torstai 24. marraskuuta 2016

Positiivista pöhinää

On ollut kiva havaita, kuinka uusi opetussuunitelma on saanut paljon myönteistä huomiota ja huomiota yleensäkin. Kohtuullisen pitkän opettajaurani havaintojen perusteella luulisin että nyt on enemmän uteliaisuutta ilmassa kuin aiemmin. Mitä uusi ops muuttaa ja miten?

Tietenkin on käynyt taas niin, että opetussuunnitelmat on työstetty ja niihin tutustuttu kovin eri tavoin eri kunnissa. Varsinkin media on kunnostautunut ottamalla esiin suurimpia muutoksia ja käsittelemällä odotuksia. Paljon on julkaistu tietokirjallisuutta, joka käsittelee uuden opetussuunnitelman painopisteitä ja haasteita. Luenpa viimeisimmän kirjamme myös siihen joukkoon. Oikeastaan ne vanhimmatkin viittaavat uuden opsin henkeen. Olimme siis oikeassa :) No, sehän on ollut aika helppoa, koska uusinkin ops on jatkumoa, suuntaan jota kohti on edetty jo pitkään.

Mutta lopulta, kaikista hyvistä suunnitemista huolimatta, yksittäinen opettaja päättää omassa työssään, miten uusi toteutuu. Suomalaisen opettajan autonominen asema on iso mahdollisuus, tekisi mieli sanoa, että hyvässä ja pahassa.

Mikä on uuden opsin toteutumisen resepti? Sitä on paljon pohdittu medioissa. Hauska ja kiinnostava kirja (monien joukossa) on Reseptit OPSin käyttöön (2016)

Tietokirjailijana ilahdutti se, että tekijöillä, Aki Luostarisella ja Iida-Maria Peltomaalla on ollut kunnioitettavaa yritystä murtaa mausteineen kaikkineen tietokirjan perinteisen hiukan pönöttävää muotoa. Reseptikirja-ajatus sopiikin hyvin ops aiheeseen. OPS kun on joskus opettajien mielestä aika soppa!

Kirjoittajien itseluottamus on ollut kohdallaan, kun on päätetty käsitellä melkein kaikesta kaikkea. Toisaalta niinhän me opettajatkin osaamme vähän kaikkea! Tavallisuudesta poikkeava sisällön muoto on sekä virkistävä ehkä hieman rasittavakin. Lopputulema on kumminkin positiivinen. Kun kirjassa käsitellään kaikkea toimintakulttuurista ohjelmointiin, on kokonaiskuvasta vaikea saada kiinni, ellei sitten luovu sen hakemisesta. Kirjaa voi nimittäin oikein hyvin lukea luku kerrallaan, useina pieninä kokonaisuuksina. Huomasin että omat tottumukset nousevat helposti esteeksi...

Itselleni ehdottomasti kiintoisinta luettavaa olivat luvut 1.Toimintakulttuurin merkitys ja sen kehittäminen sekä luku 5.Oppimisympäristö. Nämä tietenkin liittyvät tiukasti yhteen. Uusi OPS tuo mielestäni myös eniten muutoksia näihin kahteen koulunpidon peruspilariin- tai ainakin sen pitäisi tuoda.

Jokaisen luvun kohdalla annetaan aiheita keskustelulle ja yksityiskohtaisiakin toimenpideohjeita. Ansiokasta on sekin että kirja pyrkii olemaan lukijansa työnohjaaja. Reflektion ja itsereflektion merkitys uuden luomisessa onkin tärkeää juuri toimintakulttuurin kehittämisessä. Oppivan yhteisön käytänteisiin kuuluu keskustelu, ajatusten ja kokemusten vaihto. Oppiva opettaja harkitsee, tarkkailee toimintaansa ja arvioi uuden ja vanhan osaamisensa merkitystä.

Oppimisympäristön käsittely on kirjassa miellyttävää luettavaa. Sehän on suuri käsite, joka sisältää oikeastaan koulun koko pedagogisen ajatuksen. Ihan OPSin suurin haaste minusta tulee olemaan, miten saadaan oppiminen tapahtumaan kaikkialla, irti suljettujen tilojen perinteestä. Tämä tulee esiin varsinkin uusien mobiilien laitteiden hyödyntämisessä. Ne eivät tarvitse perinteistä tilajakoa tai perinteistä opettaja-oppilaat asetelmaa. Erityisen lämmittävää oli, että kirjoittajat nostivat esiin tässä yhteydessä emootiot ja turvallisuuden varsinkin. Sehän onkin meidän pedagogisen viihtymisen termimme tärkeä kulmakivi. Kun oppimisympäristöä kehitetään, on siinä sekä materiaalinen että emotionaalinen ulottuvuus.

