Oppiva koulu

Edellisessä kirjoituksessa kurkistin OKM:n julkaisuun, jonka avulla on tarkoitus (taas) nostaa koulumme nousuun. Raportissa oli mainiosti eritelty ne eri osa-alueet joilla perusopetuksen tuloksiin voi vaikuttaa. Jatkoa siis tässä.

Tavallaan ulkoisia tekijöitä on opetussuunnitelma, jota nyt yleisesti halutaan selkeyttää ja yhteiskunnallinen kehitys yleensä, digitalisaatioinen. Opettajien koulutus ja koulun johtaminen ovat enemmän ammattikunnan sisällä olevia asioita. Tosin, meillä yliopistot päättävät melko itsenäisesti mitä opettajien koulutus sisältää. Tämä voi olla heikkouskin. Voi varmaan todeta että opettajan työ on sekä käytännöllistä osaamista että akateemista, tiedon hallintaa ja oman työn kehittämistä. Näiden elementtien yhdistäminen ei aina ole helppoa ja yliopiston tarjoma koulutus on väkisinkin teoriapainoitteista. Tuskinpa parhaat käytännön pedagogian osaajat ovatkaan yliopistolla ja harjoittelukoululla töissä...

Raportin luku 5.1.5 Opetushenkilöstö ja opettajien koulutus on kiintoisaa luettavaa.

On tärkeää, että rehtori todetaan pedagogiseksi johtajaksi ja että hänen mahdollisuuksiaan olla sellainen tulee vahvistaa. Käytännössä väitän, että suurelta osin kouluissa ei ole selvää pedagogista johtamista jo siksikin, että rehtorilla ei etenkään suuressa koulussa ole käsitystä opettajiensa työtavoista. Ehdotetut toimet kuulostavat hyviltä, mutta saadaanko niille resursseja?

Opettajien koulutukseen puututaan myös. Opettajat ovat tutkitusti vaikeita koulutettavia jo ennen valmistumistaan (linkki), mutta kehittämistä varmasti on juuri luokkatilanteiden hallinnan alueella.

Muuallakin raportissa mainitaan luokan hallinta ja tässä erityisesti ryhmädynamiikka, vihdoinkin!
Olen kyllä aina ihmetellyt, että miksi valmistuva opettaja ei saa oikein mitään painavampaa tietoa siitä, miten ryhmiä käytännössä ohjataan. Näin oli kun itse valmistuin Helsingissä ensimmäiseltä yliopistokurssilta 1977 ja niin taitaa olla edelleen... Opetus on kuitenkin ryhmämuotoista ja siitä kun luokka oli hiljaa koska opettaja oli auktoriteetti, on kulunut jo piitkä aika. Eikä taida olla edes tärkeintä enää se, että oppilaat ovat hiljaa? Nyt opettajan pitää osata olla motivoiva johtaja. Toinen merkittävä ehdotus on, että esitetään koulutuksen sisältävän kodin ja koulun yhteistyön merkitystä ja toteutusta. Kiintoisaa, mistähän osaajia löytyy toteutuksen suhteen? Harjoittelukouluilla homma on ollut ehkä myöskin Wilman varassa... Ehdottomasti tärkeä asia kun halutaan parantaa lasten (ja kotien) kouluun kiinnittymistä.

Opettajien täydennyskoulutukseenkin ehdotetaan parannusta. Olen samaa mieltä arvioinnin kansssa: "Täydennyskoulutuksen vaikuttavuudessa on myös parantamisen varaa, sillä monet opettajat kokevat sen vaikutukset opetukseen vähäisiksi." No juurikin näin. Kun suurella osalla opettajia täydennyskoulutus tarkoittaa vain pakollisia veso-koulutuksia, niin kyllähän varsinkin massakoulutusten anti on turhan usein kiva lounas. Erityisen kummaa on ollut opetussuunnitelmakoulutuksen vähäisyys ja jopa puute. Luulisin, että kouluvierailut voivat olla hyvinkin kustannustehokkaita ja myöskin koulutuksen tuonti omalle koululle, koko henkilöstön piiriin. No, rahaa toki taas vähän tarvitaan, mutta myös näkyä siitä, mitä ja miten opettajien pitäisi oppia, ihan toisiltaankin.

Paljon hyviä ehdotuksia siis. Nyt on kyse taas siitä miten ne jalkautuvat kouluihin. Veikkaan että vaihtelevasti. Silloin kyse ei ole vain rahasta vaan myös johtamisesta.

Uuteen nousuun, OKM:n ehdotuksista

Työn ja opiskelun juhla on vietetty. Tarkoitan siis vappua. Sopivasti OKM julkisti raporttinsa 2026/27: Peruskoulun oppimiskehitystä tarkastelleen työryhmän loppuraportti. (linkki) Eipä ole nimellä kikkailtu...

