Koulu markkinoilla

Tämän vuoden elokuun alkuun sijoittuva kouluaihe, tosin aikaisin alkanut, näyttää olevan koulushoppailu.
Helsingin Sanomat oli tilanut aineiston Helsingin kouluvirastolta siitä, millä alueilla vanhemmat hakevat lapselleen paikkaa muuhun kuin lähinnä olevaan kouluun. (linkki)

 Tästähän syntyi keskustelua. Onko tämä oikein vai väärin ja mistä ilmiö kertoo? Näkökulmasta riippuen asiasta voi olla erilaisia mielipiteitä. Kyse on paitsi maahanmuutosta, niin myös sosiaalisen pääoman jakautumisesta yhteiskunnassamme.

 Opetusministeri halusi tottakai rauhoittaa keskustelua, joka helposti ajautuu sivuraiteille. Adlercreutz muistutti että peruskoulu tarjoaa kaikille tasalaatuista opetusta. Hän muistutti myös, että runsas vieraskielisten määrä koulussa ei näy niinkään kantasuomalaisten oppimistuloksissa, vaan heikentää koulukielen omaksumista maahanmuuttajalapsilla. Sillä on tietenkin koulutuloksia heikentävä vaikutus.

No, Helsingissä on jo tehty toimia koulujen kielitasapainon parantamiseksi. Kun on kouluja jossa alle puolet puhuu suomea (harvoin ruotsia) äidinkielenään, niin nyt kaupunki haluaa muuttaa koulujen oppilaaksiottorajoja. Reaktio on kovin myöhässä ja tuskin erityisen vaikuttava kaupunginosien sosioekonomiseen rakenteeseen, saati maahanmuuttajen keskittymiseen. Kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara kritisoikin lasten kyydityksiä kovin sanoin. (linkki)

Vaattovaara on tietenkin oikeassa segregaation suhteen. Mikäli halutaan, että koulussa opitaan paremmin opetuksesssa käytettävää kieltä, niin toimenpide varmaan silti auttaa jossain määrin. Ongelma tässä lienee, että tarpeeksi ei ole saatu estettyä kaupunkinrakenteen sosiaalista eriytymistä. Ruotsissa tämä on tapahtunut jo vuosikymmeniä sitten, joten aikaa havaintojen ja päätösten tekoon olisi kyllä ollut. 

Toinen asia joka liittyy koulujen kuviteltuun tai todelliseen eriarvoistumiseen, on erityiskoulut ja luokat. Hallinnollisin toimin on pitkään (aina?) perustettu kouluja jotka ovat, no erityisasemassa ja voivat valita oppilaansa. Ainahan on puhuttu vaikka sykkiläisistä ja vahvasta verkostosta. Hyvä heille.

Koulut ovat osa yhteiskuntaa. Ne heijastavat kulloisiakin arvoja ja yhteiskunnan tilaa. Peruskoulun tulo oli voimakas toimi tasavertaisen koulutusmahdollisuuden puolesta. Tilastoissa näyttää että alueellinen epätasa-arvo on hiipinut (uudelleen) Suomeenkin, tosin ilmiö ei ole ihan yksiselitteinen, sillä eriarvoisia tuloksia voi syntyä saman koulun sisälläkin. 

Segregaatiota estetään rakentamista ohjaamalla. Se onnistuikin siihen asti kun maahanmuutto oli suhteellisen pientä. Nyt markkinavoimat ovat tuottaneet kaupunginosien uudelleen leimautumista. En osaa ratkaista tätä pulmaa. Mutta voihan tämä nyt esillä ollut koulupiirien uusjako olla ensiapua, jää nähtäväksi. Kotoutuminen on yhä suurempi haaste ja siinä kielen kunnollinen oppiminen on ihan perusasia.

Ja tsemppiä opet. Kasvatus- ja opetustyö kohtaa erilaisia haasteita erilaisilla alueilla, vaikka lapset ovatkin aika samanlaisia. "Parhaitten opettajien tulisi työskennelä siellä missä on eniten haasteita", sanoi Sugata Mitra, eräs suosikkitutkijani. Tämä toivottavasti on Suomessa toteutunut, koska meillä on parhaita opettajia paljon. Opettajat eivät myöskään ole meillä itse koulushoppaileet työpaikkansa suhteen ainkaan kovin näkyvästi.. Vaikka, tunnustan tässä, että oma valinta kohdistui aikoinaan Sipooseen, koska ajattelin siellä olevan hyvät mahdollisuudet toteuttaa opettajuuttani. Varmaan niin kävikin.

