Koulutuksen korjaussarja

Koulutus on, tietysti, tulevaisuuden kannalta elintärkeää. Sen avulla Suomen kaltainen maa pysyy hyvinvointivaltiona ja korkean elintason maana, jopa onnellisena.

Pari viikkoa sitten Sitra julkaisi muistion koko koulutusjärjestelmämme uudistamistarpeista. (linkki)

Muistio sai osakseen huomiota, jota se varmasti ansaitseekin. Sisälsihän se melko konkreettisiakin ehdotuksia, joista osa aiheuttaa erimielisyyttä. Hyvä että keskustellaan. 

Kirjoittajat Lehikoinen, Nokso-Koivisto ja Vihriälä ovat osanneet tiivistää todella ison kokonaisuuden hyvinkin luettavaan muotoon, kiitos siitä. Oma asiantuntemukseni ei ole suunnittelun, hallinnon tai korkeakoulujen alueella. Luin muistiota perusopetuksen osalta pedagogin ja kasvattajan silmin. Kiinnostavaa sekin.

Peruskouluun kirjoittajat ovat laatineet yksitoista keskeistä toimenpidettä. Huomioitavaa on ideologinen suunnanmuutos peruskoulun paikallisesta vapaudesta keskitetympään tiedonkeruuseen (kuten valtakunnalliset kokeet)  ja sitä kautta johtamiseen. Tämä herättää paljon melua. Sinänsä on varmasti tarvetta arvioinnin yhtenäistämiseen ja ns. armovitosten poistoon. 

Karkeasti jaoteltuna kaksi kohtaa koskee pedagogiaa ja kaksi oppilaiden hyvinvointia.

• Varmistetaan toiminnan jatkuva vaikuttavuuden parantaminen arvioinnilla ja seurannalla. Tämä mahdollistaa hyvien käytäntöjen levittämisen ja ajoissa puuttumisen havaittuihin ongelmiin.
 • Mahdollistetaan koulujen ja koulutuksen järjestäjien pedagogisten ja toiminnallisten kokeilujen käynnistäminen. Kokeiluista tehdään vaikutusarvioinnit siten, että kaikki kunnat, koulut ja opettajat voivat hyödyntää tutkimukseen perustuvia hyviä toimintatapoja. 
Hyvien käytäntöjen löytymiseen ja hyödyntämiseen suhtaudun lämmöllä. Koulut tahtovat olla sulkeutuneita opetusjärjestelyjen suhteen. Jokainen opettaja käyttää pedagogista vapauttaan ja kokee oman tavan opettaa parhaaksi, itselleen. Eniten oppii kuitenkin vierailemalla muissa luokissa, kouluissa ja opettamalla yhdessä. Opettajien täydennyskoulutus romahti jo vuosituhannen vaihteessa. Sitä voisi elvyttää halvallakin esim. kouluvierailujen muodossa. 

• Tuetaan lasten ja nuorten hyvinvointia. Vähennetään lasten yksinäisyyttä laajentamalla kuntien velvollisuutta järjestää aamu- ja iltapäivätoimintaa nuorimmille oppilaille. Oikeus osallistua toimintaan kattaisi vuosiluokat 1–4, toimintaa olisi klo 6–18 välisenä aikana, myös koulujen kesäloman aikana. Osallistumismaksut pidetään kohtuullisina.

 • Tuetaan sosioemotionaalisten taitojen, eettisyyden ja luovuuden taitojen kehittämistä ja varmistetaan riittävä oppimisen tuki. 
Mainiota että hyvinvointi on mainittu. Aamu- ja iltapäivätoiminnan laajeneminen varmasti hyödyttäisi monia, myös koulua. Kouluun kiinnittyminen helpottuu, kun koulun sosiaalinen merkitys lisääntyy.
Toinen ehdotus kaipaa vielä kovasti konkretiaa.

Jäin kaipaamaan vielä lapsen näkökulmaa, ehkä vanhempien ja opettajienkin. Varmaankin Sitra on tilannut muistion jollain evästyksellä. Koulutus esiintyy muistiossa taloudellisena elementtinä, mitä se tietenkin onkin. Kasvatus-sana taitaa puuttua kokonaan? Koulutus on kuitenkin kasvatusta jo mm. perusopetuslaissa. Koulutuksen tehtävänä on tuottaa yhteiskuntarauhaa ja hyvinvointia kaikille. Miten se tehdään, onkin monimutkainen juttu, mutta juuri näissä tavoitteissa on alettu epäonnistumaan.