Ansiona pidän raportissa sitä, että on pyritty hahmottamaan perusopetuksen toimintaympäristöä kokonaisuutena. Johtopäätökset ja ehdotukset koskevat laajasti oikeastaan koko yhteiskuntaa. Kuten tiivistelmässä sanotaan: Työryhmä esittää toimenpide-ehdotuksia mm. perusopetuksen rahoitukseen, lainsäädäntöön, opetussuunnitelmaan, opetushenkilöstöön, johtamiseen, pedagogiikkaan, oppilaiden oppimisedellytysten parantamiseen sekä kodin ja koulun yhteistyöhön. En tässä referoi raporttia, yritän hahmottaa sen ideaa.

 Kuntaliiton raportista antamassa lausunnossa todetaan: Kuntaliiton mukaan oppimistulosten kääntäminen edellyttää samanaikaisesti pedagogisia uudistuksia, riittävää rahoitusta ja laajaa yhteiskunnallista sitoutumista lasten ja nuorten hyvinvointiin. (linkki tiedotteeseen)

Kiinnostava on erityisasiantuntija Mari Sjöströmin kommentti: ”Perusopetuksessa on lisätty opetushenkilöstön määrää. Turvallisia aikuisia on enemmän kuin koskaan, jotka tekevät entistä vahvempaa moniammatillista ja monialaista työtä. Rahoituksen rinnalla tarvitaan rohkeutta tarkastella rakenteita eli opetuksen sisältöjä ja järjestämistapoja”.-  Niinpä. Pienet muutokset eivät useinkaan auta. Perusopetuksen oppilaskohtaiset kulut ovat kaikin osin lisääntyneet, kun esim. opetusryhmiä on pienennetty ja erityistä tukea lisätty. Samalla lasten lukumäärä on lähes romahtanut. Kuva kertoo hyvin sen että resursseista ei pitäis olla kiinni. Yhä paremmalla rahoituksella on saatu entistä heikompia tuloksia. Mikä tässä on jäänyt huomaamatta? Mitä nuo pedagogiset uudistukset olisivat?

Julkisuuteen on toimittajien valinnoilla noussut luokalle jättäminen ja vaatimusten heikentäminen. (Linkki Ylen uutisiin)  

kuva HS 29.4.

Luokalle jättö liittyy varmaankin osaamistakuuseen ja voi minusta olla toisinaan toimivakin ratkaisu, etenkin pojille. (ainakin itselle oli) Osaamistakuuseen kuulunee myös ajatus, että on selkeytettävä opetussuunnitelmaan, mitä ainakin pitää osata että voi kasvaa kansalaiseksi. Opetussuunnitelman selkeyttäminen ei sinänsä tarvitse tarkoittaa vaatimusten laskua, vaan toivon mukaan päinvastoin.

Koululla on ratkottavanaan kahden alueen haasteita, yhteiskunnallisista ilmiöistä johtuvia ja sitten koulun opetusjärjestelyistä johtuvia. Jälkimmäisiin on varmaan helpompi puuttua. Toistan ennenkin kirjoittamaani: Lähes kaikki perusopetuksen ongelmat selittyvät oppilaiden heikolla kiinnittymisellä kouluun, koulun  merkityksellisyyden vähenemisellä, heikolla sosiaalisella pääomalla ja näistä johtuen puutteellisella motivaatiolla. 

Oppilasryhmien pienentäminen ja erityisen tuen lisääminen eivät ole parantaneet näiden ilmiöiden kasvua. Oppiminen on sosiaalinen tapahtuma, joten yksilöllinen tuki ei yksin riitä, tarvitaan paljon sosiaalista tukea. Menestyäkseen koulussa/elämässä oppilas tarvitsee hyviä kavereita eli vartaistukea ja ainakin yhden merkittävän, luottamusta herättävän aikuissuhteen. Tämä on koulun rakenteilla ratkaistavissa oleva haaste.

Oppimistulosten laskua on tapahtunut lähes kaikissa länsimaisissa yhteiskunnissa, siitä on helppo syyttää digilaitteita. Mutta muutakin tapahtuu. Eriarvoistuminen on taas lisääntymässä, sosioekonominen tausta vaikuttaa nyt etenkin Suomessa. Asuinalueet eriytyvät, ja sen seurauksena koulutkin eriytyvät. Kaikki perheet eitä pysty tukemaan lastaan yhtä hyvin. Turvaverkot ovat usein hajautuneet. Koulu voi vastata näihin haasteisiin yhteisöllisyydellä. Harmi kyllä olemme ihastuneet suuriin kouluihin, joiden merkityksellisyys ympäristöön ei ole itsestään selvää. Suuri koulu voi olla etäännyttävä, eikä kutsu mukaan yhteistyökumppaneita. Ovathan niissä ovetkin kiinni...Mutta paljon voidaan paikallisesti tehdä. Ilahduttavasti raportissa ehdotetaan: Tarjotaan (kodeille) monipuolisia mahdollisuuksia osallistua koulun toimintaan ja koulun toimintakulttuurin kehittämiseen. Mahtavaa, sanon minä.

