Kiusaaminen ei katoa, mutta

sitä mahdollistavia käytäntöjä voidaan purkaa.

Taas on puhetta kiusaamisesta, vaikka se on lopetettu monta kertaa. Hyvää kehitystä on silti tapahtunut, niissä puitteissa missä nyt toimitaan. Kiusaamisen alkusyihin tai niihin koulun olosuhteisiin jossa kiusaaminen voi kehittyä, ei ole nimittäin helppo puuttua. 

Helsingin Sanomien haastattelussa 25.9. Christina Salmivalli (linkki) oli aiheellisesti huolissaan siitä, että kiusaaminen näyttää lisääntyneen pitkään jatkuneen hyvän kehityksen jälkeen. Syyksi hän arveli muun muassa somen kielteisiä vaikutuksia sekä aikuisten keskustelukulttuurin polarisoitumista. Näillä seikoilla on varmasti vaikutusta lapsiin, mutta, koulu ei juurikaan voi vaikuttaa niihin. On löydettävä myös ne syyt kiusaamiselle, joita koulussa voidaan säädellä. On siksi syytä tarkastella sitä, voidaanko kiusaamista vähentää koulutuksen rakenteista käsin. Aikuisten päätöksillä on kouluihin nimittäin luotu huomaamattomasti maaperää kiusaamiselle. Otan esiin kolme tämmöistä asiaa, jotka mitä ilmeisemmin aiheuttavat osaltaan kielteistä kehitystä.

- Koulun on lasten ja nuorten kasvuympäristö. Tämä ympäristö on muuttunut kiihtyvästi 2000-luvulla. Lähes puolet peruskouluista on, taloudellisin syin, suljettu. Koulujen keskimääräinen koko on siksi kasvanut voimakkaasti ja kasvaa edelleen. Kukaan ei tällä hetkellä tiedä miten tämä kehitys (vai pitääkö sanoa ihmiskoe) vaikuttaa kasvaviin lapsiin. On kuitenkin pääteltävissä, että luontaista, suojaavaa yhteisöllisyyttä ei suurkouluissa synny itsestään ja että ei-toivotutuja ilmiötä on usein vaikea havaita. Turvattomuus lisääntyy. Suurenkin koulun aikuisilla on tästä vastuu, mutta usein haasteet ovat vaikeasti ratkaistavissa. Kouluverkon suunnittelussa pitäisi voida käyttää suhteellisen luotettavaa tietoa myös sen sosiaalisista vaikutuksista, talouden rinnalla.

- Opetus tapahtuu kouluissa suurryhmissä, luokissa. Tämä on toiminut siihen saakka, kun oppilaat tunsivat toisensa ja opettajat oppilaansa. Yhtenäiskulttuurin aikana suurryhmiä oli lisäksi helpompi ohjata kuin nyt. Suurenevissa kouluissa kootaan nykyään toisilleen tuntemattomia lapsia luokaksi, jota opettaa monta opettajaa. Myös oppilaat vaihtuvat esimerkiksi muuton takia. Tämän kaltaisissa ryhmissä kehittyy luontaisesti kielteisiä ryhmäilmiöitä. Laumoissa vallitsevat viidakon lait, usein opettajalle näkymättömissä. Luokkien sosiaaliseen rakenteeseen voi ja pitää puuttua, rakenteistamalla ja ohjaamalla luokka pienryhmiin. Opettajien koulutus ei taida juurikaan antaa valmiuksia tähän?

- Kolmanneksi on vielä mainittava yhä suuremmat yksilölliset erot. Lapsilla on, taustoistaan johtuen, kovin erilaiset kaveri- tai yhteistoimintataidot ja valmiudet. Tämä vaikeuttaa myönteisen yhteisöllisyyden kehittymistä ryhmissä sekä myös edistää sitä, että osa jää ryhmän ulkopuolella. Peruskoulun tärkein tehtävä on tasoittaa mahdollisuuksia kasvaa yhteiskunnan jäsenyyteen. Tulisiko opetukseen sisällyttää nyt tavoitteellisesti etenevä yhteistoimintataitojen opetus, esimerkiksi osana päivitettävää kansalaistaitoa?

Juho Hollo, nero kasvatuksen ja sivistyksen asialla.

 Sattumoisin tutustuin tavallista tarkemmin Juho Hollon (1885-1967) elämäntyöhön. Ensi viikolla perjantaina 4.10. klo.15- (linkki) on Helsingin keskuskirjasto Oodissa hänen elämänkertakirjansa julkistamistapahtuma. Minulla on ilo haastatella siellä kirjan tekijöitä Eero Ojasta ja Timo Jantusta. Tutustuin kirjaan siis ennakolta. Ja millainen ihminen hän olikaan! Hänen vaikutuksensa ja työtahtinsa olivat aivan häkellyttäviä.

