Ystävyys ja koulu

 Aiheesta jo kirjoitinkin tammikuussa otsikolla Ystävyys on voimavara, vai? (linkki)  Kuinka ollakaan Yle uutiset käsitteli samaa asiaa 12.3.

Uutinen oli kivasti tehty, koska siinä haastateltiin oppilaita, koulun henkilöstöä (rehtoria) ja opettajajien kouluttajaa.  Näin saatii erilaisia näkökulmia tärkeään aiheeseen. Yksi taho, vanhemmat puuttui, kuten niin helposti käy. (linkki uutiseen) 

Asia on tärkeä oppilaille ja myös vanhemmille, koska se liittyy kouluviihtyvyyteen ja sitä kautta motivaatioon tulla kouluun ja opiskella. Kysymys ystävien säilymisesta on tärkeä juuri nivelvaiheissa, kun muutoksia sosiaaliseen  kenttään kuitenkin tulee. 

Lähes ikuisuuspulma on se, miten kouluissa tuetaan tai ei tueta ystävyyttä. Melko yleinen käsitys sen sijaan on, että kaikkien pitää oppia tulemaan kaikkien kanssa toimeen. Hyvä tavoite, joka on tosin toisinaan opettajanhuoneessakin vaikea saavuttaa. Joka tapauksessa tutustuminen on ihan eri asia kuin hyvän, tukea antavan ystävyyssuhteen solmiminen ja siitä kiinni pitäminen. Molempia tavoitteita voi koulussa tukea ja minusta mielellään niin, että nähdään miten arvokasta pääomaa on pitkä ja luja ystävyys.  Hämmästyttävän vähän löytyy tutkimusta ystävyyden merkityksestä opintoihin ja hyvinvointiin, mutta löytyy kuitenkin. Ystävyydestä on hyötyä monella tavalla kuten Lessard ja Juvonen (2022) laajassa tutkimuksessa kertovat (linkki) Kiitos muuten kuuluu tästä ja muutamasta muustakin linkistä uudelle yhteistyökumppanillemme Elena Pennaselle, joka opiskelee Oulun yliopistossa. Erittäin kiinnostavaa nähdä mitä hän oppilaiden ryhmittelystä ja heidän verkostoistaan päättelee. Palaan myöhemmin tähän. Aihe on tärkeä kun lasten kasvuympäristö on melkoisessa myllerryksessä ollut jo pitkään. Ja on toki Suomestakin kerätty tietoa esim. Koulupolku-hankkeessa (linkki)

Uutisessa nousi muutama tärkeä asia esiin. Kun koulut ja opettajat päättävät itse, miten ystävyyssuhteita huomioidaan, ovat oppilaat eriarvoisessa asemassa kuten dosentti Sirpa Eskelä-Haapanen huomautti:

Tällä tasa-arvokysymyksellä on merkitystä, mikäli se vaikuttaa koulumenestykseen ja hyvinvointiin yleensä (kuten näyttää). Nyt mitään yleistä käytäntöä ei ole ja valittu linja perustunee yleisimmin rehtorin tai opettajien mielipiteisiin, eikä niinkään tutkittuun tietoon.

Haastateltu rehtori antoi hieman ontuvan perustelun sille, miksi hänen koulussaan on luovuttu kaverikyselystä oppilaille: Kaikkia toiveita ei kuitenkaan voi toteuttaa. No ehkä kuitenkin ne tärkeimmät? Toki jutussa rehtori kertoo että tietoa kaverisuhteista kerätään muuten kuin oppilailta

Haastatellut oppilaat kertovat samaa kuin tutkimukset. Oppilaiden tärkein asia yläkouluun siirtyessä on kaverisuhteet. Toki voi olla huonojakin ystäviä, jotka eivät ole sitoutuneita koulunkäyntiin ja odottavat samaa kavereiltaan. Tämän tilanteen parantamiseen tarvitaan osaavaa kasvattajaa.

Kouluilla on vapaus suunnitella opetusjärjestelyjä. Tähän vapauteen liittyy vastuu toimia tutkitun tiedon ja järjestetelmällisten havaintojen mukaan. Varmasti on monissa kouluissa löydetty lapsilähtöisiä, hyviä tapoja tukea oppilaille tärkeitä ystävyyssuhteita. Miten saataisiin levitettyä oppilaiden hyvinvointia ja kouluun kiinnittymistä tukevat parhaat käytännöt laajasti käyttöön?

