tiistai 19. lokakuuta 2021

Yhteisön hyvä, yksilö ja koronarokote

 EI ehkä ole suoraan tämän sivuston aihe, mutta. Piispa Teemu Laajasalo kirjoitti  (linkki) tänään hyvin yksilön ja yhteisön rajoista: Rokottamaton kantaa vastuun lähimmäisen kärsimyksestä ja kuolemasta.

Miten tämä liittyy kouluun? No, siten että kasvu yhteiskunnan jäsenyyteen on annettu myös koulun tehtäväksi opetussuunitelmassa ja Perusopetuslaissa.  Rokotuskeskustelu osoittaa mielestäni, että yhteisöllisyyden taju ei ole nykyajassa aina voimissaan. Rokottamattomat puolustavat vapauttaan valita. Oikein, mutta vapauteen pitää liittää aina vastuu. Mitä tekoni merkitsee muille? 

Minusta vaikuttaa että kasvatuseetos on nykyisin yksilökeskeinen. Koulussakin haetaan yksilön opinpolkuja ja nykyinen opetussuunnitelma puhuu enemmän yksilöistä kuin yhteisöstä, harmi kyllä. Me olemme yhteisöllinen laji, yksin ei pärjätä eikä opita. Kun ihmiset näkevät oman vapautensa valintaan tärkeämmäksi kuin yhteisönsä hyvinvoinnin, ollaan minusta tiellä, joka johtaa eriarvoisuuteen, välinpitämättömyyteen ja hyvinvointiyhteiskunnan vaarantumiseen. Meidän yhteiskuntamme hyvinvointi on rakentunut luottamukseen kuten koulutusjärjestelmämme menestys, esimerkiksi.

Hesarissa oli myös juttu Kauhajoelta, jossa on paljon rokottamattomia. Haastattelussa eräs oppilas kertoi että koulussa on sanottu : "Rokotteen ottamisesta taas on sanottu että se on jokaisen oma valinta." No näinkin on, mutta toivottavasti on lisätty että valinnalla on seurauksensa. Niitä seurauksia elämme parhaillaan ja näemme muutamassa naapurimaassa myös miten käy, kun jokainen päättää itse asiasta, jossa harvoilla on edellytyksiä päättää asiaperustein.

Koulussa olisi tarpeen tukeutua tieteelliseen tietoon, kuten muussakin opetuksessa. Koulu on sivistyslaitos ja tiedon jakaja. Opettajien omat mielipiteet eivät saisi estää virallisen tiedon jakoa. Ja ennen kaikkea kasvaminen yhteiskunnan jäsenyyteen edellyttää ymmärrystä yhteisestä edusta. Yhteisöllisyys syntyy, kun jokainen on valmis toisinaan tinkimään omasta mukavuudestaan tai jopa periaatteistaan. Taloudellinen riippumattomus kasvaa ja voi hyvin. Se voi synnyttää harhan että emme tarvitse toisiamme, mutta kyllä tarvitsemme. Koulussa ollaan yhdessä. Siellä voidaan yhä kehittää yhteisöosaamista ja herättää sosiaalinen omatunto. Turvallinen yhteisö on hyvän elämän perusta.






sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Kiva lauantaikoulu

 Eilen olin Järvenpäässä lapsenlapseni koulun kodin ja koulun lauantaipäivän vietossa. Olipa kiva päivä ja iloinen tunnelma!




Me vanhemmat ja vielä vanhemmat olimme reilut kolme tuntia ulkona ja osallisena ulkoleikkeihin, suunnistukseen ja hurraamassa sukkulaviesteille. Uskon lujasti että koulu, oppilaat ja kotiväki hyötyvät kaikki, kun silloin tällöin avataan koulu kaikille, vaikka siitä vaivansa toki onkin. Jos lisäpanostus tuottaa hyvää mieltä, niin eihän sitten ole kyseessä mikään mahdoton uhraus!

Kodin ja koulun yhteistyö riippuu etupäässä koulusta, siitä miten aktiivisesti kannustetaan vanhempia yhteydenottoihin ja pidetään ovea auki. Opettaja voi suhtautua lauantaipäiväänkin kahdella tavalla: Se on joko ylimääräistä harmillista vaivaa tai sitten palkitsevaa vaihtelua koulun arjessa. Juttelin ainakin  neljän open kanssa. Kaikki vaikuttivat olevan hyvillä mielin ja heillä tuntui löytävän aikaa ja kiinnostusta jutella. Tosi hienoa. "Meillä on täällä niin mahtava porukka" ,"Tämmöinen päivä on mukavaa vaihtelua", " Onhan tämä palkitsevaa".  Olipa todella kiva kuulla!

Eiköhön tässä olla yhteisöllisyyden ja johtamisen äärellä. Hyvä työyhteisö voi syntyä sattumoisinkin, mutta kun sitä ylläpidetään vuosia, niin tarvitaan jo osaamista ja yhteistä tahtotilaa. 

