maanantai 26. maaliskuuta 2018

Kiusaaminen ei lopu, mutta vähenee

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi 16.3. tärkeän loppuraportin kiusaamisesta ilmiönä ja sen ehkäisystä:

Linkki julkaisuun.

Tykkäsin kovasti raportista. Siinä on määritelty kiusaaminen hyvin ja ymmärrettävästi, selitetty sen olemusta ja ehdotettu toimenpiteitä jopa 24 kappaletta. Jos puoletkin toteutuu hyvin, on kiusaamista varmasti vähennetty. Lisäksi raportissa luetellaan hyviksi koettuja malleja kiusaamisen ehkäisyyn. Eli hela hoito, eikä ole liian pitkä.

Usein kiusaamisen ehkäisyn sijaan kouluissa joudutaan puuttumaan jo ilmenneeseen kiusaamiseen. Jotta kiusaamisen suhteen todella tapahtuu selvää vähenemistä, on ymmärrettävä, mistä kiusaaminen saa käyttövoimaansa ja millaisissa olosuhteissa sitä esiintyy. Aluksi kannattaa luopua myytistä, että kiusaaja ilmaisee pahaa oloaan. Kiusaaja voi olla myös voimansa tunnossa ja ihailtu, kiusatulla on yleensä se pahin olo. Onhan työpaikoillakin kiusaajia, joilla voi olla seuraajansa. Alistaminen ja oman aseman parantaminen on ihmisen primitiivistä perintöä, jota vähennetään vain hyvällä kasvatuksella. Kiusaaminen  on kuitenkin globaalisti vähenemässä. Meillä on hyviä tuloksia saatu varsinkin Kiva-koulu ohjelman avulla.

Eräs ongelma on, että kiusaamista on vaikea havaita. Tässäkin raportissa todetaan, että kiusaaminen on subjektiivinen kokemus ja usein salattu. Iso osa kiusaamista on muuta kuin fyysistä. Etenkin some-kiusaamiseen on vaikea puuttua. Opettajat voivat tehokkaimmin valvoa ryhmänsä hyvinvointia kun heillä on jatkuvaa, ajantasaista tietoa ryhmän tilanteesta. Tähän on olemassa jo välineitä, esim www.classpirit.fi -palvelu.

Ansiokkaasti julkaisussa painotetaan kiusaamisen yhteisöllistä ulottuvuutta. Kiusaaminen on ryhmäilmiö, jossa on usein kyse vallasta ja asemasta ryhmässä- tai vain huonosta yhteisötaidosta.

Raportti toteaa, että oppilaiden mukaan kiusaamiseen puuttuminen ei välttämättä lopeta kiusaamista. Rangaistukset eivät oikein auta, varsinkaan yksittäisinä keinoina. Suomessa onkin käytössä hyviä vertaissovittelumenetelmiä ja myös ryhmien yhteisötaitoja kehittäviä opetuskokonaisuuksia. Mutta todetaan myös:  "Ryhmänhallintataitojen kehittäminen ja monipuolisten työskentelytapojen käyttö edellyttävät opetushenkilöstön pitkäjänteistä täydennyskoulutusta."

Ihan käytännössä jokainen opettaja voi tehdä paljon omien opetusjärjestelyjensä avulla. Näistä asioista ei raportissa juuri puhuta, mutta kyllä mainitaan:  "Koulun aikuisten keskinäinen yhteistyö sekä vuorovaikutus ympäröivän yhteiskunnan kanssa tukevat oppilaiden kasvua hyvään vuorovaikutukseen ja yhteistyöhön. Yhdessä tekeminen edistää oman erityislaadun tunnistamista ja taitoa työskennellä rakentavasti monenlaisten ihmisten kanssa." s.61

