Rakenne vai istumajärjestys?

 Olen utelias, tässä tapauksessa luokkien opetusjärjestelyjen suhteen. Aina kun käyn jossain koulussa, kiertelen ja katselen miten luokat on järjestetty. Se on avartavaa. Samoin kyselemme koululaisvierailtamme, miten he istuvat luokissa. Valistunut tuntuma on, että muutosta on tapahtunut. Olisiko niin, että 2000-luvulla ryhmissä istuminen on jo valtavirtaa?  Se, miksi ryhmissä ollaan ja miten niitä ohjataan tai hyödynnetään, onkin ihan toinen juttu.

Ajattelen että pienryhmissä istuminen on oppilalle hyödyllistä joka tapauksessa, koska se mahdollistaa yhteistoiminnan ja vertaistuen. Yhteistoimintaosaamista ihmiset tosiaan tässä maailmassa tarvisevat, ja etenkin yhteisötajua ja -taitoja, kasvavan itsekkyyden vastapainoksi. Vastuullisia kansalaisia kasvaa vain yhteisen edun ymmärtämisestä.

Kun kyselemme luokkien työtavoista ja siitä miten luokissa istutaan, syntyy melkoisen kirjava kuva. Yleensä tuntuu että lapset eivät ole paljonkaan vaikuttamassa ryhmien syntyyn, ja ryhmien ohjaamista eivät ainakaan haastattelemamme oppilaat ole juurikaan havainneet. Ryhmäroolit tai ryhmien kehitysvaiheet eivät ole tuttuja. 

Jos kouluissa siirrytään yksin istumisesta pienryhmiin yhä laajemmin, on kyse muustakin (toivottavasti) kuin istumajärjestyksestä. Luennoivaa opetusta tulee vähentää, koska ryhmämuoto ei ole siihen kovin hyvä. Kun yksilöllinen opetusnäky vähenee, pitäisi tilalle tulla ryhmien ohjaamisen tavoite. Silloin osaamista pitää päivittää ja se voi olla käytännön ongelma. Nimittäin on kovin eri asia opettaa jokaista erikseen kuin ohjata ryhmiä oppimaan yhdessä. Voi olla, että tätä ei vielä laajasti ymmärretä, vaan ryhmissä istuminen on vain uusi istumajärjestys. Näin ainakin minulle kommentoitiin, kun Hesariin haastateltiin minua takarivi-ilmiöstä. (linkki)  "Ai keksikö tämä ope istumajärjestyksen?" No, toki toimittajan tekstin muotoilu oli vähän hassu, enhän toki ole keksinyt pienryhmiäkään...

Kyse on siis siitä, että kun opettaja päättää pulpettien sijoituksen ja oppilaiden paikat, on kyse pedagogiasta ja luokan sosiaalisen rakenteen muovaamisesta. Ratkaisuilla tulee olla tavoite, kasvatuksellisesti ja oppimisen kannalta. Sitten jos tuntuu, että tavoitteet eivät toteudu, voi aina tehdä muutoksia omaan toimintaan ja luokan järjestelyihin.

Haastattelujen ja havaintojen pohjalta vaikuttaa siltä, että pienryhmien kaikkia  mahdollisuuksia ei aina saavuteta, koska ei ole suunnitelmaa. Muutkin kuin me ovat kyllä kirjoittaneet asiasta, joten en ala nyt käymään läpi kehittyvän ryhmän vaiheita, ryhmärooleja ja ohjaamisen käytäntöjä. Kokemuksesta voin sanoa, että pitkään ohjatusta ryhmästä on ihmeen paljon iloa, sekä opettajalle mutta etenkin oppilaille, elämän evääksi. Tämän ovat varmasti jo monet opettajat kokeneet. Hyvien kokemusten jalkautuminen on tärkeää, tässäkin uuden opetuskulttuurin rakentumisessa.

