Pojat tuen tarpeessa

 Pojat, pojat...Vuoden alkuun on noussut taas kerran keskustelun aiheeksi poikien heikko koulumenestys ja tyttöjen dominointi halutuimpien jatko-opiskelupaikkojen täyttämisessä. Jostain syystä tämä tunnettu tosiasia nousee "uutiseksi" aina uudestaan. Vaikka tietoa on ilmiöstä paljonkin, en ole havainnut toimenpiteitä tilanteen korjaamiseksi. Välillä on jopa vähätelty poikien heikkoa koulumenestystä, vähän  ilmastonmuutoksen kieltäjien tyyliin...

Tämänkertaisen keskustelun taisi aloittaa Harri Lunabban ansiokas tutkimus "Pojat ja nuoret miehet vakavasti ottaen", Sosiaali ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 1/2026  (linkki julkaisuun) Tutkimus löytää tärkeitä ilmiöita ja ongelmia ja sisältää myös hyviä toimenpide-ehdotuksia.

"Tutkimukset osoittavat, että suomalaisten oppilaiden osaamistaso on laskenut, erityisesti poikien osalta. Tämä näkyy koulutuspoluissa: pojat ovat selvä vähemmistö lukioissa ja korkeakoulutuksessa. He ovat myös haavoittuvia somaattisten sairauksien, mielenterveysongelmien ja yksinäisyyden suhteen. Poikien mielenterveysongelmia alidiagnostisoidaan, ja palveluihin hakeutuminen on vaikeaa. Lisäksi pojat ovat yliedustettuja väkivallan uhreina ja tekijöinä,..." Ote tiivistelmästä.

Lunabba ehdottaa muun muassa että poikien ja nuorten miesten haavoittuvuus tulee tunnistaa aiempaa paremmin, sukupuolisensitiivisyyttä pitää edistää, lukioon pääsyn tasavertaisuutta pitää edistää ja pääsykoeuudistusten sukupuolivaikutukset pitää selvittää. Ajankohtainen on myös ehdotus sosiaalisen median haittavaikutusten selvittämisestä ja säätelyn pohtimisesta. Kerrankin tutkimus jossa ehdotetaan suhteellisen konkreettisia toimenpiteitä. Vaikeaa varmasti on, sillä joskus tuntuu että selvityksen teko riittää, sitä esitellään ja siitä keskustellaan, mutta käytännössä ei tapahdu mitään..

Laadukkaita tutkimuksia poikien ongelmista on julkaistu koko 2000-luvun ja varmaan jo sitä ennen. Otan esiin tässä esimerkiksi Pöysän ja Kupiaisen tutkimuksen "Tytöt ja pojat koulussa. Miten selättää poikien heikko suoriutuminen koulussa? ", Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 36/2018 (linkki julkaisuun) Tässä tutkimuksessa esimerkiksi havaittiin, että opettajat suhtautuvat ristiriitaisesti poikien ja tyttöjen osaamiseroihin. Opettajat kuvasivat usein, että sukupuolta ei tule huomioida oppilaan kohtaamisesssa. Niinpä tilanteeseen ei pystytä puuttumaan yhtenäisin toimin. Tähän tutkumukseen liittyen löytyy hyvä videonpätkä, jossa asiantuntijat kommentoivat tilannetta. Mietittävä on esimerkiksi apulaisprofessori Risto Hotulaisen kommentti että koulu lisää tyttöjen ja poikien eroja, jotka tasoittuvat koulun ulkopuolella. Koulu on siis osa ongelmaa. Miten tästä saadaan koppi? (linkki videoon)



Tässäkin kohtaa ajattelen, että varmasti luokkien kiinteä pienryhmärakenne, hyvin ohjattuna, parantaisi poikien tarvitsemaa vertaistukea. Nythän käy usein niin, kuten Hotulainen videolla toteaa, että heikosti menestyvät pojat kasaantuvat samoihin ryhmiin. Sosiaalinen pääoma kertyy koulussa tällöin liian harvojen joukkoon. Onko niin että suomalainen yksilönvapaus toimii pojille haittaavasti? Miksi muuten muissa Euroopan maissa poikien ja tyttöjen tasavertaisuus opinnoissa toteutuu paremmin? On kyllä ihme juttu, mutta jotain  tarttis tehdä ja uskon että tehdäänkin.

