lauantai 27. elokuuta 2016

Kari on oikeassa, mutta myös väärässä.

Luin aamulla Kari Uusikylän blogia, jota opettajat olivat jakaneet. :
Äidinkieli ja nettihurmos

Uusikylä oli kai hermostunut tästä lauseesta: 
”Voi olla, että ihmiselle on enemmän hyötyä vapaa-ajalla pelatusta kännykkäpelistä kuin äidinkielen sijamuotojen opettelusta,” kirjoittaa professori.

Kyseinen sitaatti ei taida olla kenenkään nimetyn professorin tms lauselma. Se on ote puoli vuotta kestäneen Sitran rahoittaman Uusi koulutus-foorumin tuottaman aineiston pohjalta tehdystä julkaisusta: Maa jossa kaikki rakastavat oppimista (2015) Miten hieno otsikko! Sisällön tuotamiseen ovat osallistuneet 31 eri alojen huippuasiantuntijaa. Julkaisun sisältö on myös ensivilkaistuna innostavaa ja tulevaisuuteen viisaasti tähyävää. Ehkä on syytä palata tähän julkaisuun vielä myöhemmin tarkemmin.

Sinänsä voin olla aivan samaa mieltä  kritiikistä, mitä Uusikylä esittää digiopetuksen sisällön vaatimuksista. Digiloikka ja muut muotisanat ovat liian usein vain hienoja sanoja paperilla, ellei jotain uutta siirry opetukseen, oikeasti. En vain pidä (taaskaan) siitä vastakkainasettelusta, että "nettihurmos" vie paikan oikealta opiskelulta, kuten äidinkielen kunnolliselta opettelulta. Kielikin on vain väline ja se on muuttunut ennenkin paljon. Aleksis Kivelle kai naurettiin osin, kun kirjoitti niin oudolla ja kirjoihin sopimattomalla kielellä... Onneksi hän ei luovuttanut.

Mutta. Uusikylän kuvailemaa lukiolaista, joka haluaa vain peliammattilaiseksi ja piut paut antaa opiskelulle, en tunnistanut kuin vitsinä (?). Suurin osa nuorisoamme opiskelee sitäpaitsi muissa opinahjoissa kuin lukioissa. Hekin varmasti yleensä motivoituneesti ja ahkerasti. Suomi on edelleen korkeasti koulutettujen maa.

Nettihurmosta ei kouluissa ole juuri näkynyt, pikemminkin päinvastoin. Usein se netti toimii aika huonosti ja opettajat tuskaileilevat huonojen yhteyksien ja toimimattomien laitteiden kanssa. Sen arkipäivän olen nähnyt viiden viimeisen vuoden aikan kierrelessäni kymmenissä kouluissa. Harmi, että kouluissa kompastutaan jo tekniikkaan, kun pitäisi päästä kehittämään opetusta uusilla välineillä.
 Digitaalisuus voi kyllä tuoda oppimiseen lisää syvyyttä vaikkapa tuohon Uusikylän mainitsemaan kieliopin opiskeluun , kuten vaikkapa tässä Ylen videossa mediakouluttaja Ismo Kiesiläinen todistaa :
Kamerakynäpedagogiikka pähkinänkuoressa (linkki)

Kyse on vain siitä, että digitaalisuus opetuksessa saatetaan kuitata "nettihurmoksella" niin kauan kuin opetuksessa ei osata/voida hyödyntää uusia oppimisen välineitä oikeasti. Opettajia pitää kouluttaa ja heille pitää antaa mahdollisuus yhdessä pohtia ja kehittää digivälineiden käytölle oppimisen kannalta syventävää ja innostavaa käyttöä. Opettajat pitää saada tässäkin oman työnsä asiantuntijoiksi, ei epäilijöiksi ja jarruiksi. Opetus ei ole valmista, eikä varsinkaan ns digiopetus, mitä se sitten voikaan olla. Keskeneräistä on helppo kritisoida, mutta se ei ole kannustavaa.

