perjantai 16. helmikuuta 2024

Koulutus ei tuota vain työntekijöitä

 Pari päivää sitten työelämäprofessori Martti Hetemäki ja tutkija Vesa Vihreälä (molemmat Helsingin yliopistosta) kirjoittivat Hesarin Vieraskynäpalstalla: Suomalaista koulutusta on uudistettava perusteellisesti. (linkki) Otsikosta eniten samaa mieltä, tavoitteista ja keinoista en ihan niinkään....Sillä asia on monitasoinen.


Kirjoituksessa vaadittiin korkeakoulutuksen lisäämistä ja ammatillisen koulutuksen vähentämistä. Toisaalta todettiin, että massiivinen maahanmuutto ei ole ratkaisu koulutusongelmiin. Käsittääkseni suurin osaajapula meillä on toisen asteen koulutuksesta tulevista rakennus- , kuljetus-, ja hoitoalat vaikka mainitakseni. Kyllähän osaajia tarvitaan joka paikassa. Kirjoituksessa on ilmeisesti oletuksena että korkeakoulutuksen lisääminen tuottaa paremman elintason ja kansantuotteen. Voi olla, mutta ei kai se ihan noin suoraviivaista ole?

No, enpä ole kansantalouden asiantuntija, joten siirryn kirjoituksen siihen osaan jossa puhutaan PISA-tuloksista ja peruskoulutuksen oppimistulosten parantamisesta. Kirjoittajat peräävät parempia kognitiivisia taitoja. Sosiaalinen pääoma eli koulun kasvatustehtävä loistaa poissaolollaan, harmillisesti. Näin käy yleensä, kun koulutus nähdään panostuksena työelämän tuottavuuteen ja oppilaat lähinnä työelämää palvelevina tuottavina työntekijöinä. Mutta kun meillä kaikilla on muutakin elämää ja kansalaisuuteen kasvu on ehkä tärkein rasti, joka pitää hoitaa koulussa ensin.

Keinot. Kirjoittajat ehdottavat perusopetuksen tulosten parantamiseksi seuraavaa: "Ilmeisiä halpoja keinoja ovat erilaisen opettajia rasittavan raportoinnin vähentäminen ja oppimisrauhan lisääntyminen esimerkiksi rajoittamalla kännyköiden käyttöä ja selkeyttämällä opettajien kurinpitovaltaa." Lisäksi kirjoitajat ehdottavat päättökokeita yhdeksäsluokkalaisille.- Korkeasti koulutetut kirjoittajat uskovat ilmeisesti, että ulkoista kontrollia lisäämällä oppimistulokset parantuvat... Toki sitäkin tarvitaan, jotta päästään alkuun, mutta korkeampaa oppimista ei tapahdu ilman sisäistä motivaatiota ja oman toiminnan ohjausta. Lisäksi kouluun kiinnittyminen on laskenut ja olemme rakentaneet yhä suurempia kouluja tehdäksemme kiinnittymisen vaikeaksi. Kallisarvoinen luottamus kouluyhteisöissä on heikentynyt, monesta syystä, esimerkiksi pysyvyyttä ei ole tarpeeksi. Meillä on muitakin rakenteellisia ongelmia perusopetuksessa, joihin tulisi voida puuttua. Jos niitä ongelmia ei ratkota, ei pelkkä kurin lisääminen auta. Enkä ole todellakaan järjestyksen vihollinen, sillä järjestys on kasvattajan alkupolku.

Perusopetuksen tehtävä on valmistaa tulevaan. Silloin pitäisi huolehtia että kasvatus onnistuu: Omien kykyjen tunteminen, oman toiminnan ohjaaminen, reflektointikyky itsen ja ympäristön suhteen, yhteistoimintataidot ja hyvä sosiaalinen pääoma. Sisäisen motivaation ylläpito. Nämähän ratkaisevat kumminkin miten sijoittuu jatko-opiskelussa ja elämässä yleensä. Perusopetus voi tasoittaa tietä.

Pisa -tulosten heikkeneminen johtuu ymmärtäkseni laajasti poikien keskiarvon putoamisesta, meillä on myös heikot tulokset maahanmuuttajien ja heidän lastensakin keskuudessa, lisäksi alueellinen eriarvoisuus on lisääntynyt. Näitä ei kännykkäkielloilla tasoiteta. 

Jos vain haetaan oppimistuloksia, niin päädymme siihen, että oppilaat ovat vääränlaisia ja kännyköistä johtuu loput. Kuitenkin haastavassa kasvuympäristössä kasvattaminen on yhä vaikeampaa ja opettajien pitäisi saada siihen aikaa ja ohjausta. Kasvatus pitää tuoda kouluun takaisin keskiöön.




perjantai 9. helmikuuta 2024

Vapaus ja rajat

 Olin tiistaina Kallion kirjastossa kiintoisan kirjan julkkareissa. Paikka on minulle aina matka nuoruuteeni, koska tuossa kirjastossa vietin paljon aikaa ja luin kirjoja jatkuvasti, koulukirjoja en juurikaan. No, niinkin voi oppia.

