tiistai 12. syyskuuta 2023

Koulussakin on kokouksia

 Tuntuuko tutulta? "Kokousten yleinen ongelma on, että ne ovat liian pitkiä, niitä ei ole suunniteltu, eikä niissä tehdä päätöksiä." Muun muassa näin kirjoitti Niclas Storås HS Visio lehdessä 12.9.  kolumnissaan otsikolla "Turhien palaverien luvattu maa" (LINKKI)  Koulusta voi usein sanoa samaa...

En ole ollenkaan kokousihminen, silti olen istunut sadoissa kokouksissa työpaikalla, luottamustoimissa ja järjestöissä. Aika monissa ei ole päätetty oikein mistään, ja aikaa on käytetty epäjohdonmukaisesti. Keskustelu on tietenkin tarpeen, mutta joskus siitä tulee vain ajankulua. Kokousten tuottavuus riippuu tietenkin sen organisoinnista, puheenjohtajasta ja yllättävn paljon myös osallistuvien taidoista olla osa kokousta. Opettajakunnassakin on heitä, jotka esimerkiksi tulevat usein myöhässä, tai asettuvat takariviin puuhailemaan omiaan, tai ottavat mielipidevaikuttajan roolin. 

Olin aikoinaan vuosia mukana erään koulun vanhempainedustajistossa. Pitkäaikainen puheenjohtaja kysyi viimeisessä kouksessaan: "Näin viimeksi haluaisin kysyä, että miksi näitä kokouksia pidetään?"
No, tuota olisi voinut kysyä aiemminkin, mutta kuvaa kokousten heikkoa organisointia.

 Opettajainkokous, se on jännä tapahtuma. Itsenäiset asiantuntijat (siis opet) tulevat paikalle yleensä ilman yhteistä visiota, tavoitetta työlleen tai yhteisölleen. Kokoukset saattavat olla lähinnä informaation jakoa (jonka voi laittaa sähköpostiin, tai muihin kanaviin), jutustelua tai jonkin ulkopuoliseksi koetun virikkeen johdosto on pakko kokoontua. Kouluissa on myös hyviä kokouskäytäntöjä ja -rakenteita, joissa säännöllisyys ja tavoitetietoisuus antavat merkityksellisyyttä- ja tuottavat hyviä päätöksiä. Kokousten suunnittelu ja johtaminen on aivan oma taitonsa, ja se ei ole synnynnäinen taito, vaan sen voi oppia.

Kovin erilaisia kokouksia kouluissakin pidetään. Tärkeää olisi, että pidetään sosiaalinen jutusteluosuus erillään varsinaisesta kokouksesta. Palaveri-sana on yleistynyt tarkoittamaan kaikenlaisia kokouksia. Vähän huono juttu mielestäni, sillä palaveri kuulostaa omissa korvissa "kokoukselta" johon tullaan juttelemaan ja juomaan pullakahvit. Sekin voi olla hyvä, mutta silloin tavoitteeksi pitäisi ilmoittaa  viihtyminen yhdessä ja ehkä luottamuksen kehittäminen. Jotta voidaan käydä dialogia ja kuunnella erilaisia mielipiteitä, pitää etenkin työyhteisössä toki ollakin keskinäistä luottamusta. Se mahdollistaa kaikkien osallisuuden ja myös hankalien aiheiden käsittelyn tuloksellisesti. Ja koulussahan riittää monenlaisia haasteita. 

Olisi kovin hyödyllistä, jos koulussa opetettaisiin hyviä kokouskäytäntöjä osana osallisuuskasvatusta. Luokalla voi olla säännöllisiä kokouksia, jotka suunnitellaaan ja joissa on tavoitteita. Siihen tarvitaan tietenkin osaavan aikuisen ohjausta ja tukea. Kun on ollut mukana hyvissä ja huonoissa kokouksissa niin toivoisi, että kaikki osaisivat järjestää  hyviä kokouksia ja olla osallisena kokouksessa rakentavasti. Se on opittavissa oleva asia. Maailmaa parannetaan lopulta hyvissä kokouksissa.