Kaikkiaan segregaatio ei ole lainkaan uusi kysymys. Koulutuksen tasavertaisia mahdolisuuksia tulee siksikin puolustaa inhimillisistä mutta myös kansantaloudellisista syistä. Meillä ei ole varaa jättää ketään kouluttamatta. Kun jokainen voi osallistua vahvuuksillaan yhteiskunnan rakentamiseen, on meillä vahva hyvinvointivaltio voimissaan.

Opettaja on aikuisen malli

Mitä yhteistä on jalkapallolla, eduskunnalla ja opettajilla? Omassa päässä näistä tuli yhdistelmä, joka muistutti siitä, miten mallit siirtyvät lapsille, tahdomme tai emme. Koulussa opettajalla on kasvattajana vastuu omasta mallistaan. Jatkan siis edellisen kirjoituksen teemaa siitä, mitä opettajuus on, kun koulussa kasvatetaan uusia yhteiskunnan  jäseniä.

Olen kyllä harmissani ja joskus huolissaankin siitä, että me aikuiset annamme huonoja malleja ohi tavoitteellisen kasvatuksen. Palataan siis jalkapalloon ja eduskuntaan (miksei laajemmin poliittiseen keskusteluunkin).

Seurasin jonkinverran jalkapallon MM-kisoja. Pelit olivat toisinaan hienojakin, mutta ... Mitä suurempi tähti sen enemmän tuomari oli yleensä väärässä, melkein koskaan kukaan ei ollut tehnyt virheitä ja toisinaan huippupelaajalla näytti olevan lupa olla puolustamatta omaa joukkuettaan. Juniorit oppivat että oman väärän toiminnan voi aina kiistää, ei tarvitse kantaa seurauksia mistään. Ja valehtelu on ok. Vastustajaa voi vahingoittaa, tuomarille voi soittaa suutaan. Kaatumista kannattaa näytellä ja aina sattuu. Jos oma nopeus ei riitä, voi repiä paidasta. Eräs junioripalloilua seuraava totesikin, että on harmi miten paidasta repiminen yms. leviää junioripeleihin. Me kuitenkin tuemme verorahoilla lasten ja nuorten urheilua. Eikö voisi edellyttää, että arvojemme vastainen toiminta kitketään pois lajeista joita tuetaan? Vai ovatko arvot muuttuneet?

Kun katselen joskus tv-lähetyksiä eduskunnan istunnoista, niin kyllä nolottaa. Vähättely, naureskelu ja epäkunnioittava puhe on tavallista. Niin sanottu keskustelu on päälle huutelua ja täydellistä vuorovaikutuksen puutetta. Tämä on yksinkertaisesti sivistymätöntä huonoa käytöstä. No onhan meillä esimerkkejä tästä suuresta maailmasta, mutta toki olisi hyviäkin malleja. Millaisia arvoja kansanedustajat, siis he jotka toimivat epäkunnioittavasti, tarjoavat seuraavalle sukupolvelle?

Yhteisöjä rakennetaan ja kannatellaan luottamuksen avulla. Luottamus syntyy turvallisuudesta ja osallisuuden tunteesta. Meidän hyvinvointiyhteiskuntamme nojaa luottamukseen. Se rakentuu myös tunteesta, että täällä jokainen huomioi muita ja noudattaa sopimuksia. Tämän nakertamisella on seurauksia.

Tulemme opettajiin ja koulun tehtävään kasvattaa kansalaisuuteen. Onpa siinä hommaa! Elämme itsekkyyden, narsisismin aikaa, kuten Liisa Keltikangas-Järvinen on huomauttanut. Ehkä emme aina huomaa tai halua huomata sitä.. Tässä olisi jos tarpeeksi, mutta sitten on tämä aikuisten, usein ihailtujenkin aikuisten huonot mallit. Eduskuntaa saanee kritisoida ihan huvikseen, mutta epäilen että urheiluun liian usein liittyvää huonoa mallia ei haluta tunnistaa. Kun lasten urheilu on niin hyvä harrastus...Kyllä toki voi olla ja pitäisi olla.

Ajattelen, että tässä tilanteessa tolkun aikuisille on iso tilaus. Opettajille on ihan annettu tehtäväksi ohjata yhteiskunnan jäsenyyteen. Peruskoulun kasvatustehtävä on yhä tärkeämpi, jos ja kun ei ole enää sellaista yhtenäiskulttuuria joka tukisi lastemme kasvua myönteisellä tavalla. Opettaja on aina ollut ja nyt on yhä enemmän malli aikuisesta joka osaa olla yhteisön jäsen rakentavasti ja on valmis aitoon vuorovaikutukseen. Näin siis halutaan tai ei, sillä mallioppimista ei voi sivuuttaa.