Lapset ja nuoret eivät ole vain taloudelle tärkeitä uusia työntekijöitä. Koulutus ei ole vain taloudellinen sijoitus. Se on sijoitus parempaan elämään ja tulevaisuuteen. Ymmärrän hyvin että muistio olisi kasvanut kovasti jos olisi käsitelty asioita kuten arvot, merkityksellisyys ja sitoutuminen koulutuksessa. Kuitenkin nämä asiat ratkaisevat käytännössä koulutuksen tavoitteisiin pääsemisessä. Ja siinähän ovat opettajat (kasvattajina) hyvin merkittävässä asemassa. Ehkäpä noista hyvistä käytännöistä löytyy etenkin ryhmien sosiaaliseen ohjaamiseen ja yksilöllisen sosiaalisen pääoman vahvistamiseen malleja. Oppiminen on koulussakin sosiaalinen tapahtuma.

Rakenteellinen välinpitämättömyys

Tuli hiljainen päivä pääsiäisvieraiden jälkeen. Siivosin tiedostoja drivessä ja löysin tekstin jonka Liisa ja minä olimme kirjoittaneet muutama vuosi sitten. Kun en muista mihin tuo laitettiin tai piti laittaa, niin laitan nyt tänne. Ei vanhenevaa tekstiä. Muistelen että rakenteellinen välinpitämättömyys, jota termiä edesmennyt Matti Rimpelä (linkki Ajantasa-ohjelmaan) käytti keskusteluissamme, herätteli meitä miettimaan. Uusi kirja oli  tuolloin juuri muotoutumassa ja pienryhmää rakenteena pohdittiin paljon. Kiusaaminen oli eräs keskeinen aihe.

------------------------

Kiusaaminen on yhteisön häiriötila

Kouluyhteisön rakenteet tuottavat kielteisiä ryhmäilmiöitä, joiden seurauksia opettajan on yksin mahdotonta ratkaista

Tänäkin syksynä koulukiusaamista ratkotaan seurausten, jälkipuinnin ja rangaistusten näkökulmasta. Niin kouluissa kuin julkisessa keskustelussakin kysytään, miten kiusaamiseen pitäisi puuttua? Pitäisikö kiusaajan vai kiusatun vaihtaa koulua? Psykologeja, kuraattoreita ja nuorisotyöntekijöitä vaaditaan korjaamaan jo tapahtunutta. Kouluyhteisö on häiriötilassa, jossa se ei löydä ulospääsyä kroonisesta ongelmastaan.

Reagoiminen on usein jälkijättöistä ja tuloksetonta. Kiusaaminen on tunnettu ryhmäilmiö, jota kouluyhteisön nykyinen rakenne väjäämättä tuottaa. Yksittäisiin oppilaisiin keskittymisen sijaan pitäisikin korjata rakenne, joka mahdollistaa haitalliset ilmiöt. Pedagogisilla valinnoilla voidaan rakentaa yhteisö, joka on oppilaille turvallinen ja kiusaamista ehkäisevä.

Suomalainen koululuokka on tyypillisesti noin kahdenkymmenen oppilaan järjestäytymätön suurryhmä, jossa opettaja pyrkii opettamaan jokaista oppilasta erikseen. Suurryhmän dynamiikka tuottaa säännönmukaisia ilmiöitä, jotka ovat kiusaamiselle otollisia: klikkiytymistä, sivuun jättämistä, epätervettä vallankäyttöä ja turvattomuutta. Suuressa ryhmässä kiusaaja usein hyötyy asemastaan ja kiusattu jää yksin. Nämä ovat tuttuja ilmiöitä aikuistenkin yhteisöissä.