maanantai 4. syyskuuta 2023

Kouluneuvostot olivat osallisuuden harjoituskenttiä

 Saska Saarikoski kirjoitti Hesarissa 13.8. tärkeästä asiasta, joka liittyy koulun ydintehtävään, nimittäin kansalaisuuteen ohjaamiseen. (LINKKI)  Kolumnissa "Kouluneuvostoja tarvittaisiin taas" Saarikoski puuttui myös hallituksen koulutusohjelmaan. "Suomalaiset eivät usko voivansa vaikuttaa asioihin. Demokratian opettelu kannattaisi aloittaa koulusta. Hyvä harjoitustyö voisi olla laatia yhdessä säännöt kännykän käytöstä. Hallituksella on kuitenkin muuta mielessä."  Tässä Saarikoski viittaa siihen, että ongelmaksi koetut kännykät koulussa halutaan kieltää lakimuutoksen turvin.




Saarikoski muistaa, kuten minäkin, että kouluissa oli 1970- ja 80-luvuilla kouluneuvostot. Ne alkoivat poliittisen kuohunnan aikana, eivätkä ehtineet kehittyä demokraattisen osallisuuden alustoiksi, kuten tarkoitus oli. Kouludemokratia-sana sai pitkäksi aikaa huonon kaiun, se tarkoitti silloin poliittista painostusta ja vaikutusvallan olevan tärkeämpää kuin asioiden yhteinen ymmärtäminen, noin suurin piirtein. Harmi, että asiaan ei olla palattu. Saarikoski muistuttaa, että tutkimukset osoittavat suomalaisten luottavan vallanpitäjiin, mutta uskovat, että heillä ei juuri ole vaikutusmahdollisuuksia. Meillä äänestysprosentti on melko matalalla tasolla. Ja milloin tämä on opittu? Koulussa ainakin. 

Saarikoski muistuttaa, että politiikka, vaikuttaminen ja osallisuus kiinnostaa nyt taas nuoria, ainakin osaa heistä. Tämä kiinnostus ei kuitenkaan ole enää järjestötyötä, vaan pikemminkin omaehtoista some-vaikuttamista. Hyvä niin, mutta netttivaikuttaminen ei ole sama asia kuin asioista yhdessä sopiminen ja päättäminen. Ja sitä pitää harjoitella, ehkä enemmän kuin koskaan. Koulun ydintehtävään pitää keskittyä aiempaa enemmän. Ei ole niinkään tärkeää, olemmeko matematiikan osamisessa kolmas vai kolmastoista. Hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuus lepää sen varassa miten asiat osataan sopia, miten kohdataan erilaisia näkemyksiä. Vastakkain asettelu ja polarisaatio vie kriisiin, joka voi olla lamauttava.

Siispä olen niin samaa mieltä: "Jos Suomi haluaa kasvattaa nuorisostaan osallistuvia kansalaisia, heidän pitää päästä harjoittelemaan päätöksentekoa. Koulujen yhteisten kännykkäsääntöjen laatiminen olisi erinomainen harjoitus tällaisesta poliittisesta prosessista. Ehkä kouluneuvostot eivät olleetkaan ihan huono idea."



maanantai 28. elokuuta 2023

Johtaminen on koulun erityishaaste

 Vielä vähäsen liittyen poikiin ja tyttöihin koulussa. Marika Toivola, matemaattisten aineiden opettaja, opetuksen kehittäjä ja tutkija, on osallistunut usein kriittisesti koulukeskusteluun. Kriittisesti siinä mielessä, että hän palauttaa mielellään keskustelun opettajiin ja koulun ammattiyhteisöihin. Hän on jo vuosia peräänkuuluttanut opetuksen laadun varmistamista ja opettajien täydennyskoulutuksen ja koulujen johtamisen vahvistamista. Kouluissa ei aina ole tykätty, mutta peiliin kannattaa katsoa useinkin, kun joku asia ei miellytä. Ei aina helppoa, mutta kokemukseni mukaan kehittävää.




Toivola kirjoitti 22.8. Hesarin Mielipidepalstalla: Koulu voi tehdä paljon, jotta oppiminen on mielekästä. (LINKKI)  Vaikka kirjoitus lähti poikien ja tyttöjen oppimiseroista, niin siinä oli minulle kaksi tärkeää huomiota.

