Tekoäly ansaitsee opetuksen

Helsingin yliopisto julkaisee aktiivisesti uutisia tieteen ja tutkimuksen alalta. Olen jo kauan arvostanut Auli Toomia, jonka kirjoituksista olemme saaneet paljon lähdetietoa kirjoihimme. Nykyään hän on yliopistopedagogiikan professori ja kasvatustieteellisen tiedekunnan varadekaani.

No,Toomin haastattelu tekoälyn opettamisesta julkaistiin 5.10. yliopiston uutissivuilla. (LINKKI)  Samalla yliopisto avasi varainhankintakampanjan Suomen ensimmäisen pedagogisen tekoälyn professuurin perustamiseksi. (linkki)  Oli paljon asiaa. Toom totesi että tekoälytaitoja pitää opettaa kaikille opettajaopiskelijoille riippumatta siitä, minkä ikäisten kanssa he myöhemmin tekevät töitä. Avainasemassa on kriittisen ajattelun opettaminen.

Toom muistuttaa, että tekoälyä pitää oppia käyttämään oppimisessa: "On tärkeää, etä oppilaat ja opiskelijat oppivat oppimaan aktiivisesti tekoälyn kanssa, opiskelemaan sen avulla ja käyttämään sitä monipuolisesti opiskelun arjessa yksin ja toisten kanssa.   

Pään pensaaseen työntäminen ei nyt auta, kun tekoäly on osa jokapäiväistä arkeamme jo niin monin tavoin.Tekoälyn kieltäminen ei siksi johda mihinkään. Päinvastoin: oppilaat ja opiskelijat pitää saada käyttämään sitä nykyistä tarkoituksenmukaisemmin."  Heti tulee mieleen että edessä on melkoinen opettajien täydennyskoulutusurakka.

Tämähän kuulostaa liiankin tutulta haasteelta some- ja älypuhelinkeskustelun yhteydessä. Jätimme aiemmin lapset ja nuoret someen keskenään ja alttiiksi monenlaiselle väärälle vaikuttamiselle. Nyt sitten halutaan kieltää koko käyttö. Ongelmat juontuvat kuitenkin aikuisten välinpitämättömuudesta tai ainakin ymmärtämättömyydestä. Kouluissakaan ei tarpeeksi nopeasti otettu haltuun some-maailmaan ohjaamista. Toivottavasti nyt tekoälystä otetaan nopeasti koppi.

Tällä hetkellä on ongelmallista,että kunta, oppilaitos ja usein opettajakin voi päättää hyodynnetäänkö tekoälyä oppimiseen, tarkoituksenmukaisella tavalla. Toom sanoo: "Juuri tämän pitää muuttua".

Toom puolustaa vahvasti tekoälyn haltuunottoa: "Tekoälyn käyttöönotosssa on olennaista kysymys, miten käyttää tekoälyä niin, että se haastaa  ihmistä oppimaan ja kehittymään monipuolisesti".
"Tekoälyn käyttäjällä pitää olla perusasiat hallussa jotta osaa kysyä hyviä kysymyksiä. "

Johtopäätökseni on, että jos koulussa vieroksutaan tekoälyn käyttöä, niin silloin ei olla (vielä) ymmärretty sen merkitystä oppimisen syventäjänä.

Lopuksi Toom käsittelee sitä miten tekoäly muuttaa arviointia. Ja sehän onkin jännittävä juttu: "Toomin mukaan keskeinen kysymys on, missä määrin arviointi kohdistuu tietojenfaktojen ja asiaosaamisen hallintaan, ja missä määrin painopiste on kriittisen ajattelun ja ongelmanratkaisutaitojen osaamisessa."- Tämä on kyllä varsinainen disruptori!

Toivoa sopii että opettajien täydennyskoulutukseen löytyy varoja. Eihän tätä uutta työkalua voi itse oppia käyttämään, senverran isoista liikkeistä on kysymys. Aika jännää olla ope ja iso vastuu on tulevaisuuden osaajien opettamisesta.

Ja kun nyt ollaan yhteisöllisen pedagogian sivuilla: Tekoälyn käyttö on koulussa yhteinen haaste, josta opettajat selviävät yhdessä, opettamalla toisiaan. Oppilaille on myös opetettava yhdessä oppimisen malli, muuten tekoäly voi totuttaa lähinnä laiskotteluun. Kaikessa tietotekniikan käytössä tärkeintä on opettaa oppilaat aktiivisiksi oppijoiksi. Se on helpointa kun opitaan yhdessä.

