Tarkastusvaliokunta ehdottaa

Eduskunnan tarkastusvaliokunta piti 15.10. tiedotustilaisuuden ja julkisti raporttinsa Peruskoulun oppimistulokset, mahdollisuuksien tasa-arvo ja rahoitus. (Tr VM 11/2026)  Raporttiin on lukuisten asiantuntijoiden avulla ansiokkaasti koottu mitä nyt tiedämme ja myös se, mitä emme tiedä. Lyhyt versio mietinnön herättämistä ajatuksista:

Valiokunta antoi kahdeksan kohdan listan toimenpide-ehdotuksia:

Ihan hyvä oli, että tiedotustilaisuudessa painotettiin oppimistulosten olleen laskussa jo ainakin 25 vuotta ja että lasku on kansainvälisesti poikkeuksellisen pitkä ja syvä. Siihen ei ole syynä esim. vain lasten kännykät tai uudenlaiset koulut. Jotain muuta on tapahtunut, eivätkä korjaustoimet ole auttaneet juurikaan. Mietinnössä ollaan oikeilla jäljillä siinä, että korjaavien toimien pitäisi perustua tietoon, eikä mielipiteisiin syistä. Mietinnön keskiössä on perusopetusta koskevan tietovarannon huomattava kasvattaminen. Tämä periaate on hyvä.

Eniten keskustelua on herättänyt komitean ehdotus, jonka mukaan kerättäisiin valtakunnallisilla tasokokeilla tietoa osaamisesta usealla luokka-asteella. Tämä on aina herättänyt vastustusta, niin nytkin.

(Linkki)   Valtakunnallisia kokeita on aina vastustettu, koska pelätään niiden perusteella syntyvän koulujen ranking-listoja joita vanhemmat sitten käyttävät koulushoppailuun. Toisaalta voi olla että opetus tähtäisi sitten liikaa tasokokeiden suorittamiseen. No, jos nämä haitat voidaan torjua, olisi tiedoista ehkä hyötyä. 

Olisin kyllä toivonut että komiteassa olisi vielä enemmän nähty oppiminen sosiaalisena tapahtumana. Oppimistulokset eivät laske siksi että meillä olisi yhtäkkiä tyhmempiä oppilaita, vaan siksi että heiltä puuttuu sisäinen motivaatio (ehkä myös kotien tukea), jonka vuoksi kouluun kiinnittyminen on heikentynyt. Jostain syystä erityisesti meillä on alkanut vaikuttaa koulumenestykseen yhä enemmän sukupuoli, asuinalue, vanhempien sosioekonominen tausta ja syntyperä. Nämä ovat opetuksesta riippumattomia tekijöitä ja liittyvät oppilaiden sosiaaliseen pääomaan. Näyttää siltä, että yhteisöllisyys joka ennen tasoitti koulussa eroja, ei enää sitä tee. Kouluissa on sen sijaan alkanut eriarvoisuutta lisäävä eriytyminen. Mietin taas, että tulosten laskun alku ajoittuu aikaan jolloin Suomessa ryhdyttiin sulkemaan pieniä kouluja ja ryhdyttiin kuljettamaan lapsia suurempiin yksiköihin... Tasoittava (silloitavat siteet)  yhteisöllisyys on joka tapauksessa jostain syystä vähentynyt.

Oppilaat näyttävät jakautuvan entistä enemmän heikommin koulussa pärjääviin ja hyvin menestyviin. Vahva keskitason ryhmä on pienentynyt. En näe muuta keinoa, kuin että oppilasryhmien sosiaaliseen rakenteeseen puututaan. Kouluun heikosti kiinnityneitä oppilaita ei saa jättää keskenään irtautumaan koulusta (esim Leea Lakan tutkimus)

Opetusryhmien pienentäminen ja yksilöllisten tukitoimien lisääminen ei ole muuttanut kehityskulkua, koska kyseessä ei ole yksilöiden ongelma. Koulu on lasten kasvuympäristö, opetus ei ole vain tiedon siirtämistä oppilaisiin, se on saattamista hyvän kasvun uralle.

Julkisuudessa on ollut jo esillä hyviä keinoja. Koulun ja oppimisen arvostus pitää saada selkeämmin esille aikuisten taholta. Meillä ei enää voida pakottaa oppimaan, mutta vaatimustaso pitää säilyttää. Tärkeää on, että koulu on kannustava yhteisö, jossa oppilas voi luottaa opettajan ja luokkayhteisön tukeen. Oppilasryhmien sosiaalisen rakenteen ohjaamiseen ja oppilaiden sosiaalisen päoman tasoittamiseen tarvittavaa suunnitelmallisuutta ja osaamista tarvitaan ongelmien ratkomiseksi. Kun jokainen tuntee koulun omakseen ja tulee kouluun oppimaan yhdessä muiden kanssa, on tulosten nostaminen helppoa. On mielenkiintoista nähdä, miten asiat kehittyvät (ja millä keinoin) kouluissa. Lapset ja opettajat ansaitsevat kouluun kiinnittymisen ilon.