Kaikki onkin hyvin

Nimittäin esiopetuksen kestossa. Hiukan hämmentävää oli seurata kaksivuotisen esiopetuksen kokeilun loppuraportin julkistusta  (linkki raporttiin) ja siitä seurannutta keskustelua. Kokeilun tarkoituksena oli selvittää miten pidennetty eskari tasoittaa sosiemotionaalisia ja akateemisia taitoeroja.

Kyseessä oli poikkeuksellisen laaja nelivuotinen tutkimus johon osallistui 38000 lasta eri puolilta maata. Raportin loppupäätelmä on: "Kokonaisuudessaan nyt kokeiltu kaksivuotinen esiopetus ja nykyjärjestelmän mukaisesti toteutettu varhaiskasvatuksen ja esiopetuksen yhdistelmä olivat arvioitujen taitojen osalta yhtä vaikuttavia." Oli siis hyvä että kokeiltiin ennenkuin alettiin rahoittamaan järjestelmää, joka ei tuota toivottua tulosta.

"Kaksivuotinen eskari onkin turha" otsikoi Hesari 14.1. (linkki) Seuraavana päivänä kaksi tunnettua tutkijaamme kertovat, että tämän tuloksen olisi voinut tietää ilman tutkimustakin. Liisa Keltikangas-Järvinen toteaakin, että tulokset eivät yllätä "millään tavalla" (linkki)

 

Tutkijat kysyvät, miksi lapsille pitää opettaa asioita, jotka liittyvät aivojen kehitykseen? Marjatta Kalliala muistuttaa, että leikki, luonto ja taide kehittävät monipuolisesti ja ovat lapsen tärkein virike.

Mutta miksi kuitenkin tehtiin kallis tutkimus? Ehkä syyt olivat enemmän poliittiset ja taloudelliset kuin tieteelliset... Esikoulukokeilututkimuksen päätutkija Matti Sarvimäki on taloustieteen professori.

Muistan varsin hyvin ajan, jolloin haluttiin (jälleen) varhaistaa koulunaloitusta, koska muillakin on niin. Eläteltiin ajatusta, että siten lapset oppivat nopeammin ja siirtyvät työelämään myös varhemmin. Kun sitten ensimmäiset upeat Pisa-tulokset tulivat vuosituhannen vaihteessa, nämä äänet vaimenivat. Hyvää ei kannata muuttaa.

Koulutus/kasvatus ja talous liittyvät yhteen, tottakai. Kyse on nyt siitä, kumpi on alisteinen kummalle. Kun on kyse niin sanotuista pehmeistä arvoista ja tieteistä, niin taloustiede saattaa yrittää asettaa ehtoja inhimilliselle kasvulle. Lainaan auktoriteettiä Lea Pulkkista: Suomalainen lapsuus on ollut maailmalla ihailtu esikuva, mutta nyt taloudellinen tehokkuuden ajattelu muodostaa sille vakavan uhan." HS 13.4. 2025 (linkki) Kirjoitus on minusta erittäin hyvä.

Pulkkinen, kansainvälisestikin tunnetuimpia inhimillisen kehityksen tutkijoitamme, on varoittanut pitkään tästä. Kasvatusta ja koulutusta ei voi nähdä vain korkoa kasvavana sijoituksena, jossa tuottoa voidaan lisätä ohittamalla kehitysvaiheita tai hyvän kasvuympäristön ehtoja. Pulkkinen muistuttaa : "Lapsuus on itsenäinen elämänvaihe, jossa perustana ovat jatkuvat, turvalliset ja lämpimät ihmissuhteet sekä lapselle sopiva ympäristö... Ei riitä että korjataan vaurioita. On estettävä niiden syntyminen."

Tietysti, tähän liittyy jälleen myös kysymys tytöistä ja pojista, jota tuntuu olevan kovin vaikea tutkia. Joukko tutkijoita kirjoitti 24.1. Hesarissa : "Tutkimus sivuutti tyttöjen ja poikien erot oppimisen valmiuksissa" (linkki) Tästä kohta lisää.

Ystävyys on voimavara, vai?

Nyt ollaan jännän äärellä. Opiskelija Oulun yliopistosta otti yhteyttä. Hän on tekemässä tutkielmaa ystävyyssuhteiden merkityksestä koulun aloitusvaiheessa. Kimmokkeena on ollut pitkälti omat kokemukset siitä, miten hänen lapsensa ovat aloittaneet koulun. Joko eskariystävyydet on otettu huomioon/pidetty tärkeinä tai sitten ei. Koulunaloituskokemukset ovat olleet kovin erilaisia. Miksi on näin? Yhä suuremmissa kouluissa, jotka aiheuttavat sosiaalisesti hyvin haastavan ympäristön lapsille, on kysymyksen käsittely tärkeää.