Tarkastusvaliokunta ehdottaa

Eduskunnan tarkastusvaliokunta piti 15.10. tiedotustilaisuuden ja julkisti raporttinsa Peruskoulun oppimistulokset, mahdollisuuksien tasa-arvo ja rahoitus. (Tr VM 11/2026)  Raporttiin on lukuisten asiantuntijoiden avulla ansiokkaasti koottu mitä nyt tiedämme ja myös se, mitä emme tiedä. Lyhyt versio mietinnön herättämistä ajatuksista:

Valiokunta antoi kahdeksan kohdan listan toimenpide-ehdotuksia:

Ihan hyvä oli, että tiedotustilaisuudessa painotettiin oppimistulosten olleen laskussa jo ainakin 25 vuotta ja että lasku on kansainvälisesti poikkeuksellisen pitkä ja syvä. Siihen ei ole syynä esim. vain lasten kännykät tai uudenlaiset koulut. Jotain muuta on tapahtunut, eivätkä korjaustoimet ole auttaneet juurikaan. Mietinnössä ollaan oikeilla jäljillä siinä, että korjaavien toimien pitäisi perustua tietoon, eikä mielipiteisiin syistä. Mietinnön keskiössä on perusopetusta koskevan tietovarannon huomattava kasvattaminen. Tämä periaate on hyvä.

Eniten keskustelua on herättänyt komitean ehdotus, jonka mukaan kerättäisiin valtakunnallisilla tasokokeilla tietoa osaamisesta usealla luokka-asteella. Tämä on aina herättänyt vastustusta, niin nytkin.

(Linkki)   Valtakunnallisia kokeita on aina vastustettu, koska pelätään niiden perusteella syntyvän koulujen ranking-listoja joita vanhemmat sitten käyttävät koulushoppailuun. Toisaalta voi olla että opetus tähtäisi sitten liikaa tasokokeiden suorittamiseen. No, jos nämä haitat voidaan torjua, olisi tiedoista ehkä hyötyä. 

Olisin kyllä toivonut että komiteassa olisi vielä enemmän nähty oppiminen sosiaalisena tapahtumana. Oppimistulokset eivät laske siksi että meillä olisi yhtäkkiä tyhmempiä oppilaita, vaan siksi että heiltä puuttuu sisäinen motivaatio (ehkä myös kotien tukea), jonka vuoksi kouluun kiinnittyminen on heikentynyt. Jostain syystä erityisesti meillä on alkanut vaikuttaa koulumenestykseen yhä enemmän sukupuoli, asuinalue, vanhempien sosioekonominen tausta ja syntyperä. Nämä ovat opetuksesta riippumattomia tekijöitä ja liittyvät oppilaiden sosiaaliseen pääomaan. Näyttää siltä, että yhteisöllisyys joka ennen tasoitti koulussa eroja, ei enää sitä tee. Kouluissa on sen sijaan alkanut eriarvoisuutta lisäävä eriytyminen. Mietin taas, että tulosten laskun alku ajoittuu aikaan jolloin Suomessa ryhdyttiin sulkemaan pieniä kouluja ja ryhdyttiin kuljettamaan lapsia suurempiin yksiköihin... Tasoittava (silloitavat siteet)  yhteisöllisyys on joka tapauksessa jostain syystä vähentynyt.

Oppilaat näyttävät jakautuvan entistä enemmän heikommin koulussa pärjääviin ja hyvin menestyviin. Vahva keskitason ryhmä on pienentynyt. En näe muuta keinoa, kuin että oppilasryhmien sosiaaliseen rakenteeseen puututaan. Kouluun heikosti kiinnityneitä oppilaita ei saa jättää keskenään irtautumaan koulusta (esim Leea Lakan tutkimus)

Opetusryhmien pienentäminen ja yksilöllisten tukitoimien lisääminen ei ole muuttanut kehityskulkua, koska kyseessä ei ole yksilöiden ongelma. Koulu on lasten kasvuympäristö, opetus ei ole vain tiedon siirtämistä oppilaisiin, se on saattamista hyvän kasvun uralle.

Julkisuudessa on ollut jo esillä hyviä keinoja. Koulun ja oppimisen arvostus pitää saada selkeämmin esille aikuisten taholta. Meillä ei enää voida pakottaa oppimaan, mutta vaatimustaso pitää säilyttää. Tärkeää on, että koulu on kannustava yhteisö, jossa oppilas voi luottaa opettajan ja luokkayhteisön tukeen. Oppilasryhmien sosiaalisen rakenteen ohjaamiseen ja oppilaiden sosiaalisen päoman tasoittamiseen tarvittavaa suunnitelmallisuutta ja osaamista tarvitaan ongelmien ratkomiseksi. Kun jokainen tuntee koulun omakseen ja tulee kouluun oppimaan yhdessä muiden kanssa, on tulosten nostaminen helppoa. On mielenkiintoista nähdä, miten asiat kehittyvät (ja millä keinoin) kouluissa. Lapset ja opettajat ansaitsevat kouluun kiinnittymisen ilon.