Siinä mielessä Uusikylän kirjoitus on jälleen yksi karhunpalvelus, että siihen vedoten voi olla vaikkapa noudattamatta uuden opsin velvoitetta ottaa tieto- ja viestintätekniikkaa opetukseen yhä enemmän mukaan. Esimerkiksi Aasian maissa panostetaan koulutukseen ja sen digitalisointiin paljon, myös tulokset ovat parantuneet, tosin menetelmillä joihin on vaikea uskoa meillä. On ihan mahdollista käyttää uutta oppimisen tekniikkaa pedagogisesti täydentävästi ja perinteistä oppimista syventävästi. Sitä pitää vain kehittää, kuten asioita yleensä.




tiistai 16. elokuuta 2016

Koulussa(kin) on töitä jotka eivät kuulu kenellekään

Kävin viime sunnuntai-iltana vanhalla koulullani, töitä harrastamassa. Siellä oli rehtori kantamassa pulpetteja ja ruuvaamassa hyllyjä. Pari muutakin työntekijää oli raivaamassa remontin jälkiä. Aika kaoottiselta vaikutti ja töitä olisi ollut vaikka kuinka monille.

Varsinkin poikkeusoloissa, kuten remontin jälkeen, kouluun ilmestyy töitä, jotka eivät kuulu kenellekään. Johtunee siitäkin, että aina ei edes voi tietää mitä töitä muutokset tuovat tullessaan. Remonttimiehet remontoivat, ja joku ehkä raivaa tilaa, mutta kuka siirtää kalusteet paikalleen ja korjaa tekniikan entiselleen? Ja jos se joku tekee jotain, niin opettajat ovat vihaisia kun kaikki on väärin laitettu...

Paljon muutakin ei-kenenkään töitä on ihan koulun arjessa; opetusvälineiden järjestyksessä pitäminen ja ylipäätään kaikkien varastojen ylläpito, tietokoneista huolehtiminen (etenkin läppäreiden lataus on vaikea juttu) jne. Entäpä kenelle kuuluu pienen Petterin huoli, kun hän jäi bussista?

Tässä kohdin on puhuttava yhteisöllisyydestä. Talkoohenki on monien mielestä hiukan katoamassa ja se ei ehkä työelämään sen perinteisessä merkityksessä kuulukaan. Mutta kun autan työkaveria, niin hänkin ehkä auttaa minua.
Opettajien kohdalla on hankalaa tämä eikenenkään-työ työaikamme epämääräisyyden takia. Jos joku laskee työaikansa käytön siihen, että pitää päästä kotiin oppituntien jälkeen, niin ei voi osallistua vaikkapa varastojen kunnossapitoon. Usein kouluissa on nimetty vastuuhenkilöitä näihin epämääräisiin töihin, mutta useinkaan vastuunotto ei jakaudu tasaisesti kaikille.

 Ymmärrän hyvin, että OAJ:ssa ollaan huolissaan jos talkoohengestä aletaan puhua esim. säästösyistä ja resurssien alentamisen kompensoijana. Työnantaja ei voi määritellä talkoohengen ilmenemistä yksinkertaisesti siksi, että silloin ei ole kyse talkoohengestä. Työpaikan talkoohenki on vapaaehtoista ja se kohdennetaan asioihin, joita itse pitää tärkeänä, tai joista on yhdessä sovittu.

Olen töissä yrittänyt huomata ja tehdä eikenekään-töitä. Liikuntatunnin jälkeen olen yrittänyt muistaa laittaa kuntoon luistinvaraston, jotta seuraavalla olisi kivempi tulla. Jos tietokone ei ole toiminut, olen yrittänyt korjata tai ainakin laittanut koneeseen lapun ja tehnyt vikailmoituksen. Tietenkään ihan aina ei jaksa/muista, mutta yrittää pitää.  Mutta onhan se palkitsevaa, jos työkaveri ilahtuu. Jos opettajat ajattelevat työtovereitaan ja osoittavat sen käytännön teoilla, on kyse yhteisöllisyyden vahvistamisesta. Se on  positiivista talkoohenkeä.  Muiden auttaminen on osa yhteisötaitoja, joita opettaja  voi oppilailleen mallintaa omalla esimerkillään.

Kun nyt olen kiertänyt paljon kouluja, niin minusta yhteisöllisyyden tilan näkee pikaisesti opettajanhuoneen (ja muidenkin  tilojen) viihtyisyydestä  ja vaikkapa hyvästä pullatarjonnasta. Yhteisöllisessä koulussa näkyy välittäminen.

Opettajilla ei ole vielä kokonaistyöaikaa, harmi kyllä. Siitä johtuen tämä ei kenenkään-työt ilmiö lienee kaikille koulussa työskenteleville tuttu juttu. Olen töissä itse ajatellut niin, että jos vaikka
korjaan oppilaan polkupyörän ketjut, jotta hän pääsee kotiin, niin se kuuluu kokonaistyöaikaani, vaikka ei ihan olekaan sitä mistä minulle maksetaan. Kaikille tulee kumminkin hyvä mieli.