Jaa että kuinka niin nero? Hänen kohdallaan tälle määrittelylle on kyllä katetta. Tilaisuuden esittelyteksti kertoo: Juho Hollo (1885–1967) oli merkittävä kasvatusajattelija, suomentaja, kirjallisuuskriitikko ja esseisti. Näitä kaikkia puolia käsitellään hänen elämäkertateoksessaan Neron tie.

Hollo oli suomentajanero, jonka monipuolisuus on vertaansa vailla. Hän käänsi suomen kielelle lähes 200 kirjaa 16 kielestä, joukossa monia maailmankirjallisuuden klassikoita. Hän oli myös monipuolinen kirjallisuuskriitikko ja esseisti.

Kasvatusajattelijana Hollo oli aikaansa edellä. Hänen tunnetun ajatuksensa mukaan kasvatus on kasvamaan saattamista; se on myös kasvamisen auttamista ja esteiden poistamista yksilön luonnollisen kasvun tieltä.

Sattumalta tänä syksynä tulee myös kuluneeksi 50-vuotta Helsingin yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan perustamisesta. Sehän perustettiin pitkälti, koska peruskoulun luokanopettajia alettiin kouluttamaan yliopistossa. Kuulun tähän ensimmäiseen yliopistosta opettajiksi valmistuneeseen vuosikurssiin. Tästä juhlasta lisää, kun se on vietetty 9.10.

Juho Hollo toimi siis laajalla alueella. Itseäni kiinnostaa tietenkin tässä yhteydessä hänen osuutensa suomalaisen kasvatustieteen kehittäjänä. Hollo nimitettiin jo 1920 kasvatustieteen dosentiksi ja lopulta hän sai erinäisten nimityskiistojen jälkeen ensimmäisen suomenkielisen kasvatus- ja oeptusopin professuurin 1937. Sitä ennen, vuodesta 1930 hän oli jo tosin hoitanut ylimääräisen professuurin tointa.

Merkittävää on, että professuurin saatuaan Hollo ei enää julkaissut tutkimuksia ja ylimalkaan etääntyi kasvatustieteestä. Luennot hän hoiti eläkkeelle siisrtymiseensä asti ja oli ilmeisesti pidetty luennoitsija. Kosmopoliitti Hollolle maailma oli aina laajasti auki, eikä hän ilmeisesti viihtynyt yhden tieteen parissa. Kirjallisuuden kääntäminen ja kirjallisuuskriitikkona toimiminen kiinnostivat enemmän.

Hänen kasvatusajattelunsa oli modernia ja on kestänyt aikaa hyvin, Voidaan jatella että nykyisen opetussuunnitelman perusteiden keskeinen ajatus, oppilas aktiivisena toimijana, on sopusoinnussa Hollon kasvatusajattelun kanssa. 

Opettajan koulutukselle Hollolla voisi olla nytkin paljon annettavaa: "Opettajien koulutus yliopistoissa tuli erottaa tieteenharjoittajien valmistuksesta. Opettajassa tulee Hollon mukaan olla tieteenharjoittajaa, mutta myös taiteilijaa, jonkin verran moralistia ja ehkä myös juristia." (Neron tie s. 248) Hollon mukaan opettajienkoulutus on pitäisi pohjautua filosofiaan, koska opettajan tulee olla sivistynyt, sanan laajassa merkityksessä. Luultavasti elinikäinen oppiminen olisi Hollon mielestä opettajalle tärkeää etenkin ajassamme.

Oppilaita opettajan, kasvattajan tulee Hollon mukaan auttaa kasvamaan, opettaja poistaa yksilöllisiä kasvun esteitä. Kasvattaja ohjaa mielikuvituksen kehitystä osana ajattelun kehitystä. Hollo edusti vahvasti kokonaiskasvatuksen ideaa; ihmisen kasvu tarvitsee mielikuvitusta, ajattelua, estetiikkaa ja kulttuuriperinnön omaksumista. Liiallisen (merkityksettömän)  tietomäärän ahtamista hän vastusti.

Varsinaisia pedagogisia ohjeita hän ei ehkä antanut, mutta perustaa kasvatukselle hän hahmotti edelläkävijänä. Itseäni viehättää juuri tämä Hollon tärkeänä tai jopa välttämättömänä pitämä kasvattajan kokonaistehtävä, joka muuten velvoittaa myös kasvattajan kehittämään itseään jatkuvasti. Opetus ei voi olla vain erillisten asioiden siirtämistä oppijoihin, kasvatustehtävä toteutuu kun jokainen saa mahdollisuuden kasvaa omaksi parhaaksi versioksi itsestään. Ehkäpä nykykoulun haasteisiin voidaan löytää ratkaisuja arvoista, filosofiasta käsin? 