Opettajat ovat siinä onnellisessa asemassa, että he voivat vaikuttaa työoloihinsa melko paljon. Opetusta voi järjestää monin eri tavoin ja etsiä itselle ja oppilaille innostavaa toimintamallia. Yhdessä opettajat voivat kannustaa ja auttaa toisiaan, ja luoda kouluun hyvää ilmapiiriä. Sehän on opettajan työssäjaksamisen kannalta hyvin tärkeää.  Oppilaat saavat varmasti paljon tukea siitä, jos opettajasta näkyy, että hänestä on mukavaa tulla töihin ja että hän pitää oppilaistaan. 

Kiitos Saunakallion koulun opet! Teette hyvää duunia!




tiistai 28. syyskuuta 2021

Lastenlinna, hyviä muistoja

 Tänään oli isossa lehdessä elikkäs Hesarissa uutinen Lastenlinnan nykytilasta:

LINKKI uutiseen

Tuli niin nostalginen olo. Lastenlinna oli ensimmäinen työpaikkani, kun kesätyöt jätetään huomiotta.
Siellä tuli 70-luvulla muutama vuosi tehtyä lastenpsykiatrisilla osastoilla työtä, paljon myös opiskelun aikana yövalvojana osasto 10:llä, jos oikein muistan. Hieno kokemus!

Sattumalta Lastenlinna oli myös erittäin hyvä pohjatyöpaikka opettajan uralle. Muutama tärkeä huomio ja ymmärrys painui mieleen ja monia asioita ymmärsin yhdistellä opettajan työhön vasta vuosien päästä. Ehkä tässä voisin mainita esimerkkinä kolme asiaa, jotka tulivat myöhemmin vastaan opettajan työssäkin.

- Tiimityö. Lastenlinnassa tehtiin työtä yhdessä ja tiimikokouksia oli viikoittain, raporttien lisäksi. Kun tuli pulmia, niistä neuvoteltiin yhdessä. Kokeneet työntekijät olivat kullan arvoisia, koska heillä oli kokemukseen nojaavaa ammattitaitoa. Voitiin olla myös eri mieltä ja neuvoteltiin, miten pitäisi menetellä. Tiimityön sudenkuopat tulivat myös tutuiksi. Osastolla saattoi olla kapinahenkeä, vastustettiin johtoa ja oltiin aika omassa kuplassa.  Yhteisön johtaminen on vaikeaa, kun töissä on vahvoja persoonia. Koulussa on ihan samat haasteet.
Ihmettelin kyllä kovasti kun nuorena opettajana otin vastaan Sipoossa tarkkailuluokan opettajuuden, ja olin melko yksin päätöksieni kanssa, työssä jossa oli ihan aloittelija! Kaipasin työkaveria ja säännöllistä mahdollisuutta arvoida ja suunnitella toimintaa luokassa jonkun osaajan kanssa. 

- Hallintokuntien rajat. Oli aina ihmeellistä, kun kotiin ja kouluun lähtevän lapsen tietoja ei saanut antaa koululle. Eikä lasten opettajia näkynyt koskaan ainakaan osaston henkilökunnalle. Pidin silloin kuten nytkin kovin outona ajatuksena, että "lasta ei pidä koulussa leimata", joten ei anneta tietoja hänen ongelmistaan tai hoitosuunnitelmistaan. Vähän jäi tunne että suhtautuminen kouluihin oli epäluuloinen. Jotain on parantunut, mutta vieläkin lapsen edun nimissä ei aina anneta tarpeellista tietoa. Kouluissa on yhä enemmän eri alojen osaajia, joiden keskinäinen asema on usein epäselvä. 

- Lasten tarpeet. Lastenlinnassa pyrittiin tunnistamaan jokaisen lapsen tarpeet. Opin ymmärtämään että me ihmiset olemme kovin erilaisia, reagoimme eri tavoin ja haluamme eri asioita. Ihan selvää oli, että lapsi, kuten me kaikki, tarvitsee turvaa ja välittämistä. Tämä pätee koulusakin, tietysti.  Jos tulee nähdyksi ja kuulluksi, on turvassa ja tietää että minusta välitetään, niin koulunkäynti on helppoa. Koulussa vaan eivät nämä ehdot aina täyty. Opin vähitellen työssäni, että ensin pitää täyttää perustarpeet riittävästi, ja sitten aletaan oppimaan sisältöjä. Hoitotyössä tiesimme, että ei ole olemassa oikoteitä. Koulussa voi käydä niin että oppilaan hyvinvoinnin ongelmat nähdään oppimisen ongelmina.
Tukitoimet auttavat parhaiten kun ne kohdistuvat oikein.
Joskus tuli vastaan lapsia, joiden kohdalla tuntui, että he tulivat jatkuvasti ymmärretyksi väärin, niin koulussa kuin kotona. Olen ihmetellyt siksikin, mihin katosi opettajien työnohjaus? Kaikki opettajat eivät sitä kylläkään kaivanneet, mutta hyvä työnohjaus olisi minusta opettajalle tarpeen. Sitä voisi harjoittaa pitkälti myös vertaisryhmässä.

Lastenlinnassa oli myös sairaalakoulu, jossa opettajat olivat mahtavia. Heidän osaamisensa oli hioutunut käytännön vaatimuksissa. Heidän näkemyksillään oli paljon painoarvoa, kun lasten jatkossa omassa koulussa päätettiin.
Hieno talo, jonne toivoo hyvää tekevää toimintaa!