Rakenteellinen välinpitämättömyys

Tuli hiljainen päivä pääsiäisvieraiden jälkeen. Siivosin tiedostoja drivessä ja löysin tekstin jonka Liisa ja minä olimme kirjoittaneet muutama vuosi sitten. Kun en muista mihin tuo laitettiin tai piti laittaa, niin laitan nyt tänne. Ei vanhenevaa tekstiä. Muistelen että rakenteellinen välinpitämättömyys, jota termiä edesmennyt Matti Rimpelä (linkki Ajantasa-ohjelmaan) käytti keskusteluissamme, herätteli meitä miettimaan. Uusi kirja oli  tuolloin juuri muotoutumassa ja pienryhmää rakenteena pohdittiin paljon. Kiusaaminen oli eräs keskeinen aihe.

------------------------

Kiusaaminen on yhteisön häiriötila

Kouluyhteisön rakenteet tuottavat kielteisiä ryhmäilmiöitä, joiden seurauksia opettajan on yksin mahdotonta ratkaista

Tänäkin syksynä koulukiusaamista ratkotaan seurausten, jälkipuinnin ja rangaistusten näkökulmasta. Niin kouluissa kuin julkisessa keskustelussakin kysytään, miten kiusaamiseen pitäisi puuttua? Pitäisikö kiusaajan vai kiusatun vaihtaa koulua? Psykologeja, kuraattoreita ja nuorisotyöntekijöitä vaaditaan korjaamaan jo tapahtunutta. Kouluyhteisö on häiriötilassa, jossa se ei löydä ulospääsyä kroonisesta ongelmastaan.

Reagoiminen on usein jälkijättöistä ja tuloksetonta. Kiusaaminen on tunnettu ryhmäilmiö, jota kouluyhteisön nykyinen rakenne väjäämättä tuottaa. Yksittäisiin oppilaisiin keskittymisen sijaan pitäisikin korjata rakenne, joka mahdollistaa haitalliset ilmiöt. Pedagogisilla valinnoilla voidaan rakentaa yhteisö, joka on oppilaille turvallinen ja kiusaamista ehkäisevä.

Suomalainen koululuokka on tyypillisesti noin kahdenkymmenen oppilaan järjestäytymätön suurryhmä, jossa opettaja pyrkii opettamaan jokaista oppilasta erikseen. Suurryhmän dynamiikka tuottaa säännönmukaisia ilmiöitä, jotka ovat kiusaamiselle otollisia: klikkiytymistä, sivuun jättämistä, epätervettä vallankäyttöä ja turvattomuutta. Suuressa ryhmässä kiusaaja usein hyötyy asemastaan ja kiusattu jää yksin. Nämä ovat tuttuja ilmiöitä aikuistenkin yhteisöissä.

Suurryhmä (luokka, opetusryhmä) on luonteeltaan kaoottinen satojen erilaisten sosiaalisten suhteiden sekamelska. Siksi opettajalla ei ole tosiasiallisia mahdollisuuksia ohjata opetusryhmänsä sisäisiä suhteita eikä tukea oppilaita ongelmien ratkaisemisessa. Ryhmän rakenne estää opettajaa toteuttamasta kasvatustehtäväänsä. Tässä tilanteessa käytännössä oppilaat jätetään heitteille organisoitumaan sosiaalisesti keskenään. Lapset joutuvat siten ympäristöön, jossa heillä ei ole edellytyksiä selviytyä. Näin he menettävät opetussuunnitelman lupaaman mahdollisuuden kerryttää sosiaalista pääomaa ja oppia ryhmässä tarvittavia sosiaalisia taitoja. Tämä on kouluyhteisön rakenteellista välinpitämättömyyttä. Toki ei suunniteltua tai tahallista.

Oppilaille kaverit ja vertaisryhmän kohtaaminen ovat merkittävin syy herätä aamulla kouluun. Opettajalle oppilaiden keskinäiset suhteet näyttäytyvät usein ylimääräisenä, varsinaiseen koulutyöhön liittymättömänä asiana. Koska jäsentymättömän luokan vuorovaikutusta on mahdotonta hallita, sitä pyritään yleensä hillitsemään. Oppilaiden suhteisiin kiinnitetään huomiota vain silloin, kun niissä ilmenee ongelmia.