Lukuvuoden alussa voisi olla hyvä juttu nostaa puheenaiheeksi myös nämä työt. Onko niistä sovittu tasapuolisesti? Mitä pieni tekoja ollaan valmiit tekemään yhteiseksi hyväksi?




perjantai 12. elokuuta 2016

Tuttuja aiheita koulun alkuun

Ja tuleehan niitä. Lukuvuoden alku kirvoittaa aina kouluaiheisia kirjoituksia, usein niin, että jokin on pielessä. Nyt on uusi OPS saanut paljon medianäkyvyyttä ja osin oikein myönteistä, kuten tuossa edellisessä päivityksessä blokkasin.

Maailman muuttuminen on useille ahdistavaa. En malta olla kommentoimatta kahta Hesarin yleisökirjoitusta 10. 8. Niissä tulevat esille ne tavalliset aiheet:
Muutokset ovat pahasta ja koulussa ei tarvitse olla hauskaa. Nämä kaksi aihetta ovatkin uuden OPS:in myötä varmaan monessa pöydässä puheenaiheena.

Arja Lipponen-Pönniö kirjoitti otsikolla Opettajille työrauha. Kirjoittaja vaati, että mitään suuria muutoksia ei kouluun saa tehdä, jotta opettajat voivat keskittyä opettamiseen. Minusta ei ole näin.
Koulu on tässä ajassa paikka, jossa ei ole työrauhaa siinä mielessä, että asiat eivät muuttuisi tai että asiat aina menisivät, kuten opettaja suunnittelee. Jos sellaista kaipaa, pitää etsiä muita töitä. Opettaja ei voi keskittyä siihen, mihin on kerran saanut koulutuksen, vaan opettajankin on opittava uutta koko työuransa ajan. Työrauha-käsite kuvaa liiankin usein hiljaisuuden pedagogiaa, eli tilaa jossa oppilaat ovat passiivisia vastaanottajia tai yksin tehtäviään ratkomassa. Nykykouluun mahtuu myös innostuksen tuottamaa ääntä.

Sitten on tämä hauskuus koulussa. Aina siitä puhuminen herättää kannanottoja. Arja Mattila kirjoitti samalla sivulla otsikolla Koulussa ei tarvitse aina olla hauskaa. Jos itse kirjoittaisin niin otsikko kuuluisi: Oppimisen pitää olla innostavaa. Voi olla että en ihan ymmärtänyt kirjoitusta oikein. Minusta siinä vaadittiin sitä, että opitaan tekemään työtä oppimisen eteen. Silloin ei minusta ole ristiriitaa hauskuuden kanssa. Kyllä aikuinenkin haluaa viihtyä työssään. Silloin kai sanotaan että työni on hauskaa? Kaikki työ sujuu paremmin, kun siinä on riittävästi palkitsevia osia. Varsinkin kouluikäinen tarvitsee utelaisuutensa ruokkimista ja sen tyydyttämistä. Koulu ei sitäpaitsi ole oppilaille työpaikka, vaan tärkeä osa kasvuympäristöä. Siellä eletään elämää, toivottavasti ei ikävää.

 Tarkennan vielä: Koulussa ei tarvitse, eikä voikaan olla aina hauskaa. Se on itsestään selvää. Se miten saadaan oppiminen entistä enemmän innostavaksi, siis hauskaksi on haastava ja paljon opettajilta vaativa haaste. Pedagoginen viihtyminen edistää oppimista ja kaikkien hyvinvointia koulussa.

Se aika, jolloin oppija oppii kun käsketään, on ohi (jos sellaista oikeasti olikaan.) On aina outoa havaita, että käsite hauskuus koulussa aiheuttaa polarisaation; joko sitä pitää aina olla tai sitten sitä ei tarvita. Asia ei ole noin. Luulen, että koulussa on jo nyt ihan tarpeeksi sitä ankaraa puurtamista, jossa ei ole mukana sisäistä motivaatiota. Ja se motivaation puute on juuri nyt kouluissamme iso ongelma. Koulussa heikosti menestyvät eivät ole löytäneet syytä opiskelulle tai eivät myöskään usko itseensä oppijoina. Motivaation puuttuessa kukaan ei opi optimaalisesti.
Uusi OPS pyrkii ratkomaan juuri tätä ongelmaa. Kouluihin on saatava lisää oppimisen iloa, uteliaisuutta opittavia asioita kohtaan. Oppimisen tutkimus kertoo  selvästi, että silloin ihminen oppii parhaiten, siten että opilla on merkitystä.




tiistai 9. elokuuta 2016

Hesarissa se sanottiin paremmin

Ei mennyt kuin viikko edellisestä päivityksestäni, kun aiheeni eli uusi opetussuunnitelma oli Hesarissa hienosti paketoitu. Kiitos Maija Aalto!

