Takarivi on sosiaalinen ilmiö

Kouluissa on katse jo kohti lomaa. Kesätauon jälkeen alkaa uusi lukuvuosi, joka aina tuo jotain uutta.
Siksi mietinkin vielä takariviä ja omaa lempilastani, pitkäkestoista pienryhmää. Voidaanko tehdä jotain toisin?

Leea Lakka sai paljon huomiota julkaistessaan etnografisen väitöskirjansa Takarivin tekstikäytänteet (Linkki) 
Aihe on käytännönläheinen ja tärkeä. Perusopetuksen keskeisiä tehtäviä on antaa tasaveroiset mahdollisuudet elämään. Takarivin oppilaat ovat heitä, joiden kohdalla ei aina onnistuta.

Lakka sanoo Opettaja-lehden haastattelussa (linkki) 13.5. muun muassa seuraavaa:
"Tutkimuksessani takarivi ei tarkoita fyysistä etäisyyttä opettajaan vaan etäisyyttä koulun päämääriin. Takarivissä on kyse jäsenyyksistä, nuorisokulttuurista, ryhmäprosesseista ja ystävyyksistä. Siksi takarivi säilyy, vaikka opettaja hajottaisi sen ympäri luokkaa. 

Väitän myös, että takarivi ryhtyy töihin vasta pakon edessä. Pakolla en kuitenkaan tarkoita opettajan vallan lisäämistä tai koulukurin koventamista. Pakkoon tarvitaan pakkopääomaa, ja sitä on eniten opettajilla, jotka ovat reiluja ja lämpimiä oppilaita kohtaan.
Olennaista pakkopääomassa on, että oppilaat hyväksyvät sen. Takariviläisetkin sallivat riman nostamisen korkeammalle ja myös yltävät parempiin suorituksiin, jos suoritusten vaatijalla on heidän luottamuksensa."

Osittain olen samaa mieltä. Ratkaisun ei kuitenkaan tarvitse olla vain opettajan suhteessa yksilöihin, vaan luokan sosiaalisen rakenteen muuttamisessa. Kuten Lakka toteaa, on kyse jäsenyyksistä ja ryhmän prosesseista. Niitäkin voi muuttaa.

Luokka tai opetusryhmä on sosiaalinen näyttämö. Jos luokkaa (eli suurryhmää) ei ole organisoitu pienryhmärakenteeseen, jakautuu se ryhmiin ohjaamattomasti ja samanhenkiset löytävät toisensa. Tai paremmin sanoen: sosiaalinen pääoma ei jakaudu, kun erilaisen sosiaalisen pääoman omaavat eivät ole kehittävässä vuorovaikutuksessa. Hyvin motivoituneet ja menestyvät tukevat toisiaan, kun taas koulua vastustavat pitävät huolen, että kaveri ei vaan ala tekemään ahkerasti tehtäviä.

Ymmärrän, että yksittäinen opettaja, etenkään aineenopettaja, ei voi oikeastaan muuta, kuin kehittää hyvää johtajuuttaan, luonnollista auktoriteettiä, jota pakkopääoma varmaan kuvaa. Ratkaisevaa on saada ainakin luokan johtaviin oppilaisiin luottamus- ja kiintymyssuhde riittävän vahvaksi. Silloin opettaja voi vaatia. Ongelmaksi voi jäädä, että oppilas tekee opettajalle, ei itsensä vuoksi tehtäviä. 

Jos kouluissa nostetaan keskiöön se tärkein eli tasavertaisuus ja kasvatustehtävä, niin opetusryhmien sosiaaliseen rakenteeseen tulee puuttua ja ohjata tavoitteellisesti, pitkäjänteisesti sosiaalisen pääoman ja yhteistyötaitojen kehittymistä. Tähän en tiedä parempaa keinoa kuin pitkäkestoiset pienryhmät, joista kehittyy oppivia ryhmiä. 

Jotta ryhmä kasvaa vähitellen itseohjautuviksi ja oppilaat taidoiltaan ryhmään lisäarvoa tuoviksi, tarvitaan suunniteltua toimintaa ensi luokalta lähtien. Yhteistoiminta tuo lisäarvoa vain, kun kaikki osaavat tuoda vahvuutensa ryhmään ja osaavat myös arvioida ja korjata toimintaa. Tämä vaatii harjoittelua, mutta on palkitsevaa (kts. kirjojamme).  Ihminen on luonnostaan kuitenkin sosiaalinen ja useimmiten nauttii yhdessä tuotetusta hyvästä tuloksesta. On ollut hienoa havaita, että kyllähän näitä mietitään entistä enemmän. Toivottavasti hyviä käytäntöjä saadaan jakoon, sillä tarve on suuri. Laitan vielä linkin Hesariin, jossa hämmästyksekseni sain koko sivun takarivista ja sen ehkäisemisestä. (LINKKI)
Perusopetus ei saa olla eriarvoistava.