Suurryhmä (luokka, opetusryhmä) on luonteeltaan kaoottinen satojen erilaisten sosiaalisten suhteiden sekamelska. Siksi opettajalla ei ole tosiasiallisia mahdollisuuksia ohjata opetusryhmänsä sisäisiä suhteita eikä tukea oppilaita ongelmien ratkaisemisessa. Ryhmän rakenne estää opettajaa toteuttamasta kasvatustehtäväänsä. Tässä tilanteessa käytännössä oppilaat jätetään heitteille organisoitumaan sosiaalisesti keskenään. Lapset joutuvat siten ympäristöön, jossa heillä ei ole edellytyksiä selviytyä. Näin he menettävät opetussuunnitelman lupaaman mahdollisuuden kerryttää sosiaalista pääomaa ja oppia ryhmässä tarvittavia sosiaalisia taitoja. Tämä on kouluyhteisön rakenteellista välinpitämättömyyttä. Toki ei suunniteltua tai tahallista.

Oppilaille kaverit ja vertaisryhmän kohtaaminen ovat merkittävin syy herätä aamulla kouluun. Opettajalle oppilaiden keskinäiset suhteet näyttäytyvät usein ylimääräisenä, varsinaiseen koulutyöhön liittymättömänä asiana. Koska jäsentymättömän luokan vuorovaikutusta on mahdotonta hallita, sitä pyritään yleensä hillitsemään. Oppilaiden suhteisiin kiinnitetään huomiota vain silloin, kun niissä ilmenee ongelmia.

Näin ei tarvitse olla. Lasten keskinäinen vuorovaikutus voidaan ottaa kasvatuksen ja opetuksen olennaiseksi käyttövoimaksi. Kaoottisen suurryhmän sijaan luokka  järjestetään pitkäkestoisiin oppiviin pienryhmiin, joiden luonnollinen dynamiikka tuottaa sosiaalista hyvinvointia ja ehkäisee kiusaamista.

Kehittyneessä pienryhmässä vallitsee myönteinen keskinäinen riippuvuus. Tämä perustuu ryhmän sisällä vallitseviin kiintymys- ja luottamussuhteisiin, joita suurissa ryhmissä ei synny. Tämä sosiaalinen pääoma suojaa oppilasta silloinkin, kun ei olla omassa ryhmässä. Kaikki tietävät, että kaveria ei jätetä.

Pienryhmissä oppilaat kokevat olevansa toisistaan vastuussa, tukevat toisiaan ja oppivat ratkaisemaan ongelmia yhdessä. Opettajalla on mahdollisuus ohjata ryhmän vuorovaikutussuhteita. Kun ongelmia ilmenee, ne on helpompi tunnistaa ja korjata yhdessä oppilaiden kanssa. Koska ryhmät oppivat vähitellen itseohjautuviksi, opettajalle jää enemmän aikaa antaa tukea sitä tarvitseville. Pienempiä luokkakokoja ei silloin tarvita.

Muutoksen toteuttaminen vaatii toki koululta paljon. Aikuisten työpaikaksi järjestäytynyt koulu on organisoitava uudelleen oppivaksi yhteisöksi, jossa opettajat tekevät yhteistyötä keskenään ja näyttävät oppilaille esimerkkiä. Myös yläkoulun aineenopettajien on mahdollistettava oppilaille pysyvät sosiaaliset rakenteet, jotka eivät vaihdu tunnista toiseen. Opettajankoulutuksessa on vahvistettava ryhmädynamiikan ja yhteisöllisen pedagogiikan osaamista.

Koulukiusaamista on syytä ajatella myös oppilaiden osallisuuden näkökulmasta. Opettajat voivat luottaa lasten kykyyn ja haluun oppia ryhmätoiminnassa tarvittavia vuorovaikutus- ja ongelmanratkaisutaitoja. Lapset haluavat osallistua luokkayhteisönsä kehittämiseen ja sen ongelmien ratkaisemiseen, kun siihen annetaan mahdollisuus.

Jo kouluun tullessaan lapsilla on mukanaan sosiaalista pääomaa ja verkostoja. Meidän tulisi kunnioittaa ja hyödyntää niitä. Koulussa on varmistettava, että jokaisella lapsella on pitkäkestoisia turvallisuutta tuottavia kaverisuhteita ja kyky toimia yhdessä muiden kanssa.

Rauno Haapaniemi, tietokirjailija, luokanopettaja 

Liisa Raina, tietokirjailija, yhteisökouluttaja

(elokuu 2021) Tämähän voi liittyä ainakin löyhästi pääsiäiseenkin, eikö vain?

