Koolla on väliä - mutta miten?

Kuntalehdessä julkaistiin 13.8. artikkeli siitä, miten koulujen koot yhä vain kasvavat Suomessa.
Jokaisessa Suomen kunnassa on ainakin yksi koulu. Koulujen koko kasvaa kun opetusta kootaan yhteen paikkaan ja yhtenäiskouluihin. Artikkelissa haastateltin Kuntaliiton erityisasiantuntija Mari Sjöströmiä. (linkki)

Se, että kouluja on vähemmän selittyy pääosin, mutta ei kokonaan, oppilasmäärän vähenemisellä. Viime vuosikymmeninä on ollut vaikea ennustaa oppilasmääriä, kun syntyvyys näyttää painuvan ennätysalhaalle. Toisaalta nyt taas on merkkejä syntyyyden noususta. (linkki) 

Kehitystä voi olla vaikea ennustaa...

Tosiasia on, että Suomen kouluverkko on kokenut nopeasti järisyttävän muutoksen. Koulujen määrä on suorastaan romahtanut. Vuonna 2000 peruskouluja oli 4022 ja vuonna 2025 1992 (lähde Tilastokeskus) Koulujen koon kasvu ei selity sinällään oppilasmäärän pienenemisellä, kuten ei koulujen määrän puolittuminenkaan. Osaltaan on kyse on ollut arvovalinnoista.

Sjöström viittaa siihen. että pienten koulujen oppilaskohtaiset kulut ovat "tyypillisesti" suurempia. Tällöin tarkoitetaan vuosittaista toimintakulua. Kun pieniä kouluja suljetaan ja rakennetaan ehkä uusi iso koulu ja aletaan kuljettamaan oppilaita, on kulurakenne jo toinen. Ja vaikutukset suuria. Koulu on tavallaan yhteiskunnallinen sijoituskohde, mutta miten tulokset lasketaan?

Vaikein mitattava asia onkin sitten kouluun ja etenkin pienempään liittyvät lisäarvot. Pieni lähikoulu on usein yhteisönsä kivijalka: se tuottaa yhteisöllisyyttä, turvallisuutta, kulttuuria ja elinvoimaa lähiympäristöönsä. Asioita, joita on hyvin vaikea mitata talousmittareilla. Kun etenkin suurissa kaupungeissa tuskaillaan eritymisongelmien kanssa, niin lähikoulun arvo pitäisi nähdä uudestaan. Se voi olla voimavara kiinnittymiseen.

Sjöström sanoo: "Keskustelut pienten ja isojen koulujen laadusta saattavat ohjata kouluverkkokeskustelut sivuraiteille. Olennaista on huolehtia siitä, että jokaisessa koulussa saavutetaan perusopetuksen tavoitteet."  Hiukan eri mieltä. Mikä on koulun laatu? Mitkä ovat nuo tavoitteet? On sitten tärkeä muistaa peruskoulun syvät kasvaukseen liittyvät tavoitteet. Oppimistulosten yläpuolella on kansalaisuuteen kasvu, oman elämän hallinnan ja omien kyvykkyyksien löytäminen. Koulun laatu on hyvin vaikea tutkittava kun muistetaan koulun laaja tehtävä. Numeroista ei voi päätellä kaikkea.

Hyvä yhteistyökumppanimme, edesmennyt dosentti ja maineikas hyvinvointitutkija Matti Rimpelä totesi suurista kouluista. "Suomessa on aloitettu ilman hallinnollisia päätöksiä kokeilu, jonka seurauksia lapsiin ei kukaan tiedä." Näin on, koska suurten koulujen rakentamista perusteellaan taloudellisin syin ja siihen sitten usein kehitellään mukaan pedagogisia etuja ja tavoitteita, jotka ovat oikeastaan toiveita. Emme voi etukäteen tietää, miten suuret koulut vaikuttavat lasten hyvinvointiin. Kouluverkon harventumisen vaikutuksia ympäristön elinvoimaan emme myöskään tiedä, ennenkuin vaikutukset alkavat näkyä. Ehkä jo näkyvätkin?

En suinkaan ajattele, että suuri koulu on vain pahasta. Peruskoulu on kuitenkin lapsen kasvuympäristönä hyvin tärkeä. Sosiaalinen päääoma kasvaa turvallisuuden ja luottamuksen ilmapiirissä, jolloin pysyvyys on olennaista. Suurikin koulu voidaan järjestää niin, että lapsella on mahdollisuudet kiinnittyä kouluun, rakentaa luottamussuhteita sekä ikätovereihinsa että koulun aikuisiin. Tämä on ymmärretty varmaan laajasti, mutta keinoista voi olla erimielisyyttä. Hyviä käytäntöjä tarvitaan jakoon. Viittaan taas pysyvyyteen ja suurten ryhmien horjuvien rakenteiden lujittamiseen pienryhmien avulla.