 

Ollin opit

Jokin aika sitten iloitsin täällä Olli Luukkaisen uudesta roolista (linkki). OAJ:n pitkäaikainen ja ilmeisen pidetty puheenjohtaja, nykyinen opettajankoulutuksen työelämäprofessori oli saanut tehtäväkseen miettiä miten opettajien työn ja koulutuksen ohjaaminen pitäisi muuttaa. Rooli on nyt erilainen ja sallii enemmän vapaata ajattelua. Olen odottanut mitä Luukkainen haluaa sanoa, sillä ennen puheenjohtajuuttaan hän oli tunnettu uudistushenkisenä opettajana, tutkijana ja rehtorina.

Paljon olikin Ollilla sanottavaa mielipidekirjoituksessaan Hesarissa 29.9. Poimin noin 4+1 ajatusta.     

Luukkainen on huolissaan opetuksen tason vaihtelusta ja koulutuksen valtakunnallisen ohjaamisen tehottomuudesta. Tästä ei puhuttu OAJ:n toimistolla istuttaessa!

1. Luukkainen toteaaa että kansallisen tason päätöksenteon ja paikallisen tason todellisen toiminnan välillä on syvä ja leveä kuilu. Illuusio oppilaitosten itsearviointiin perustuvasta kehittämisestä on kupla. Tämä on aika kova toteamus sillä looginen lääke olisi keskusohjaamisen lisääminen. Sitähän ei olla haluttu aiemmin ollenkaan.

2. Kouluun ja luokkiin pitäisi mennä katsomaan sisään, mitä niissä tapahtuu oppilaiden kesken ja opetuksellisesti. Epäsopiva totuus on Luukkaisen toteamus että opettajien pedagogisilla työtavoilla on valtavia eroja. Sitäkin on tutkittava.

3. Luukkainen pitää opettajan ja oppilaan vuorovaikutusta oppimisen kannalta kaikkein tärkeimpänä seikkana. Siksi oppilaat on otettava mukaan keskeisiksi informanteiksi tutkimuksissa. Oppilaat on ohitettu kokonaan koulun tilaa käsittelevissä tutkimuksissa.

4. Edellä mainituista syistä oppilaat eivät nyt saa yhdenvertaisia mahdollisuuksia opinnoissaan, Luukkainen toteaa. Se on kuitenkin peruskoulun tarkoitus.

Viidenneksi kokoan Ollin lääkkeet:
Lääkkeeksi esitettyihin haasteisiin Luukkainen tarjoaa kirjoituksessaan ensinnäkin koulun pedagogisen johtamisen uutta kulttuuria. Rehtorin pitää voida (ja osata) keskittyä siihen. -Oma huomioni tähän on, että ei aina ihan helppo rasti. Jotta tämä onnistuisi pitäisi kouluissa olla henkilöstön muodostama ammatillinen oppiva yhteisö. Siihen ei vielä riitä se, että ollaan samalla työpaikalla. Opettajat ovat pitäneet kiinni pedagogisesta vapaudestaan siinä määrin, että kouluihin ei ole helppoa tuoda pedagogista johtamista tai kehittämistä. Ehkäpä ajat muuttuvat.

Suurin muutos on hänen mukaansa vaikein (tähän on helppo yhtyä). Tarvitaan kansallisen kulttuurin asenteellinen muutos oppimista ja opiskelua kohtaan. Päättäjien, julkisuuden henkilöiden ja vanhempien on alettava puhua koulutuksen merkityksellisyydestä kaikessa puheessaan. Kotien merkitys on tässä suurin. Huomaan että Virossa on koulutuksen arvostus suuri, ja tulokset suurelta osin juuri siksi hyviä.

Lisäksi Luukkainen haluaa, että tärkeitä tutkimustuloksia otetaan esiin koulukeskustelun pohjaksi satunnaisten mielipiteiden sijaan. Hyvä! Katse kohdistuu tässä paljolti mediaan.

Vaatimustason nostoa ja sen ylläpitämistä kuulutetaan kirjoituksen lopussa. Niin, kyllähän on paljon muuttunut ilman mitään valtakunnallisia päätöksiä. Otan itseni todisteeksi. Omana kouluaikana ei päässyt eteenpäin luokalta jos ei ollut hyväksyttyä arvosanaa joka aineessa, armovitosia ei ollut. Minäkin jäin pari kertaa luokalle ja neljä kertaa oli ehdot (nelonen) ruotsissa. Kesällä oli sitten aikaa lukea lukematta jääneet asiat ja suorittaa ehtolaiskuulustelu. Ja se oli ihan normaalia koulunkäyntiä. Omassa koulussani Kallion Yhteiskoulussa luokallejättöprosentti oli välillä lähempänä kymmentä ja ehtoja tuli joka vuosi monille. Minulle ainakin tämä sopi, koska loppusuoralla pärjäsin hyvin. Ehkäpä se tämä sopisi nytkin monille?

