torstai 28. joulukuuta 2023

Onko OPH pilannut koulun?

Näin väittää Tero Kurki kirjoituksessaan Opetushallituksen pitää palata perustehtäväänsä  (HS 2712. Mielipide, linkki). Voi olla, että hän ei ymmärrä asioiden kokonaisuutta tai on ymmärtänyt tahallaan väärin. Populistisuutta edustaa kirjoituksessa se, että mielipide esitetään totuutena, jolle olisi tieteellinen perusta. Kirjoittaja syyttää Opetushallitusta ideologisesta kehittämisestä ja tieteellisen tiedon unohtamisesta - ja samalla unohtaa tieteellisen otteen itse. "Suomella ei ole varaa menettää enää yhtäkään sukupolvea ideologisille ja tieteeseen perustumattomille kokeiluille."  Melkoinen väite, kun olemme sentään edelleen ihan hyvin menestyvä koulutusmaa. Ei aina tarvitse olla paras. Hyvää kirjoituksessa on, että se herättää kriittistä ajattelua. Olen eri mieltä kirjoittajan kanssa, mutta perustein, jotka voidaan tarkastaa. 

Kurki kirjoittaa että: "Myös opettajien keskuudessa vallitsee käsitys, että Opetushallitus on heikentänyt oppimistuloksia, oppimisrauhaa ja oppilaiden motivaatiota erilaisilla ideologisilla ja tieteeseen perustumattomilla uudistuksilla kuten inkluusiolla, ilmiöoppimisen painottamisella liian nuorena oppilaille, itseohjautuvuuden ylikorostamisella, avoimilla oppimisympäristöillä, digioppimisella sekä monitulkintaisella opetussuunnitelmalla, joka on johtanut vaatimystason laskuun."  Tämä ei ole tieteellistä tekstiä. Väite, että opettajien keskuudessa olisi yleisesti näitä ajatuksia voi olla totta sekin, mutta joku tutkimus pitäisi esittää tämän tueksi. Jos itse on jotain mieltä, voi toki toivoa että muutkin ovat. Mutta toive ei ole tutkimusta.  Lisäksi nuo mainitut asiat ovat kumottavissa väärinä perusteina.

Inkluusio. Se ei itsessään pilaa koulua, vaan miten inkluusio on järjestetty, on tärkeää. Varmasti hyväksymme ajatuksen, että mahdollisimman moni voi osallistua koulukäyntiin normaalioloissa. Kun koulussa on erilaisia oppijoita, kaikki voivat hyötyä kokemuksesta. Jos ei ole sopivaa henkilöstöä auttamassa, niin silloin tietysti voi olla vaikeaa. Toteutuksesta ei päätä OPH, vaan kunnat itse.

Ilmiöoppimisen painottaminen liian nuorille. Opetushallituksella ei ole valtaa opettajien käyttämiin kasvatus- ja opetusmenetelmiin. Ilmiöoppiminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että opittivat asiat liittyvät oikeisiin asioihin ja toisiinsa. Koulua voidaan nykymuodossaan kylläkin syyttää dekontekstuaalisuudesta, jolloin siilomaiset oppiainesisällöt eivät välttämättä muodosta oppilaiden tietovarannossa toisiaan tukevaa kokonaisuutta. Liian nuorena ei voi aloittaa asioiden ymmärtämistä niin, että ne liittyvät todellisuuteen, omiin havaintoihin ja kysymyksiin.

Itseohjautuvuuden ylikorostus. Tämä on niin outo väite! Opetushallitus laatii kyllä perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet, mutta se miten tavoitteisin päästään on koulujen ja opettajien ihan itse  päätettävissä. Ja etenkin: Itseohjautuvuus on kasvatustavoite. Oman toiminnan ohjaus, oma-aloitteisuus on jotain, mitä vamasti tarvitaan tulevaisuuden taitona. Jokainen vanhempi kannustaa lastaan itseohajutuvuuteen, eli toimimaan itsenäisesti ja uskomaan itseensä. Itseohjautuvuus on lapsen eräs keskeinen kehitystehtävä, jota aikuiset kotona ja koulussa tukevat. Kuinka sitä voi yleensä ylikorostaa?