Joskus on  pakko tunnustaa, että joku ilmaisee asiat paremmin kuin minä itse (vaikka olen opettaja ja on eteläpohjalaiset juuret)...

Artikkeli " Kouluissa on kesän aikana tehty vallankumous"  (HS 6.8.2016) oli kattava esitys siitä mitä yritin sanoa edellisessä OPS 2014 -kohti tulevaisuutta kirjoituksessani.

Oli niin mieltä lämmittävää, kun uutta OPSia oli lähestytty perusteiden perusteiden kautta. Nimittäin, onhan Opetussuunnitelman perusteilla perusteensa, eli arvonsa ja uusin tutkimustieto, joista tekniset muutokset sitten johdetaan. Koulun tehtävä on yksinkertaisesti varustaa oppilaansa hyvillä eväillä tasapainoista elämää varten ja huolehtia, että jokainen voi kehittyä edellytystensä mukaan. Erityisesti tarvitsemme jokaisen panosta yhteiskunnan  rakentamiseksi hyvään suuntaan.

Artikkelissa oli hienoa se, että kerrankin esiteltiin ensin suuret linjat, syvät muutokset ja lopuksi esiteltiin niistä johdetut käytännön muutokset.


Tässäpä kuvasieppaus minusta tärkeimmästä viestistä. Tätä olen aina kannattanut ja koko urani etsinyt tapaa, jolla homma toteutuisi. Varmaan osin onnistuinkin. Muitakin uuden OPSin keskeisiä periaatteita esiteltiin myös. Niitä ovat:

Oppimaan oppiminen
Laaja-alainen osaaminen
Kultuurinen osaaminen
Oppiva yhteisö
Monialainen oppiminen
Oppimista tukeva arviointikulttuuri

Näiden jälkeen esiteltiin vielä käytännön muutoksia. Hyvä järjestys. Hieman kärjistäen voin sanoa, että useinkin opettaja voi kaikessa kiireessään ohittaa perusteiden yleisen osan ja lukea vain käytännön muutokset, joita pitää noudattaa. Jos näin menetellään, niin muutokset jäävät ulkoisiksi- tai niitä ei tapahdu ollenkaan. Jos niitä ei nähdä tärkeäksi, opettaja saattaa käyttää kuvittelemaansa didaktista vapauttaan (Martti Hellströmin blogi asiasta) siten , että ei noteeraa muutoksia.

Uusi OPS on hieno mahdollisuus. En ota tosissani mediassa näkyneitä änkyröitä lausuntoja muutoksen tarpeettomuudesta tai siitä että opseja tulee ja menee. Uskon että innostuneet opettajat ovat löytäneet muuta tekemistä kuin muutoksen väheksymisen. Muutos on kuitenkin totta.  He saavat intoa uusista mahdollisuuksista, joita uusi OPS on taas pullollaan. Niiden hyödyntäminen täysimääräisesti on parasta didaktista vapautta.

Ja loppuun vielä professori Jouni Välimäen madonlukuja muutoksen tarpeellisuudesta :
Oppilaat eriarvoistuvat ja osaamistulokset tippuvat, Linkki

Hyvä koulutusjärjestelmä kurottaa uteliaana kohti tulevaisuutta. Eikä tule aika pitkäksi!

maanantai 1. elokuuta 2016

OPS 2014 - kohti tulevaisuutta

Tunnustan. Olen lukenut uuden, peruskouluhistorian neljännen Opetussuunnitelman perusteet 2014 lähinnä selaillen. (Usein näkee myös  käytettävän epävirallista nimeä OPS 2016) Se onkin ensimmäinen OPS, jota minun ei tarvitse kovin tarkasti lukea, eläkeläisen oikeus :) .

