Olli pääsee irti

Nimittäin opettajien etujärjestön OAJ:n puheenjohtajan roolista, sanoisinko, viimein. Olli Luukkainen on nimitetty keväällä Jyväskylän yliopistoon työelämäprofessoriksi alueenaan opettajien koulutus ja työelämään siirtyminen.

Odotan mielenkiinnolla Ollin avauksia uudessa roolissaan. Hänellä on vankka kokemus koulumaailmasta opettajana, rehtorina ja opettajien kouluttajana. Parhaiten hänet kai silti tunnetaan 12 vuotta kestäneestä kaudestaan OAJ:n puheenjohtajana. Ajattelin hänen puheenjohtajuutensa alkaessa, että hieno juttu OAJ:lle mutta saattaa olla rajoittava Ollille, joka edustaa minusta eteenpäin katsovaa uudistushenkisyyttä. Sehän ei aina perinnetietoisia opettajia innosta... Olli joutuikin varmasti puhumaan tarkemmin ajatellen, kun edusti opettajien suurta porukkaa. Mutta nyt on latu taas auki! 

Rehtorina toimiessaan Olli halusi ottaa käyttöön uusia ajatuksia ja katsoa tulevaisuuteen, sieltä nousevia tarpeita toteuttamaan. Ensimmäiset haastattelut uudessa toimessa eivät ole sisältäneet tietenkään mitään kovin konkreettista, mutta suunta on edelleen sama. Koulussa pitää oppia laaja-alaisesti oppimaan ja osallistumaan muuttuvassa maailmasssa.

HS 31.5.-26

Merkittävän avauksen eteenpäin Olli teki uudessa roolissaan kirjoituksellaan Hesariin otsikolla "Koulutuksen tehtävät on ajateltava kokonaan uusiksi." Paljon sanottu ja toivottavasti myöhemmin päästään lukemaan mitä tämä pitää sisällään. Mutta olen samaa mieltä. Muutoksen keskellä  koulutus pyrkii, ihan luonnostaan, säilyttämään traditionsa, silloinkin kun se ei ole tarkoituksenmukaista opetuksen järjestämisessä. 

Olli puhuu nyt paljon koulun kasvatus- ja sivistystehtävästä, tykkään! YLEn uutisessa hän lausui: "Uudessa roolissani aion nostaa esille, että koulun tärkein tehtävä on ihmisen kehityksen tukeminen."  Juuri niin. Tämän voivat varmaan kaikki allekirjoittaa, mutta mitä se käytännössä merkitsee, siitähän on kyse.

YLE 23.4.-26

Päästään myös tämän sivuston perusteemaan, yhteisöllisyyteen. Olli toteaa, että yhteisöllisyyttä pitäisi lisätä. Tähän hän on jo tarjonnut aktiivisesti mallia, jossa nuori opettaja saa kokeneen työparin tuekseen. Yhteisöllisyydelle on toden teolla tilausta kouluun. Opettajien oppiva yhteisö toisi mallin oppilaille ja intoa opettajille. Lapsilla on nykyään kehnotkot yhteistyötaidot. Jos koulussa oppii, että yhdessä saadaan enemmän aikaan ja että se on vielä hauskaa, niin paljon on saatu aikaan. Vakiintunut ja ohjattu pienryhmätoiminta on paras tapa harjoitella yhteisötaitoja ja sitä kautta oppia rakentamaan yhteisöjä ja yhteiskuntaa.

Jäämme odottamaan tarkennettuja ehdotuksia. Opettajien koulutusta pitäisi voida katsoa myös täydennyskoulutuksen suunnasta. Uusilla opettajilla on paljon paineita sopeutua työyhteisöön, joten en usko, että merkittäviä uudistuksia saadaan aikaan vain opettajien koulutusta  uudistamalla. Kokemukseni mukaan koulutuksen pitää saapua kouluille ja yhdessä opettajien (ja mielellään  myös oppilaiden) kanssa tehdään tarvittavia muutoksia, niin että niistä tulee käytäntöjä. Niin, ja jonkin pitää johtaa muutosta, muuten tulee vaan sekametelisoppaa. Tsemppiä Olli!