Avoimet oppimisympäristöt. Mitä sillä tarkoitetaan? Suomessa on ilmeisesti noin 1-2 % koulutiloista sellaisia, joita voi sanoa avoimiksi oppimisympäristöiksi. Kun lapsimäärät ovat vähentymässä, niin uusia kouluja rakennetaan hyvin hitaasti. Ne eivät voi vielä vaikuttaa mitenkään tuntuvasti mihinkään tuloksiin. Uusia, joustavampia tiloja on hyviä ja ei niin hyviä. Niiden käyttöönotto onnistuu jossain paremmin kuin muualla. Opetushallitus ei päätä millään tavoin koulujen arkkitehtuurista. Kunnat saattavat  kylläkin sortua säästämään uudenlaisten tilojen yhteydessä vääristä asiosta.

Digioppiminen. Jälleen ilmaisu, jonka sisältö on erittäin epäselvä. Opetushallitus on tukenut koulujen digitalisaatiota kyllä, mutta valtioneuvoston määräyksestä. Otetaan tässä esiin naapurimme Viro, jota nyt katsomme ihaillen Pisa-menestyjänä. Virossa digivälineiden ja -ohjelmien käytöllä on tärkeä osa opetuksessa. Virossa on ilmeiseti onnistuneesti laitettu digi palvelemaan oppimista. Laite tai ohjelma ei itsessään tee mitään, niillä tehdään hyödyllisiä tai einiinhyödyllisiä asioita. Opettajat päättävät digiopetuksen laadusta, ei OPH.

Monitulkintainen opetussuunnitelma. Kun mikään ei ole hyvä... Kun olimme Pisan huipulla, löydettiin syyksi helposti meidän väljä opetussuunnitelmamme ja opettajien pedagoginen vapaus toimia. En tiedä, haluavatko opettajat lisää tarkkoja määräyksiä opetussuunnitelmaan. Jos haluavat, niin muistetaan, että opetussuunnitelmat tehdään kunnissa opetussuunnitelman perusteiden pohjalta.

Ei ole olemassa tieteellistä, yksimielistä käsitystä/tulosta siitä, millainen  hyvän koulun tulisi olla. Kaikki ovat koulua käyneet ja kaikilla on tarvittaessa mielipiteitä koulusta. Itse toivon, että koulujen rakenteita kehitetään yhteisöllisempään suuntaan ja että opettajat oppisivat toisiltaan parhaat käytännöt. Koulutyö on prosessissa aina, vaikkakin hitaassa. Sata vuotta toimineet tilajärjestelyt ja pedagogia ei sellaisenaan enää tuota parasta tulosta. Olen optimisti, uskon, että koulut, rehtorit ja opettajat yhdessä kotien kanssa kehittävät kouluista kasvuympäristön, joka palvelee entistä paremmin lasten kasvua kansalaisuuteen. Siihen tarvitaan kyllä jotain vanhaakin, mutta myös paljon uutta.

Oman juttunsa ansaitsee kyllä kasvatus. Ihmettelen jatkuvasti, että miksi kasvatus on lähes kokonaan unohtunut, kun keskustellaan koulun tavoitteisiin pääsemisestä. Kasvatus on kuitenkin laissa mainittu perustehtävä ja onhan suurin osa peruskoulun opettajista kasvatustieteilijöitä! Palaan aiheeseen, ehkäpä ensi vuonna. 15 vuotta blogia takana!



lauantai 16. joulukuuta 2023

Tolkkua Pisa- revittelyyn

Kyllä minä mieleni pahoitin, kun taas piti uusimman Pisan tulokset saada otsikkotasolla mahdollisimman huomionhakuisiksi. Jälleen olimme romahtaneet (kuin jo edellisellä kerralla) mutta kummasti olemme keskiarvon yläpuolella ja monessa asiassa Euroopan parhaimmistoa. Silti jopa Hesarin tiedetoimittaja katsoi tarpeelliseksi leimata koulun nykyinen kehittäminen hölynpölyksi. (linkki) 