 

Ollin opit

Jokin aika sitten iloitsin täällä Olli Luukkaisen uudesta roolista (linkki). OAJ:n pitkäaikainen ja ilmeisen pidetty puheenjohtaja, nykyinen opettajankoulutuksen työelämäprofessori oli saanut tehtäväkseen miettiä miten opettajien työn ja koulutuksen ohjaaminen pitäisi muuttaa. Rooli on nyt erilainen ja sallii enemmän vapaata ajattelua. Olen odottanut mitä Luukkainen haluaa sanoa, sillä ennen puheenjohtajuuttaan hän oli tunnettu uudistushenkisenä opettajana, tutkijana ja rehtorina.

Paljon olikin Ollilla sanottavaa mielipidekirjoituksessaan Hesarissa 29.9. Poimin noin 4+1 ajatusta.     

Luukkainen on huolissaan opetuksen tason vaihtelusta ja koulutuksen valtakunnallisen ohjaamisen tehottomuudesta. Tästä ei puhuttu OAJ:n toimistolla istuttaessa!

1. Luukkainen toteaaa että kansallisen tason päätöksenteon ja paikallisen tason todellisen toiminnan välillä on syvä ja leveä kuilu. Illuusio oppilaitosten itsearviointiin perustuvasta kehittämisestä on kupla. Tämä on aika kova toteamus sillä looginen lääke olisi keskusohjaamisen lisääminen. Sitähän ei olla haluttu aiemmin ollenkaan.

2. Kouluun ja luokkiin pitäisi mennä katsomaan sisään, mitä niissä tapahtuu oppilaiden kesken ja opetuksellisesti. Epäsopiva totuus on Luukkaisen toteamus että opettajien pedagogisilla työtavoilla on valtavia eroja. Sitäkin on tutkittava.

3. Luukkainen pitää opettajan ja oppilaan vuorovaikutusta oppimisen kannalta kaikkein tärkeimpänä seikkana. Siksi oppilaat on otettava mukaan keskeisiksi informanteiksi tutkimuksissa. Oppilaat on ohitettu kokonaan koulun tilaa käsittelevissä tutkimuksissa.

4. Edellä mainituista syistä oppilaat eivät nyt saa yhdenvertaisia mahdollisuuksia opinnoissaan, Luukkainen toteaa. Se on kuitenkin peruskoulun tarkoitus.

Viidenneksi kokoan Ollin lääkkeet:
Lääkkeeksi esitettyihin haasteisiin Luukkainen tarjoaa kirjoituksessaan ensinnäkin koulun pedagogisen johtamisen uutta kulttuuria. Rehtorin pitää voida (ja osata) keskittyä siihen. -Oma huomioni tähän on, että ei aina ihan helppo rasti. Jotta tämä onnistuisi pitäisi kouluissa olla henkilöstön muodostama ammatillinen oppiva yhteisö. Siihen ei vielä riitä se, että ollaan samalla työpaikalla. Opettajat ovat pitäneet kiinni pedagogisesta vapaudestaan siinä määrin, että kouluihin ei ole helppoa tuoda pedagogista johtamista tai kehittämistä. Ehkäpä ajat muuttuvat.

Suurin muutos on hänen mukaansa vaikein (tähän on helppo yhtyä). Tarvitaan kansallisen kulttuurin asenteellinen muutos oppimista ja opiskelua kohtaan. Päättäjien, julkisuuden henkilöiden ja vanhempien on alettava puhua koulutuksen merkityksellisyydestä kaikessa puheessaan. Kotien merkitys on tässä suurin. Huomaan että Virossa on koulutuksen arvostus suuri, ja tulokset suurelta osin juuri siksi hyviä.

Lisäksi Luukkainen haluaa, että tärkeitä tutkimustuloksia otetaan esiin koulukeskustelun pohjaksi satunnaisten mielipiteiden sijaan. Hyvä! Katse kohdistuu tässä paljolti mediaan.

Vaatimustason nostoa ja sen ylläpitämistä kuulutetaan kirjoituksen lopussa. Niin, kyllähän on paljon muuttunut ilman mitään valtakunnallisia päätöksiä. Otan itseni todisteeksi. Omana kouluaikana ei päässyt eteenpäin luokalta jos ei ollut hyväksyttyä arvosanaa joka aineessa, armovitosia ei ollut. Minäkin jäin pari kertaa luokalle ja neljä kertaa oli ehdot (nelonen) ruotsissa. Kesällä oli sitten aikaa lukea lukematta jääneet asiat ja suorittaa ehtolaiskuulustelu. Ja se oli ihan normaalia koulunkäyntiä. Omassa koulussani Kallion Yhteiskoulussa luokallejättöprosentti oli välillä lähempänä kymmentä ja ehtoja tuli joka vuosi monille. Minulle ainakin tämä sopi, koska loppusuoralla pärjäsin hyvin. Ehkäpä se tämä sopisi nytkin monille?

Hyvä Olli!