Kun aikoinaan kirjoitimme Yhteisöllinen pedagogia-kirjan (2008), tuli sen alaviitteeksi erään oppilaan lausuma " ...ettei tarvitse tehdä yksin". Jo silloin tuntui, että olimme mukana luomassa uutta käsitettä ja käsitystä koulun oppimisen suunnasta ja pedagogisesta hyvinvoinnista. Oppilaiden osallisuus on havaittu erääksi tehokkaaksi keinoksi vähentää kiusaamista. Ehkäpä osallisuutta voitaisiin enemmän laajentaa myös yhteisön rakentamiseen? Liiaksi koulussa vieläkin hajoitetaan ryhmiä ja estetään pitkien ystävyyssuhteiden jatkumista, joko vahingossa tai ihan tahallaan. Usein viikonkin aikana oppilas kohtaa kymmeniä aikuisia, joihin kaikkiin ei millään voi syntyä hyvää, luottamykseen pohjautuvaa opettaja-oppilas-suhdetta. Sehän vaikuttaa paljon, mutta siitä myöhemmin.
Oppilailla voi olla hyvä ja turvallinen suhde ryhmään vain, jos sen toiminta on riittävän tuttu. Uusiin vuorovaikutustilanteisiin auttaa sopeutumaan omat kaverit, jotka ovat oppilaan tärkein turvaverkko koulussa. Kun usein sanotaan, että ketään ei saa jättää koulussa yksin, niin se toteutuu silloin, kun kaikilla on ainakin yksi hyvä ystävä rinnallaan, mieluiten koko koulun ajan. Kun kiusaajalla on kaveri, joka uskaltaa puuttua tai kiusatulla ystävä joka puolustaa, niin silloin on kiusaaminen melkein kadonnut koulusta.

torstai 15. maaliskuuta 2018

Oikeaa tietoa suomeksi

Elämme aikoja, jolloin täytyy toisinaan epäillä Internetin mielekkyyttä. Kun kaikki tieto on melkein kaikkien saatavilla, niin ei ehkä käykään kuten vähän sinisilmäisesti olen ajatellut. Että maailma muuttuu paremmaksi.
Tieto on valtaa ja internetissä etenkin väärä tai vääristelty tieto on valtaa. Siitä alkaa olla ihan liikaa näyttöä.

Kielteinen tai vihamielinen uutinen on ennenkin  myynyt peremmin  kuin myönteinen. Etenkin somessa "keskustelut" ovat  usein vain kärjistettyjä väittelyjä. Olen alkanut pelätä, että eikö ihmiskunta viisastukaan? Entäpä jos enemmistö ihmiskunnasta joutuu manipuloinnin ja taitavan ohjailun kohteeksi? Sivistyksen eräs kulmakivi, itsenäinen ajattelu ja siihen kiinnittyvä kriittinen tiedon hankinta on uhattuna? Toivottavasti oikeasti ei. Kouluilla on kumminkin tosi tärkeä tehtävä alkaa painottamaan mediakasvatusta, heti ja kaikilla oppitunneilla. Lisäksi on tarpeen olla huolissaan suomen kielen asemasta tieteellisen tiedon ja ajattelun edistäjänä.

Hyvä linkki:

Suomi on myös tieteen kieli – Haluammeko, että suomen kieli kutistuu arkielämän kieleksi, jolla ei voida keskustella tieteen sisällöistä? YLE


Terra Gognita-fani olen ollut jo pitkään. Juha Pietiläinen osallistuu aktiviisesti keskusteluun tiedon jakamisesta suomen kielellä (jolloin kaikki voivat paremmin ymmärtää).