Mutta asiaan; Jarno Paalasmaa on tutkiva rehtori joka kirjoittaa kasvatusaiheista. Hänen uusin kirjansa Vapaus ja rajat, kaverivanhemmuudesta kasvattajaksi (2024) liikkuu kasvattajalle keskeisellä alueella.

Kirjassa on kolme osaa: ensimmäinen osa käsittelee kaverivanhemmuutta ja sen ilmenemistä, toinen osa kaverivanhemmuuden näkymistä kouluissa ja viimeinen osa tarjoaa tiivistettynä vapauden filosofian perusteita kasvattajan näkökulmasta. Rakenne on tiivis ja kirja on lukijalle ystävällinen. On varmaan hyvä ratkaisu kertoa ensin käytännön ilmiö ja lopuksi taustoittaa teoriaa sen takana. 

Kyllähän ilmiö on kaikille vanhemmille (ja usein opettajille myös) tuttu. On niin helppo antaa periksi jos on kiire tai ei jaksa kieltää, perustella, ohjata tavoitteellisesti.  Paalasmaa luettelee kaverivanhemmuuden merkkejä: luovutetaan päätöksenteko lapselle, kysellään mielipidettä kaikesta, ollaan mieliksi lapselle, kierretään epämukavat tilanteet, annetaan aina periksi. Isänä olen varmasti syyllistynyt joskus kaikkeen tähän, kyse on siitä ovatko nämä vallitsevia tapoja kohdata lapsi.

On olemassa myös kaveriopettajia. Muistan kun opetusharjoittelussa ohjaava opettajani sanoi: "Ei sun tarvitse olla oppilaiden kaveri". Vähän loukkaannuin, koska en ymmärtänyt mitä tarkoitettiin.  Kun en halunut olla diktaattoriope, joita olin toki kouluaikanani nähnyt, en ymmärtänyt vielä kasvattajan vastuuta tunnistaa vapaus ja rajat eri tilanteissa.

Paalasmaa muistuttaa, että kasvattajan tulee tunnistaa ikäkausien sisältämät reunaehdot. Lasta ei pidä asettaa tilanteeseen, jossa hän päättää jostain, mistä hän ei osaa vielä päättää. Silloin voidaan puhua jo heitteillejätöstä ja seurauksena voi olla pahojakin ongelmia ihmisyyteen ja kansalaisuuteen kasvamisessa. ( Ikäkausien tunnistamiseen liittyy muuten poikien heikomman koulumenestyksen ongelma. Syntymävuoden mukaan kootuissa ryhmissä pojat ovat usein kehitysiässään tyttöjä jäljessä, ja ovat siksi huonommassa asemassa.)

Olemme niin yksilökeskeisen kulttuurin keskellä, että kasvatus ja rajojen asettaminen ymmärretään helposti yksilön vapauden rajoittamiseksi. Siitä ei voi olla kyse. Oikeastaan asia on joskus ihan päinvastoin. Viime päivinä on uutisissa ollut puhetta siitä, että poliisi toivoo alle 15-vuotiaiden vangitsemisoikeutta. Tämä siksi, että heitä voidaan paremmin suojella omilta huonoilta valinnoiltaan ja rikosten jatkumiselta. 

On selvää, että kun autoritäärinen kasvatusote on pitkälti kadonnut, saavat opettajat kouluunsa yhä useammanlaisen kasvatuksen saaneita lapsia, ja onhan se rikkauttakin. Yhdessä ääripäässä ovat lapset, joita ei ole lainkaan rajoitettu ja joiden mielihaluja on jatkuvasti toteutettu. Joka tapauksessa yhä useampi lapsi elää pienperheessä, jossa omasta mukavuudesta ei useinkaan tarvitse tinkiä. Yleisen hyvän käsitys ja oma osuus sen saavuttamisessa on usein hämärä. Sosiaalinen pääoma ei ole kertynyt sosiaalisten taitojen osalta.

Opettajalle tämä tarkoittaa, että yhtenäinen kohtelu ei ole yleensä mahdollista oppilaiden yksilöllisessä kohtaamisessa. Ryhmän dynamiikka tuottaa usein yhtenäisempiä ilmiöitä, joiden ohjaamisessa voi noudattaa pitkälti samoja tai samansuuntaisia ratkaisuja. Siksi pitkäkestoinen pienryhmärakenne luokissa mahdollistaa helpommin ohjattavan ja ohjautuvan rakenteen opetusryhmiin. Jos luokka on jäsentymätön suurryhmä, on se luonteeltaan arvaamaton ja käytännössä ohjattavissa lähinnä kontrollin (opettajan ulkoisen hallinnan avulla). Silloin kasvatustehtävä ei etene.