Näin ei tarvitse olla. Lasten keskinäinen vuorovaikutus voidaan ottaa kasvatuksen ja opetuksen olennaiseksi käyttövoimaksi. Kaoottisen suurryhmän sijaan luokka  järjestetään pitkäkestoisiin oppiviin pienryhmiin, joiden luonnollinen dynamiikka tuottaa sosiaalista hyvinvointia ja ehkäisee kiusaamista.

Kehittyneessä pienryhmässä vallitsee myönteinen keskinäinen riippuvuus. Tämä perustuu ryhmän sisällä vallitseviin kiintymys- ja luottamussuhteisiin, joita suurissa ryhmissä ei synny. Tämä sosiaalinen pääoma suojaa oppilasta silloinkin, kun ei olla omassa ryhmässä. Kaikki tietävät, että kaveria ei jätetä.

Pienryhmissä oppilaat kokevat olevansa toisistaan vastuussa, tukevat toisiaan ja oppivat ratkaisemaan ongelmia yhdessä. Opettajalla on mahdollisuus ohjata ryhmän vuorovaikutussuhteita. Kun ongelmia ilmenee, ne on helpompi tunnistaa ja korjata yhdessä oppilaiden kanssa. Koska ryhmät oppivat vähitellen itseohjautuviksi, opettajalle jää enemmän aikaa antaa tukea sitä tarvitseville. Pienempiä luokkakokoja ei silloin tarvita.

Muutoksen toteuttaminen vaatii toki koululta paljon. Aikuisten työpaikaksi järjestäytynyt koulu on organisoitava uudelleen oppivaksi yhteisöksi, jossa opettajat tekevät yhteistyötä keskenään ja näyttävät oppilaille esimerkkiä. Myös yläkoulun aineenopettajien on mahdollistettava oppilaille pysyvät sosiaaliset rakenteet, jotka eivät vaihdu tunnista toiseen. Opettajankoulutuksessa on vahvistettava ryhmädynamiikan ja yhteisöllisen pedagogiikan osaamista.

Koulukiusaamista on syytä ajatella myös oppilaiden osallisuuden näkökulmasta. Opettajat voivat luottaa lasten kykyyn ja haluun oppia ryhmätoiminnassa tarvittavia vuorovaikutus- ja ongelmanratkaisutaitoja. Lapset haluavat osallistua luokkayhteisönsä kehittämiseen ja sen ongelmien ratkaisemiseen, kun siihen annetaan mahdollisuus.

Jo kouluun tullessaan lapsilla on mukanaan sosiaalista pääomaa ja verkostoja. Meidän tulisi kunnioittaa ja hyödyntää niitä. Koulussa on varmistettava, että jokaisella lapsella on pitkäkestoisia turvallisuutta tuottavia kaverisuhteita ja kyky toimia yhdessä muiden kanssa.

Rauno Haapaniemi, tietokirjailija, luokanopettaja 

Liisa Raina, tietokirjailija, yhteisökouluttaja

(elokuu 2021) Tämähän voi liittyä ainakin löyhästi pääsiäiseenkin, eikö vain?

Peruskoulu ja tyhjien visioiden pyörre

Pari viikkoa sitten emeritusprofessori Hannu Simola otti taas kantaa peruskoulun tilaan, ja kiinnostavasti, Hesarin esseessään: Peruskoulu on juuttunut tyhjien visioiden pyörteeseen (HS 8.3.2026) Linkki

Kirjoitus liittyy ainakin omassa mielessäni myös askettäin julkaistuun Peruskoulu 2045 visiojulkaisuun, vaikka Simola ei sitä erikseen  nimeä. Tuosta julkaisusta laitoinkin jo muutaman ajatuksen. (linkki)  

Simola näkee, että kouluhallinnon radikaali hajautus 1990-luvulla oli iso virhe. Opetushallitukselle ei jäänyt toimivaltaa eikä mahdollisuuksia seurata uudistusten toimeenpanoa eikä vaikuttavuutta. Näin ei myöskään voida korjata kehityskulkuja tehokkaasti. Jäljelle jäi visioiden laadinta, jotka ovat oikeastaan tässä tilanteessa lähinnä valistuneita toiveita. Monet ihan hyviäkin, ei siinä mitään.