Mallioppiminen näyttää olevan vankasti mukana lapsen kehityksessä. Opettaja antaa mallin omalla käytöksellään. Tästä päädytään siihen, että opettaja kasvattajana on vastuussa omasta käytöksestään erityisen paljon. Täydellinen ei tarvitse olla, mutta pitää ainakin yrittää toimia niin kuin oppilailtaan vaatii. Opettajuuden parhaita puolia onkin ihmisenä kasvamisen haaste, itsekasvatuksen tarve. Siinä alue, jossa ei ole koskaan valmis. Siispä ei tarvitse kyllästyä töissä.  Ehkäpä melko pitkää kesälomaa voi käyttää näitäkin miettiessä.

Opettajuuden olemus

Puhuttiin Liisan kanssa yhtenä päivänä eri ammattiryhmien olemuksesta. Liisahan on tavannut läheltäkin työnohjaajana eri porukoita. Näyttää siltä, että ammattiryhmillä on kulttuurinsa, se voi näkyä esimerkiksi jopa tapana pukeutua. Ammattisanasto kuuluu usein myös ammatti-identiteettiin ja tuottaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Arvomaailma vaikuttaa yhdistävästi sekin, ainakin ammateissa, joissa arvot ovat erityisen tärkeitä, kuten kasvatus- ja opetustyössä.

On ammattiryhmiä, joiden stereotypinen edustaja on tuttu elokuvista; pappi, talonmies, biologi, arkkitehti, taiteilija ja tietenkin opettaja. Mistä nämä lähes arkkityypit tulevat? Onneksi aikamme sallii enemmän muuntumista, joten nämä ammattityypittelyt ovat varmaan jo monipuolisempia. Jostain ne kuitenkin vaikka televisiosarjoihin noukitaan. Opettaja on edelleen usein konservatiivisesti pukeutunut, oikeassa oleva ja omista töistään ja itsenäisyydestään huolen pitävä keskiluokkainen hahmo. Suhde oppilaisiin on yleensä etäinen mutta onhan toisenlaisiakin malleja, sentään.

Muistan hyvin kun 2000-luvun alussa osallistuin kerran OAJ:n järjestämälle opettajaristeilylle. Jossain vaiheessa tajusin että vähän ahdistaa... Sanoin kavereilleni että jotenkin täällä on liikaa opettajuutta...
En vieläkään osaa oikein sanoittaa miltä se tuntui. Ehkäpä oli semmoista liian särötöntä ja liikaa yksimielisyyttä. Silloin nauratti että myös pukeutuminen noudatti opettajamaisuutta. Haluttiinhan olla yhdessä. Eikä siinä mitään pahaa.

On silti osittain ongelma, että epävirallinen vaikuttaa viralliseen. Jos ei olla sovittu millaista on opettajuus, niin sellainen käsitys kuitenkin syntyy ja vaikuttaa ilman tietoista käsittelyä yksilöiden ja työyhteisön toimintaan, jotenkin. Ainakin koen näin.

Ehkä voisi olla hyödyllistä ja hauskaakin jos lukuvuoden alussa koulun työyhteisössä voidaan puhua työroolista? Onko meillä semmoinen ja miten se vaikuttaa toimintaan? Joskus käsitys opettajuudesta voi olla ohjaava rajoittavalla tavalla, varsinkin kun se on epävirallinen, ei sovittu kuva. Silloin voidaan sopia että päivitetään kuvaa.

Tämmöiset meemit (kai voidaan sanoa siten) ovat kiintoisia ja hauskoja. Edustavatko ne sitä kuvaa mitä muut kokevat vai syntyvätkö ne jonkin ammattikunnan sisältä? Varmaan molemmin päin. OAJ onkin tietoisesti muokannut kuvaa opettajuudesta. Vuosien mittaan on ollut erilaisia kampanjoita, joilla on pyritty luomaan kuva opettajuudesta järjestön mieleiseksi. Usein olleet ihan hyviä kampanjoita. Kuten Kiitos opettaja-kampanja nyt viimeksi. Ehkäpä on niin, että ns. ulkopäin tulleet karikatyyrit sisältävät viestejä, joita kannattaa ammattiryhmän sisällä lukea? 

Yleensä koen että opettajia kuvaavat tyypit ovat ihan sympaattisia, joten  ei meillä ole hätää. Opettajuutta arvostetaan edelleen, vaikka olemme ajassa jossa arvostus pitää ansaita, sitä ei niinkään saa  koulutuksen ja työroolin ansiosta suoraan. Millainen on sinun tai työyhteisösi opettajakuva? Onko se enemmän haitaksi kuin hyödyksi?