Peruskoulu ja tyhjien visioiden pyörre

Pari viikkoa sitten emeritusprofessori Hannu Simola otti taas kantaa peruskoulun tilaan, ja kiinnostavasti, Hesarin esseessään: Peruskoulu on juuttunut tyhjien visioiden pyörteeseen (HS 8.3.2026) Linkki

Kirjoitus liittyy ainakin omassa mielessäni myös askettäin julkaistuun Peruskoulu 2045 visiojulkaisuun, vaikka Simola ei sitä erikseen  nimeä. Tuosta julkaisusta laitoinkin jo muutaman ajatuksen. (linkki)  

Simola näkee, että kouluhallinnon radikaali hajautus 1990-luvulla oli iso virhe. Opetushallitukselle ei jäänyt toimivaltaa eikä mahdollisuuksia seurata uudistusten toimeenpanoa eikä vaikuttavuutta. Näin ei myöskään voida korjata kehityskulkuja tehokkaasti. Jäljelle jäi visioiden laadinta, jotka ovat oikeastaan tässä tilanteessa lähinnä valistuneita toiveita. Monet ihan hyviäkin, ei siinä mitään.

Simola sanoo: "Valtakunnan tasolla 2000-luvulla oikeastaan kukaan ei vastaa uudistusten viennistä käytäntöön. Toteutus on jätetty kuntien harteille, ja se on johtanut merkittävään ja kasvavaan eriarvoistumiseen". Kouluja ja opettajia ei muutenkaan ole helppo johtaa, kun korkeasti koulutettu henkilökunta on tottunut suureen vapauteen. Muutoksiin tarvitaan kuitenkin aina johtajuutta. Ehkäpä kouluhallintoa purettaessa ajateltiin, että kun opettajilla on yliopistollinen tutkijakoulutus, niin he osaavat parhaiten viedä koulua eteenpäin. Näin ehkä voisi olla...

Olen useasti pohtinut, onko kasvatustiede oikeastaan paras tieteenala opettajan kehittymisen kannalta. Aika harva opettaja jatkaa työssään kasvatustieteellisiä opintojaan tai lukee alan uusinta tutkimustietoa. Saati, että on aikaa ja voimia tutkia omaa työtään.Vaikka opettajat innokkaasti ottivat vastaan yhä suuremman vastuun vapauden nimissä 1990-luvulla, ei se ehkä ollutkaan opettajien etu- tai oppilaiden.

Ollaan tilanteessa, kuten Simola huomauttaa, jossa koulun institutionaalinen toimintaympäristö ja sen  luomat reunaehdot ovat tabu. Niistä vaietaan, kun käydään koulun kehittämispuheita. Voi käydä niin että ei sitten ymmärretä mikä on mahdollista. Koulu toimi todellisuudessa, johon visiot eivät välttämättä yllä. Simola sanookin: "Suomalainen peruskoulu  on 2010-luvulla päätynyt pyörteeseen, jossa informaatiopuhe, kunnianhimoinen opetussuunnitelmareformi ja lukemattomat hanke- ja muutosprosessit muokkaavat harhaista kuvaa koulutodellisuudesta." 

Simola toivoo, että koulun monimutkaisuus otetaan tosissaan ja hallintoa keskitetään järkevästi uudelleen. Ymmärrän ajatuksen. Aikaisemminkin olen kirjoittanut, että koulussa tehtävät kasvatus- ja opetusjärjestelyt pitäisi perustella tutkitulla tiedolla, ei mielipiteillä. Kun kaikki opettajat eivät, eri syistä, voi olla  oman työn tutkijoita, niin tietoa voisi valuttaa koululle avuksi (myös sitovasti) keskitetysti, samalla koulun työtekijöitä kuunnellen. Kouluun ei myöskään sovi markkinahenkinen tuotantoajattelu.

Visioiden konkretisoimisessa on ollut vaikeuksia, koska koulu on monimutkainen pienoisyhteiskunta, jossa luokkahuoneen todellisuus on muutoksessa. Oppivelvollisuuskoulu on jo suuren kultturisen muutoksen keskellä, joten visioita, jotka johtavat eteenpäin, tarvitaan kyllä. On luotava aiempaa parempaa dialogia visioiden ja käytännön kesken. Simola toivoo realistisia uudistuksia, koulubyrokratian karsimista ja taloudellisia resursseja. Silloin yhteiskunta mahdollistaa koulun tulevaisuustyön.