Opettaja on aikuisen malli

Mitä yhteistä on jalkapallolla, eduskunnalla ja opettajilla? Omassa päässä näistä tuli yhdistelmä, joka muistutti siitä, miten mallit siirtyvät lapsille, tahdomme tai emme. Koulussa opettajalla on kasvattajana vastuu omasta mallistaan. Jatkan siis edellisen kirjoituksen teemaa siitä, mitä opettajuus on, kun koulussa kasvatetaan uusia yhteiskunnan  jäseniä.

Olen kyllä harmissani ja joskus huolissaankin siitä, että me aikuiset annamme huonoja malleja ohi tavoitteellisen kasvatuksen. Palataan siis jalkapalloon ja eduskuntaan (miksei laajemmin poliittiseen keskusteluunkin).

Seurasin jonkinverran jalkapallon MM-kisoja. Pelit olivat toisinaan hienojakin, mutta ... Mitä suurempi tähti sen enemmän tuomari oli yleensä väärässä, melkein koskaan kukaan ei ollut tehnyt virheitä ja toisinaan huippupelaajalla näytti olevan lupa olla puolustamatta omaa joukkuettaan. Juniorit oppivat että oman väärän toiminnan voi aina kiistää, ei tarvitse kantaa seurauksia mistään. Ja valehtelu on ok. Vastustajaa voi vahingoittaa, tuomarille voi soittaa suutaan. Kaatumista kannattaa näytellä ja aina sattuu. Jos oma nopeus ei riitä, voi repiä paidasta. Eräs junioripalloilua seuraava totesikin, että on harmi miten paidasta repiminen yms. leviää junioripeleihin. Me kuitenkin tuemme verorahoilla lasten ja nuorten urheilua. Eikö voisi edellyttää, että arvojemme vastainen toiminta kitketään pois lajeista joita tuetaan? Vai ovatko arvot muuttuneet?

Kun katselen joskus tv-lähetyksiä eduskunnan istunnoista, niin kyllä nolottaa. Vähättely, naureskelu ja epäkunnioittava puhe on tavallista. Niin sanottu keskustelu on päälle huutelua ja täydellistä vuorovaikutuksen puutetta. Tämä on sivistymätöntä huonoa käytöstä. No onhan meillä malleja tästä suuresta maailmasta, mutta toki olisi hyviäkin malleja. Millaisia arvoja kansanedustajat, siis he jotka toimivat epäkiúnnioittavasti, tarjoavat seuraavalle sukupolvelle?

Yhteisöjä rakennetaan ja kannatellaan luottamuksen avulla. Luottamus syntyy turvallisuudesta ja osallisuuden tunteesta. Meidän hyvinvointiyhteiskuntamme nojaa luottamukseen. Se rakentuu myös tunteesta, että täällä jokainen huomioi muita ja noudattaa sopimuksia. Tämän nakertamisella on seurauksia.

Tulemme opettajiin ja koulun tehtävään kasvattaa kansalaisuuteen. Onpa siinä hommaa! Elämme itsekkyyden, narsisismin aikaa, kuten Liisa Keltikangas-Järvinen on huomauttanut. Ehkä emme aina huomaa tai halua huomata sitä.. Tässä olisi jos tarpeeksi, mutta sitten on tämä aikuisten, usein ihailtujen aikuisten huonot mallit. Eduskuntaa saanee kritisoida ihan huvikseenkin, mutta epäilen että urheiluun liittyvää huonoa mallia ei haluta tunnistaa. Kun lasten urheilu on niin hyvä harrastus...Kyllä toki voi olla ja pitäisi olla.

Ajattelen, että tässä tilanteessa tolkun aikuisille on iso tilaus. Opettajille on ihan annettu tehtäväksi ohjata yhteiskunnan jäsenyyteen. Peruskoulun kasvatustehtävä on yhä tärkeämpi, jos ja kun ei ole enää sellaista yhtenäiskulttuuria joka tukisi lastemme kasvua myönteisellä tavalla. Opettaja on aina ollut ja nyt on yhä enemmän malli aikuisesta joka osaa olla yhteisön jäsen rakentavasti ja on valmis aitoon vuorovaikutukseen. Näin siis halutaan tai ei, sillä mallioppimista ei voi sivuuttaa.