Terra Cognita  14.3.2018
Keskustelu tieteellisen tiedon leviämisestä Suomessa ja suomeksi jatkuu. Kannattaa lukea. Pari ajatusta jutun jatkoksi:
*Suurin osa yliopiston käyneistä päätyy erilaisiin ammatteihin yliopiston ulkopuolella: lääkäreiksi, opettajiksi, virkamiehiksi, teknisiksi asiantuntijoiksi, kirjanpitäjiksi jne. Heidän on osattava puhua oman alansa asioista suomeksi asiakkailleen ja moniammatilliselle työyhteisölleen. Sitä varten ei riitä pelkkä sanasto, vaan alalla on oltava koko ammattikielensä suomeksi (joka paljon enemmän kuin vain sanasto). Miten se varmistetaan näillä eväillä?
*Julkisrahoitteisten yliopistojen laajempi tarkoitus on, että maasta löytyy korkeaa kehittyvää osaamista (ajatuksia), jotka voivat hyödyttää koko yhteiskuntaa. Keskeinen osa tätä hyötyä ja yliopiston yhteiskunnallista tarkoitusta on se, että ajatukset leviävät ihmisten yleiseen käyttöön.
Rivitutkija katsoo asiaa tulosten näkökulmasta, vaikka kyse on suuremmasta asiasta. Yksittäiset tulokset ovat lähtökohtaisesti triviaaleja eikä suurin osa tuo paljonkaan uutta pöydälle. Vaikka kaikki Suomessa tehdyt tutkimukset löytyisivät suomeksi, ei niitä juuri kukaan lukisi – tai edes voisi lukea. Tiedejulkaiseminen on tiedeyhteisön sisäistä toimintaa ja artikkelit julkaistu tiedeyhteisöön kuuluville.
Mielenkiintoista ja tärkeää on suurempi kokonaisuus: ajatukset ja ajattelutavat, teoriat ja paradigmat, maailmankuvallinen merkitys. Tämä laajempi kuva yleisölle pitää välittää. Ei pidä sotkea tieteellistä julkaisemista tiedonjulkistukseen, vaikka ne vähän samoilta kuulostavatkin. Ne ovat luonteeltaan ja tavoitteiltaan aivan erilaista toimintaa.
Vähän aikaa sitten sosiaalisessa mediassa pyöri kampanja nimeltä vaihtoehto Eskolle. Siinä etsittiin "valtakunnantieteilijä" Esko Valtaojalle vaihtoehtoja, jotka tarjoaisivat asiantuntemustaan medialle ja suurelle yleisölle. Kampanjan jälkeen saatiin kerättyä lista tutkijoista, jotka voisivat hänen saappaisiinsa astua. Kummallista kyllä, kenelläkään ei näyttänyt tulevan mieleen, että Valtaoja on kirjoittanut vuosikausia kirjoja, joissa peilaa maailman tapahtumia ja ihmiskunnan suuria kysymyksiä tutkijan maailmankuvaansa vasten ja osallistuu aktiivisesti julkiseen keskusteluun. Eskon tieteiljän maine ei perustu hänen tutkimustuloksiinsa, joista hän ei juuri edes puhu, vaan palveluksistaan ajatusten välittäjänä suomen kansalle. Eikä varsinkaan siihen, että hänet olisi huudettu listalle.
Lyödäänkö vetoa, että mainitulta listalta ei löydy montakaan, joka saa kirjoitettua merkittävän tietokirjan tai josta tulee merkittävä julkinen keskustelija. Se nimittäin vaatii ryhtymistä ja sinnikkyyttä. Ja aivan valtavan määrän työtä. Listalle pääsystä on vielä pitkä matka Eskoksi.
Ihmettä odotellessa voitaisiin vaikka suomentaa muutama A-luokan tietokirja. Suomalaisillekin kirjoittajille tekee hyvää, että vertailukohtia löytyy Pohjois-Koreaa laajemmasta tarjonnasta.
–Juha Pietiläinen

Toivotaan että asiat menevät parempaan suuntaa kansakunnan (ja koko pallomme) kollektiivisen tiedon rakentumisessa. Eihän me olla Pohjois-Koreassa.