Paljon muutakin kiinnostavaa raportissa löytyy, esimerkiksi ryhmädynamiikka mainittu! Aihetta on palata uudestaan aviisiin.

Tasa-arvo tuottaa koulutusmenestyksen

 Olipa asiaa. Nimittäin professori Sonja Kosunen kirjoittaa Opettaja-lehdessä siitä, miten oppimistulokset ja koulu yleensä heijastavat yhteiskunnan tasa-arvotilaa: Oppimistulokset nousevat juurisyihin puuttumalla (Opettaja 4/2026) Linkki

  Kosunen tiivistää koulutuksen ns. kriisin: Iso ongelma ei liity oppimiseen sinänsä, vaan koulunkäynnin eriytymiseeen ja oppilaiden erilaisiin sosioekonomisiin taustoihin. 

Tätä vähän epäsopivaa totuutta ovat muutkin tutkijat käsitelleet. Kirjoitin aiheesta ainakin 2021. Linkki
Joskus tuntuu, että laskevista koulutuloksista puhuttaessa ei nähdä metsää puilta. On helpompaa etsiä syiden palasia ja korjata tilannetta yhä uusilla vaatimuksilla ryhmäkoon pienentämiseksi tai yksilöllisen tuen lisäämiseksi. On toisaalta niin, että koulu ei voi muuttaa yhteiskuntapolitiikkaa, joten korjaustoimet ovat väkisinkin jälkijättöisiä ja kokonaisohjaus puuttuu. 

Muistetaan nytkin silti, että suuri osa oppilaistamme menestyy ja voi hyvin. Meillä on kuitenkin alkanut syntyä alueellisia eroja, poikaryhmien välille on kehittynyt todella suuria eroja, sosioekonomiset taustat vaikuttavat aiempaa enemmän koulumenestykseen ja maahanmuuttajataustaiset pärjäävät koulussa heikommin meillä kuin useimmissa maissa. Kuulostaa siis tasavertaisuusongelmalta.

Kyseessä on paljolti sekä opettajien että oppilaiden elinpiirit ja niiden vaikutus arkeen. Kosunen toteaa: Suomalainen koulukeskustelu on perin juurin keskiluokkaista. Haavoittuvien alueiden ja koulujen ja päiväkotien ääni ei näissä keskusteluissa juurikaan kuulu. Tällä hetkellä Kosunen tutkijaryhminen keskittyy siihen, miten eri luokkataustoista tulevat opettajat päätyvät opettajainkoulutukseen. Kaikki eivät ehkä tykkää, jos totean kuitenkin, että opettajanhuone on meillä hyvinkin keskiluokkainen. Mitä sitten, saatat kysyä. No, jos ei tunne esimerkiksi köyhyyttä, voi sen vaikutuksiin olla vaikea samastua.

Onko koulu avuton ilmiön edessä? Ei minusta.  Asennekasvatus ja motivaation herätteleminen ovat osa koulun kasvatustyötä. Kasvatus onnistuu, jos voi saavuttaa luottamussuhteen ja osaa eläytyä kasvatettavien elämään. Ei ehkä ole vain sattumaa että meillä poikien ongelmat ovat alkaneet kasautua samalla kun opettajakunta voimakkaasti naisistuu. Maahanmuuttajataustaisia opettajia on vielä kovin vähän. Kosunen muistuttaa, että opettajan työ liittyy saumattomasti tasa-arvokysymyksiin. Jo se, että koulun henkilöstö tiedostaa tämä ulottuvuuden työssään, voi auttaa paljon.

Tasavertaisuutta pitää aina puolustaa, kuten demokratiaa yleensä. Hyväosaisuudesta kuitenkin kilpaillaan, eikä ihminen aina luonnostaan jaa omaa hyväänsä. Tämä näkyy juuri sosiaalisen pääoman muodostumissa lapsuudessa ja koulussakin. Tarvitaan tasoitusta, jotta kaikki voivat osallistua hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen.

Kyse on pitkälti tiedostamisesta ja arvoista. Kosunen sanoo hyvin: Laaja näkökulma on välttämätön vastapaino oppimistuloksiin kapeasti keskittyvälle panos-tuotos-ajattelulle. 

Omassa nuoruudessani me koululaiset aktivoiduimme tuomaan politiikkaa kouluihin. Sitähän vastustettiin, vaikka politiikka on aina vaikuttanut kouluun, eikä se koskaan sieltä ole lähtenyt. Tämän ymmärtäminen voi avata koulutyön monet ulottuvuudet paremmin.

Opettajat joutuvat aina tekemään työssään myös arvovalintoja, kulloistenkin tarpeiden mukaan. Koulut toimivat yhä erilaistuvimmissa ympäristöissä ja oppilailla on hyvin erilaiset taustat. Miten kulloinkin edistetään tasa-arvoa, on koulussa paikallisesti ratkaistava. Ja kyllä siitäkin on varmasti hyvä esimerkkejä.