Koulu tarvitsee pysyvyyttä ja muutosta

Veso-päiviä on taas pidellyt ja ensimmäinen koulupäivä takana tai on tänään. Luin Kunta-lehteä ja siellähän oli paljon koulu-uutisia. Itseäni kiinnostaa aina muutos ja perinne, jotka käyvät koulussa haastavaa dialogia.

Kunta-lehdessä oli rehtorien näkökulma aikamme muutospaineeseen:

"Kouluissa on opiskeltu ilmiöpohjaisesti, raivattu avoimia oppimisympäristöjä ja harpattu digitaalisimmiksi. Tiedollisen opettamisen rinnalle on noussut osallisuuden, yhteisöllisyyden ja hyvinvoinnin korostaminen sekä entistä vahvemmin yhteiskuntaan kasvattaminen. Viime elokuusta alkaen käytäntöön on viety yhtä mullistusta, uutta oppimisen tuen mallia."  Kunta-lehti 7.8.

Itseäni ilahduttaa suuresti maininta, että tiedollisen opettamisen rinnalle on nostettu paitsi osallisuus, yhteisöllisyys ja hyvinvointi niin myös yhteiskuntaan kasvattaminen. Voidaan kysyä että ovatko nämä tavoitteet olleet poissa tai unohdettuja? Ehkä, mutta jossain muodossa ne ovat olleeet koulun perustehtävää aina.

Haastatellut rehtorit olivat yksimielisiä siinä, että muutoksille pitäisi antaa parempi mahdollisuus toteutua, tarvitaan aikaa ja rahaakin. Pitkällä opeurallani olen nähnyt, että kovin usein uudistukset jäävät paperille (ja unohtuvat), hyvistä aikeista huolimatta. Tähän on ainakin kolme syytä: täydennyskoulutukseen ei varata aikaa eikä varsinkaan rahaa, uudistus haudataan koska uusi tulee tilalle ja onhan vielä opettajakunnan  muutosvastaisuuskin olemassa. Opettajat pitäisi osata sitouttaa, koska he itsenäisen työn tekijöinä voivat joko estää tai toteuttaa uudistuksia.

Peruskoulussa on kaksi voimakenttää, joissa haetaan tasapainoa. On toisaalta perinteet - muutostarpeet koulukulttuurissa ja sitten on yksilöllisyys - yhteisöllisyys pedagogisessa suuntautumisessa. Toivottavasti näistä puhuttiin Veso-päivillä. Vai puhuttiinko? Etenkin olen sitä mieltä (sanotaan se taas), että on virhe nähdä oppiminen pääsääntöisesti yksilön asiana. Silloin ei nähdä oppimista kokonaisuutena jossa on mukana inhimillinen kasvu, joka  sosiaalinen tapahtuma. Koulussa opetetaan joukkomuotoisesti ja kasvataan yhdessä kansalaisuuteen. Yhä suuremmissa kouluissa pitäisi voida rakentaa pysyvyyttä pitkäkestoisilla, oppivilla pienryhmillä. Yksilöllinen tuki ei riitä.

Sitten ne muutokset. Suomen rehtorit ry:n puheenjohtaja Päivi Ikola sanoi hyvin, että "yhteiskunnalliset muutokset heijastuvat kouluun nopeammin kuin mihinkään muuhun organisaatioon." No niinpä. Koulu on yhteiskunta pienoiskoossa. Yhteiskuntamme on ennennäkemättömien muutosten keskellä, otetaan nyt uutena tekoälyn mullistus oppimisen ja opettamisen maailmassa. Valitettavasti on niin, että muutosmyrskyssä on vaikeaa taata rauhallista uudistustahtia. Emme voi hylätä lapsia ja nuoria selviytymään tulevaisuuden haasteista yksin. Ja haasteita on tulossa. Paljon vaaditaan opettajilta ja koulutuksen suunnittelijoilta tässä ajassa, enemmän kuin koskaan. Onhan vaativaa, mutta myöskin kiehtovaa olla opettaja juuri nyt. Intoa ja voimia lukuvuoteen!

ps. Samassa lehdessä myös Keravan uusi perusopetusjohtaja Niina Korko kertoi ajatuksistaan. Meitä jännittää, miten käy Terhi Nissisen aloittamalle ainutlaatuiselle koulujen pienryhmähankkeelle, joka lähti hienosti käyntiin. Muutos vai pysyvys, kas siinä kysymys...

