
Samaa asiaa samalla sivulla kuvaa Helsingin diakonissalaitoksen tutkija Olli Alanen, joka on haastatellut nuoria syrjäytymiseen johtavasta polusta.
Erittäin kuvaava teksti oli tämä: ....vaan ovat jääneet häilymään sen (yhteiskunnan) reunoille. Näin on käynyt vaikka moni on tavannut paljon auttajia. Elämäntarina on kerrottu 150-200 ihmiselle, mutta mitään ei ole tapahtunut", sanoo Olli Alanen.
Voisin muuttaa kohdan vaikka moni on tavannut paljon auttajia, muotoon: koska moni on tavannut paljon auttajia.
Nuoria, sen enempää kuin muitakaan apua tarvitsevia, ei voi kovinkaan hyvin auttaa lisäämällä auttajien määrää moniammatillisiin tai oppilashuollon ryhmiin. Jos moniammatillinen tiimi kasvaa vaikka viidestä kuuteen henkilöön, tarkoittaa se vain, että tuettavan asiat jakautuvat yhä useammalle, mutta ei oikeastaan kenellekkään.
Olin tämän ilmiön äärellä jo joskus parikymmentä vuotta sitten. Minulla oli oppilas, jonka koulunkäynti ei sujunut. Kun ongelmat pahenivat kasvoi myös oppilashuoltoryhmän koko. Viimeisessä kokouksessa meitä istui kaksitoista ihmistä ja tämä oppilasraukka mukana pienessä neuvotteluhuoneessa, ihmettelemässä miten huonosti menee... Tunnelma oli aika painostava vaikka kaikki tarkoittivat hyvää. Mitään merkittävää apua en saanut oppilaalle luokkaani, siihen arkeen, jossa ongelmat ilmenivät. Kokouksen jälkeen kyseineen oppilas purki reaktionsa luokkaan aika tuhoisin seurauksin ja minä ilmoitin rehtorillemme, että tämmöisiin kokouksiin en enää tule. Olimme onneksi ihan samaa mieltä.
Taas ollaan yhteisöllisyyden ja siihen liittyvien ryhmädynamiikan ja kiintymyssuhdeteorian äärellä.
Mitä enemmän on vastuunkantajia, sitä tarkemmin on sovittava tehtävät, muuten mikään ei kuulu kenellekkään. Lapsi tai nuori, jolla on ongelmia, ei pysty päästämään useita, vaihtuvia aikuisia lähelleen. Emmehän me muutkaan sitä halua. Auttaminen perustuu luottamukseen, jota rakennetaan pysyvissä ihmissuhteissa.
Syrjäytymisen estäminen tai erityistuen järjestäminen koulussa pitää jakaa pieniin tiimeihin, jossa ihmiset eivät voi koko ajan vaihtua. Lapselle tai nuorelle pitää nimetä se yksi henkilö, joka on konkreettisesti tavoitettavissa ja tukena. Ei aina helppoa byrokratiassa, ymmärrän sen. Toisaalta ei kannata laittaa rahaa vain siihen että halutaan hyvää, pitää myös tehdä sitä mahdollisimman tuloksellisesti. Sen olemme velkaa avun tarvitsijoille.
Oaj on antanut teettämänsä erityistuen riittävyydestä tehdyn kyselyn tulokset. Tuloksista selviää, että erityistuen tarpeessa olevat oppilaat jäävät isossa ryhmässä ollessaan helposti ilman tarvitsemaansa tukea. Suurin osa opettajista on sitä mieltä, että ryhmäkoon pienentäminen ei sinänsä auta. Tuen saamisen sijaan pyöritetään paperirumbaa, oli erään opettajan ilmaus.
Samaa asiaa samalla sivulla kuvaa Helsingin diakonissalaitoksen tutkija Olli Alanen, joka on haastatellut nuoria syrjäytymiseen johtavasta polusta.
Erittäin kuvaava teksti oli tämä: ....vaan ovat jääneet häilymään sen (yhteiskunnan) reunoille. Näin on käynyt vaikka moni on tavannut paljon auttajia. Elämäntarina on kerrottu 150-200 ihmiselle, mutta mitään ei ole tapahtunut", sanoo Olli Alanen.
Voisin muuttaa kohdan vaikka moni on tavannut paljon auttajia, muotoon: koska moni on tavannut paljon auttajia.
Nuoria, sen enempää kuin muitakaan apua tarvitsevia, ei voi kovinkaan hyvin auttaa lisäämällä auttajien määrää moniammatillisiin tai oppilashuollon ryhmiin. Jos moniammatillinen tiimi kasvaa vaikka viidestä kuuteen henkilöön, tarkoittaa se vain, että tuettavan asiat jakautuvat yhä useammalle, mutta ei oikeastaan kenellekkään.