Hyvä Olli!

PISAan lääkettä: Kiinnostus vs. tylsyys?

PISA-keskustelu on osin jännittävää ja jännitteistä. Tämä koskee paitsi sitä mitä PISA-tulokset oikeastaan kertovat, niin myös sitä millä keinoin saadaan tulokset taas nousuun. Kun dialogi on vaikeaa, niin rintamalinja muodostuu esimerkiksi siihen, miten sitkeyttä lisätään. Mikä on parempi?

 

            Linkki                                                                             Linkki

Tässähän sitä on. Onko kyseessä uudistumisen ja perinteisen koulun jakolinja, vai mikä? Molemmilla näkökulmilla halutaan varmasti kehittää koulua ja toivotaan oppilaan parasta. 

Seppo Mentula on rehtori ja kirjailija. Otsikko on ilmeisen huomiohakuinen, sillä tylsyys ei kai liity aktiiviseen oppimiseen? Haasteet, sitkeys ja parhaansa yrittäminen ovat varmaan sisältöjä, joita haetaan. Kysymys kuuluukin, miten saadaan oppilaat motivoitumaan, ottamaan haasteista kiinni? Kun ei meillä enää voi pakottaa tai edes painostaa oppimaan. Uskonpa että oppilaiden mielestä koulussa on jo tylsyyttä normaalisti tarjolla aivan tarpeeksi. Tylsyyden vähäinen tarjonta ei kai ole ongelma?

Mentula tarjoaa PISA tulosten noston ratkaisuksi paluuta perinteiseen, ns. tylsään opiskeluun. On kuitenkin niin että opiskelu on muuttunut hyvin vähän koulussa. Laskevat tulokset alkoivat näkyä jo 2000-luvun alussa ensin motivaation ja koulun merkityksellisyyden vähenemisenä ja sitten vähitellen putoavina tuloksina. Silloin ei ollut vielä juurikaan puhetta uusista opetustiloista tai opetuksen digitalisaatiosta. Kyse onkin laajasta yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta ilmiöstä, jonka torjumiseen tarvitaan pedagogisia ponnisteluja. 

Ymmärrän toki, että oppimisessa tulee tilanteita jolloin tarvitaan sitkeyttä ja uskoa siihen että sitkeys palkitaan. Se ei kuitenkaan ole tylsyyttä siten kuin sen itse ymmärrän. Mutta toki, oppiminen ei voi aina olla hauskaa. Oppimisen tutkimuksesta tiedämme nykyään, että oppimisen pitäisi olla kuitenkin yleensä kiinnostavaa. Siihen minusta viittaa Kirsti Lonkan ja Lauri Hietajärven kirjoitus.

Otan muutaman uskomuksia korjaavan havainnon heiltä:

-Koulussa pitkästytään, koska osalle opiskelutavat ja -tilat eroavat liikaa ulkopuolisesta maailmasta

-Koulun pitäisi antaa kaikille yhtenevät taidot käyttää dogitaalisia laitteita tarkoituksenmukaisesti

-Ilmiöoppimista toteutetaan yleisesti vain yhden oppimiskokonaisuuden verran lukuvuodessa. Yleensä oppilaat ovat motivoituneita tähän lähestymistapaan

-Opetustilat ovat edelleen valtaosin sellaisia että ne on suunniteltu toimimaan yhden ihmisen puhumiseen kerrallaan (hiljaisuuden pedagogiaan sopivia)

Toivon että opettajat ja koulutuksen suunnittelijat eivät torju PISA-tutkimuksen signaaleja. Tarvitaan sellaisia pedagogisia ratkaisuja, jotka motivoivat oppilaita. Varsin tärkeää on myös yrittää ymmärtää kasvavan lapsen ja nuoren sosiaalisia tarpeita. Jatkuva muutos ryhmissä ja monet opettajat ovat suurissa kouluissa monille kuormittavaa, eikä edistä kouluun kiinnittymistä. Uskon että koulua pitää suunnitella yhä lapsilähtöisemmin, ei vain aikuisten tarpeista tai taloudellisin perustein. 

Eikä tässä mitään romahdusta ole tapahtunut. Valtaosa koululaisista voi ihan hyvin ja pärjäävät koulussa haluamallaan tasolla. Kasvava heikosti menestyvien joukko tarvitsee muuta kuin "paluuta vanhaan", sillä juuri sieltä heidän ongelmansa alkoivat. Uskon että ratkaisuja löydetäänkin.