Tässäpä vielä mallia levosta, se antaa tilaa uusille ajatuksille!

Itseohjautuvuus ja yhteisöllinen oppiminen

 Kylläpäs kevät etenee, taka-askelista huolimatta. Ajatukset ovat olleet opettajakurssini juhlajulkaisussa, joka on nyt lähes painattamista vaille valmis. Siitä tulee melkoisen upea lukuelämys. Kirjassa on noin viidenkymmenen, ensimmäisten yliopistosta valmistuneiden luokanopettajien, kertomia tarinoita työssä oppimisesta, peruskoulun rakentumisesta ja opiskelun annista. Siitä esittelen helmiä myöhemmin.

Asiahan on tämä: Pöydällä on jo pari kuukautta ollut Heikki Pasasen kirjoitus (HS 15.3.), joka oli todella hyvä (linkki kirjoitukseen) :

Olimme kotifoorumilla todella iloisia, kun itseohjautuvuutta käsiteltiin siinä merkityksessä, kuin se kasvattajan näkökulmasta pitääkin nähdä. On ollut todella ihmeellistä seurata keskustelua, jossa jopa eräät arvostamani tutkijat väittävät, että ei koulussa voi odottaa itseohjautuvuutta. Se kuulemma kun kehittyy vasta varhaisessa aikuisuusiässä. Tämä sanotaan, vaikka jokainen vanhempi toivoo, että lapsi oppii vaikkapa syömään itse, pukemaan itse, tekemään koulutehtävät itse ja liikkumaan koulumatkoilla itse- ja tulemaan toimeen muiden kanssa. Itseohjautuvuus on vähitellen opittava taito. Kuten Heikki Pasanen kirjoittaa, se on yhteydessä toisten kanssa toimimiseen. 

Itseohjautuvuutta ei pitäisikään nähdä yksilönohjautuvuutena. 

"Pystyäkseen kehittämään itseään ihmisen on toimittava toisten kanssa ja saatava muilta palautetta itsestään. Peilaaminen ja relektointi on välttämätöntä, jotta tulee omaksi itsekseen." Voi olla että koulutus nähdään liian usein yksilökeskeisenä, koska arviointi on yksilöllistä. Mutta ihminen kasvaa ja oppii suhteissa muihin. Siksi vuorovaikutuksen edistäminen on koulussa tärkeää.

"Itseohjautuvuus ja toisten kanssa ryhmässä kehittyminen, oppiminen ja opiskelu kuuluvat samaan kokonaisuuteen. Itseohjautuvuus edellyttää siten yhteisöllisiä oppimisen muotoja." (korostus oma) Tämä on tärkeä peruste pedagogian uudistamiselle. Jos oppilaiden odotetaan olevan hiljaa ja tekevän omia tehtäviään, ei heillä ole mahdollisuutta oppia ohjatusti yhdessä toimimista ja oppimista.

Pasanen huomauttaa, että yksinopiskelu on kuormittavaa, lisää ulkoista ohjautumista ja heikentää hyvinvointia. Hän tiivistää itseohjautuvuuden ja yhteisöllisen oppimisen haasteen: 

"Jos oppimisympäristö ei tue yhteisöllisyyttä, joutuu itseään ja minuuttaan etsimään muista konteksteista. Valitettavasti itseohjautuvuus on käännetty oppijan ongelmaksi, vaikka ongelmana on se, etteivät koulutusinstituutiot pysty ottamaan vastaan ja kohtaamaan eri tavoin itseohjautuvia oppijoita ja kehittämään niihin tarvittavia pedagogisia menetelmiä".

Ollaan taas sen äärellä, että ei ole vääränlaisia oppijoita, lapsia tai nuoria. Kiitän tästä kirjoituksesta, jossa sanottiin se mitä itsekin usein yritän aiheesta sanoa, tiivistäen ja ymmärrettävästi. Luulen että yhä laajemmin alataan kiinnittämään huomiota koulun kasvatustehtävään ja siihen mitä se onnistuakseen padagogialta vaatii. Vakiintuneiden rakenteiden ja käytäntöjen muuttaminen on kovaa työtä, mutta olen jo nähnyt esimerkkejä siitä, että työ palkitsee, kun tuloksia alkaa näkymään.