tiistai 27. marraskuuta 2012

Kiintoisa ja hyvä hanke




http://opetus.tv/


Itseohajutuvaan oppimiseen tarvitaan materiaalia, tiedon lähteitä. Tämä kotimainen pioneerihanke tuntuu viksulta.

Sopii kyllä kouluunkin, eikä vain  kotona opiskeluun. Oppimisen sosiaalista luonnetta voi hyödyntää tämänkin materiaalin parissa parhaiten, kun ainakin kaksi katsoo ja kommentoi. Opetusvideossa on se hyvä puoli että aina voi painaa pausea, eikä opettaja hermostu!

Mitäs opettaja sitten tekee? No vaativia asiantuntijatöitä. Ohjaa, kannustaa, arvioi - ainakin. Ja vaikka miettii, millä tavoin aineistoa voi hyödyntää. Opettaminen ei olekaan tärkeintä opettajan työssä, vai?

Lisää tämmöistä. Monilla opetajilla on muutakin annettavaa kuin kertakäyttötunnit.

maanantai 26. marraskuuta 2012

Sattumalta olen ajatellut samaa


http://www.hs.fi/tiede/Koulu+unohti+p%C3%A4ivitt%C3%A4%C3%A4+itsens%C3%A4/a1305622069061?jako=89aa9c5a1eae8fd3e890342b774dce29

Hassua. Olen juuri ajatellut samoja asioita kuin tuon pitkän linkin takana olevassa artikkelissa. Viime aikoina oikein kahdesta suunnasta käsin.

Tvt-pedagogian parissa on tullut nyt reilu vuosi seikkailtua tiiviimmin. Olen saanut osallistua hankkeisiin, joissa tieto- ja viestintekniikkaa halutaan vahvistaa koulujen aktivisen oppimisen välineenä.
Toisaalta Timon kanssa kirjoitetaan sisältöä kirjaamme, jossa on kaikki mitä koulun tulee tietää :)

Näissä molemmissa tilanteissa on ollut pakko katsella huomista kohti, sillä kasvatus/koulutus palvelee tulevaisuutta, eikö?

Herra Mitra on haastanut minut jo tiukasti. On virkistävää ajatella toisin ja uudesta näkökulmasta.
Jani Kaaron artikkeli on muutenkin hauska ja ajaa hyvin asiansa. Tosin siinä on tekniikan lähihistoriaan liittyvä ajatusvirhe...

Tulevaisuudesta on kovin vaikea sanoa mitään varmaan, mutta siksi on hyvä esittää valistuneita arvauksia. Kyllä artikkelissa ollaan minusta oikeilla jäljillä. Miten sitten koulussa jalkautetaan käytäntöön noita ajatuksia, se on varmasti aika pitkän kirjoituksen aihe.
 Eikä sekään riitä välttämättä.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Sosiaalinen oppiminen ja tvt

Kirjoitin Liisan kanssa Luokanopettajalehteen koulutustieteilijä Sugata Mitrasta , Hole in the Wallista ja itseohajutuvasta oppimisesta lyhyen kolumnin.
Juuri tvt on väline tai pikemminkin oppimisympäristön muuttajana se haastava elementti hiljaisuutta (työrauhaa) ja opettajan keskeistä toimintaa suosivalle, sanoisinko nyt perinteiselle pedagogialle. Sillekin voi ihan hyvin olla käyttönsä, mutta tvt:n kanssa se sopii huonosti yhteen.

Mieltäni askarruttaa nyt se, milloin opettaja on oppimisen este? Se on jännittävä näkökulma. Modernissa oppimiskäsityksessä ymmärretään yhä laajemmin, että oppimista tapahtuu kun oppija on aktiivinen. Aktiivisuuteen liittyy vastuu omasta toiminnasta, vuorovaikutus ja motivaatio, ainakin nämä.
Laitan tähän osan artikkelistä ennakkopalana:


Oppiminen on sosiaalinen ilmiö

Olen taas katsellut lumoutuneena netistä (kiitos, ted.com) intialaisen koulutustieteilijän Sugata Mitran luentoja hänen perustamastaan Hole in the Wall-projektista. Hänen tutkimuksensa laajenivat kansainvälisiksi kokeesta, jonka järjestely oli aluksi hyvin yksinkertainen. Intiassa slummien lasten käyttöön jätettiin seinään muurattu tietokone ja seurattiin mitä tapahtuu. Tapahtui niin, että lapset organisoituivat itseoppiviksi järjestelmiksi.
Koetta on vuosien ajan toistettu ja laajennettu ympäri maailman. Mitra toimii nyt professorina Newcastlen yliopistossa jatkaen tutkimuksiaan minimaalisen puuttumisen pedagogiasta. (Kirjoittaessani kirjoitin ensin virheellisesti puutumisen, mutta sehän on melkein sama asia!)
Saavutetut tulokset ovat jännittäviä ja ajatuksia herättäviä, minusta myös sovellettavia oloihimme.
Mitra on rakentaa edelleen tulevaisuuden oppimisympäristöjä itseohjautuvan oppimisen tutkimiseksi.

Hänen keskeinen väittämänsä tutkimusten johtopäätöksenä kuuluu:
Koulutus on itsejärjestäytyvä systeemi, jossa oppiminen on spontaanisti ilmaantuva ilmiö.

Jotta näin tapahtuisi, tarvitaan seuraavia reunaehtoja:
- Ryhmässä oppiminen, eli oppilaat saavat muodostaa keskenään pienryhmiä.
- Jokaisella ryhmällä on käytössään yksi yhteinen tietokone (pääsy tiedon lähteille internetiin).
- Oppilaita kannustetaan vaihtamaan ajatuksia ja ideoita toistensa kanssa ja ryhmien välillä, myös kopiointi on sallittua.
- Luokassa/oppimistilanteessa ei ole opettajaa, vain joku tukihenkilö (välittäjä), joka on kiinnostunut oppilaiden aikaansaannoksista ja kannustaa ryhmiä. Tämä henkilö voi olla paikalla myös virtuaalisesti.

Testeissä näin oppivat ryhmät ovat saavuttaneet aivan yhtä hyviä tiedollisia tuloksia, kuin opettajan johdolla (yleensä itsekseen) opiskelevat. Monipuolinen vuorovaikutus ja pääsy tiedon lähteille näyttävät käynnistävän itseohjautuvaa oppimista. Mielenkiintoinen piirre kokeissa on, että sosiaalinen, itseohajutuva oppiminen käynnistyy parhaiten kun opettaja poistetaan tilanteesta. Vastuu siirtyy silloin ryhmälle.
Ajattelen tästä ilmiöstä niin, että ilmeisesti tiedon siirtäminen ei ole nykyajan opettajan toiminnassa tärkeintä. Opettajat voisivat ehkä käyttää osaamistaan enemmän vaikeampaan työhön eli kasvatustavoitteiden toteuttamiseen.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Ja tässä koko juttu tiivistettynä 17 minuuttiin ted.com videolla:
Hole in The Wall, Sugata Mitra kertoo tutkimuksistaan ja kokeistaan itseohajutuvasta oppimisesta.

torstai 8. marraskuuta 2012

Ihminen on sosiaalinen oppija

Luin Tiede-lehdestä laajaa artikkelia ihmisen kehityksestä.

Oppimisesta nousi esiin mielestäni kaksi tärkeää periaatetta:
1. Ihminen  on aina oppinut ja oppii tarkkailemalla muita ja päättelemällä mikä on kopioinnin (omaksumisen) arvoista. Eli : Kehityksen vallankumouksen kipinä oli sosiaalinen oppiminen.

2. Mutkikkaita ajatuksia välittävä puhekieli on nykyihmisen erityisominaisuus. Se on muuttanut kulttuuriamme ja jopa tapaamme ajatella.

Hmm. Tästä seuraa ajatuksia koulujen toimintakulttuurista ja -ympäristöstä.
Suurelta osin vaalitaan hiljaisuuden ja yksintekemisen pedagogiaa. Työrauhalla ei välttämättä tarkoiteta  optimaalista oppimisvirettä tai -ympäristöä.
Ihminen oppii yhdessä tekemällä tekemään. Liikunnassa ja varmaan vaikka käsityössäkin kouluissa sallitaan työn ja oppimisen ääniä.
Ajattelun ja tietämisen harjoittamisessa tarvitaan myös vuorovaikutusta, keskustelua.