Hämmästelen...On kovasti muodikasta ilmoittaa laskevien tulosten johtuvan digitalisaatiosta. Siihen Mutanenkin viittaa. Saksassa ollaan huolissaan heikosta digitalisaatiosta kouluissa ja arvellaan että heikentyneet tulokset johtuvat siitä...Viro, joka on nyt Euroopan paras maa Pisassa, teki valtaisan digiloikan heti uuden itsenäisyyden alkuvuosina. Oletan, että opettajia myös koulutettiin kunnolla uusien välineiden käyttöön, toisin kuin meillä kävi. Mutta otsikon kanssa ei voi olla samaa mieltä.
Kun opetussuunnitelmia tehdään, niin sen muokkaamiseen osallistuu suuri määrä asiantuntijoita, myös opettajia. Se laaditaan aina parhaan käytettävissä olevan tiedon mukaan. 
Tiedemaailmassa on melkoinen yksimielisyys siitä, että ihminen oppii parhaiten kun on aktiivinen oppimisprosessissa. Vaikka koulussa on sata vuotta istuttu hiljaa ja kuunneltu opettajaa, niin se ei nyt vaan  ole kovin hyvä tapa oppia- etenkään vaikeita asioita. Aktiiviseen oppimiseen on edelleen pyrittävä. Siihen ei päästä jos ei ymmärretä opetuksen olevan koulussa ryhmämuotoista, jolloin ryhmien oppimismotivaatiota ja yhteistyötaitoja tulee opettaa ja ohjata paljon nykyistä tehokkaammin.

Peruskoulu toimii edelleen hyvin. Osin samoja ongelmia on havaittavissa Euroopan maissa, vaikka eroja on. Melkoinen osa tuloksista juontuu tietenkin kulttuuriin, jossa lapset kasvavat.

Minusta enemmänkin voisi korostaa, että meidän laskumme selittyy suurelta osin poikien heikosta menestyksestä. Meillä on kasvanut edelleen joukko, jossa on heikot oppimistulokset ja suurin osa on poikia. Erinomaisesti pärjääviä on edelleen yhtä paljon, mutta keskiryhmästä osa valuu heikommin osaavien ryhmään. Alueelliset, koulujen väliset ja jopa luokkien väliset saman koulun erot kasvavat edelleen. Tosin meillä on edelleen tasaisemmat oppimistulokset kuin useimmissa maissa. Itä-Suomen pojilla ei mene hyvin ainakaan tässä mittauksessa. Voi olla että he löytävät muuta merkityksellistä. 

Edelleen meillä on ongemia maahanmuuttajien kotoutuksessa, koska meillä on poikkeuksellisen suuret erot oppimistuloksissa kantaväestön lasten ja maahanmuuttajataustaisten lasten välillä. Suurten kaupunkien sisällä jatkuu eriytyminen. Me olimme parhaita aiemmin tasaisuuden vuoksi, nyt tasaisuus on hiukan heikentynyt.

Mutta onhan hyvääkin. Oppilaamme viihtyvät koulussa keskimääräistä paremmin ja se on tärkeää. Kouluun kiinnittyminen on ehtona myös opintoihin kinnittymiseen. 

Otan esille kaksi kommentoijaa, joita arvostan. Marika Toivola (linkki)  muistuttaa että medialla on vastuu mielikuvien tuottajana. Mielikuvat alkavat usein toteuttaa itseään. Lisäksi hän ottaa esille näkökulmia jotka koskevat koulua itseään. Kaikkia Pisa heikennyksen syitä ei nimittäin voi ulkoistaa. Medialla on minustakin suuri vastuu kuin puhutaan ihan Suomen tulevaisuuden ehdoista. Jos aina ilmoitetaan, että romahdus on tullut ja kehittäminen on tehty väärin, niin tämä ajattelu pesiytyy kouluihin ja koteihin ja alkaa toteuttamaan huonoja tuloksia.


