tiistai 28. helmikuuta 2012

Kalevalan päivänä

"Kansan ómaksuman kulttuurin eräänä tunnusmerkkinä on se huolenpito, jota uhrataan sen nuorimmille jäsenille. Juuri lapset tuovat mukanaan kansaa jatkuvasti uudistavan voiman" Ester Ståhlberg 1922

Luin Pelastakaa lapset -lehteä, josta oheinen lainaus osui silmiini. Sopii oikein hyvin myös Kalevalan päivään. Kalevala, jos mikä on ollut kulttuurimme yhteisiä ja yhteisöllistäviä kivijalkoja. Toivoa sopii että yhteisiä kulttuurin tunnusmerkkejä säilyy ja uusiakin voi maltillisesti syntyä.

Suomalainen kulttuuri on  myös yhteisöllisyytemme ylläpitäjä. On tärkeää että meillä on yhteistä perinnekuvastoa ja merkityksiä. Niiden yhteinen ymmärtäminen tuo yhteisöllisyyden tunteen laajemmallekin ryhmälle. Tietenkin se on pitkälti harhaa, mutta tarpeellista silti. Kaikki se yhteisöllisyyden tunne, jota kehittyy niitä ihmisryhmiä kohtaan, joita emme näe, on tietysti kuviteltua.  Mutta silti aitoa ja tärkeää.

Kun aamulla istuin avustamassa koulumme pienimpien Kalevala-juhlaa, saatoin aistia satojen muiden lähes samansisältöisetn juhlien olemassaolon. Hyvä ja turvallinen tunne.

perjantai 24. helmikuuta 2012

Leikkiä lukioonkin!

Luin Jukka Laajarinteen kirjaa Leikkiminen kielletty. http://www.atenakustannus.fi/kirjat/kirja/401

Vanhalle 60-lukulaiselle se oli kuin valonkajastusta ajalta, jolloin kaikki ilmiöt olivat avoimen yhteiskunnallisia. Kirja varmasti herättää intohimoja kuten kouludemokratia aikoinaan.
Mutta, kyllä, on oikein hyvä pysähtyä miettimään kasvattajan/opettjan roolia yhteiskunnan palvelijana. Sitä saadaan mitä tilataan, kouluistakin?
Kirjan keskeisiä päätelmiä on, että koulu estää luonnollisen leikkimisen (ja sen avulla oppimisen) liian varhain, jotta opiskelutuloksia eli tuottavia kansalaisia saadaan nopeammin yksilöistä esiin. Yhteiskunnan etu menee lapsen edun edelle.

Tarve sivistää ei ole tullut vain humaanien ihmisten päästä. Teollinen aikakausi vaati aikoinaan työntekijöitlä uusia taitoja. Työntekijöitä alettiin kouluttamaan, jotta pääoma voi maksimoida sijoituksensa, niinkö?
No ehkä ei ihan niinkään, mutta kyllä kouluistamme löytyy piirteitä, jotka kertovat että opetusta ohjaa edelleen käsitys oppilaista (tulevina) suorittajina. Kaikkien taytyy tehdä työtä, sanotaan, ja pitkälti sen voin hyväksyä.
Mutta kun kuulee vaatimuksia opiskeluajan lyhentämisestä ja jopa koulunkäynnin aikaistamisesta, niin väistämättä siinä kaikuu tuotantokoneiston vaatimus. Opettajana olen usein tiedostanut tasapainoilun lapsen yksilöllisen tukemisen ja yhteiskunnan/yhteisön vaatimusten välillä. Aina tavoitteet eivät ole samoja.

Varsinkin näinä aikoina ajattelisin, että kasvattajien pitää yhdessä puolustaa leikkimisen oikeutta ja sen tärkeyttä. Leikki kuuluu meidän ihmisten sivistykseen. Leikissä on myös hyötyä, se vain näkyy monenlaisena kirjona, jota on vaikea mitata.
Leikin arvostus voisi olla yhteisöllisen koulun eräs pedagoginen linjaus.

Tähän aiheeseen liittyy myös lukioselvityksiä, joista viimeinen juuri kritisoi sitä, että lukio ei ohjaa tarpeeksi elämään lukion jälkeen. Muutenkin on tullut moitteita oppilaiden osallisuuden puutteesta:



Lukiot varsinkin edustavat usein yksittäisen opettajatoimijoiden kulttuuria. Arvokeskustelua voi olla vaikeaa käynnistää, saati, että arvoista oltaisiin yhtä mieltä JA sitouduttaisiin toimimaan yhdessä niiden eteen. Kyllä lukioissakin voitaisiin leikkiä enemmän!

Kun kulttuurin ominaisuus on jatkuvuus, tarvitaan painavia vastatoimia sen muuttamiseen, yhdessä.

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Poikien asialla (ja muidenkin...)

Tiede -lehdessä oli hyvä pääkirjoitus otsikolla Pelastakaa edes pojat. Tosi hieno juttu että tiedettä popularisoiva lehti ottaa kantaa myös kasvatus- ja opetusjärjestelyihimme vedoten tutkimuksiin. Jostain syystä tutkimukset eivät vaikuta kovinkaan paljon koulujen suunnitteluun ja koulutyön kehittämiseen.
Ehkäpä juuri tällaisiä avauksia tarvitaankin?

Tiede-lehden pääkirjoitus

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Mitä ihmettä?

Tämä uutinen pysäytti aamiaspöydässä miettimään. Mitä oikein tapahtuu demokratian kultamaassa vai tapahtuuko?

Mikäli todella on niin, että nuoret eivät koe pääsevänsä osallistumaan tarpeeksi, he valitsevat omat keinonsa. Meillä on kulttuurisia piirteitä, jotka voivat aiheuttaa radikalisoitunista ja syrjäytymistä.

  • Kouluissa on erittäin vahva opettajan autonomian ja yksin toimimisen perinne
  • Nuoret ovat tottumassa suoraan osallisuuteen sosiaalisen median kautta
  • Koulujen oppilasdemokratia elää vieläkin taantumaa vanhojen muistumien painon alla
  • Meillä muutenkin pidetään (vielä?) vahvana johtajuutena yksin päättämistä

Näyttää siltä että kouluissa on erittäin vaikeaa luoda todellista osallisuutta, sitä jossa asioista myös päätetään tai ainakin keskustellaan yhdessä. Juuri luin erään koulun verkkosivuilta. ”Oppilaskunta järjestää tapahtumia, jotta koulussa olisi hauskempaa” Hmm. Oppilaskunta on demokratia- ja kansalaiskasvatusfoorumi, jonka avulla oppilaiden tulisi päästä mukaan yhteisten asioiden päättämiseen tai ainakin ilmaisemaan mielipiteensä. Koko järjestelmä on luotu, jotta oppilaat oppisivat miten asioihin vaikutetaan. OPH:n ohjeet on tässäkin tapauksessa jätetty lukematta...

Taas kerran puhutaan arvoista ja siitä miten monet tärkeäksi sanotut arvot on vaikea todellistaa teoiksi. Kasvatustyö on tekoja, joiden tulee lähteä arvoista. Muuten toiminta on sattumanvaraista ja yksittäisiin tilanteisiin sopeutuvaa.

Radikalisoitumista ja syrjäytymistä ehkäistään parhaiten opettamalla ja näyttämällä, että jokainen voi olla mukana yhteisissä asioissa. On erittäin tärkeää todistaa, että kaikkien mielipide on oikeasti tärkeä, muutenkin kuin puheissa. Uskon että yksilö voimautuu, tunteesta, että voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristön tapahtumiin.

Siispä demokratiaa kouluihin!