Miten kasvatustehtävä saadaan takaisin koulun tehtävän ja tavoitteiden keskiöön? Ja mitä siitä seuraa opetuksen järjestelyn suhteen? Hollo varmaan haluaisi osallistua siihen keskusteluun, mikäli matkoiltaan ja käännöstöiltään ehtisi.

Kansalaisuuteen kasvu ja kansalaistaito

 Viime päivinä olen taas miettinyt koulun tehtävää ja on siitä kotona keskusteltukin. En tiedä kuinka monessa koulussa kerrataan tai kuinka moni opettaja kertaa perusopetuksen tavoitteen, kun lukuvuosi alkaa. Suosittelen sitä. Itselle se antoi aina selkänojaa. Sehän on  Perusopetuslain  mukaan tuen antaminen ihmisenä kasvuun ja vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen kasvamiseen.

Eri opetussuunnitelmien perusteet ovat sitten tulkinneet tätä perustehtävää vuosikymmenien aikana hiukan eri painotuksin, mutta aina se on oltava olemassa, koska laki on velvoittava, ylin opetusta ohjaava dokumentti. Aina olen hiukan ihmetellyt sitä, miksi nämä ylätason tavoitteet ovat usein koulutyössä ikäänkuin näkymättömiä? Kyllä kai vieläkin opettajat tunnistavat ilmiön, että opetussuunnitelman alkuosan yleiset tavoitteet herkästi sivuutetaan ja keskitytään ainekohtaisin tavoitteisiin ja arviointiohjeisiin?  Voidaan sanoa, että käytännön tarpeet ja ajanpuute johtavat tähän, mutta onhan se huono selitys. Kyseessä onkin johtamishaaste. Koulussa pitää opettajilla olla aikaa arvoida omaa käsitystään koulun tehtävästä ja muodostaa työyhteisössä yhteinen näky työn tavoitteista ja tavasta toteuttaa sitä. No, onpa tämä tullut sanottua aika monta kertaa ennenkin...

Tämä liittyy siihen, että pohdin tässä kansalaistaitoa. Sehän lopetettiin vuonna 2000 erillisenä oppiaineena ja sisällöt tuotiin muihin oppiaineisiin. Ehkäpä kaunis ajatus, mutta, mutta. Olisiko koko kuvio käännettävä toisinpäin. Jospa kansalaistaito olisikin keskeinen oppiaine, jota muu opetus tukee? Tuntuu, että paljon yksilöllisiä ja yhteisöllisiä sisältöjä voitaisiin ottaa esille kansalaistaidossa. On monia asioita joita voidaan tietysti harjoitella jokaisella oppitunnilla, mutta pitäisi olla aikaa sopia tavoitteista ja harjoittaa itsearviointia. Ajattelen että nykyaikainen kansalaistaito käsittelee myös sitä, mitä itse voi tehdä toimivan yhteiskunnan hyväksi. Miten omat valinnat vaikuttavat paitsi omaan tulevaisuuteen, niin myös yhteisöön? Itsereflektio on varmasti tärkeä taito kansalaisuuteen kasvamisessa. 

Nykyaikainen kansalaistaito näkisi siten sekä yleiset ehdot toimivalle hyvinvointiyhteisölle ja myös jokaisen vastuun osana yhteisöään. Yhteisötaju ja yhteisöosaaminen eivät nykyisin välttämättä kehity, koska luontaiset yhteisöt joihin kasvetaan, ovat pitkälti kadonneet.

Ajatus kansalaistaidon palauttamisesta näkyvästi opetukseen edellyttää myös kasvatuksen nostamista opetuksen eteen. Voi olla että kasvatus-sana ei ole muodikas tai ainakin se on, omasta mielestäni, turhan vähän esillä koulukeskusteluissa. Mutta jos kouluun tulee lapsia, joiden kasvatus, kasvun tuki on ollut puutteellista, niin koulun pitää vaan ottaa koppia. Siihen kopin ottamiseen ei nyt aina ole toimivaa räpylää, lainatakseni pesäpallotermejä. Kaikenlaista sälää on tuotu kouluun paikkaamaan kasvun tuen puutteita. Kansalaitaito oppiaineena voisi antaa oppilaille valmiudet ymmärtää yhteistoiminnan ehdot sekä pienessä että suuressa mittakaavassa- sekä asettaa itselleen sopivia tavoitteita toimia rakentavasti yhdessä. Parhaiten kasvua sitten käytännössä tuetaan omassa tutussa ryhmässä, luotetun aikuisen ohjauksessa. Opettajan paras työkalu silloin on pienryhmärakenne.