Simola sanoo: "Valtakunnan tasolla 2000-luvulla oikeastaan kukaan ei vastaa uudistusten viennistä käytäntöön. Toteutus on jätetty kuntien harteille, ja se on johtanut merkittävään ja kasvavaan eriarvoistumiseen". Kouluja ja opettajia ei muutenkaan ole helppo johtaa, kun korkeasti koulutettu henkilökunta on tottunut suureen vapauteen. Muutoksiin tarvitaan kuitenkin aina johtajuutta. Ehkäpä kouluhallintoa purettaessa ajateltiin, että kun opettajilla on yliopistollinen tutkijakoulutus, niin he osaavat parhaiten viedä koulua eteenpäin. Näin ehkä voisi olla...

Olen useasti pohtinut, onko kasvatustiede oikeastaan paras tieteenala opettajan kehittymisen kannalta. Aika harva opettaja jatkaa työssään kasvatustieteellisiä opintojaan tai lukee alan uusinta tutkimustietoa. Saati, että on aikaa ja voimia tutkia omaa työtään.Vaikka opettajat innokkaasti ottivat vastaan yhä suuremman vastuun vapauden nimissä 1990-luvulla, ei se ehkä ollutkaan opettajien etu- tai oppilaiden.

Ollaan tilanteessa, kuten Simola huomauttaa, jossa koulun institutionaalinen toimintaympäristö ja sen  luomat reunaehdot ovat tabu. Niistä vaietaan, kun käydään koulun kehittämispuheita. Voi käydä niin että ei sitten ymmärretä mikä on mahdollista. Koulu toimi todellisuudessa, johon visiot eivät välttämättä yllä. Simola sanookin: "Suomalainen peruskoulu  on 2010-luvulla päätynyt pyörteeseen, jossa informaatiopuhe, kunnianhimoinen opetussuunnitelmareformi ja lukemattomat hanke- ja muutosprosessit muokkaavat harhaista kuvaa koulutodellisuudesta." 

Simola toivoo, että koulun monimutkaisuus otetaan tosissaan ja hallintoa keskitetään järkevästi uudelleen. Ymmärrän ajatuksen. Aikaisemminkin olen kirjoittanut, että koulussa tehtävät kasvatus- ja opetusjärjestelyt pitäisi perustella tutkitulla tiedolla, ei mielipiteillä. Kun kaikki opettajat eivät, eri syistä, voi olla  oman työn tutkijoita, niin tietoa voisi valuttaa koululle avuksi (myös sitovasti) keskitetysti, samalla koulun työtekijöitä kuunnellen. Kouluun ei myöskään sovi markkinahenkinen tuotantoajattelu.

Visioiden konkretisoimisessa on ollut vaikeuksia, koska koulu on monimutkainen pienoisyhteiskunta, jossa luokkahuoneen todellisuus on muutoksessa. Oppivelvollisuuskoulu on jo suuren kultturisen muutoksen keskellä, joten visioita, jotka johtavat eteenpäin, tarvitaan kyllä. On luotava aiempaa parempaa dialogia visioiden ja käytännön kesken. Simola toivoo realistisia uudistuksia, koulubyrokratian karsimista ja taloudellisia resursseja. Silloin yhteiskunta mahdollistaa koulun tulevaisuustyön.

Ystävyys ja koulu

 Aiheesta jo kirjoitinkin tammikuussa otsikolla Ystävyys on voimavara, vai? (linkki)  Kuinka ollakaan Yle uutiset käsitteli samaa asiaa 12.3.