Koulu markkinoilla

Tämän vuoden elokuun alkuun sijoittuva kouluaihe, tosin aikaisin alkanut, näyttää olevan koulushoppailu.
Helsingin Sanomat oli tilanut aineiston Helsingin kouluvirastolta siitä, millä alueilla vanhemmat hakevat lapselleen paikkaa muuhun kuin lähinnä olevaan kouluun. (linkki)

Tästähän syntyi keskustelua. Onko tämä oikein vai väärin ja mistä ilmiö kertoo? Näkökulmasta riippuen asiasta voi olla erilaisia mielipiteitä. Kyse on paitsi maahanmuutosta, niin myös sosiaalisen pääoman jakautumisesta yhteiskunnassamme.

Opetusministeri halusi totta kai rauhoittaa keskustelua, joka helposti ajautuu sivuraiteille. Adlercreutz muistutti, että peruskoulu tarjoaa kaikille tasalaatuista opetusta. Hän muistutti myös, että runsas vieraskielisten määrä koulussa ei näy niinkään kantasuomalaisten oppimistuloksissa, vaan heikentää koulukielen omaksumista maahanmuuttajalapsilla. Sillä on tietenkin koulutuloksia heikentävä vaikutus.

No, Helsingissä on jo tehty toimia koulujen kielitasapainon parantamiseksi. Kun on kouluja jossa alle puolet puhuu suomea (harvoin ruotsia) äidinkielenään, niin nyt kaupunki haluaa muuttaa koulujen oppilaaksiottorajoja. Reaktio on kovin myöhässä ja tuskin erityisen vaikuttava kaupunginosien sosioekonomiseen rakenteeseen, saati maahanmuuttajen keskittymiseen. Kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara kritisoikin lasten kyydityksiä kovin sanoin. (linkki)

Vaattovaara on tietenkin oikeassa segregaation suhteen. Mikäli halutaan, että koulussa opitaan paremmin opetuksesssa käytettävää kieltä, niin toimenpide varmaan silti auttaa jossain määrin. Ongelma tässä lienee, että tarpeeksi ei ole saatu estettyä kaupunkinrakenteen sosiaalista eriytymistä. Ruotsissa tämä on tapahtunut jo vuosikymmeniä sitten, joten aikaa havaintojen ja päätösten tekoon olisi kyllä ollut. 

Toinen asia joka liittyy koulujen kuviteltuun tai todelliseen eriarvoistumiseen, on erityiskoulut ja luokat. Hallinnollisin toimin on pitkään (aina?) perustettu kouluja jotka ovat, no erityisasemassa ja voivat valita oppilaansa. Ainahan on puhuttu vaikka sykkiläisistä ja vahvasta verkostosta. Hyvä heille.

Koulut ovat osa yhteiskuntaa. Ne heijastavat kulloisiakin arvoja ja yhteiskunnan tilaa. Peruskoulun tulo oli voimakas toimi tasavertaisen koulutusmahdollisuuden puolesta. Tilastoissa näyttää että alueellinen epätasa-arvo on hiipinut (uudelleen) Suomeenkin, tosin ilmiö ei ole ihan yksiselitteinen, sillä eriarvoisia tuloksia voi syntyä saman koulun sisälläkin. 

Segregaatiota estetään rakentamista ohjaamalla. Se onnistuikin siihen asti kun maahanmuutto oli suhteellisen pientä. Nyt markkinavoimat ovat tuottaneet kaupunginosien uudelleen leimautumista. En osaa ratkaista tätä pulmaa. Mutta voihan tämä nyt esillä ollut koulupiirien uusjako olla ensiapua, jää nähtäväksi. Kotoutuminen on yhä suurempi haaste ja siinä kielen kunnollinen oppiminen on ihan perusasia.

Ja tsemppiä opet. Kasvatus- ja opetustyö kohtaa erilaisia haasteita erilaisilla alueilla, vaikka lapset ovatkin aika samanlaisia. "Parhaitten opettajien tulisi työskennelä siellä missä on eniten haasteita", sanoi Sugata Mitra, eräs suosikkitutkijani. Tämä toivottavasti on Suomessa toteutunut, koska meillä on parhaita opettajia paljon. Opettajat eivät myöskään ole meillä itse koulushoppaileet työpaikkansa suhteen ainkaan kovin näkyvästi.. Vaikka, tunnustan tässä, että oma valinta kohdistui aikoinaan Sipooseen, koska ajattelin siellä olevan hyvät mahdollisuudet toteuttaa opettajuuttani. Varmaan niin kävikin.

Kaikkiaan segregaatio ei ole lainkaan uusi kysymys. Koulutuksen tasavertaisia mahdolisuuksia tulee siksikin puolustaa inhimillisistä mutta myös kansantaloudellisista syistä. Meillä ei ole varaa jättää ketään kouluttamatta. Kun jokainen voi osallistua vahvuuksillaan yhteiskunnan rakentamiseen, on meillä vahva hyvinvointivaltio voimissaan.