Olin tämän ilmiön äärellä jo joskus parikymmentä vuotta sitten. Minulla oli oppilas, jonka koulunkäynti ei sujunut. Kun ongelmat pahenivat kasvoi myös oppilashuoltoryhmän koko. Viimeisessä kokouksessa meitä istui kaksitoista ihmistä ja tämä oppilasraukka mukana pienessä neuvotteluhuoneessa, ihmettelemässä miten huonosti menee... Tunnelma oli aika painostava vaikka kaikki tarkoittivat hyvää. Mitään merkittävää apua en saanut oppilaalle luokkaani, siihen arkeen, jossa ongelmat ilmenivät. Kokouksen jälkeen kyseineen oppilas purki reaktionsa luokkaan aika tuhoisin seurauksin ja minä ilmoitin rehtorillemme, että tämmöisiin kokouksiin en enää tule. Olimme onneksi ihan samaa mieltä.
Taas ollaan yhteisöllisyyden ja siihen liittyvien ryhmädynamiikan ja kiintymyssuhdeteorian äärellä.
Mitä enemmän on vastuunkantajia, sitä tarkemmin on sovittava tehtävät, muuten mikään ei kuulu kenellekkään. Lapsi tai nuori, jolla on ongelmia, ei pysty päästämään useita, vaihtuvia aikuisia lähelleen. Emmehän me muutkaan sitä halua. Auttaminen perustuu luottamukseen, jota rakennetaan pysyvissä ihmissuhteissa.
Syrjäytymisen estäminen tai erityistuen järjestäminen koulussa pitää jakaa pieniin tiimeihin, jossa ihmiset eivät voi koko ajan vaihtua. Lapselle tai nuorelle pitää nimetä se yksi henkilö, joka on konkreettisesti tavoitettavissa ja tukena. Ei aina helppoa byrokratiassa, ymmärrän sen. Toisaalta ei kannata laittaa rahaa vain siihen että halutaan hyvää, pitää myös tehdä sitä mahdollisimman tuloksellisesti. Sen olemme velkaa avun tarvitsijoille.
maanantai 18. helmikuuta 2013
Muutos tarvitsee yhteisöllisen impulssin
Olen saanut olla mukana, erinäisten sattumien kautta, jo toista vuotta koulukohtaisen tvt-lähikoulutuksen toteuttajana ja hiukan kehittäjänäkin.
Toteuttajina ovat olleet Kuuma-kuntien tvt-hanke ja Palmenia
Koulutusmallimme näyttää lisäarvona synnyttävän ilmiön, jota ajattelin kutsua yhteisölliseksi impulssiksi.
Malli on laaja selostettavaksi, mutta lyhyesti on kyse siitä, että ryhmä tutoreita tai tvt-agentteja menee koululle joka on tilanut koulutuksen.Kaikki opettajat (opettajapareina tutorinsa kanssa) suunnittelevat, toteuttavat ja esittelevät tvt-projektin sovitun aikataulun mukaan. Lopun yhteisessä jakamisessa ovat myös oppilaat mukana.
Kun koulussa kaikki tekevät samaa juttua, saman aikaan, synnyttää se ilmapiirin joka itsessäänkin tukee tavoitteita. Olemme huomanneet, että kerta toisensa jälkeen tulokset ovat olleet yllättäviä, nimittäin positiivisuudessaan. Jälkikyselykin näyttää antavan tuloksia, että yhteisö on liikahtanut yhteisen tavoitteen suuntaan ja jatkaa oppimista ja jakamista.
Se pointti on tämä. Kautta aikojan opettajia on täydennyskoulutettu niin, että jostain asiasta jo valmiiksi innostunut opettaja menee koulutukseen, jonnekin jossa eivät oppilaat, työtoverit tai puuttelliset resurssit hairitse. Ajatus on, että hän sitten tuo yhteisöönsä uutta oppimaansa. Mutta, opettajan yksintekemisen kulttuuri ja autonominen asema aiheuttavat usein sen, että muita ei juuri kiinnosta.