Olen pitkään ihmetellyt, miksi ystävyyssuhde on koulun aikuisille toisinaan jopa häiritsevä tekijä, ainakin jos se on tiivis ja pitkäaikainen. Uusiin ihmisiinhän on kuitenkin aina helpompi tutustua, kun itsellä on sosiaalisesti turvallinen tilanne. Hyvä ystävä on sosiaalista pääomaa, joka antaa tukea verkoston rakentamiseen. Kouluihin on ilmeisesti joskus pesiytynyt ajatus, että on olemassa "liian" tiivistä ystävyyttä, joka ei ole suotavaa. On  myös lapsia ja nuoria, jotka eivät ole kovin ulospäinsuuntautuneita ja häiriintyvät uusista kontakteista. Heidän temperamenttiaan ei voi muuttaa, vaan sitä tulee ymmärtää. Kaikilla ei ole samat tarpeet.

Koulu on kodin jälkeen lapsen tärkein kasvuympäristö. Hyvä ystävä on kasvunkumppani. Ystävyyden edellytys on pysyvyys. Ihmisellä ei voi olla kovin montaa parasta ystävää. Parhaassa tapauksessa ystävyys on elinikäistä. Siksi koulussa pitää tukea myös näitä avainsuhteita. Olemattomat välitunnit eivät riitä ystävyyden ylläpitoon. 

Luokkien muodostamisessa vallitsee ilmeisesti kaksi käytäntöä, kuten oululainen  opiskelijakin jo oli huomannut. Toisten mielestä pitää  huomioida ystävyyssuhteet ja toisten mielestä tekee hyvää, kun sekoitetaan pakka ja aloitetaan uudesta tilanteesta. Oppilashuoltoryhmätkin jakautuvat tässä kysymyksessä. Miksi niin ajatellaan? Lapsi tuo sosiaalisen pääomansa kouluun ja ystävät ovat tärkeä osa sitä. Koulun tehtävä on kerryttää sosiaalista päomaa, eikä köyhdyttää sitä. Eikö ole parempi, että on vaikka yksikin hyvä ystävä johon on luottamussuhde, kuin että on kaksikymmentä hiukan tuttua? Tutustuminen ja yhteistoimintataitojen kartuttaminen lähtee perusteista, turvallisuudesta. 

Koulussa on kyllä paljon tukitoimia niille, jotka jäävät yksin tai kiusatuksi tai joilla on vääränlaisia kavereita. Eikö olisi tuettava myös hyvää ja turvallista kaveruutta, ja toimittava ennaltaehkäisevästi?

Joskus näyttää, että etenkin nivelvaiheissa halutaan erottaa ystävyyssuhteita tai hajottaa pitkään yhdessä toimivat ryhmät. On syntynyt myytti tiiviin ystävyyden sosiaalisesta haitasta. Sille ei taida olla tutkimuksellista perustetta, vaan se kertoo lapsilähtöisyyden puutteesta ja pahimmssa tapauksessa hiljaisuuden pedagogian tarpeiden täyttämistä. Oppilaat saadaan ainakin aluksi hiljaiseksi kun ei tunneta toisia.

Mutta toki on myös toisin. On kouluja ja opettajia, joille oppilaiden ystävyys on hyvinvoinnin voimavara. Ajattelen, että ystävyys on voimavara yleensäkin ja se voi hyvin tukea koulunkäyntiä. Pienryhmässäkin voi olla ja kannattaa olla ystävyyttä. Samaan aikaan voidaan oppia hyvin yhdessä ja hoitaa keskinäisiä suhteita. Sehän on ryhmän kaksoistehtävä joka tapauksessa.

Aihe on tärkeä. Se, voiko kouluun tullessa säilyttää hyvän ystävänsä lähellään, on lapselle tärkeää ja voi vaikuttaa kouluun suhtautumiseen paljon. Koulu on lapsia varten. Ei voi olla niin, että ryhmien muodostamisen periaate on vain aikuisten mielipidekysymys. Toivottavaa todella on että asiaan saadaan tutkimustietoa, ehkä jossain jo onkin?