PISAan lääkettä: Kiinnostus vs. tylsyys?

PISA-keskustelu on osin jännittävää ja jännitteistä. Tämä koskee paitsi sitä mitä PISA-tulokset oikeastaan kertovat, niin myös sitä millä keinoin saadaan tulokset taas nousuun. Kun dialogi on vaikeaa, niin rintamalinja muodostuu esimerkiksi siihen, miten sitkeyttä lisätään. Mikä on parempi?

 

            Linkki                                                                             Linkki

Tässähän sitä on. Onko kyseessä uudistumisen ja perinteisen koulun jakolinja, vai mikä? Molemmilla näkökulmilla halutaan varmasti kehittää koulua ja toivotaan oppilaan parasta. 

Seppo Mentula on rehtori ja kirjailija. Otsikko on ilmeisen huomiohakuinen, sillä tylsyys ei kai liity aktiiviseen oppimiseen? Haasteet, sitkeys ja parhaansa yrittäminen ovat varmaan sisältöjä, joita haetaan. Kysymys kuuluukin, miten saadaan oppilaat motivoitumaan, ottamaan haasteista kiinni? Kun ei meillä enää voi pakottaa tai edes painostaa oppimaan. Uskonpa että oppilaiden mielestä koulussa on jo tylsyyttä normaalisti tarjolla aivan tarpeeksi. Tylsyyden vähäinen tarjonta ei kai ole ongelma?

Mentula tarjoaa PISA tulosten noston ratkaisuksi paluuta perinteiseen, ns. tylsään opiskeluun. On kuitenkin niin että opiskelu on muuttunut hyvin vähän koulussa. Laskevat tulokset alkoivat näkyä jo 2000-luvun alussa ensin motivaation ja koulun merkityksellisyyden vähenemisenä ja sitten vähitellen putoavina tuloksina. Silloin ei ollut vielä juurikaan puhetta uusista opetustiloista tai opetuksen digitalisaatiosta. Kyse onkin laajasta yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta ilmiöstä, jonka torjumiseen tarvitaan pedagogisia ponnisteluja. 

Ymmärrän toki, että oppimisessa tulee tilanteita jolloin tarvitaan sitkeyttä ja uskoa siihen että sitkeys palkitaan. Se ei kuitenkaan ole tylsyyttä siten kuin sen itse ymmärrän. Mutta toki, oppiminen ei voi aina olla hauskaa. Oppimisen tutkimuksesta tiedämme nykyään, että oppimisen pitäisi olla kuitenkin yleensä kiinnostavaa. Siihen minusta viittaa Kirsti Lonkan ja Lauri Hietajärven kirjoitus.

Otan muutaman uskomuksia korjaavan havainnon heiltä:

-Koulussa pitkästytään, koska osalle opiskelutavat ja -tilat eroavat liikaa ulkopuolisesta maailmasta

-Koulun pitäisi antaa kaikille yhtenevät taidot käyttää dogitaalisia laitteita tarkoituksenmukaisesti

-Ilmiöoppimista toteutetaan yleisesti vain yhden oppimiskokonaisuuden verran lukuvuodessa. Yleensä oppilaat ovat motivoituneita tähän lähestymistapaan

-Opetustilat ovat edelleen valtaosin sellaisia että ne on suunniteltu toimimaan yhden ihmisen puhumiseen kerrallaan (hiljaisuuden pedagogiaan sopivia)

Toivon että opettajat ja koulutuksen suunnittelijat eivät torju PISA-tutkimuksen signaaleja. Tarvitaan sellaisia pedagogisia ratkaisuja, jotka motivoivat oppilaita. Varsin tärkeää on myös yrittää ymmärtää kasvavan lapsen ja nuoren sosiaalisia tarpeita. Jatkuva muutos ryhmissä ja monet opettajat ovat suurissa kouluissa monille kuormittavaa, eikä edistä kouluun kiinnittymistä. Uskon että koulua pitää suunnitella yhä lapsilähtöisemmin, ei vain aikuisten tarpeista tai taloudellisin perustein. 

Eikä tässä mitään romahdusta ole tapahtunut. Valtaosa koululaisista voi ihan hyvin ja pärjäävät koulussa haluamallaan tasolla. Kasvava heikosti menestyvien joukko tarvitsee muuta kuin "paluuta vanhaan", sillä juuri sieltä heidän ongelmansa alkoivat. Uskon että ratkaisuja löydetäänkin.

Kuka puuttuu PISA-keskusteluista?

PISA25 keskustelun laineet ovat jo vaimenemassa, vaikka varsinainen analysointi vasta alkaa. On kiinnostavaa seurata, millaisia korjaussuosituksia tällä kertaa raportti meillä synnyttää. Ja, tapahtuuko jotain käytännössä.

Kun tässä olen seurannut keskustelua lähinnä mediassa, niin en ihan tarkaan tiedä mitä kouluissa tai kodeissa on PISAsta puhuttu. Arvaan että ei ihan kauhean paljon. Jos oikeasti haluaisi keskustella niin pitäisi lukea kokonaan raportti  tai edes lyhyt versio, eikä nojata median esiin nostamiin yksityiskohtiin. Ymmärrän hyvin, että monelle työssäkäyvälle kouluihmiselle tämä on iso haaste, ellei ole erityisen kiinnostunut tutkimusten lukija. Minullahan on toki aikaa...

Kouluissa olisi kyllä tarpeen olla jonkinlainen opettajien pedagoginen kahvila, jossa voidaan käsitellä ajankohtaisia asioita esim. juuri tutkimuksia, joilla on kuitenkin vaikutuksia arkeen. Kuten PISAlla on. Silloin on hyödyllistä olla kartalla siitä, mistä on kysymys.

Mutta aiheeni on oikeastaan nyt metsäkävely viime viikolla. Lähimetsässä tulee käveltyä koiran kanssa päivittäin. Silloin putkahtelee ajatuksia mieleen, ihan spontaanisti. Metsä rauhoittaa. No viime viikolla kävellessä yhtäkkiä tajusin, mikä PISA-keskusteluissa on tökkinyt. Siitä on julkisuudessa yleensä puuttunut lapsilähtöisyys. Aikuiset puhuvat siitä, mitä pitäisi tehdä, jotta tulokset koulussa paranevat. Vain muutama on kantanut huolta siitä, miltä koulussa tuntuu olla lapsi ja nuori. Kokemusasiantuntijoiden ääni on ollut hiljainen.

Olen kirjoittanut varmaan monta kertaa: Koulu on lapsen (ja nuoren) kasvuympäristö. Jotta kasvuympäristö tukisi kasvua, pitää lasten voida osallistua,voimautua ja ottaa omasta kasvustaan koppia. PISA-tulokset eivät ole selitys mihinkään, ne ovat vain osa prosessin tuloksia. Se prosessi on kasvu kansalaisuuteen. 
Opetusministeri Anders Adlercreutz kuvasi PISA-julkistamisen avauspuheessaan koulun tehtävää osana yhteiskuntaa hyvin:

"Oppiminen on paljon enemmän kuin tietojen ja taitojen omaksumista. Se on kykyä ymmärtää maailmaa, ratkaista ongelmia, tehdä yhteistyötä muiden kanssa ja löytää oma paikkansa muuttuvassa yhteiskunnassa. Oppiminen rakentaa itseluottamusta, osallisuutta ja tulevaisuudenuskoa. Se on tärkein perusta sille, että lapset ja nuoret voivat kasvaa aktiivisiksi kansalaisiksi, työelämän tekijöiksi ja vastuunkantajiksi....

Hyvinvoinnilla on vahva yhteys oppimistuloksiin. Hyvinvointi ei kuitenkaan synny pelkästään koulussa, vaan se on laajempi yhteiskunnallinen kysymys. Oppimistulokset eivät täten synny vain koulun tekemisestä. Kyse ei siis ole vain koulutuspolitiikasta.
Kyse on myös hyvinvoinnista, osallistumisesta ja sitoutumisesta.

Lapsi oppii paremmin, kun hän voi hyvin. Ja oppiminen puolestaan vahvistaa hyvinvointia, uskoa omiin kykyihin ja kokemusta siitä, että omalla tulevaisuudella on suunta. Siksi koulutuspolitiikka on samalla myös hyvinvointipolitiikkaa. Tässä meillä kaikilla on oma osuutemme tehtävänä. Niin oppilailla, vanhemmilla, opettajilla kuin päättäjillä."

Näinhän se on nähtävä. Miten nostetaan sitten pedagogista ja sosiaalista hyvinvointia koulussa, niin sehän on kiintoisa organisaation haaste. Hyviä onnistumisia ja malleja kyllä on jaettavaksi jo olemassa.

Pisaa piisaa

Taas on Pisa-uutisten (kohinan) aika. Pisa 2025 -tutkimuksen tulokset julkaistiin eilen. (Linkki OKM:n seminaariin )  Suomessa tutkimuksen toteuttaa Koulutuksen tutkimuslaitos Jyväskylän yliopistossa. Tutkimukseen osallistui 91 maata.

Kovasti ollaan taas huolissaan osaamisen "jyrkästä" pudostuksesta. Kun huono uutinen on se kiinnostava... Tilastot ja kuvaajat ovat niinkuin ne näyttävät. Heikennystä on, mutta voi varmaan todeta, että ollaan kuitenkin yleisessä eurooppalaisessa kehityksessä ja edelleen keskiarvojen yläpuolella.

Jos katsotaan nimittäin käyriä muiden rinnalla niin tilanne on parempi, mutta muutosta tarvitaan. Millaista, siinä kysymys.

Katsoin A-studiosta eilen miten Mari-Pauliina Vainikainen sitkeästi nosti keskusteluun muutkin tutkimukset ja isot linjat. Koulutuksen arviointi on vaikeaa, mutta sitä ei voi tehdä yksittäisistä ilmiöistä käsin. Koulu on osa yhteiskuntaa ja lapset tuovat kouluun oman sosiaalisen pääomansa. Tällä on iso merkitys. Yksittäiset asiat kuten ryhmäkoko, opetuksen tuki, opettajien osaaminen tai kännykät ovat tietenkin vaikuttavia tekijöitä, mutta tarvitaan kokonaiskuvaa kun halutaan parantaa tilannetta.

Laajempi kuva onkin esillä jo PISA2025-ensituloksia julkaisussa: "Kuten aiemmissakaan PISA-tutkimuksissa, ei osaamisessa tapahtuvia muutoksia voida tyhjentävästi selittää kerätyllä aineistolla". Käsitän niin, että tulokset ovat seurauksia asioista, joita emme täysin hahmota. Julkaisun loppulauseissa viitataan koulun merkityksellisyyden laskuun nuorten keskuudessa. Myös asenteet koulua kohtaan ovat muuttuneet selvästi kielteiseen suuntaan. Tässä on varmaan laskevien tulosten moottori.

Pari omaa ensihavaintoa: 

Opetushallituksen tiedotteessa opetusneuvos Tommi Karjalainen huomauttaa, että kaikissa osallistuneissa maissa ei saavutettu tutkimuksen tai vastausasteen kriteereitä. Lisäksi keskusteluissa on ennenkin vilahtanut, miten Suomessa ja muissakin Euroopan maissa nuoret eivät vastaa välttämättä parastaan yrittäen, koska Pisa-testi ei vaikuta kokonaisarvioon. Aasian hyvin menestyneissä maissa asia voi olla ihan toisin.

Samassa tiedotteessa todetaan: Muutokset edelliseen PISA 2022 -tutkimukseen olivat pääosin pieniä.
Tämänkertaisia tuloksia arvioitaessa onkin katsottava kehityssuuntia pitkällä aikavälillä. Ehkä voi jopa ajatella että uusin PISA -kysely on jonkinlainen torjuntavoitto, sillä jyrkin tulosten heikennys tapahtui jo aiemmin. Valtioneuvoston tiedotteessa pyritään rauhoittelemaan muistuttamalla, että osaaminen on edelleen keskiarvon yläpuolella.

Oma huomioni suuntautuu koulun merkityksellisyyteen ja osallisuuteen. Kun vaikka etsitään syitä naapurimme Viron paremmuuteen, niin suurin ero on kouluksen merkityksessä,  yleisessä arvostuksessa. Opettajan työ on helpompaa kun oppilaat tulevat kouluun oppimaan. Virossa uskotaan, että koulutus tuo paremman aseman työelämään ja nostaa elintasoa. (Virossa ei muuten ole laajoja kännykkäkieltoja vaan digiä käytetään oppimiseen.)

Tähän merkityksellisyyteen viitattiin, kuten nytkin, jo PISA2012 Ensituloksia -julkaisussa, mutta asiaan ei ole saatu oikein otetta. Loppulauseessa todettiin: PISAn tulokset kertovat osaltaan siitä, että koulun arjen ja nuorten odotusten välillä on kasvava kitka. Ristiriita koulun pedagogisten ja kulttuuristen käytäntöjen sekä toisaalta nuorten odostusten välillä on lisääntymässä. OKM 2013:20  -Hyvin sanottu!

Olisiko niin, että heikentyneitä PISA-tuloksia pitää tarkastella yhteisöllisen pedagogian näkökulmasta?
Koulun pitää olla silloin merkityksellinen, oma oppiminen pitää saada haltuun, sisäinen motivaatio pitää olla tarpeksi vahva. Onko koulu jokaiselle meidän oma koulu? Ja kyllä, koulussa voidaan vaatia, etenkin kun edellä olevat asiat ovat kunnossa. 

Olisko aika muuttaa koulujen/luokkien sosiaalista rakennetta oppilasta paremmin palvelevaksi? Vertaistuki kotiryhmissä voisi estää segregaatiota ja tehdä oppimisesta mielekkäämmän ja koulusta turvallisen. Sosiaalisen pääoman tasaisempi jakautuminen on iso haaste. Jos oppilas päätyy kouluvihamieliseen seuraan, ei hänellä ole kovin hyviä mahdollisuuksia menestyä opinnoissaan.

Koulua voi tehdä merkityselliseksi monin tavoin. Virossa on ollut juuri iso juhlapäivä (Tarkuse päev eli viisauden päivä) kun koulut ovat alkaneet. Meillä isommat oppilaat eivät juuri jaa ekaluokkalaisten intoa, vaan kouluun pitää mennä usein vastentahtoisesti kun loma loppuu. Aika arkisesti koulutyö alkaa meillä useimmissa kouluissa...Toivottavasti opettajat sentään ovat innostuneita ja näyttävät että koulu on tärkeä ja siellä on mukavaa yhdessä.
Isoja haasteita, mutta myös kiintoisia ja varmastikin ihan mahdollisia ratkaista!