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Opettajan yksinpuurtaminen otsikoissa- ihan aiheestakin

Isossa lehdessä oli sunnuntaina hyvä artikkeli opettajan työstä ja siinä erityisesti yksinpuurtamisen kulttuurista. Aika monesti aiemminkin olen aihetta täällä käsitellyt, joten voin todeta lyhyesti että kannatan lämpimästi opettajien tiivistä yhteistyötä, yhteisopettajuutta. Siihenhän ovat ainakin kaksi viimeistä opetussuunnitelmaakin yllyttäneet. Opettaja voittaa jos aine- ja tuntirajoja häivytetään, silloin saadaan joustavaa työaikaa. Opettjan ammatillisen kehittymisen kannalta reflektointia on ihan ehdoton juttu. Hyvä yhteistyö säästää vaivoja, ihan liikaa kouluissa tehdään kertakäyttösuunnittelua.
Oppilaalle on paljon antoisampaa rakentaa tietoa ja taitojaan ilman ainerajojen aiheuttamia oppiputkia, niitähän ei juuri tule vastaan koulun jälkeen.

Mutta, tästä piti tulla enempi juttu otsikoinnin voimasta, ja siitä miten meitä mediassa ohjaillaan, ellemme ole tarkkoja. Toimittaja Satu Vasantolan täsmälleen sama teksti oli saanut kaksi aivan erilaista otsikkoa, toisen paperilehteen ja toisen verkkoon. Miltä vaikuttaa:

Opettaja on liian yksin  (HS paperiversio 11.3.2018)

tai

Suomessa on myös huonoja opettajia- johtuuko se siitä, että he tekevät työtään liian yksin (HS verkossa 11.3.2018)

Kun usein luetaan vain otsikoita, antavat nämä erilaiset otiskot erilaisen muistikuvan uutisesta. Lisäksi ne johdattavat erilaiseen lukutilanteeseen. Ensimmäinen  otsikko herättää empatiaa, toinen joko puolustusreaktion opettajissa tai mahdollisesti herättää huonoja koulumuistoja ja virittää negatiivisuuteen.
Erinomainen esimerkki siitä, miksi tarvitaan mediakasvatusta ja etenkin siinä kriittistä lukutaitoa ja itsenäistä ajattelua kehittävää opetusta. Mediassa tapahtuu paljon hienovaraista ohjailua. Ihminen  on tunteilla reagoiva, usein niin että emme itse edes huomaa jonkun tunteen ohjaavan ajattelua.

Mediakasvatus, jos mikä, on yhteisöllisesti nostettava esiin kouluissa. Sitä opettaa jokainen opettaja, jokaisella tunnillaan. Jos mediakasvatuksessa ei onnistuta, menee oppiminen melko hukkaan. Sivistystä on se, että yhteiskunnan jäsenillä on edellytyksiä ja halu arvioida tapahtumia, tietoa ja uutisia itsenäisesti. Sivistysmaassa ei olla avuttomia manipuloinnin edessä.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

90 minuuttia = disruptori

Oppituntien pituus on opetuksen ulkoinen järjestely, joka on pitkään ollut yhteistä kaikille kouluille. Siispä yhteisöllinen piirre, tavallaan.

Oppitunti käsitteenä on varmaankin peruja opettajien työajan tai siis opetustuntien määrittelyn tarpeesta. Piti sopia siitä, miten monta tuntia viikossa opettaja opettaa ja siitä, miten pitkiä päiviä oppilailla koulussa on. Opettaja halusi ehkä pitää tupakka tms. taukoa tuntien lomassa, joten välitunti keksittiin. Jossain luostarinkoulun aikoina eivät oppilaat varmaankaan tarvinneet kovin usein taukoja. Lapsilähtöisyys saattoi kyllä vaikuttaa jo yli sata vuotta sitten ensimmäisten kansakoulujemme opetusjärjestelyihin. Varmaankin myös käytäntö osoitti, että lapset tarvitsevat välillä liikuntaa ja taukoa jaksaakseen taas melko ikävää sen ajan opetusta. Tosin kädentaitoja opetettiin ennen enemmän kuin nyt.