Koulu kannustaa ja lannistaa

Juhannus on vietetty lämpöisessä ja koulujen kesäloma on hyvässä vaiheessa. Voisi olla hyvä aika paneutua (taas kerran) yhteen kestoaiheeseen, arviointiin, onhan numerotkin taas jaettu lukuvuoden lopuksi.

Arvioinnista on vaikea saada kokonaiskuvaa, millaista arviointia ja missä vaiheessa? Tästä on kovin monta mielipidettä. Yhdyn niihin, joiden mielestä numeroarviointia pitäisi myöhästyttää ja yleensäkin miettiä milloin sitä tarvitaan lainkaan. Edelleen itselläni on traumaattisia muistoja vaikkapa liikunnan arvioinnista numeroilla...Oli se niin hankalaa hommaa. Perimääkö siinä palkitaan ja kotien tukea?  Arviointi numeroilla taito- ja taideaineissa syö usein opetuksen tavoitteita, nimittäin sitä, että kannustetaan ilmaisemaan itseään ja liikkumaan terveyttä edistävästi. Heikko arvosana tuskin innostaa harrastamaan. Kuitenkin numeroja annetaan.

Koulutussosiologian professori Hannu Simola otti kantaa arviointiin Hesarissa 30.5. eli koulujen päätöspäivänä. Päivä oli sekä hyvä että huono julkaisuajankohta. Kauhean moni opetusalan ihminen ei ehkä ehtinyt tai halunut lukea, että taas on tehty syntiä. (linkki) 
 

Parempia aikoja odotellessa on pärjättävä sillä millä mennään. Simola muistuttaa, että etenkin varhain alkanut numeroarviointi leimaa oppilaan onnistujaksi tai epäonnistujaksi koulussa. Ensimmäisten kolmen kouluvuoden aikana syntynyt mielikuva itsestä oppilaana on usein varsin pysyvä. Suomessa on tapahtunut jyrkkä polarisaatio kouluviihtymisessä ja jatko-opintoihin suhtautumisessa. Kotitausta vaikuttaa myös enemmän kuin ennen. No, onhan melko selvää että jos koululainen saa heikkoja arvosanoja muutaman vuoden, niin ei koulussa ole kivaa, saati että olisi helppoa laatia itselleen jatko-opintosuunnitelmaa. Ehkä kotonakin ajatellaan, että koulu ei taida olla sinua varten.

Miten tämä kehitys voidaan purkaa? Simola ehdottaa esimerkiksi, että kaikille taattaisiin pääsy jatko-opintoihin ja että karsiminen tapahtuisi ensimmäisen vuoden jälkeen. Kaikilla olisi mahdollisuus ainakin aloittaa. Tämä voisi auttaa etenkin poikia, joita suurin osa opinnoista syrjäytyviä on. 

Omien kokemusten mukaan arviointi, joka koetaan ohjauksena, toimii parhaiten. Keskustelut, suoritusmerkinnät ja sanallinen arviointi ovat kannustavia, kun niitä ei voi suoraan verrata muihin. Ehkäpä numeroarviointia tarvitaan ja se on tavallaan helppoa. Opettajat ovat silti peruskouluhengessä ymmärtäneet numeroarvioinnin heikot puolet. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että annettujen numeroiden keskiarvo on noussut 2000-luvulla merkittävästi. Se ei kuitenkaan ratkaise perusongelmaa. Pitää voida antaa aikaa arviointikeskusteluille lasten ja heidän vanhempiensa kanssa. Opettajille olisi annettava mahdollisuus hankkia osaamista näihin keskusteluihin. 