Mallioppiminen näyttää olevan vankasti mukana lapsen kehityksessä. Opettaja antaa mallin omalla käytöksellään. Tästä päädytään siihen, että opettaja kasvattajana on vastuussa omasta käytöksestään erityisen paljon. Täydellinen ei tarvitse olla mutta pitää ainakin yrittää toimia niin kuin oppilailtaan vaatii. Opettajuuden parhaita puolia onkin ihmisenä kasvamisen haaste, itsekasvatuksen tarve. Siinä alue, jossa ei ole koskaan valmis. Siispä ei tarvitse kyllästyä töissä.  Ehkäpä melko pitkää kesälomaa voi käyttää näitä miettiessäkin.

Opettajuuden olemus

Puhuttiin Liisan kanssa yhtenä päivänä eri ammattiryhmien olemuksesta. Liisahan on tavannut läheltäkin työnohjaajana eri porukoita. Näyttää siltä, että ammattiryhmillä on kulttuurinsa, se voi näkyä esimerkiksi jopa tapana pukeutua. Ammattisanasto kuuluu usein myös ammatti-identiteettiin ja tuottaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Arvomaailma vaikuttaa yhdistävästi sekin, ainakin ammateissa, joissa arvot ovat erityisen tärkeitä, kuten kasvatus- ja opetustyössä.

On ammattiryhmiä, joiden stereotypinen edustaja on tuttu elokuvista; pappi, talonmies, biologi, arkkitehti, taiteilija ja tietenkin opettaja. Mistä nämä lähes arkkityypit tulevat? Onneksi aikamme sallii enemmän muuntumista, joten nämä ammattityypittelyt ovat varmaan jo monipuolisempia. Jostain ne kuitenkin vaikka televisiosarjoihin noukitaan. Opettaja on edelleen usein konservatiivisesti pukeutunut, oikeassa oleva ja omista töistään ja itsenäisyydestään huolen pitävä keskiluokkainen hahmo. Suhde oppilaisiin on yleensä etäinen mutta onhan toisenlaisiakin malleja, sentään.

Muistan hyvin kun 2000-luvun alussa osallistuin kerran OAJ:n järjestämälle opettajaristeilylle. Jossain vaiheessa tajusin että vähän ahdistaa... Sanoin kavereilleni että jotenkin täällä on liikaa opettajuutta...
En vieläkään osaa oikein sanoittaa miltä se tuntui. Ehkäpä oli semmoista liian särötöntä ja liikaa yksimielisyyttä. Silloin nauratti että myös pukeutuminen noudatti opettajamaisuutta. Haluttiinhan olla yhdessä. Eikä siinä mitään pahaa.

On silti osittain ongelma, että epävirallinen vaikuttaa viralliseen. Jos ei olla sovittu millaista on opettajuus, niin sellainen käsitys kuitenkin syntyy ja vaikuttaa ilman tietoista käsittelyä yksilöiden ja työyhteisön toimintaan, jotenkin. Ainakin koen näin.

Ehkä voisi olla hyödyllistä ja hauskaakin jos lukuvuoden alussa koulun työyhteisössä voidaan puhua työroolista? Onko meillä semmoinen ja miten se vaikuttaa toimintaan? Joskus käsitys opettajuudesta voi olla ohjaava rajoittavalla tavalla, varsinkin kun se on epävirallinen, ei sovittu kuva. Silloin voidaan sopia että päivitetään kuvaa.

Tämmöiset meemit (kai voidaan sanoa siten) ovat kiintoisia ja hauskoja. Edustavatko ne sitä kuvaa mitä muut kokevat vai syntyvätkö ne jonkin ammattikunnan sisältä? Varmaan molemmin päin. OAJ onkin tietoisesti muokannut kuvaa opettajuudesta. Vuosien mittaan on ollut erilaisia kampanjoita, joilla on pyritty luomaan kuva opettajuudesta järjestön mieleiseksi. Usein olleet ihan hyviä kampanjoita. Kuten Kiitos opettaja-kampanja nyt viimeksi. Ehkäpä on niin, että ns. ulkopäin tulleet karikatyyrit sisältävät viestejä, joita kannattaa ammattiryhmän sisällä lukea? 

Yleensä koen että opettajia kuvaavat tyypit ovat ihan sympaattisia, joten  ei meillä ole hätää. Opettajuutta arvostetaan edelleen, vaikka olemme ajassa jossa arvostus pitää ansaita, sitä ei niinkään saa  koulutuksen ja työroolin ansiosta suoraan. Millainen on sinun tai työyhteisösi opettajakuva? Onko se enemmän haitaksi kuin hyödyksi?