 

Rakenne vai istumajärjestys?

 Olen utelias, tässä tapauksessa luokkien opetusjärjestelyjen suhteen. Aina kun käyn jossain koulussa, kiertelen ja katselen miten luokat on järjestetty. Se on avartavaa. Samoin kyselemme koululaisvierailtamme, miten he istuvat luokissa. Valistunut tuntuma on, että muutosta on tapahtunut. Olisiko niin, että 2000-luvulla ryhmissä istuminen on jo valtavirtaa?  Se, miksi ryhmissä ollaan ja miten niitä ohjataan tai hyödynnetään, onkin ihan toinen juttu.

Ajattelen että pienryhmissä istuminen on oppilalle hyödyllistä joka tapauksessa, koska se mahdollistaa yhteistoiminnan ja vertaistuen. Yhteistoimintaosaamista ihmiset tosiaan tässä maailmassa tarvisevat, ja etenkin yhteisötajua ja -taitoja, kasvavan itsekkyyden vastapainoksi. Vastuullisia kansalaisia kasvaa vain yhteisen edun ymmärtämisestä.

Kun kyselemme luokkien työtavoista ja siitä miten luokissa istutaan, syntyy melkoisen kirjava kuva. Yleensä tuntuu että lapset eivät ole paljonkaan vaikuttamassa ryhmien syntyyn, ja ryhmien ohjaamista eivät ainakaan haastattelemamme oppilaat ole juurikaan havainneet. Ryhmäroolit tai ryhmien kehitysvaiheet eivät ole tuttuja. 

Jos kouluissa siirrytään yksin istumisesta pienryhmiin yhä laajemmin, on kyse muustakin (toivottavasti) kuin istumajärjestyksestä. Luennoivaa opetusta tulee vähentää, koska ryhmämuoto ei ole siihen kovin hyvä. Kun yksilöllinen opetusnäky vähenee, pitäisi tilalle tulla ryhmien ohjaamisen tavoite. Silloin osaamista pitää päivittää ja se voi olla käytännön ongelma. Nimittäin on kovin eri asia opettaa jokaista erikseen kuin ohjata ryhmiä oppimaan yhdessä. Voi olla, että tätä ei vielä laajasti ymmärretä, vaan ryhmissä istuminen on vain uusi istumajärjestys. Näin ainakin minulle kommentoitiin, kun Hesariin haastateltiin minua takarivi-ilmiöstä. (linkki)  "Ai keksikö tämä ope istumajärjestyksen?" No, toki toimittajan tekstin muotoilu oli vähän hassu, enhän toki ole keksinyt pienryhmiäkään...

Kyse on siis siitä, että kun opettaja päättää pulpettien sijoituksen ja oppilaiden paikat, on kyse pedagogiasta ja luokan sosiaalisen rakenteen muovaamisesta. Ratkaisuilla tulee olla tavoite, kasvatuksellisesti ja oppimisen kannalta. Sitten jos tuntuu, että tavoitteet eivät toteudu, voi aina tehdä muutoksia omaan toimintaan ja luokan järjestelyihin.

Haastattelujen ja havaintojen pohjalta vaikuttaa siltä, että pienryhmien kaikkia  mahdollisuuksia ei aina saavuteta, koska ei ole suunnitelmaa. Muutkin kuin me ovat kyllä kirjoittaneet asiasta, joten en ala nyt käymään läpi kehittyvän ryhmän vaiheita, ryhmärooleja ja ohjaamisen käytäntöjä. Kokemuksesta voin sanoa, että pitkään ohjatusta ryhmästä on ihmeen paljon iloa, sekä opettajalle mutta etenkin oppilaille, elämän evääksi. Tämän ovat varmasti jo monet opettajat kokeneet. Hyvien kokemusten jalkautuminen on tärkeää, tässäkin uuden opetuskulttuurin rakentumisessa.