Opetushallitus on huomannut asian jo aikoja sitten ja suosittaa kai nykyään että koululta tulee pari opettajaa yhdessä. Koulutuksen vaikuttavuuden strategia on ns. keihäänkärjet. Mutta luulenpa että keihäänkärjet ovat usein saanet ihan yksin puhkoa uusia uria...Onko muutenkaan järkeä taydennyskouluttaa vain niitä, jotka jo ovat innostuneet uudesta? Ei muillakaan työaloilla voida aina kysellä, että haluáisitko oppia tämän uuden tärkeän asian? TVT on tyypillinen asia, joka ei koulussa pedagogisesti etene, jos odotellaan vapaaehtoisia. Maailma muuttuu joka tapauksessa. Opettajien täytyy ottaa tvt haltuunsa työvälineenä ja päivittää osaamisensa jotta he ovat tvt:n opetuskäytön asiantuntijoita. Ketkään muut eivät voi sitä olla.
Opettajien täydennyskoulutuksessa kannattaisi siirtyä yhä enemmän koko yhteisöa koskevaan koulutukseen paikan päällä. Siihen on vaan vaikea löytää kouluttajia...
Jotta koko yhteisössä tapahtuisi asenteenmuutosta tai kiinnostusta uuteen, pitää krittisen massan olla selvä enemmistö. Silloin eivät jarruttajatkaan halua jäädä poteroihin. Omassa mallissamme on myös tärkeää että tehdään yhdessä, näkyvästi. Luulenpa, että tärkeää on viedä koulutus juuri sinne, mihin muutosta halutaan.
Ryhmäilmiöitä nämä vain ovat, mutta miksi ne otetaan huomioon niin harvoin?
Toteuttajina ovat olleet Kuuma-kuntien tvt-hanke ja Palmenia
Koulutusmallimme näyttää lisäarvona synnyttävän ilmiön, jota ajattelin kutsua yhteisölliseksi impulssiksi.
Malli on laaja selostettavaksi, mutta lyhyesti on kyse siitä, että ryhmä tutoreita tai tvt-agentteja menee koululle joka on tilanut koulutuksen.Kaikki opettajat (opettajapareina tutorinsa kanssa) suunnittelevat, toteuttavat ja esittelevät tvt-projektin sovitun aikataulun mukaan. Lopun yhteisessä jakamisessa ovat myös oppilaat mukana.
Kun koulussa kaikki tekevät samaa juttua, saman aikaan, synnyttää se ilmapiirin joka itsessäänkin tukee tavoitteita. Olemme huomanneet, että kerta toisensa jälkeen tulokset ovat olleet yllättäviä, nimittäin positiivisuudessaan. Jälkikyselykin näyttää antavan tuloksia, että yhteisö on liikahtanut yhteisen tavoitteen suuntaan ja jatkaa oppimista ja jakamista.
Se pointti on tämä. Kautta aikojan opettajia on täydennyskoulutettu niin, että jostain asiasta jo valmiiksi innostunut opettaja menee koulutukseen, jonnekin jossa eivät oppilaat, työtoverit tai puuttelliset resurssit hairitse. Ajatus on, että hän sitten tuo yhteisöönsä uutta oppimaansa. Mutta, opettajan yksintekemisen kulttuuri ja autonominen asema aiheuttavat usein sen, että muita ei juuri kiinnosta.
Opetushallitus on huomannut asian jo aikoja sitten ja suosittaa kai nykyään että koululta tulee pari opettajaa yhdessä. Koulutuksen vaikuttavuuden strategia on ns. keihäänkärjet. Mutta luulenpa että keihäänkärjet ovat usein saanet ihan yksin puhkoa uusia uria...Onko muutenkaan järkeä taydennyskouluttaa vain niitä, jotka jo ovat innostuneet uudesta? Ei muillakaan työaloilla voida aina kysellä, että haluáisitko oppia tämän uuden tärkeän asian? TVT on tyypillinen asia, joka ei koulussa pedagogisesti etene, jos odotellaan vapaaehtoisia. Maailma muuttuu joka tapauksessa. Opettajien täytyy ottaa tvt haltuunsa työvälineenä ja päivittää osaamisensa jotta he ovat tvt:n opetuskäytön asiantuntijoita. Ketkään muut eivät voi sitä olla.
Opettajien täydennyskoulutuksessa kannattaisi siirtyä yhä enemmän koko yhteisöa koskevaan koulutukseen paikan päällä. Siihen on vaan vaikea löytää kouluttajia...
Jotta koko yhteisössä tapahtuisi asenteenmuutosta tai kiinnostusta uuteen, pitää krittisen massan olla selvä enemmistö. Silloin eivät jarruttajatkaan halua jäädä poteroihin. Omassa mallissamme on myös tärkeää että tehdään yhdessä, näkyvästi. Luulenpa, että tärkeää on viedä koulutus juuri sinne, mihin muutosta halutaan.
Ryhmäilmiöitä nämä vain ovat, mutta miksi ne otetaan huomioon niin harvoin?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)