Ja lopuksi vielä Lauri Järvilehto. Niin ihanaa, että joku ajattelee ihan oikeasti ja tuo esiin tietoa, eikä vai luuloja, yleistyksiä tai muodikkaita mielipiteitä. Järvilehto muistuttaa blogissaan että juuri mikään syy, mitä julkisuudessa on esitetty ei ole (ainakaan yksin) syyllinen Pisa-tulosten laskuun. (linkki)



"Median luoma harhakuva itseohjautuvista digiavokonttorikouluista on täyttä huuhaata."
"Uusien menetelmien käyttöönotto on ollut niin vähäistä että ne eivät millään voi selittää nyt saatuja tuloksia."

Järvilehtokin muistuttaa Virossa käytettävän edistyksellistä pedagogiikkaa jossa digilaitteita käytetään paljon oppimisen avuksi, mutta viisaasti. Jos luodaan mielikuvaa, että ennen oli paremmin, niin jäljelle jää melko huono vaihtoehto: "Tai sitten voidaan hömppäotsikoiden kannustamana pikakelata koulu takaisin 1980-luvulle. Siinä voidaan sitten 2030-luvulla ihmetellä miksi Suomesta tuli kehitysmaa."








tiistai 5. joulukuuta 2023

Huumori, yhdistää tai erottaa


Itsenäisyyspäivän alla on hyvä tarkastella huumoria.

Onpa hieno tutkimusaihe, tuo lasten huumori! Tuula Steniuksen väitöskirja varhaiskasvatuksen lasten huumorista julkistettiin 25.11. : Lasten huumorin rakentuminen päiväkodissa: "Mua kikattaa, kun mä teen jekkuja" - Kuvaava nimi. (LINKKI vaitöskirjaan)

Vaikka tutkimus on tehty varhaiskasvatuksessa, niin samoja havaintoja voitaisiin tehdä ihan kaikissa ikäluokissa perusopetuksessa. Huumorin luonne on sama, iästä riippumatta. Huumori kertoo paljon yhteisöstä, se on luovaa, yhdistävää tai erottavaa, yllätyksellistä ja usein haastavaakin. Olen aina ajatellut, että jos opettajaa ei naurata yhtään töissä, niin se on kyllä huolen aihe. Silti huumoria on tutkittu melko vähän, eikö se ole riittävän vakava aihe?

Stenius sanoo väitöskirjassaan muun muassa näin:

 "Aikaisemmat tutkimukset osoittavat, että huumorista on lapselle hyötyä niin itsetuntemuksen, luovuuden ja ongelmanratkaisun, ystävien saamisen, oppimisen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen näkökulmasta."

"Huumori on jatkuvasti läsnä lasten arjessa. Lasten huumori ilmenee monipuolisesti kehollisena ja sanallisena hassutteluna, hyperhauskuutena tai karnevalismina. Lapsille huumori on leikkien, arjen tilanteiden ja vuorovaikutuksen väline, jossa innokkeina ovat hassut epäjohdonmukaisuudet ja yllättävät ilmiöt, jotka saavat aikaan naurua. Huumorin avulla lapset voivat testata turvallisessa ympäristössä rajojaan, hallita ihmissuhteita ja muuttaa yksinkertaiset rutiinit leikiksi nauraen ja ottaen kontaktia aikuisiin."

ja vielä tämäkin

"Oleellista huumorin ilmenemiselle näytti olevan se, millainen ryhmän toimintakulttuuri oli. Hallintaa ja järjestystä painottavassa toimintakulttuurissa huumorille ei ollut tilaa, kun sen sijaan osallisuutta painottavassa toimintakulttuurissa lapsilla ja aikuisilla oli yhteisiä hauskanpitohetkiä. Oleelliseksi lasten ja aikuisten välisen huumorin rakentumisessa osoittautui vuorovaikutuksen vastavuoroisuus".  Tämä on tärkeä havainto.