Mistä on tullut aikoinaan kouluihin ajatus että parhaiten opitaan, kun jokainen istuu yksin (riveittäin) omassa pulpetissaan, yleensä hiljaa?
 Aikoinaan luokat olivat suuria ja tottelemaan oppiminen oli keskeistä sosiaalista taitoa (ja olisihan se osittain nytkin) Opittavat perusasiat olivat niin yksinkertaisia että lukemaan ja laskemaan oppi yksinkertaisesti omaksumalla asian. Nyt pitää oppia arvoimaan, soveltamaan, jakamaan  ja kehittämään uutta.
Siinä tarvitaan välttämättä yhteisöllistä pedagogiaa, joka nojaa pitkälti yhteistoiminnalliseen oppimiseen.

Tarvitaan opettamisen päivitystä, joka sujuu parhaiten opettajien yhteistyöllä.

Ja nyt ei kannata väittää, että ei nykyään kouluissa istuteta pulpetissa hiljaa. Aika paljon tehdään niin.

perjantai 2. marraskuuta 2012

Pedagoginen hyvinvointi, hyvinvoinnin pedagogiaa

http://www.luokanopettajaliitto.fi/

Luokanopettaja- lehti on varsin laadukas julkaisu, kuten Suomen suurimman pedagogisen järjestön, Luokanopettajaliiton, lehden kuuluukin olla. Enkä nyt kehu lehteä vain siksi, että on minullakin ollut ilo kirjoitella lehteen muutama kolumni...

Lehden numerossa 3/2012 päätoimittaja, rehtori Martti Hellström kirjoittaa pääkirjoituksessaan tärkeästä asiasta; pedagogisesta hyvinvoinnista kouluissa ja sen asettamista haasteista opettajille.

Lainaan muutaman lauseen:
- Koulussa, jossa voidaan hyvin, opitaan myös hyvin.
- 2000-luvulla tarvitaan uusi, hyvinvointia edistävä pedagogia.
- Opettajat tekevät työtä yhdessä. Opetusta suunnitellaan yhdessä oppilaiden kanssa.
- ...  Näin kouluun syntyy vastuullista osallisuutta ja positiivisia tunnekokemuksia,  jotka tukevat oppimista ja edistävät kasvua.
- Meidän on opeteltava tukemaan paitsi oppimista, myös tunteita.

Kirjoitus kannattaa lukea kokonaisuudessaan, kun saat lehden käsiisi.

Hyvinvointi koulussa on yhteisöllinen asia. Koulu on keinotekoinen yhteisö, jossa on hyvin erilaisin motiivein ja statuksin osallistuvia jäseniä. Lisäksi kouluyhteisö muodostuu useinmiten liian monista jäsenistä ollakseen luonnostaan ohjautuva tai lainkaan toimiva.
Hyvä yhteisöllisyys, joka luo hyvinvointia, ei varsinkaan koulun oloissa kehity itsellään, sitä pitää kehittää.

Opettajat ja muu koulun henkilökunta ovat vastuussa hyvinvoinnista kouluissa. Hyvinvointia ei voi vain opettaa, siihen kasvatetaan. Kasvattamisen kohteina ovat sekä yksilöt että ryhmät. ( Käytän sanaa kasvattaa tässä oikein kahteen kertaan, koska joskus tuntuu että kasvattaminen ei ole enää hyvä ilmaisu. Opettajatkin saattavat sitä vierastaa.)
Hyvinvoinnin pedagogiaa luovat koulun aikuiset. Siinä pitää ottaa kaikki mukaan ja toisaalta antaa yksilöille rauha kehittyä omassa tahdissaan. Kiireettömyys, hyväksyntä ja tasavertaisuus ovat ainakin ilmiöitä, jotka tukevat hyvinvointia koulussa. Olen täälläkin kirjoittanut hyvästä (vs. pahasta)  yhteisöllisyydestä. Jokaisen yhteisön jäsenen hyvinvointi on tietenkin hyvän yhteisöllisyyden parhaita tuntomerkkejä.

On varmasti monia käytänteitä, joilla hyvinvointia voidaan kouluissa vahvistaa. Aina, kun päätöksiä tehdään, on syytä kysyä: Miten tämä päätös/käytäntö edistää hyvinvointia koulussamme?
Tärkeintä on, että aikuiset ottavat vastuun hyvinvoinnin edistämisestä, vaikka kaikki voivatkin sen ëdistämiseen osallistua.
On varmaan huolehdittava myös omasta hyvinvoinnista? Opettaja on, tahtoi tai ei, työpaikallaan esimerkki.