Opettajuuden olemus

Puhuttiin Liisan kanssa yhtenä päivänä eri ammattiryhmien olemuksesta. Liisahan on tavannut läheltäkin työnohjaajana eri porukoita. Näyttää siltä, että ammattiryhmillä on kulttuurinsa, se voi näkyä esimerkiksi jopa tapana pukeutua. Ammattisanasto kuuluu usein myös ammatti-identiteettiin ja tuottaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Arvomaailma vaikuttaa yhdistävästi sekin, ainakin ammateissa, joissa arvot ovat erityisen tärkeitä, kuten kasvatus- ja opetustyössä.

On ammattiryhmiä, joiden stereotypinen edustaja on tuttu elokuvista; pappi, talonmies, biologi, arkkitehti, taiteilija ja tietenkin opettaja. Mistä nämä lähes arkkityypit tulevat? Onneksi aikamme sallii enemmän muuntumista, joten nämä ammattityypittelyt ovat varmaan jo monipuolisempia. Jostain ne kuitenkin vaikka televisiosarjoihin noukitaan. Opettaja on edelleen usein konservatiivisesti pukeutunut, oikeassa oleva ja omista töistään ja itsenäisyydestään huolen pitävä keskiluokkainen hahmo. Suhde oppilaisiin on yleensä etäinen mutta onhan toisenlaisiakin malleja, sentään.

Muistan hyvin kun 2000-luvun alussa osallistuin kerran OAJ:n järjestämälle opettajaristeilylle. Jossain vaiheessa tajusin että vähän ahdistaa... Sanoin kavereilleni että jotenkin täällä on liikaa opettajuutta...
En vieläkään osaa oikein sanoittaa miltä se tuntui. Ehkäpä oli semmoista liian särötöntä ja liikaa yksimielisyyttä. Silloin nauratti että myös pukeutuminen noudatti opettajamaisuutta. Haluttiinhan olla yhdessä. Eikä siinä mitään pahaa.

On silti osittain ongelma, että epävirallinen vaikuttaa viralliseen. Jos ei olla sovittu millaista on opettajuus, niin sellainen käsitys kuitenkin syntyy ja vaikuttaa ilman tietoista käsittelyä yksilöiden ja työyhteisön toimintaan, jotenkin. Ainakin koen näin.

Ehkä voisi olla hyödyllistä ja hauskaakin jos lukuvuoden alussa koulun työyhteisössä voidaan puhua työroolista? Onko meillä semmoinen ja miten se vaikuttaa toimintaan? Joskus käsitys opettajuudesta voi olla ohjaava rajoittavalla tavalla, varsinkin kun se on epävirallinen, ei sovittu kuva. Silloin voidaan sopia että päivitetään kuvaa.

Tämmöiset meemit (kai voidaan sanoa siten) ovat kiintoisia ja hauskoja. Edustavatko ne sitä kuvaa mitä muut kokevat vai syntyvätkö ne jonkin ammattikunnan sisältä? Varmaan molemmin päin. OAJ onkin tietoisesti muokannut kuvaa opettajuudesta. Vuosien mittaan on ollut erilaisia kampanjoita, joilla on pyritty luomaan kuva opettajuudesta järjestön mieleiseksi. Usein olleet ihan hyviä kampanjoita. Kuten Kiitos opettaja-kampanja nyt viimeksi. Ehkäpä on niin, että ns. ulkopäin tulleet karikatyyrit sisältävät viestejä, joita kannattaa ammattiryhmän sisällä lukea? 

Yleensä koen että opettajia kuvaavat tyypit ovat ihan sympaattisia, joten  ei meillä ole hätää. Opettajuutta arvostetaan edelleen, vaikka olemme ajassa jossa arvostus pitää ansaita, sitä ei niinkään saa  koulutuksen ja työroolin ansiosta suoraan. Millainen on sinun tai työyhteisösi opettajakuva? Onko se enemmän haitaksi kuin hyödyksi?

Olli pääsee irti

Nimittäin opettajien etujärjestön OAJ:n puheenjohtajan roolista, sanoisinko, viimein. Olli Luukkainen on nimitetty keväällä Jyväskylän yliopistoon työelämäprofessoriksi alueenaan opettajien koulutus ja työelämään siirtyminen.

Odotan mielenkiinnolla Ollin avauksia uudessa roolissaan. Hänellä on vankka kokemus koulumaailmasta opettajana, rehtorina ja opettajien kouluttajana. Parhaiten hänet kai silti tunnetaan 12 vuotta kestäneestä kaudestaan OAJ:n puheenjohtajana. Ajattelin hänen puheenjohtajuutensa alkaessa, että hieno juttu OAJ:lle mutta saattaa olla rajoittava Ollille, joka edustaa minusta eteenpäin katsovaa uudistushenkisyyttä. Sehän ei aina perinnetietoisia opettajia innosta... Olli joutuikin varmasti puhumaan tarkemmin ajatellen, kun edusti opettajien suurta porukkaa. Mutta nyt on latu taas auki! 

Rehtorina toimiessaan Olli halusi ottaa käyttöön uusia ajatuksia ja katsoa tulevaisuuteen, sieltä nousevia tarpeita toteuttamaan. Ensimmäiset haastattelut uudessa toimessa eivät ole sisältäneet tietenkään mitään kovin konkreettista, mutta suunta on edelleen sama. Koulussa pitää oppia laaja-alaisesti oppimaan ja osallistumaan muuttuvassa maailmasssa. 

HS 31.5.-26

Merkittävän avauksen eteenpäin Olli teki uudessa roolissaan kirjoituksellaan Hesariin otsikolla "Koulutuksen tehtävät on ajateltava kokonaan uusiksi." Paljon sanottu ja toivottavasti myöhemmin päästään lukemaan mitä tämä pitää sisällään. Mutta olen samaa mieltä. Muutoksen keskellä  koulutus pyrkii, ihan luonnostaan, säilyttämään traditionsa, silloinkin kun se ei ole tarkoituksenmukaista opetuksen järjestämisessä. Eipä silti, on hyvinkin myös perinteitä ja toimintatapoja, jotka ovat säilyttämisen arvoisia.

Olli puhuu nyt paljon koulun kasvatus- ja sivistystehtävästä, tykkään! YLEn uutisessa hän lausui: "Uudessa roolissani aion nostaa esille, että koulun tärkein tehtävä on ihmisen kehityksen tukeminen."  Juuri niin. Tämän voivat varmaan kaikki allekirjoittaa, mutta mitä se käytännössä merkitsee, siitähän on kyse.

YLE 23.4.-26

Päästään myös tämän sivuston perusteemaan, yhteisöllisyyteen. Olli toteaa, että yhteisöllisyyttä pitäisi lisätä. Tähän hän on jo tarjonnut aktiivisesti mallia, jossa nuori opettaja saa kokeneen työparin tuekseen. Yhteisöllisyydelle on toden teolla tilausta kouluun. Opettajien oppiva yhteisö toisi mallin oppilaille ja intoa opettajille. Lapsilla on nykyään kehnotkot yhteistyötaidot. Jos koulussa oppii, että yhdessä saadaan enemmän aikaan ja että se on vielä hauskaa, niin paljon on saatu aikaan. Vakiintunut ja ohjattu pienryhmätoiminta on paras tapa harjoitella yhteisötaitoja ja sitä kautta oppia rakentamaan yhteisöjä ja yhteiskuntaa.

Jäämme odottamaan tarkennettuja ehdotuksia. Opettajien koulutusta pitäisi voida katsoa myös täydennyskoulutuksen suunnasta. Uusilla opettajilla on paljon paineita sopeutua työyhteisöön, joten en usko, että merkittäviä uudistuksia saadaan aikaan vain opettajien koulutusta  uudistamalla. Kokemukseni mukaan koulutuksen pitää saapua kouluille ja yhdessä opettajien (ja mielellään  myös oppilaiden) kanssa tehdään tarvittavia muutoksia, niin että niistä tulee käytäntöjä. Niin, ja jonkin pitää johtaa muutosta, muuten tulee vaan sekametelisoppaa. Tsemppiä Olli!