Näissä sitaateissa on monta tärkeää ilmaisua: Sosiaalinen vuorovaikutus, karnevalismi, turvallinen ympäristö, ihmissuhteiden hallinta, toimintakulttuuri, osallisuus- nämä ainakin. On helppo huomata, että huumorin ilmeneminen yhteisössä kertoo paljon. Tutkimuksessaan Stenius havaitsi, että iso osa lasten huumorista oli sellaista, johon aikuiset eivät reagoineet tai sitten pyrkivät hillitsemään ei-toivottavaksi koettua huumoria. Tämä lienee tuttua koulusta.

Huumori voi olla yksilön sisäistä, mutta usein se on sosiaalisessa tilanteessa ilmenevää. Silloin siihen liittyy väistämättä paljon ryhmädynamiikkaan ja asemaan kuuluvia ilmiöitä. Aikuisten ja lasten välillä koulussakin huumori voi yhdistää tai erottaa. Kun huumori on eräs luovuuden lähde ja sosiaalisen vuorovaikutuksen vahvistaja, kannattaa koulussa käyttää huumoria kasvatuksen sujuvana  apuvälineenä. Yhteinen huumori kertoo paljon osallisuudesta ja sitä myötä kouluun kiinnittymisestä. Jos opettaja jää ohjattavan ryhmän huumorin luomisen ulkopuolelle, hän ei ole saanut kehitettyä hyvää luottamus- ja kiintymyssuhdetta. Silloin hän ei voi tehdä paljonkaan kouluun kiinnittymisen hyväksi. Tässä opettajan oma pedagoginen lähestymistapa näyttää olevan keskeisessä asemassa. Jos opettaja suosii kontrolloivaa opetusta, ei huumorille jää tilaa niin kuin osallisuutta suosivan opettajan ryhmässä. Yhteinen huumori tuottaa turvallisuutta, tehostaa vuorovaikutusta ja kiinteyttää ryhmää. Silloin oppiminen sujuu varmasi mukavasti.

Joskus sanotaan, että ei koulussa aina voi, eikä pidä olla hauskaa. En ole kuullut että jossain koulussa olisi ollut liian hauskaa, niin että hauskuus olisi häirinnut tavoitteiden toteutumista.

Huumori on jännästi myös vallankäytön väline, sehän on opettajille tuttua. Karnevalisointi on juuri sopivan ja epäsopivan punnitsemista, siinä liikutaan herkästi rajamailla, joissa huumori muuttuukin väkivaltaiseksi tai uhkaavaksi. Kasvattaja on koulussa vastuussa siitä, että hänellä tilannetaju toimii. Siihen auttaa usein kokemus, koska vuorovaikutustilaneet tulevat nopeasti ja ovat aina uusia. Jokainen opettaja on varmasti kokenut, että ryhmissä on aina oppilaita, jotka haastavat opettajan auktoriteettiä. Huumori on parhaita keinoja haastaa, koska sen taakse voi myös paeta vastuuta. Milloin voi vastata huumorilla ja milloin täytyy pistää tilanne poikki, se on aina tunnistettava. Luulisin joka tapauksessa, että oppilaat arvioivat opettajansa melko pitkälle sillä, miten opettaja suhtautuu  huumoriin. Oletko meidän kanssa vai meitä vastaan, kysytään näissä "huumoritesteissä". Tietysti on niin, että opettajan luonnollisen auktoriteetin toimiessa oppilaat tietävät missä huumorin raja suurin piirtein kulkee. Silloin hekin ovat turvassa. Toisinaan voi olla hyväkin, että näitä rajoja tarkistellaan yhdessä. 

Huumori on parhaimmillaan voimakas työkalu kasvattajan pakissa. Sillä voi rakentaa yhteyttä yksilöihin ja ryhmiin, rentouttaa ilmapiiriä, kehittää luovuutta ja sen avulla jaksaa itsekin paremmin. Työuupumuksen melko varma merkki on huumorintajun katoaminen. Leikinlasku ja luovat keppostelut kuuluvat kouluun ja ansaitsevat arvostusta inhimillisyyden hienoina ilmauksina.

Katsotaan Pisaa sitten seuraavaksi :)