Edelliset ops-uudistukset ovat vuosilta 1985, 1994 ja 2004.  Ne luinkin tarkkaan ja osallistuin aktiivisesti kunta/koulukohtaisten opsien tekoon. Eräs parhaita työuran oivalluksia oli, että ops on ystävä. Kun sen luen tarkkaan, voin ottaa vapauksia, kehittyä työssä ja vähentää kiirettä. Ops on vahva työkalu opettajalle, joka sen tarkasti tuntee.

Kuten aina, keskityin varsinaisiin perusteisiin. Ne ovat minusta läsnä etenkin alkupään luvuissa. Luin lukua 4 mielenkiinnolla. Siinä on todella isoja haasteita.

Joskus opettajat ovat turhautuneita opsien uudistumiseen kymmenen vuoden välein. Usein se edellinen ei ole ehtinyt vielä vakiintua (tai sitten se on unohtunut). Opsien melko tiukka uudistumistahti kertoo että on tarvetta uudistua. Kymmenessä vuodessa tapahtuu koulutuksen alueella niin paljon, että tarvitsemme uusia suuntia ja tarkennuksia, niin se vain on. Tosin on alkanut näyttää myös siltä, että kun edellinen ops ei joillakin tärkeillä alueilla ole toteutunut, tavoitteet kirjoitetaan uudelleen ja tiukemmin. Tämä muutosten tarve on perinteisiin nojautuvalle opetukselle ja opettajille iso haaste, ei aina mukavaa. Oppilaat eivät sitä sellaisena koe, hehän ovat kymmenessä vuodessa jo poistuneet peruskoulusta. Kun koulutuksen pitää antaa eväät tulevaisuuteen, niin uusi ops on aina valistunut arvaus siitä, mitä lähivuosikymmeninä tarvitaan. Ops on myös työmääräys opettajalle, työn kuvaa ei voi keksiä itse.

Uudessa opsissa on paljon ihan konkreettisia muutoksia, vaikkapa arviointia ja kirjoitusta koskien.
Ne on helpointa ymmärtää ja toteuttaa. Vanha kamuni Martti Hellström on tehnyt hyvän listan asioista, joilla voi uutta opsia ajaa sisään. Suosittelen.

Opetussuunnitelman perusteet sisältävät aina paljon isoja käsitteitä, joita ei erityisemmin selitetä. Ne ovat helposti jääneet  paperille, ellei koulujen tasolla päätetä mitä keskeisillä käsitteillä tarkoitetaan ja miten tavoitteisiin päästään. Isotkin käsitteet pitää muuttaa teoiksi.

Haastellisiin, mutta hyvin tärkeisiin käsitteisiin (jo edellisessä opsissa) kuuluu toimintakulttuuri ja sen kehittäminen uuden opsin mukaiseksi (Luku 4). 

Toimintakulttuurin rakentajana näkyy olevan oppivan yhteisön käsite :

"Oppiva yhteisö toimintakulttuurin ytimenä
Koulu toimii oppivana yhteisönä ja kannustaa kaikkia jäseniään oppimiseen... "(sivu 25)

Lähes toteava lause on kyllä hyvinkin optimistinen. Havaintoni ja väitteeni on: Koulut eivät pääsääntöisesti ole olleet oppivia yhteisöjä, eikä niissä ole ollut rakenteita, joka sen mahdollistaisi. 

Yhtenäisen opinpolun rakentaminen, oppilaiden osallistuminen oman oppimisen suunnitteluun ja arviointiin, oppilaiden sosiaalisen turvallisuuden vahvistaminen, opettajayhteisön osaamisen yhteinen kasvu kokemukseen nojaten, ovat  eräitä tärkeitä tunnuspiirteitä uudelle toimintakulttuurille. Aivan mahtavan kiinnostava haaste. Oppiva yhteisö ei kehity itsekseen. Se vaatii prosessin jota ohjataan pitkäjänteisesti ja jatkuvasti. Koulussa on sovittava, mitä oppiva yhteisö tarkoittaa juuri meidän koulussa. Mikäli koulut muotoutuvat oikeasti oppiviksi yhteisöiksi, olemme varmasti pitkään maailman parhaita!

Koulujen koko näyttää olevan kasvussa. Varsinkin suurissa kouluissa on tarpeen organisoitua levollisempiin kiinteisiin ryhmiin, joissa prosessi voi yleensä käynnistyä. Muuten oppiva yhteisö on vain toive.

Toivon onnea ja intoa kaikille kouluissa pian työn aloittaville. Nyt on mahdollista loikata tulevaisuuteen!
Mikä sinun koulussasi ja omassa työssäsi muuttuu?