Uutinen oli kivasti tehty, koska siinä haastateltiin oppilaita, koulun henkilöstöä (rehtoria) ja opettajajien kouluttajaa.  Näin saatii erilaisia näkökulmia tärkeään aiheeseen. Yksi taho, vanhemmat puuttui, kuten niin helposti käy. (linkki uutiseen) 

Asia on tärkeä oppilaille ja myös vanhemmille, koska se liittyy kouluviihtyvyyteen ja sitä kautta motivaatioon tulla kouluun ja opiskella. Kysymys ystävien säilymisesta on tärkeä juuri nivelvaiheissa, kun muutoksia sosiaaliseen  kenttään kuitenkin tulee. 

Lähes ikuisuuspulma on se, miten kouluissa tuetaan tai ei tueta ystävyyttä. Melko yleinen käsitys sen sijaan on, että kaikkien pitää oppia tulemaan kaikkien kanssa toimeen. Hyvä tavoite, joka on tosin toisinaan opettajanhuoneessakin vaikea saavuttaa. Joka tapauksessa tutustuminen on ihan eri asia kuin hyvän, tukea antavan ystävyyssuhteen solmiminen ja siitä kiinni pitäminen. Molempia tavoitteita voi koulussa tukea ja minusta mielellään niin, että nähdään miten arvokasta pääomaa on pitkä ja luja ystävyys.  Hämmästyttävän vähän löytyy tutkimusta ystävyyden merkityksestä opintoihin ja hyvinvointiin, mutta löytyy kuitenkin. Ystävyydestä on hyötyä monella tavalla kuten Lessard ja Juvonen (2022) laajassa tutkimuksessa kertovat (linkki) Kiitos muuten kuuluu tästä ja muutamasta muustakin linkistä uudelle yhteistyökumppanillemme Elena Pennaselle, joka opiskelee Oulun yliopistossa. Erittäin kiinnostavaa nähdä mitä hän oppilaiden ryhmittelystä ja heidän verkostoistaan päättelee. Palaan myöhemmin tähän. Aihe on tärkeä kun lasten kasvuympäristö on melkoisessa myllerryksessä ollut jo pitkään. Ja on toki Suomestakin kerätty tietoa esim. Koulupolku-hankkeessa (linkki)

Uutisessa nousi muutama tärkeä asia esiin. Kun koulut ja opettajat päättävät itse, miten ystävyyssuhteita huomioidaan, ovat oppilaat eriarvoisessa asemassa kuten dosentti Sirpa Eskelä-Haapanen huomautti:

Tällä tasa-arvokysymyksellä on merkitystä, mikäli se vaikuttaa koulumenestykseen ja hyvinvointiin yleensä (kuten näyttää). Nyt mitään yleistä käytäntöä ei ole ja valittu linja perustunee yleisimmin rehtorin tai opettajien mielipiteisiin, eikä niinkään tutkittuun tietoon.

Haastateltu rehtori antoi hieman ontuvan perustelun sille, miksi hänen koulussaan on luovuttu kaverikyselystä oppilaille: Kaikkia toiveita ei kuitenkaan voi toteuttaa. No ehkä kuitenkin ne tärkeimmät voisi? Eiväthän kaikki toiveet elämässä toteudu koskaan. Kasvatusvastuussa olevat ammattilaiset tunnistavat ne toiveet, jotka ovat tärkeimpiä lasten kehityksen ja turvallisuuden kannalta. Toki jutussa rehtori kertoo että tietoa kaverisuhteista kerätään sitten muuten kuin oppilailta.

Haastatellut oppilaat kertovat samaa kuin tutkimukset. Oppilaiden tärkein asia yläkouluun siirtyessä on kaverisuhteet. Toki voi olla huonojakin ystäviä, jotka eivät ole sitoutuneita koulunkäyntiin ja odottavat samaa kavereiltaan. Tämän tilanteen parantamiseen tarvitaan osaavaa kasvattajaa.

Kouluilla on vapaus suunnitella opetusjärjestelyjä. Tähän vapauteen liittyy vastuu toimia tutkitun tiedon ja järjestetelmällisten havaintojen mukaan. Varmasti on monissa kouluissa löydetty lapsilähtöisiä, hyviä tapoja tukea oppilaille tärkeitä ystävyyssuhteita. Miten saataisiin levitettyä oppilaiden hyvinvointia ja kouluun kiinnittymistä tukevat parhaat käytännöt laajasti käyttöön?