Koulussa kasvatus etenee ihannetapauksessa rajoista kohti vapautta. Tavoitteena on oman toimintansa ohjaaja, itseohjautuva ihminen. Väistämättä mieleen nousee taas Auli Toomin opettajien opetusotteen jako kolmeen: kontrolli-suostuttelu-luottamus. Olisi hyvä, jos opettaja tunnistaa ja hallitsee joustavasti nämä kolme erilaista oman toiminnan perustetta. Tavoitteena kasvattajalla on varmaankin koko ajan siirtyä kohti luottamukseen rakentuvaa ohjausta. Silloin vapautuu myös aikaa ja intoa oppimiseen ja opettamiseen.


 Kiitos Jarnolle tärkeästä kirjasta, joka on myös kodin ja koulun yhteistyön kannalta tarpeellinen!







 

tiistai 30. tammikuuta 2024

Hyviä tuloksia

 Kaiken Pisa-masennuksen keskellä on kiva lukea menestystarinoita. Niitä varmaan on paljonkin ja media saisi niitä tuoda esiin. Välillä näyttääkin, että huono uutinen on helpommin myytävissä mediassa, nimittäin.

No, osuipa silmiin TAVOITA-malli, jota on kehitetty Tyrnävällä Kuulammen koululla. Mallin vetovoima perustunee pitkälti oppilaiden osallistamiseen, oman oppimisen haltuunottoon. Koulun oppilaat ovat kaikilla osa-alueilla merkittävästi Suomen keskiarvon yläpuolella. Kiinnostavaa on myös että tytöt ja pojat ovat yhtä hyviä. 


TAVOITA-mallissa näyttää olevan ytimessä oppilaan itse asettamat tavoitteet. Lisäksi opetusta yksilöitetään osittain digioppimisympäristöissä. Äidinkielessä ja matematiikassa käytetään näitä oppilaiden valitsemia joustavia tavoiteryhmiä. Oppilas voi valita tavoitetasonsa, jota tarkastellaan jaksottain. Voi olettaa että itse valittu tavoitetaso sitouttaa ja motivoi oppilasta. Omassa ryhmässä on enemmän tasaisuutta, ja varmaan keskinäistä tukea. "Tulokset ovat lupaavia ja oppilaat kiittelevät mallia sekä toivovat sille jatkoa". Itsekin käytin aikoinaan matematiikassa kolmen tason tavoiteryhmiä kokeisiin valmistautuessa. Hyvin toimi. Kun itsearviointi kehittyy, niin koulu vastaa odotuksia ja oppilaalle kehityy tunne, että hän vaikuttaa omaan oppimiseensa. Aika usein nimittäin oppilailla on melko heikosti kehittynyt itsereflektointikyky, jos sitä ei ole opetetettu eikä harjoiteltu. Linkissä uutisia hankkeesta (Linkki) 

Yhteisöllisyyden näkökulmasta voisi ajatella, että ryhmien koostumus vaihtelee eri oppiaineissa liikaa. Tärkeää voi kuitenkin olla, että ryhmä on luultavasti turvallisempi kuin sellainen, jossa erot oppimisessa ovat suuret. Ei tarvitse erottua huonoimpana. Rentous lisääntyy kun ei näe itseään muita kehnompana oppijana. Luulisin, että tämä kokemus voidaan tavoitteen perusteella rakentuviin ryhmiin hyvinkin saada. Silloin oppiminen on helpompaa ja motivaatio säilyy. Tärkeintä on kuitenkin parhaan tai parhaiden kavereiden tuki ja sitä tämä malli ei estä.

Pitkälti tämän oppimismallin perusteella koulu saavutti huippupisteet Pisa-testissä: "Tyrnävän Kuulammen koulu sijoittuu korkeimpaan kansalliseen neljännekseen jokaisessa PISA 2022-tutkimuksen kategoriassa: matematiikassa, lulutaidossa ja luonnontieteissä" (Rantalakeus-lehti 26.1.2024) 

Vanhana digipedagogina kiinnosti myös tämä vs. sivistysjohtajan Teija Eskolan lausunto: "Koulumaailman nykyhaasteista puhuttaessa kritiikki kohdistuu usein virheellisesti digitaalisuuteen ja työkaluihin, kun pitäisi puhua siitä, miten näitä työkaluja voitaisiin hyödyntää paremmin. Meillä digiopetuksesta on erittäin positiivisia kokemuksia."  Tästä samaa mieltä. 

Meillä saatettiin tehdä 2000-luvun alussa se virhe, että koulujen laite- ja infrahankintoja tuettiin voimakkaasti. Opettajien koulutus jäi liian vähälle, jolloin opetus jatkui usein samanlaisena vaikka oppimisympäristö osin uudistui. Nyt ollaan tilanteessa, jossa kännykät ja digimaailma nähdään oppimisen vihollisena, vaikka ne voisivat myös  olla hyvinkin oppimista edistäviä.

Kun nettiä selaa, niin Kuulammen koululla näkyy olevan muitakin, yhteisöllisyyttä edistäviä tapahtumia ja hankkeita. Onpa opettajilla ja oppilailla mukava koulu! Varmasti kodeissakin tykätään.