Luin päivän Hesarista artikkelia nuorten syrjäytymisestä.
Oaj on antanut teettämänsä erityistuen riittävyydestä tehdyn kyselyn tulokset. Tuloksista selviää, että erityistuen tarpeessa olevat oppilaat jäävät isossa ryhmässä ollessaan helposti ilman tarvitsemaansa tukea. Suurin osa opettajista on sitä mieltä, että ryhmäkoon pienentäminen ei sinänsä auta. Tuen saamisen sijaan pyöritetään paperirumbaa, oli erään opettajan ilmaus.
Samaa asiaa samalla sivulla kuvaa Helsingin diakonissalaitoksen tutkija Olli Alanen, joka on haastatellut nuoria syrjäytymiseen johtavasta polusta.
Erittäin kuvaava teksti oli tämä: ....vaan ovat jääneet häilymään sen (yhteiskunnan) reunoille. Näin on käynyt vaikka moni on tavannut paljon auttajia. Elämäntarina on kerrottu 150-200 ihmiselle, mutta mitään ei ole tapahtunut", sanoo Olli Alanen.
Voisin muuttaa kohdan vaikka moni on tavannut paljon auttajia, muotoon: koska moni on tavannut paljon auttajia.
Nuoria, sen enempää kuin muitakaan apua tarvitsevia, ei voi kovinkaan hyvin auttaa lisäämällä auttajien määrää moniammatillisiin tai oppilashuollon ryhmiin. Jos moniammatillinen tiimi kasvaa vaikka viidestä kuuteen henkilöön, tarkoittaa se vain, että tuettavan asiat jakautuvat yhä useammalle, mutta ei oikeastaan kenellekkään.
Olin tämän ilmiön äärellä jo joskus parikymmentä vuotta sitten. Minulla oli oppilas, jonka koulunkäynti ei sujunut. Kun ongelmat pahenivat kasvoi myös oppilashuoltoryhmän koko. Viimeisessä kokouksessa meitä istui kaksitoista ihmistä ja tämä oppilasraukka mukana pienessä neuvotteluhuoneessa, ihmettelemässä miten huonosti menee... Tunnelma oli aika painostava vaikka kaikki tarkoittivat hyvää. Mitään merkittävää apua en saanut oppilaalle luokkaani, siihen arkeen, jossa ongelmat ilmenivät. Kokouksen jälkeen kyseineen oppilas purki reaktionsa luokkaan aika tuhoisin seurauksin ja minä ilmoitin rehtorillemme, että tämmöisiin kokouksiin en enää tule. Olimme onneksi ihan samaa mieltä.
Taas ollaan yhteisöllisyyden ja siihen liittyvien ryhmädynamiikan ja kiintymyssuhdeteorian äärellä.
Mitä enemmän on vastuunkantajia, sitä tarkemmin on sovittava tehtävät, muuten mikään ei kuulu kenellekkään. Lapsi tai nuori, jolla on ongelmia, ei pysty päästämään useita, vaihtuvia aikuisia lähelleen. Emmehän me muutkaan sitä halua. Auttaminen perustuu luottamukseen, jota rakennetaan pysyvissä ihmissuhteissa.
Syrjäytymisen estäminen tai erityistuen järjestäminen koulussa pitää jakaa pieniin tiimeihin, jossa ihmiset eivät voi koko ajan vaihtua. Lapselle tai nuorelle pitää nimetä se yksi henkilö, joka on konkreettisesti tavoitettavissa ja tukena. Ei aina helppoa byrokratiassa, ymmärrän sen. Toisaalta ei kannata laittaa rahaa vain siihen että halutaan hyvää, pitää myös tehdä sitä mahdollisimman tuloksellisesti. Sen olemme velkaa avun tarvitsijoille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti