Peruskoulu ja tyhjien visioiden pyörre

Pari viikkoa sitten emeritusprofessori Hannu Simola otti taas kantaa peruskoulun tilaan, ja kiinnostavasti, Hesarin esseessään: Peruskoulu on juuttunut tyhjien visioiden pyörteeseen (HS 8.3.2026) Linkki

Kirjoitus liittyy ainakin omassa mielessäni myös askettäin julkaistuun Peruskoulu 2045 visiojulkaisuun, vaikka Simola ei sitä erikseen  nimeä. Tuosta julkaisusta laitoinkin jo muutaman ajatuksen. (linkki)  

Simola näkee, että kouluhallinnon radikaali hajautus 1990-luvulla oli iso virhe. Opetushallitukselle ei jäänyt toimivaltaa eikä mahdollisuuksia seurata uudistusten toimeenpanoa eikä vaikuttavuutta. Näin ei myöskään voida korjata kehityskulkuja tehokkaasti. Jäljelle jäi visioiden laadinta, jotka ovat oikeastaan tässä tilanteessa lähinnä valistuneita toiveita. Monet ihan hyviäkin, ei siinä mitään.

Simola sanoo: "Valtakunnan tasolla 2000-luvulla oikeastaan kukaan ei vastaa uudistusten viennistä käytäntöön. Toteutus on jätetty kuntien harteille, ja se on johtanut merkittävään ja kasvavaan eriarvoistumiseen". Kouluja ja opettajia ei muutenkaan ole helppo johtaa, kun korkeasti koulutettu henkilökunta on tottunut suureen vapauteen. Muutoksiin tarvitaan kuitenkin aina johtajuutta. Ehkäpä kouluhallintoa purettaessa ajateltiin, että kun opettajilla on yliopistollinen tutkijakoulutus, niin he osaavat parhaiten viedä koulua eteenpäin. Näin ehkä voisi olla...

Olen useasti pohtinut, onko kasvatustiede oikeastaan paras tieteenala opettajan kehittymisen kannalta. Aika harva opettaja jatkaa työssään kasvatustieteellisiä opintojaan tai lukee alan uusinta tutkimustietoa. Saati, että on aikaa ja voimia tutkia omaa työtään.Vaikka opettajat innokkaasti ottivat vastaan yhä suuremman vastuun vapauden nimissä 1990-luvulla, ei se ehkä ollutkaan opettajien etu- tai oppilaiden.

Ollaan tilanteessa, kuten Simola huomauttaa, jossa koulun institutionaalinen toimintaympäristö ja sen  luomat reunaehdot ovat tabu. Niistä vaietaan, kun käydään koulun kehittämispuheita. Voi käydä niin että ei sitten ymmärretä mikä on mahdollista. Koulu toimi todellisuudessa, johon visiot eivät välttämättä yllä. Simola sanookin: "Suomalainen peruskoulu  on 2010-luvulla päätynyt pyörteeseen, jossa informaatiopuhe, kunnianhimoinen opetussuunnitelmareformi ja lukemattomat hanke- ja muutosprosessit muokkaavat harhaista kuvaa koulutodellisuudesta." 

Simola toivoo, että koulun monimutkaisuus otetaan tosissaan ja hallintoa keskitetään järkevästi uudelleen. Ymmärrän ajatuksen. Aikaisemminkin olen kirjoittanut, että koulussa tehtävät kasvatus- ja opetusjärjestelyt pitäisi perustella tutkitulla tiedolla, ei mielipiteillä. Kun kaikki opettajat eivät, eri syistä, voi olla  oman työn tutkijoita, niin tietoa voisi valuttaa koululle avuksi (myös sitovasti) keskitetysti, samalla koulun työtekijöitä kuunnellen. Kouluun ei myöskään sovi markkinahenkinen tuotantoajattelu.

Visioiden konkretisoimisessa on ollut vaikeuksia, koska koulu on monimutkainen pienoisyhteiskunta, jossa luokkahuoneen todellisuus on muutoksessa. Oppivelvollisuuskoulu on jo suuren kultturisen muutoksen keskellä, joten visioita, jotka johtavat eteenpäin, tarvitaan kyllä. On luotava aiempaa parempaa dialogia visioiden ja käytännön kesken. Simola toivoo realistisia uudistuksia, koulubyrokratian karsimista ja taloudellisia resursseja. Silloin yhteiskunta mahdollistaa koulun tulevaisuustyön.

Ystävyys ja koulu

 Aiheesta jo kirjoitinkin tammikuussa otsikolla Ystävyys on voimavara, vai? (linkki)  Kuinka ollakaan Yle uutiset käsitteli samaa asiaa 12.3.

Uutinen oli kivasti tehty, koska siinä haastateltiin oppilaita, koulun henkilöstöä (rehtoria) ja opettajajien kouluttajaa.  Näin saatii erilaisia näkökulmia tärkeään aiheeseen. Yksi taho, vanhemmat puuttui, kuten niin helposti käy. (linkki uutiseen) 

Asia on tärkeä oppilaille ja myös vanhemmille, koska se liittyy kouluviihtyvyyteen ja sitä kautta motivaatioon tulla kouluun ja opiskella. Kysymys ystävien säilymisesta on tärkeä juuri nivelvaiheissa, kun muutoksia sosiaaliseen  kenttään kuitenkin tulee. 

Lähes ikuisuuspulma on se, miten kouluissa tuetaan tai ei tueta ystävyyttä. Melko yleinen käsitys sen sijaan on, että kaikkien pitää oppia tulemaan kaikkien kanssa toimeen. Hyvä tavoite, joka on tosin toisinaan opettajanhuoneessakin vaikea saavuttaa. Joka tapauksessa tutustuminen on ihan eri asia kuin hyvän, tukea antavan ystävyyssuhteen solmiminen ja siitä kiinni pitäminen. Molempia tavoitteita voi koulussa tukea ja minusta mielellään niin, että nähdään miten arvokasta pääomaa on pitkä ja luja ystävyys.  Hämmästyttävän vähän löytyy tutkimusta ystävyyden merkityksestä opintoihin ja hyvinvointiin, mutta löytyy kuitenkin. Ystävyydestä on hyötyä monella tavalla kuten Lessard ja Juvonen (2022) laajassa tutkimuksessa kertovat (linkki) Kiitos muuten kuuluu tästä ja muutamasta muustakin linkistä uudelle yhteistyökumppanillemme Elena Pennaselle, joka opiskelee Oulun yliopistossa. Erittäin kiinnostavaa nähdä mitä hän oppilaiden ryhmittelystä ja heidän verkostoistaan päättelee. Palaan myöhemmin tähän. Aihe on tärkeä kun lasten kasvuympäristö on melkoisessa myllerryksessä ollut jo pitkään. Ja on toki Suomestakin kerätty tietoa esim. Koulupolku-hankkeessa (linkki)

Uutisessa nousi muutama tärkeä asia esiin. Kun koulut ja opettajat päättävät itse, miten ystävyyssuhteita huomioidaan, ovat oppilaat eriarvoisessa asemassa kuten dosentti Sirpa Eskelä-Haapanen huomautti:

Tällä tasa-arvokysymyksellä on merkitystä, mikäli se vaikuttaa koulumenestykseen ja hyvinvointiin yleensä (kuten näyttää). Nyt mitään yleistä käytäntöä ei ole ja valittu linja perustunee yleisimmin rehtorin tai opettajien mielipiteisiin, eikä niinkään tutkittuun tietoon.

Haastateltu rehtori antoi hieman ontuvan perustelun sille, miksi hänen koulussaan on luovuttu kaverikyselystä oppilaille: Kaikkia toiveita ei kuitenkaan voi toteuttaa. No ehkä kuitenkin ne tärkeimmät voisi? Eiväthän kaikki toiveet elämässä toteudu koskaan. Kasvatusvastuussa olevat ammattilaiset tunnistavat ne toiveet, jotka ovat tärkeimpiä lasten kehityksen ja turvallisuuden kannalta. Toki jutussa rehtori kertoo että tietoa kaverisuhteista kerätään sitten muuten kuin oppilailta.

Haastatellut oppilaat kertovat samaa kuin tutkimukset. Oppilaiden tärkein asia yläkouluun siirtyessä on kaverisuhteet. Toki voi olla huonojakin ystäviä, jotka eivät ole sitoutuneita koulunkäyntiin ja odottavat samaa kavereiltaan. Tämän tilanteen parantamiseen tarvitaan osaavaa kasvattajaa.

Kouluilla on vapaus suunnitella opetusjärjestelyjä. Tähän vapauteen liittyy vastuu toimia tutkitun tiedon ja järjestetelmällisten havaintojen mukaan. Varmasti on monissa kouluissa löydetty lapsilähtöisiä, hyviä tapoja tukea oppilaille tärkeitä ystävyyssuhteita. Miten saataisiin levitettyä oppilaiden hyvinvointia ja kouluun kiinnittymistä tukevat parhaat käytännöt laajasti käyttöön?

 

Rakenne vai istumajärjestys?

 Olen utelias, tässä tapauksessa luokkien opetusjärjestelyjen suhteen. Aina kun käyn jossain koulussa, kiertelen ja katselen miten luokat on järjestetty. Se on avartavaa. Samoin kyselemme koululaisvierailtamme, miten he istuvat luokissa. Valistunut tuntuma on, että muutosta on tapahtunut. Olisiko niin, että 2000-luvulla ryhmissä istuminen on jo valtavirtaa?  Se, miksi ryhmissä ollaan ja miten niitä ohjataan tai hyödynnetään, onkin ihan toinen juttu.

Ajattelen että pienryhmissä istuminen on oppilalle hyödyllistä joka tapauksessa, koska se mahdollistaa yhteistoiminnan ja vertaistuen. Yhteistoimintaosaamista ihmiset tosiaan tässä maailmassa tarvisevat, ja etenkin yhteisötajua ja -taitoja, kasvavan itsekkyyden vastapainoksi. Vastuullisia kansalaisia kasvaa vain yhteisen edun ymmärtämisestä.

Kun kyselemme luokkien työtavoista ja siitä miten luokissa istutaan, syntyy melkoisen kirjava kuva. Yleensä tuntuu että lapset eivät ole paljonkaan vaikuttamassa ryhmien syntyyn, ja ryhmien ohjaamista eivät ainakaan haastattelemamme oppilaat ole juurikaan havainneet. Ryhmäroolit tai ryhmien kehitysvaiheet eivät ole tuttuja. 

Jos kouluissa siirrytään yksin istumisesta pienryhmiin yhä laajemmin, on kyse muustakin (toivottavasti) kuin istumajärjestyksestä. Luennoivaa opetusta tulee vähentää, koska ryhmämuoto ei ole siihen kovin hyvä. Kun yksilöllinen opetusnäky vähenee, pitäisi tilalle tulla ryhmien ohjaamisen tavoite. Silloin osaamista pitää päivittää ja se voi olla käytännön ongelma. Nimittäin on kovin eri asia opettaa jokaista erikseen kuin ohjata ryhmiä oppimaan yhdessä. Voi olla, että tätä ei vielä laajasti ymmärretä, vaan ryhmissä istuminen on vain uusi istumajärjestys. Näin ainakin minulle kommentoitiin, kun Hesariin haastateltiin minua takarivi-ilmiöstä. (linkki)  "Ai keksikö tämä ope istumajärjestyksen?" No, toki toimittajan tekstin muotoilu oli vähän hassu, enhän toki ole keksinyt pienryhmiäkään...

Kyse on siis siitä, että kun opettaja päättää pulpettien sijoituksen ja oppilaiden paikat, on kyse pedagogiasta ja luokan sosiaalisen rakenteen muovaamisesta. Ratkaisuilla tulee olla tavoite, kasvatuksellisesti ja oppimisen kannalta. Sitten jos tuntuu, että tavoitteet eivät toteudu, voi aina tehdä muutoksia omaan toimintaan ja luokan järjestelyihin.

Haastattelujen ja havaintojen pohjalta vaikuttaa siltä, että pienryhmien kaikkia  mahdollisuuksia ei aina saavuteta, koska ei ole suunnitelmaa. Muutkin kuin me ovat kyllä kirjoittaneet asiasta, joten en ala nyt käymään läpi kehittyvän ryhmän vaiheita, ryhmärooleja ja ohjaamisen käytäntöjä. Kokemuksesta voin sanoa, että pitkään ohjatusta ryhmästä on ihmeen paljon iloa, sekä opettajalle mutta etenkin oppilaille, elämän evääksi. Tämän ovat varmasti jo monet opettajat kokeneet. Hyvien kokemusten jalkautuminen on tärkeää, tässäkin uuden opetuskulttuurin rakentumisessa.