En malttanut olla osallistumatta keskusteluun.
Sunnuntai 27.1. Helsingin Sanomat, Mielipide
Kasvattaminen on yhteisöllistä
Jon Hirvilahti esitti ( HS mielipide 20.1.) että opettajan työ koskee vain tuntikehyksen ja opetustavoitteiden toteuttamista. Näin suppea näkemys opetustyöstä on sekä pelottava että turha.
Pelottava siksi, että Suomessa parhaillaan keskustellaan yhteisöllisemmän koulun kehittämisestä. Opettajat ovat olleet keskusteluissa aktiivisia ja kehittämiseen sitoutuneita. Tätä prosessia ei ole syytä väheksyä, eikä sitä saa hidastaa. Opettaja, kuten jokainen aikuinen ollessaan tekemisissä lasten tai nuorten kanssa, on joka tapauksessa esimerkki ja kasvattaja. Tästä vastuusta ei voi ummistaa silmiään. Opettamista ei voi myöskään irrottaa kasvattamisesta, prosessit ovat inhimillisesti toisiinsa kietoutuneita. Tämä tosiasia on tiedossa parhaiten luokanopettajilla, jotka ovat kasvatustieteilijöitä, mutta se kerrotaan varmasti myös aineopettajakoulutuksessa. Monet tutkimukset osoittavat selkeästi, että opettaja-oppilas suhteen emotionaalinen vakaus on oppimisen motivaatiolle keskeinen tekijä. ( esim. Yli-Luoma 2003)
Lisäksi tiedetään hyvin, että ihminen oppii parhaiten kun oppimiskokemukseen liittyy myönteinen sosiaalinen kokemus. Oppilasryhmä on ryhmädynamiikan lakien mukaisesti prosessissa, jonka ohjaamiseen tarvitaan johtajaa. Johtajaton ryhmä on lauma, jnka ilmiöt ovat voittopuolisesti negatiivisia (mm. kiusaaminen). Opettajan tulee ottaa ryhmässään johtajan rooli. Eihän meillä aikuisillakaan ole johtajattomia työpaikkoja! Oppilasryhmän johtajana toimiminen on paljon muutakin kuin asioiden siirtämistä oppilaan päähän. Nykyinen oppimiskäsitys ei muutenkaan tue vanhaa käsitystä opettajasta tiedon jakajana. Lapsilla ja nuorilla on aina oikeus siihen tunteeseen, että he ovat yksilöinä arvokkaita ja tervetulleita antamaan osuutensa yhteisön rakentamiseen. Kaikella yhteiskunnan järjestämällä opetuksella on keskeisenä tehtävänä siirtää kulttuuria seuraavalle sukupolvelle. Tämä tehtävä ei voi olla yksinomaa kotien tehtävä. Kodeissa ei nykyään voi myöskään oppia kaikkia sosiaalisia taitoja yksinkertaisesti siksi, että useimmat perheet ovat sosiaalisten taitojen harjoittelemiseen liian pieniä. Kotien ja koulujen kasvatus täydentää ja tukee toisiaan.
Turha kyseinen mielipide oli sikäli että Peruskoululaki ( 2 § Peruskoulun tulee pyrkiä kasvattamaan oppilaansa tasapainoiseksi, hyväkuntoiseksi, vastuuntuntoiseksi, itsenäiseksi, luovaksi, yhteistyökykyiseksi ja rauhantahtoiseksi ihmiseksi ja yhteiskunnan jäseneksi) ja Lukiolaki ( 2 § Lukiokoulutuksen tavoitteena on tukea opiskelijoiden kasvamista hyviksi, tasapainoisiksi ja sivistyneiksi ihmisiksi ja yhteiskunnan jäseniksi...) määrittelevät selkeästi koulutuksen ensisijaiseksi tehtäväksi kasvattamisen. Laki sitoo kouluviranomaisia. Mikäli opettajat eivät omatoimisesti lakia lue tai sitä ei ole koulutuksessa luetettu, tulee työantajan huolehtia, että opettajat ovat tietoisia velvoitteistaan. Sen jälkeen eri tahot voivat yhdessä pohtia miten koulutuksen tavoitteet; kasvatus ja opetus yhteisöllisesti parhaiten toteutuisivat. Kolmenkymmenvuotisen opettajaurani aikana olen kokenut tämän haastavimmaksi ja mielekkäimmäksi kehittämisalueeksi kouluissa.