Peruskoulu luo tulevaisuutta

 Opetus- ja kultuuriministeriö julkaisi tässä helmikuussa tulevaisuusvision Peruskoulu 2045: Elämää varten (OKM 2026). Väistämättä nimestä tulee mieleen vanhat koulukuvani Kallion Yhteiskoulusta. Vasta latinantunneilla tosin selvisi miksi kuvissa oli usein mukana lause: Non scholae sed vitae discimus. (Emme opiskele koulua, vaan elämää varten) Sivistystä todellakin tarvitaan, takaisin. (linkki julkaisuun)

Kun luin raporttia, niin kyllä tuli mieleen, että olisiko jo yksilöllisyyden tie kuljettu koulun opetuksessa ja kasvatuksessa loppuun? Ja tulisiko kasvatus nimenomaa yhteisön tehtävänä ja yhteisöllisenä ilmiönä takaisin perusopetuksen tehtävän keskiöön? Toivon niin. Väitän nimittäin taas, että useimmat koulun nykyongelmat eivät ratkea yksilöllisellä tuella vaikka kuinka on yritetty. Oppiminen on sosiaalinen ilmiö ja sitä tuetaan tehokkaasti yhteisön kehittämisellä.

Julkaisun arvomaailma aukeaa heti alun tiivistelmästä: "Raportissa kuvataan peruskoulun roolia yhteiskunnan keskeisenä tulevaisuusinstituutiona, jonka tehtävänä on edistää sivistystä, merkityksellistä elämää, toivoa, toimijuutta ja yhteistä hyvää. Visio rakentuu kolmelle toisiaan täydentävälle kokonaisuudelle: merkityksellinen elämä, elämä yhdessä ja elämä maapallolla. Keskeisiä teemoja ovat koulun kasvava yhteisöllinen rooli, oppimisen ja hyvinvoinnin vahva yhteys, teknologian eettinen ja inhimillinen käyttö, tulevaisuususkon ja demokratian vahvistaminen sekä ekologinen kestävyys.

Julkaisu korostaa peruskoulun vahvuuksia – kuten yhdenvertaista julkista koulua, korkeasti koulutettuja opettajia ja vahvaa luottamusta koulutusjärjestelmään – ja tarkastelee, miten vahvuuksien varaan voidaan rakentaa tulevaisuuden haasteisiin vastaavaa koulua."

Visio ei ole syntynyt vain virkamiesten työhuoneissa, vaan sitä on työstetty osallisuushankkeessa johon on osallistunut yli 5000 lasta, nuorta ja aikuista.

Oikeastaan samoja suuntaviivoja voi lukea nytkin ohjaavista asiakirjoista, Perusopetuslaista ja Opetussuunnitelman perusteista. Peruskoulu antaa eväät rakentavaan kansalaisuuteen. Tulevaisuuden tukeminen on aina ollut vaativaa, mutta varsinkin nyt. 

Saa nähdä miten perusopetuksessa otetaan vastaan tämä signaali. Veikkaan että keskeinen teema "Koulun kasvava yhteisöllinen rooli" ei ole kaikkialla yhtä hyvin toteutettavissa. Toisaalta monissa pienemmissä kouluissa ja kunnissa koulun yhteisöllinen rooli ei ole kadonnut sadan vuoden aikana mihinkään. Opetustekninen ja taloudellinen  tehokkuusajattelu valtasi 2000-luvun alussa koulurakentamisen ja nyt meillä on valtavan suuria kouluja, joihin kiinnittyminen on haastavaa. Samoin voi olla, että suuren koulun kiinnittyminen lähiympäristöönsä on heikompaa, koska suurella koululla on helposti jotenkin paksummat muurit, väitän. Tarvitaan hyvää johtamista, koulun yhteisöllinen rooli ei ole jotain, joka syntyy itsestään. Rehtorit ovat tässä avainasemassa. Toivottavasti heille annetaan yhteisötyöhön työkalujakin.

Pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen. Suomalaisen koulun arvostus sivistyksen tekijänä on lähtenyt kyläkoulujen verkostosta. Koulu oli silloin yhteisönsä henkinen keskus. Jotenkin tuo ajatus pitäisi nyt sitten päivittää tähän aikaan...Siihen on varmaan monta keinoa. Taas voisivat koulut jakaa hyviä kokemuksia- ja ennen kaikkea koulua on johdettava niin, että laajempi tehtävä on kaikkien koulussa työä tekevien mielessä.

Mutta joo. Tärkeää luettavaa, ehkäpä jotain jota opettajat lukisivat yhdessä ja miettivät jo miten ensi syksynä otetaan näistä näkymistä vauhtia. Opettajan katse on hyvä olla myös horisontissa ja välillä voivat jalat olla vähän irti maasta. Voi nähdä pitemmälle.

Kuva: Sibbo skolmuseum-Sipoon koulumuseo