sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Ystävyys koulussa

Olin järkyttynyt.
Luin Laura Saarikosken artikkelin siitä miten Yhdysvalloissa ystävykset erotetaan toisistaan kouluun tultaessa ja luokat sekoitetaan joka vuosi. Näin kuulemma, jotta lapset oppisivat tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. HS 20.9. 

Voisiko olla pahempaa esimerkkiä rakenteellisestä väkivallasta? Samanlaisia päätöksiä tehdään myös vanhustenhoidossa. Yhteiskunnassa, jossa vähävoimaisten asioista päätetään etäisissä asiantuntijaorganisaatioissa, tehdään myös ymmärtämättömiä ja vahingollisia päätöksiä, hyvässä tarkoituksessa, tosin.

Ai miksikö tämmöinen menettely on niin kauheaa? Menettely osoittaa, että lapsen asemaan ei ole asetuttu lainkaan. Aikuinen on koulussa vahva toimija, eikä häntä haittaa ollenkaan lasten sosiaalinen "karaiseminen". Koulun aikuiset sekä varsinkin opetustyön suunnittelijat voivat yleensä itse säädellä sosiaalista ympäristöään, toisin kuin lapset.

Viimeisimmässä kirjassamme  korostimme oppimisen emotionaalista ulottuvuutta. Varsinkin lapsella tämä ilmiö on keskiössä. Päättelimme, että turvallisuus ja uteliaisuus ovat koulussa oppimisen keskeiset tunnetilat, joille rakennetaan vuorovaikutukseen pohjautuvaa iloista oppimista. Koulussa on aina paljon ihmisiä, joita koululainen ei tunne. Suurryhmässä turvallisuus on  uhattuna, koska ihminen (varsinkaan lapsi tai nuori) ei voi hallita suuren ryhmän sosiaalisia suhteita, saati sen usein vihamielistä ilmapiiriä. Ennalta-arvaamattomuus on lapselle rasite. Voidakseen hyvin suuressa ryhmässä lapsi tarvitsee turvaa, joita ystävät voivat toisilleen antaa. Ystävyyssuhteen rakentaminen vie aikaa. Me aikuisetkin arvostamme pitkäaikaisia ystävyyssuhteita, jotka antavat eniten. Hyvän ystävän läheisyys on varsinkin herkemmille koululaisille tärkeä turva. Varmasti lapsi kehittää srtategioita, joissa vaihtuvissa suhteissa pärjää, mutta...

On myös muistettava että lapsi tai nuori  ei ole koulussa töissä. Hän on siellä elämässä elämäänsä, kasvamassa ja rakentamassa hyvää elämänpolkua. Hänellä on oikeus rakentaa ystävyyssuhteitaan myös koulussa. Mikäli ystävyyssuhteet nähdään kehitystä häiritsevinä tekijöinä, perustuu tämä näkemys siihen että lapsen elämä ei ole hänen omaansa koulussa. Joskus olen havainnut tätä samaa ajatelmaa meillä Suomessakin. Opettajat ovat ehkä huolissaan tai harmissaan, että jotkut hyvät ystävykset ovat "liian" tiiviisti keskenään. Mikäli näin olisikin, saattaa käytökseen olla hyväkin syy. Vain harvoin tiivis ystävyyssuhde ruokkii epäsosiaalisuutta. Minusta todellinen ongelma on pikemminkin se, että koulussa jotkut jäävät yksin.

Varsinkin nykyajassa lasten ja nuortenkin voi olla vaikeaa rakentaa vahvoja ystävyyssuhteita. Perheet muuttavat ja hajoavat, kaveripiirit vaihtuvat. Perheillä on myös usein vapaa-ajalla tiukkoja aikatauluja, jolloin ystäviä on vaikea tavata. Koulussa voitaisiin tukea ystävyyssuhteiden säilymistä. Siitä on hyötyä monella tavalla. Kaverin tuoma turva vähentää levottomuutta ja tutun kaverin kanssa vaikeatkin yhteistyön muodot on helpompi ottaa haltuun. Tottakai on hyvä kohdata erilaisia ihmisiä ja harjoitella yhteistyötä muuttuvissa koostumuksissa. Se on helpompaa jos on turvallinen taustatuki.

Kaverin, ystävän hyväksyntä tukee tervettä itsetuntoa. Terve itsetunto on erilaisuuden hyväksymisen peruskiviä.

perjantai 11. syyskuuta 2015

Pojat, tytöt ja tasa-arvo

Ehkäpä vielä laitan pienen jatkon edelliseen päivitykseen, kun poikanäkökulma on tullut itselle läheiseksi. Ja kyllähän se palvelee tyttöjäkin. Nimittäin se lähtökohta, että jokaisella tulisi olla koulussa tasavertaiset mahdollisuudet omaan kasvuunsa. Kun puhutaan tyttöjen ja poikien erilaisista numeroista ja koulumenestyksestä laajemminkin, tärkein selittävä tekijä unohtuu usein.

Matti Rimpelä sen taas sanoi hyvin: Palvelut varhaiskasvatuksesta ja neuvolasta peruskouluun etenevät kronologisen iän mukaan. (HS) Linkki artikkeliin


Kun näin toimitaan, on selvää että kaikilla ei ole samanlaiset mahdollisuudet pärjätä: Mutta hitaasti kehittyvät ajautuvat helposti vaikeuksiin kronologista ikää noudattavassa palvelujärjestelmässä.  


On tärkeää huomata, että hitaasti kehittyminen ei välttämättä ennakoi lainkaan tulevaa menestystä työelämässä tai opinnoissa. Se on vain yksilöllinen ominaisuus ja pojat kuuluvat tyttöjä useammin tähän ryhmään.  Hitaasti kehittyville syntyy paineita ja käsitys itsestä oppijana on usein  heikko. Näistä seurauksista voi olla vaikea toipua. Onneksi on paljon opettajia, jotka tiedostavat asian, mutta järjestelmä on kuitenkin olemassa.