Koulu kannustaa ja lannistaa

Juhannus on vietetty lämpöisessä ja koulujen kesäloma on hyvässä vaiheessa. Voisi olla hyvä aika paneutua (taas kerran) yhteen kestoaiheeseen, arviointiin, onhan numerotkin taas jaettu lukuvuoden lopuksi.

Arvioinnista on vaikea saada kokonaiskuvaa, millaista arviointia ja missä vaiheessa? Tästä on kovin monta mielipidettä. Yhdyn niihin, joiden mielestä numeroarviointia pitäisi myöhästyttää ja yleensäkin miettiä milloin sitä tarvitaan lainkaan. Edelleen itselläni on traumaattisia muistoja vaikkapa liikunnan arvioinnista numeroilla...Oli se niin hankalaa hommaa. Perimääkö siinä palkitaan ja kotien tukea?  Arviointi numeroilla taito- ja taideaineissa syö usein opetuksen tavoitteita, nimittäin sitä, että kannustetaan ilmaisemaan itseään ja liikkumaan terveyttä edistävästi. Heikko arvosana tuskin innostaa harrastamaan. Kuitenkin numeroja annetaan.

Koulutussosiologian professori Hannu Simola otti kantaa arviointiin Hesarissa 30.5. eli koulujen päätöspäivänä. Päivä oli sekä hyvä että huono julkaisuajankohta. Kauhean moni opetusalan ihminen ei ehkä ehtinyt tai halunut lukea, että taas on tehty syntiä. (linkki) 
 

Parempia aikoja odotellessa on pärjättävä sillä millä mennään. Simola muistuttaa, että etenkin varhain alkanut numeroarviointi leimaa oppilaan onnistujaksi tai epäonnistujaksi koulussa. Ensimmäisten kolmen kouluvuoden aikana syntynyt mielikuva itsestä oppilaana on usein varsin pysyvä. Suomessa on tapahtunut jyrkkä polarisaatio kouluviihtymisessä ja jatko-opintoihin suhtautumisessa. Kotitausta vaikuttaa myös enemmän kuin ennen. No, onhan melko selvää että jos koululainen saa heikkoja arvosanoja muutaman vuoden, niin ei koulussa ole kivaa, saati että olisi helppoa laatia itselleen jatko-opintosuunnitelmaa. Ehkä kotonakin ajatellaan, että koulu ei taida olla sinua varten.

Miten tämä kehitys voidaan purkaa? Simola ehdottaa esimerkiksi, että kaikille taattaisiin pääsy jatko-opintoihin ja että karsiminen tapahtuisi ensimmäisen vuoden jälkeen. Kaikilla olisi mahdollisuus ainakin aloittaa. Tämä voisi auttaa etenkin poikia, joita suurin osa opinnoista syrjäytyviä on. 

Omien kokemusten mukaan arviointi, joka koetaan ohjauksena, toimii parhaiten. Keskustelut, suoritusmerkinnät ja sanallinen arviointi ovat kannustavia, kun niitä ei voi suoraan verrata muihin. Ehkäpä numeroarviointia tarvitaan ja se on tavallaan helppoa. Opettajat ovat silti peruskouluhengessä ymmärtäneet numeroarvioinnin heikot puolet. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että annettujen numeroiden keskiarvo on noussut 2000-luvulla merkittävästi. Se ei kuitenkaan ratkaise perusongelmaa. Pitää voida antaa aikaa arviointikeskusteluille lasten ja heidän vanhempiensa kanssa. Opettajille olisi annettava mahdollisuus hankkia osaamista näihin keskusteluihin. 

Ja oppilaiden itsearviointi, se on nostettava tärkeään asemaa. Itsearviointi nimittäin, kokemukseni mukaan,  parhaimmillaan loiventaa numeroiden aiheuttamaa kilpailuasetelmaa ja antaa mahdollisuuden jo varhain asettaa itselle sopivia tavoiteitta, ilman vertailua muihin.  

Mikäli kouluun on rakennettu lämmin yhteisöllisyys, niin arviointi ei jaa opettajia ja oppilaita eri leireihin. Arviointia tehdään silloin yhdessä, keskinäisen luottamuksen ilmapiirissä.