Ihmeen pitkään onkin tuo 45 minuuttia oppitunnin kestona ollut voimissaan. Kyllähän nyttemmin on ymmärretty, että opettaja oppitunti on ihan oikeasti tunti (60min.), johon luetaan mukaan oppilaiden välitunti, joka voi olla monen mittainen. Opettaja joko valmistautuu seuraavaan tuntiin tai hörppii teetä oppilaiden ollessa välitunnilla. Etenkin yläkouluista on lähtenyt ajatus oppituntien tai silloin opetustuokioiden pidentämisestä, ensin 75 minuuttisiksi ja nyt puhutaan jo 90:n minuutin opetuskokonaisuudesta. Aineopettajilla onkin tarvetta järjestelyyn, jossa aikaa olisi prosessinomaiseen työskentelyyn. Toisaalta koulupäivä ei muodostuisi pirstaleiseksi, sekä opetuksen että opetettavan aineiston puolesta. Luokanopettajajärjestelmässä on jo voitu melkein aina käyttää teemakokonaisuuksia tai kokonaisopetusta opetuksen eheyttäjänä.

Aluksi vierastin oppitunnin pidentämisen ideaa. En osanut heti luopua oppitunti-käsitteestä. Jos ajattelen oppilaan ja opettajankin kannalta opetusta pitemmissä rupeamissa, niin silloin parempi termi voisi olla opetustuokio. Enkä ole sitten vanhan käsityksen vanki.

Pitemmällä opetustuokiolla on sekä hyvät että huonot puolensa. Uskon että 90 minuuttia opetustuokion pituutena voi toimia todellisena disruptiivisena (häiriö, joka pakottaa muutokseen) opetuksen kehittäjänä. Se on jo niin pitkä aika, että väkisinkin tuon aikaikkunan sisään pitää opettajan suunnitella erilaisia työvaiheita ja käyttää erilaisia opetusjärjestelyjä. Opettajajohtoisesti ei 90 minuuttia saa kovinkaan rattoisasti kulumaan, elleivät oppilaat ole ihan nukuksissa, heh! Varmaan tuo 90 minuuttia avaa etenkin aineopettajille ihan uusia mahdollisuuksia toteuttaa kiinnostavaa opetusta, ja vähentää oppilaiden urakkaa siirtyä oppiaineesta toiseen ja sopeutua päivän aikana ehkä monenlaiseen opetustyyliin.

Huono puoli voi olla se, että jos yksittäisillä opettajilla on nyt enemmän aikaa projekteihin ja muutenkin prosessinomaisiin aktiivisiin työtapoihin, niin tarve olla yhteistyössä muiden opettajien kanssa saattaa vähentyä. Toivottavasti tämä ajatus on turhaa pessimismiä, mutta ehkäpä työyhteisöissä, joissa pitkiä opetustuokioita toteutetaan, kannattaa heti kehitellä yhteistyötä. Toisaalta erilainen päivän rytmitys voi avata enemmän aikaa yhteistyölle. Jo puolen tunnin välitunti voi olla se ikkuna, jonka avulla opettajatiimi pysyy innostuneena ja toimivana, kokonaistyöaikaa odotellessa.

Jos halutaan aktivoida oppilaita koko koulun tasolla, yhteisillä toimilla, niin oppitunnin pituuden ja päivän koko rytmityksen tarkastelu on varmasti mainio keino. Sehän koskee sitten koko työyhteisöä hyvin konkreettisella tavalla. Muutoksesta ei kukaan jää syrjään. Silloin toimintakulttuurin muutokselle on hyvät lähtökohdat. Näissä muutostoimissa rehtori voi ottaa ison aseman koulun pedagogisena johtajana. Kun muutos on iso, se yleensä tuo jotain uutta mukanaan. Muutokset tarvitsevat erityisesti johtajaa, joka vie läpi muutosta. Kouluissa toimintakulttuurin muutokset ovat vaikeita totuttaa kahdesta syystä: Ne eivät yleensä koske kaikkia, eivätkä opettajat välttämättä tunnusta rehtoria pedagogiseksi johtajakseen. Mutta se on taas toinen juttu. Koulupäivän rakennetta kannattaa varmasti miettiä porukalla. Siitä voi löytyä uusia mahdollisuuksia, joiden toteutuessa kaikki voittavat.