Ja oppilaiden itsearviointi, se on nostettava tärkeään asemaa. Itsearviointi nimittäin, kokemukseni mukaan,  parhaimmillaan loiventaa numeroiden aiheuttamaa kilpailuasetelmaa ja antaa mahdollisuuden jo varhain asettaa itselle sopivia tavoiteitta, ilman vertailua muihin.  

Mikäli kouluun on rakennettu lämmin yhteisöllisyys, niin arviointi ei jaa opettajia ja oppilaita eri leireihin. Arviointia tehdään silloin yhdessä, keskinäisen luottamuksen ilmapiirissä.

Yhteinen koulu

Koulujen päättymisen aikoihin uutisissa käsiteltiin, jälleen kerran, kotikoulua ja sen hyviä tai huonoja puolia. Suojelupoliisi ilmaisi huolensa kotikouluihin mahdollisesti liittyvistä ongelmista. (linkki) 




Kotikoulu liittyy yhteisöllisyyteen ja laajemmin etenkin yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden jännitteeseen. Haluamme olla vapaita yksilöitä mutta harva haluaa olla yksin. Kotikoulukeskustelu avaa yhteiskunnallisen tason. Yhteiskunta on yhteisöllisyyteen perustuva, koska sopimusyhteiskunta tarvitsee keskinäistä luottamusta, tunnetta siitä että olen osallinen jossain yhteisessä. Tässä voi olla kotikoulun ongelma. Uskon että mahdolliset jännitteet voidaan kuitenkin ratkaista. 

Professorit ottivat kantaa. Nina Sajaniemi ja Liisa Hakamies-Blomqvist kirjoittivat mielipidekirjoituksessaan (HS 2.6.):Yhteinen koulu on yhteiskunnan perusta. Keskeinen sanoma lienee tämä: "Yhteinen koulu ei ole vain paikka, jossa opitaan oppiaineita. Se on yhteiskunta pienoiskoossa."

LINKKI kirjoitukseen

Vaikka vanhemmilla on vastuu ja vapautta kasvattaa lapsiaan, on lapsillakin oikeuksia, kuten kirjoittajat muistuttavat. Lapsella on oikeus saada laaja-alaisia vaikutteita identtiteettinsä rakentamiseen, jolloin hänen on helpompi liittyä yhteisöihin, ja laajemmin yhteiskuntaan.

Koulun suurin merkitys on siinä, että se auttaa kasvamaan yhteiskunnan rakentavaan jäsenyyteen. Se on kasvatustehtävä, joka näinä eriytymisen aikoina on yhä tärkeämpi. Kotikoulut tarvitsevat riittävän ohjauksen ja kosketuspinnan ns. tavalliseen kouluun ja yleisimpiin arvoihimme.

Onhan ongelmallista jos kotikoulujen ohjaus on ollut epätasalaatuista. Useimmat kotikoulut toimivat varmaan suvaitsevasti kasvattaen, mutta lapsen oikeuksia tulee valvoa paremmin. Emme tarvitse enää yhtään yhden totuuden kuplissa eläviä ja moniarvoisuutta hyljeksiviä ryhmää. Suomi on rakentunut vahvaan keskinäiseen luottamukseen, joka tarvitsee hyväksyvän ilmapiirin.

Ei ehkä ole ihan helppoa määritellä mitä kotikoulussa voi opettaa ja mitä ei. Toki voidaan väittää että peruskoulu, ja kasvatus yleensä, on ideologista. Tämä on totta, sillä perusopetus nojaa arvoihimme. Arvot olemme kuitenkin yhdessä valinneet, melko hyvin toimivan demokratiamme avulla. Vaikka täällä voidaan olla montaa mieltä, ei ole kenenkään etu jos lapsia kasvatetaan tuntemaan ulkopuolisuutta ja kavennetaan heidän omaa ajatteluaan. Avoimuus ja moniarvoinen dialogia kasvattavat vahvaa ja kehittyvää yhteiskuntaa.