 Koulunaloitusikää lavennettiin aikoinaan kai juuri sen takia, että hitaamiin kehittyvät aloittaisivat koulun myöhemmin, kun taas nopeammin kehittyvillä olisi ollut mahdollisuus aloittaa koulu aiemmin. Joustavaa koulunaloitusikää (6,7,8- vuotiaana. ) ei kai juuri käytetä. Usein vanhemmat eivät edes tiedä siitä. Koulun alkaminen oikeasti kolmen vuoden haarukassa olisi tuonut tasavertaisuutta oppijoiden keskuuteen.


Rimpelällä on myös yksinkertainen ratkaisu: Ratkaisu ei löydy sukupuolien erottelusta vaan aidosta lapsilähtöisyydestä palvelujen järjestämisessä. Käytännössä tämä tarkoittaa lapsen kehitysvaiheen tunnistamista ja sen pitämistä kronologista ikää tärkeämpänä.


Viisaita sanoja, joiden toivoisi kantautuvan laajalle. Eihän koulun aloitus ole kilpajuoksun aloittamista, eihän?


Jos noudatettaisiin Rimpelän reseptia, kuinkahan paljon tukitoimista voitaisiin säästää, sinne missä niitä aidoimmin tarvitaan?


tiistai 1. syyskuuta 2015

Poikia ei kiinnosta

Lainaus:
"Jonne Kaunisto hymyilee. Hän sanoo pitävänsä koulusta täällä  enemmän kuin Suomessa. Piilaaksossa kun on ok olla innoissaan matematiikasta, ohjelmoinnista tai vaikka astrofysiikasta."Täällä saa olla just sellainen nörtti kuin haluaa", Jonne Kaunisto sanoo." (HS 31.82015) Näin Amerikassa, saa olla innostunut opiskelusta, vaikka on poika!
Toinen uutinen: 
Tytöt valtasivat huippulukiot  Tämä uutinen ei ole oikeastaan uutinen, vaan kehityskuvaus, joka on jatkunut jo hyvin pitkään. Peruskoulussa pojat saavat huonompia numeroita ja keskiarvoja ja tytöt pääsevät haluttuihin jatko-opintopaikkoihin poikien nenän edestä. Varsinkin suositut lukiot tyttöistyvät edelleen. Näin ainakin koko 2000-luvun. Voiko tämä olla ok?
Pahinta on, että kehitys voi edelleen jatkua, itseään toteuttavan trendinä. Viittaan alkuun. Mainiossa kirjassaan Apina pulpetissa tutkijat Hoikkala  ja Paju osoittivat, että etenkin poikien kulttuurissa ei nykyisin edes "kuulu" olla kiinnostuneita koulusta, muuten voi joutua kaveripiiristä ulkopuolelle. Aika karmeaa. Jo pitempään ovat motivaatiomittarit osoittaneet alaspainuvaa käyrää ja näyttää siltä, että etenkin pojat ovat opiskeluissaan usein motivaatiosidonnaisia, syystä tai toisesta. Syitä on vaikea tietää, ehkäpä pojat kehittyvät sen verran hitaammin, että elämänhallintataidot eivät peruskoulun aikana riitä. Heillä ei ole käsitystä siitä, että koulu on heitä ja heidän tulevaisuuttaan varten. Vaikka ei huvittaisi, niin omaa elämää koulussa rakennetaan. Onneksi moni poika ottaa kiinni sitten myöhemmin, mutta tie voi olla pitkä, jos jatko-opintopaikat menivät ohi.
Olen kuullut mainittavan että eihän tämä voi olla ongelma, kun ei se ollut silloinkaan, kun tyttöjen oli vaikea päästä opiskelemaan. Ei voi olla peruste. Menneet vääryydet eivät anna oikeutta tämän ajan vääryyksille, tietenkään. On harmi että moni lahjakas poika menettää innon opiskella, eikä ehkä löydä omaa vahvuuttaan toimia työelämässä.
Selityksiä ilmiölle voidaan hakea minusta juuri sukupuolten kehitysvauhdin erilaisuudesta. Peruskoulun alku on jo aivan epäreilu ja tytöt ovat keskimäärin valmiimpia kouluun, ainakin sellaiseen kouluun kun meillä yleensä on. Voi olla, että kotikasvatuskin on nykyään sellaista, että poikien vastuuntunto ja ahkeruus eivät kehity toivottavalla tavalla. 
Mutta keskeistä on, että oppilaita ei voi vaihtaa toisenlaisiin. Jos pojat eivät nykykoulussa pärjää, niin koulun pitää tulla vastaan- mikäli asiaan halutaan korjaus. Muutoksen tulee olla jotain muuta kuin tukitoimien lisääminen, pojathan käyttävät jo nyt erityisopetusresurssita valtaosan. Uusi Opetussuunnitelman perusteet 2016 perustuu siihen oppimiskäsitykseen, että oppilas on aktiivinen toimija. Oma kokemukseni on, että pojat hyötyvät toiminnallisesta ja osallistavasta opetuksesta tai sanotaanko nyt uudesta oppimisesta, johon kuuluu myös opetuksen digitalisointi. Olisi todella hyvä jos kouluissa työyhteisö yhdessä lukee uuden opsin ja päättää millaisia pedaogisia muutoksia koko koulun toimintakulttuuri kaipaa, jotta poikien ja miksei tyttöjenkin kiinnostus oppimiseen pidetään korkealla. Ei tämä mene itsellään ohi. Melkein maailman paraskin koulujärjestelmä tarvitsee säätöä.