Ensinnäkin, jos koulussa koetaan ongelmia niin ei kannata jäädä tuleen makaamaan. Tällä tarkoitan sitä että opettajat ja kouluyhteisö yleensä voi vaikuttaa tuloksellisesti vain siihen, mitä koulussa tapahtuu. Jos nyt vaikka ajatellaan, että osa pojista menestyy heikosti kotikasvatuksen, hitaamman kehityksen tai kännyköiden takia, ei koulu sitten voi paljon mitään. Marika Toivola kirjoittaa: Perhetausta on se ainoa asia, johon koulu ei voi vaikuttaa. Sen sijaan mielekkään oppimisen eteen koulu voi tehdä paljonkin.
Kun koulu on lapsille hyvin keskeinen kasvuympäristö, ei vain oppimisympäristö, niin lisäisin tähän, että turvallisen ja sosiaalista pääomaa jakavan yhteisön eteen koulu voi tehdä myös paljon.

Toiseksi, Toivola peräänkuulutti pedagogista johtamista. Tähän on tarpeen lisätä, että kouluyhteisö kaipaa yleisesti ihmisten johtamista, jotta kouluun syntyy oikea yhteisö, siten kun se myönteisessä mielessä ymmärretään. Pedagoginen johtaminen on tarpeen ammatillisena johtamisena, jotta koulussa voidaan muodostaa oppimisen kannalta yhtenäinen opinpolku oppilaille ja turvallinen, tarpeisiin vastaava kasvuympäristö lapsille ja nuorille. "Väitän, että yhdenkään koulun pedagogisessa johtamisessa ei ole onnistuttu, kunnes työyhteisössä käytävä kriittinen pedagoginen keskustelu on arkipäivää."

Johtaminen on koulussa rehtoreiden hommaa, ja se on vaikeaa. Opettajat ovat Suomessa korkeasti koulutettuja asiantuntijoita, joille on perinteisesti annettu paljon itsenäistä toimivaltaa. Se, miten opettaja opettaa ja ohjaa ryhmäänsä, on ollut opettajan vallassa. Tässä on paljon hyvää ja opettajien autonomia on tuonyt varmasti hyviäkin tuloksia, mutta myös niitä huonoja koulukokemuksia. Olisiko mahdollista, että kouluissa yhteisiä pedagogisia ratkaisuja arvioidaan ja johdetaan, yhteisten päämäärien toteuttamiseksi? Se edellyttäisi sitten koulujen avautumista, hyvien ratkaisujen aktiivista hakemista ja omaksumista. Voisivatko lähellä toisiaan olevat koulut muodostaa oppivan verkoston? Voisivatko tutkijat jalkautua enemmän kouluihin? Voisivatko opettajat jatkaa saamaansa tutkijakoulutusta työelämässä ja millä ehdoilla?

On tarpeen muistuttaa, että ei ole pedagogiikkaa ilman kasvatusta. Kun Toivola peräänkuuluttaa innostavaa oppimista, niin silloin myös pyritään siihen, että oppilas saadaan haluamaan oppimista. Siihen on koettuja hyviä keinoja ja sitten koetusti huonompia keinoja. Opettajien yhteistyöllä saataisiin varmaan tuota pedagogista johtamista mahdolliseksi. Yhdessä on paljon helpompaa asettaa tavoitteita, arvioida ja ottaa opiksi. Myös oppilaiden osallisuus on osa innostavan oppimisen prosessia.

Oppimisen kannalta erityyliset opettajuudet ja ryhmien erilainen ohjaus on ollut monille hyväkin asia. Kun puhutaan koulun ydintehtävästä eli kansalaisuuteen kasvattamisesta, ollaan eri tilanteessa.  Jos halutaan turvata kaikille edes vähän samantasoinen sosiaalinen pääoma, niin koulussa tulee olla yhteisöllisyyttä ja yhtenäisyyttä kasvatustavoitteiden ja niiden saavuttamisen keinojen suhteen. Kasvatustavoitteet ja -periaatteet eivät voi vaihdella tunnista toiseen, kulloisenkin opettajan mieltymysten mukaan.