Peruskoulu luo tulevaisuutta

 Opetus- ja kultuuriministeriö julkaisi tässä helmikuussa tulevaisuusvision Peruskoulu 2045: Elämää varten (OKM 2026). Väistämättä nimestä tulee mieleen vanhat koulukuvani Kallion Yhteiskoulusta. Vasta latinantunneilla tosin selvisi miksi kuvissa oli usein mukana lause: Non scholae sed vitae discimus. (Emme opiskele koulua, vaan elämää varten) Sivistystä todellakin tarvitaan, takaisin. (linkki julkaisuun)

Kun luin raporttia, niin kyllä tuli mieleen, että olisiko jo yksilöllisyyden tie kuljettu koulun opetuksessa ja kasvatuksessa loppuun? Ja tulisiko kasvatus nimenomaa yhteisön tehtävänä ja yhteisöllisenä ilmiönä takaisin perusopetuksen tehtävän keskiöön? Toivon niin. Väitän nimittäin taas, että useimmat koulun nykyongelmat eivät ratkea yksilöllisellä tuella vaikka kuinka on yritetty. Oppiminen on sosiaalinen ilmiö ja sitä tuetaan tehokkaasti yhteisön kehittämisellä.

Julkaisun arvomaailma aukeaa heti alun tiivistelmästä: "Raportissa kuvataan peruskoulun roolia yhteiskunnan keskeisenä tulevaisuusinstituutiona, jonka tehtävänä on edistää sivistystä, merkityksellistä elämää, toivoa, toimijuutta ja yhteistä hyvää. Visio rakentuu kolmelle toisiaan täydentävälle kokonaisuudelle: merkityksellinen elämä, elämä yhdessä ja elämä maapallolla. Keskeisiä teemoja ovat koulun kasvava yhteisöllinen rooli, oppimisen ja hyvinvoinnin vahva yhteys, teknologian eettinen ja inhimillinen käyttö, tulevaisuususkon ja demokratian vahvistaminen sekä ekologinen kestävyys.

Julkaisu korostaa peruskoulun vahvuuksia – kuten yhdenvertaista julkista koulua, korkeasti koulutettuja opettajia ja vahvaa luottamusta koulutusjärjestelmään – ja tarkastelee, miten vahvuuksien varaan voidaan rakentaa tulevaisuuden haasteisiin vastaavaa koulua."

Visio ei ole syntynyt vain virkamiesten työhuoneissa, vaan sitä on työstetty osallisuushankkeessa johon on osallistunut yli 5000 lasta, nuorta ja aikuista.

Oikeastaan samoja suuntaviivoja voi lukea nytkin ohjaavista asiakirjoista, Perusopetuslaista ja Opetussuunnitelman perusteista. Peruskoulu antaa eväät rakentavaan kansalaisuuteen. Tulevaisuuden tukeminen on aina ollut vaativaa, mutta varsinkin nyt. 

Saa nähdä miten perusopetuksessa otetaan vastaan tämä signaali. Veikkaan että keskeinen teema "Koulun kasvava yhteisöllinen rooli" ei ole kaikkialla yhtä hyvin toteutettavissa. Toisaalta monissa pienemmissä kouluissa ja kunnissa koulun yhteisöllinen rooli ei ole kadonnut sadan vuoden aikana mihinkään. Opetustekninen ja taloudellinen  tehokkuusajattelu valtasi 2000-luvun alussa koulurakentamisen ja nyt meillä on valtavan suuria kouluja, joihin kiinnittyminen on haastavaa. Samoin voi olla, että suuren koulun kiinnittyminen lähiympäristöönsä on heikompaa, koska suurella koululla on helposti jotenkin paksummat muurit, väitän. Tarvitaan hyvää johtamista, koulun yhteisöllinen rooli ei ole jotain, joka syntyy itsestään. Rehtorit ovat tässä avainasemassa. Toivottavasti heille annetaan yhteisötyöhön työkalujakin.

Pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen. Suomalaisen koulun arvostus sivistyksen tekijänä on lähtenyt kyläkoulujen verkostosta. Koulu oli silloin yhteisönsä henkinen keskus. Jotenkin tuo ajatus pitäisi nyt sitten päivittää tähän aikaan...Siihen on varmaan monta keinoa. Taas voisivat koulut jakaa hyviä kokemuksia- ja ennen kaikkea koulua on johdettava niin, että laajempi tehtävä on kaikkien koulussa työä tekevien mielessä.

Mutta joo. Tärkeää luettavaa, ehkäpä jotain jota opettajat lukisivat yhdessä ja miettivät jo miten ensi syksynä otetaan näistä näkymistä vauhtia. Opettajan katse on hyvä olla myös horisontissa ja välillä voivat jalat olla vähän irti maasta. Voi nähdä pitemmälle.