Olli pääsee irti

Nimittäin opettajien etujärjestön OAJ:n puheenjohtajan roolista, sanoisinko, viimein. Olli Luukkainen on nimitetty keväällä Jyväskylän yliopistoon työelämäprofessoriksi alueenaan opettajien koulutus ja työelämään siirtyminen.

Odotan mielenkiinnolla Ollin avauksia uudessa roolissaan. Hänellä on vankka kokemus koulumaailmasta opettajana, rehtorina ja opettajien kouluttajana. Parhaiten hänet kai silti tunnetaan 12 vuotta kestäneestä kaudestaan OAJ:n puheenjohtajana. Ajattelin hänen puheenjohtajuutensa alkaessa, että hieno juttu OAJ:lle mutta saattaa olla rajoittava Ollille, joka edustaa minusta eteenpäin katsovaa uudistushenkisyyttä. Sehän ei aina perinnetietoisia opettajia innosta... Olli joutuikin varmasti puhumaan tarkemmin ajatellen, kun edusti opettajien suurta porukkaa. Mutta nyt on latu taas auki! 

Rehtorina toimiessaan Olli halusi ottaa käyttöön uusia ajatuksia ja katsoa tulevaisuuteen, sieltä nousevia tarpeita toteuttamaan. Ensimmäiset haastattelut uudessa toimessa eivät ole sisältäneet tietenkään mitään kovin konkreettista, mutta suunta on edelleen sama. Koulussa pitää oppia laaja-alaisesti oppimaan ja osallistumaan muuttuvassa maailmasssa. 

HS 31.5.-26

Merkittävän avauksen eteenpäin Olli teki uudessa roolissaan kirjoituksellaan Hesariin otsikolla "Koulutuksen tehtävät on ajateltava kokonaan uusiksi." Paljon sanottu ja toivottavasti myöhemmin päästään lukemaan mitä tämä pitää sisällään. Mutta olen samaa mieltä. Muutoksen keskellä  koulutus pyrkii, ihan luonnostaan, säilyttämään traditionsa, silloinkin kun se ei ole tarkoituksenmukaista opetuksen järjestämisessä. Eipä silti, on hyvinkin myös perinteitä ja toimintatapoja, jotka ovat säilyttämisen arvoisia.

Olli puhuu nyt paljon koulun kasvatus- ja sivistystehtävästä, tykkään! YLEn uutisessa hän lausui: "Uudessa roolissani aion nostaa esille, että koulun tärkein tehtävä on ihmisen kehityksen tukeminen."  Juuri niin. Tämän voivat varmaan kaikki allekirjoittaa, mutta mitä se käytännössä merkitsee, siitähän on kyse.

YLE 23.4.-26

Päästään myös tämän sivuston perusteemaan, yhteisöllisyyteen. Olli toteaa, että yhteisöllisyyttä pitäisi lisätä. Tähän hän on jo tarjonnut aktiivisesti mallia, jossa nuori opettaja saa kokeneen työparin tuekseen. Yhteisöllisyydelle on toden teolla tilausta kouluun. Opettajien oppiva yhteisö toisi mallin oppilaille ja intoa opettajille. Lapsilla on nykyään kehnotkot yhteistyötaidot. Jos koulussa oppii, että yhdessä saadaan enemmän aikaan ja että se on vielä hauskaa, niin paljon on saatu aikaan. Vakiintunut ja ohjattu pienryhmätoiminta on paras tapa harjoitella yhteisötaitoja ja sitä kautta oppia rakentamaan yhteisöjä ja yhteiskuntaa.

Jäämme odottamaan tarkennettuja ehdotuksia. Opettajien koulutusta pitäisi voida katsoa myös täydennyskoulutuksen suunnasta. Uusilla opettajilla on paljon paineita sopeutua työyhteisöön, joten en usko, että merkittäviä uudistuksia saadaan aikaan vain opettajien koulutusta  uudistamalla. Kokemukseni mukaan koulutuksen pitää saapua kouluille ja yhdessä opettajien (ja mielellään  myös oppilaiden) kanssa tehdään tarvittavia muutoksia, niin että niistä tulee käytäntöjä. Niin, ja jonkin pitää johtaa muutosta, muuten tulee vaan sekametelisoppaa. Tsemppiä Olli!