Kuva: Sibbo skolmuseum-Sipoon koulumuseo

Pojat tuen tarpeessa

 Pojat, pojat...Vuoden alkuun on noussut taas kerran keskustelun aiheeksi poikien heikko koulumenestys ja tyttöjen dominointi halutuimpien jatko-opiskelupaikkojen täyttämisessä. Jostain syystä tämä tunnettu tosiasia nousee "uutiseksi" aina uudestaan. Vaikka tietoa on ilmiöstä paljonkin, en ole havainnut toimenpiteitä tilanteen korjaamiseksi. Välillä on jopa vähätelty poikien heikkoa koulumenestystä, vähän  ilmastonmuutoksen kieltäjien tyyliin...

Tämänkertaisen keskustelun taisi aloittaa Harri Lunabban ansiokas tutkimus "Pojat ja nuoret miehet vakavasti ottaen", Sosiaali ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 1/2026  (linkki julkaisuun) Tutkimus löytää tärkeitä ilmiöita ja ongelmia ja sisältää myös hyviä toimenpide-ehdotuksia.

"Tutkimukset osoittavat, että suomalaisten oppilaiden osaamistaso on laskenut, erityisesti poikien osalta. Tämä näkyy koulutuspoluissa: pojat ovat selvä vähemmistö lukioissa ja korkeakoulutuksessa. He ovat myös haavoittuvia somaattisten sairauksien, mielenterveysongelmien ja yksinäisyyden suhteen. Poikien mielenterveysongelmia alidiagnostisoidaan, ja palveluihin hakeutuminen on vaikeaa. Lisäksi pojat ovat yliedustettuja väkivallan uhreina ja tekijöinä,..." Ote tiivistelmästä.

Lunabba ehdottaa muun muassa että poikien ja nuorten miesten haavoittuvuus tulee tunnistaa aiempaa paremmin, sukupuolisensitiivisyyttä pitää edistää, lukioon pääsyn tasavertaisuutta pitää edistää ja pääsykoeuudistusten sukupuolivaikutukset pitää selvittää. Ajankohtainen on myös ehdotus sosiaalisen median haittavaikutusten selvittämisestä ja säätelyn pohtimisesta. Kerrankin tutkimus jossa ehdotetaan suhteellisen konkreettisia toimenpiteitä. Vaikeaa varmasti on, sillä joskus tuntuu että selvityksen teko riittää, sitä esitellään ja siitä keskustellaan, mutta käytännössä ei tapahdu mitään..

Laadukkaita tutkimuksia poikien ongelmista on julkaistu koko 2000-luvun ja varmaan jo sitä ennen. Otan esiin tässä esimerkiksi Pöysän ja Kupiaisen tutkimuksen "Tytöt ja pojat koulussa. Miten selättää poikien heikko suoriutuminen koulussa? ", Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 36/2018 (linkki julkaisuun) Tässä tutkimuksessa esimerkiksi havaittiin, että opettajat suhtautuvat ristiriitaisesti poikien ja tyttöjen osaamiseroihin. Opettajat kuvasivat usein, että sukupuolta ei tule huomioida oppilaan kohtaamisesssa. Niinpä tilanteeseen ei pystytä puuttumaan yhtenäisin toimin. Tähän tutkumukseen liittyen löytyy hyvä videonpätkä, jossa asiantuntijat kommentoivat tilannetta. Mietittävä on esimerkiksi apulaisprofessori Risto Hotulaisen kommentti että koulu lisää tyttöjen ja poikien eroja, jotka tasoittuvat koulun ulkopuolella. Koulu on siis osa ongelmaa. Miten tästä saadaan koppi? (linkki videoon)



Tässäkin kohtaa ajattelen, että varmasti luokkien kiinteä pienryhmärakenne, hyvin ohjattuna, parantaisi poikien tarvitsemaa vertaistukea. Nythän käy usein niin, kuten Hotulainen videolla toteaa, että heikosti menestyvät pojat kasaantuvat samoihin ryhmiin. Sosiaalinen pääoma kertyy koulussa tällöin liian harvojen joukkoon. Onko niin että suomalainen yksilönvapaus toimii pojille haittaavasti? Miksi muuten muissa Euroopan maissa poikien ja tyttöjen tasavertaisuus opinnoissa toteutuu paremmin? On kyllä ihme juttu, mutta jotain  tarttis tehdä ja uskon että tehdäänkin.