Kyllähän se on niin, että  lukeminen on edelleen hyödyllistä ja mukavaa!


lauantai 19. marraskuuta 2016

Kiusaaminen ryhmäilmiönä

Vihdoinkin ja kiitos Hesarille!

Olin kyllä tosi tyytyväinen  aamulehteä lukiessani. Melkein tasan kaksi vuotta TV2:n Suuren koulukiusaamisillan  jälkeen Hesarissa puhuttiin täyttä asiaa kiusaamisesta ja sen ennaltaehkäisystä.


Tuossapa vasemmassa reunassa istun minäkin. Paikalle oli syksyllä 2014 kutsuttu eri syistä iso liuta asiantuntijoita, minut varmaan kirjojemme Yhteisöllinen pedagogia ja Rakenna oppiva ryhmä- pedagogisen viihtymisen käsikirja takia.  Oli ollut puhetta, että saisin kysymyksen kiusaamisen luonteesta sosiaalisena tapahtumana, sen ryhmäilmiöihin kuuluvista piirteistä. Sitä kysymystä ei sitten tullut ja koskettavat yksilökeskeiset tarinat täyttyvät illan. Kiusaamisen ehkäisykeinot jäivät melko lailla ilmaan tai toiveiden tasolle. Enemmän puhuttiin melkein jälkihoidosta... Muistan, että studion toisella puolella istui professori Christina Salmivalli, Kiva-koulu hankeen kehittäjän ominaisuudessa. Hänelle taisi käydä aika samoin. Ketään ei kiinnostanut kiusaamisilmiön viileämpi asiapitoinen tarkastelu, siltä tuntui.

No, tänään siis Hesarin pääkirjoitus kertoi tämän totuuden:


















Lainaus kirjoituksesta: "Kiusaaminen onkin ensisijaisesti ryhmäilmiö. Siksi pitäisikin vaikuttaa koko ryhmään niin, etteivät toiset ryhmän jäsenet tue kiusaamista."

Kyllä. Voisinpa vielä sanoa, että ryhmään on pyrittävä vaikuttamaan niin, että se ehkäisee kiusaamistilanteen syntyä. Kiusaaminen on ihmisyhteisöjen ryhmäilmiö. Mitä suurempi ryhmä ja mitä heikommin tunnetaan siinä toisia, niin kiusaamista tapahtuu sitä varmemmin. Sitä ei voi ymmärtää vain muutaman yksilön vuorovaikutusongelmana, vaikka se sillä lailla ryhmässä näkyykin. Ryhmään on helpompi vaikuttaa, kuin muuttaa yksilöitä, väitän. Harmi, että ryhmäilmiöitä ei opettajille koulutuksessaan tai myöhemminkään juuri opeteta, saati ryhmien ohjausta. Ryhmien kanssa opettajat kumminkin ovat ensisijassa tekemisissä. No, asiaan voi toki paneutua muutenkin, eihän ryhmäilmiöiden perusolettamukset ole mitään rakettitiedettä.

Toivon että kouluissa katseet käännetään entistä enemmän ryhmien ohjaamiseen. Ryhmien pitäisi olla riittävän kiinteitä ja pitkäkestoisia, jotta ne kehittyvät (arvioinnin ja ohjauksen avulla)   yhteisöllisiksi, turvallisiksi kaikille jäsenilleen. Paljon kiusaamista ehkäisee jo se, että kukaan ei ole yksin ja se, että ongelmat ovat yhteisiä ja avoimessa käsittelyssä. Kaikkien ongelmien yksilöllistäminen syö helposti koulussa yhä enemmän voimavaroja, silloinkin kun yksilölliset tukitoimet eivät edes tuota tulosta. Olisiko mahdollista, että yhteisöpedagogit voisivat tuoda tuoretta näkemystä kouluun, sen yhteisöjen rakenteellistamiseen?

Mistä oikein johtuu, että negatiiviset ryhmäilmiöt nähdään yleensä vain yksilöiden ongelmina? Onko helpompaa "ulkoistaa" yksittäisiin ihmisiin yhteinen syyllisyys vaikkapa syrjimisestä? Toisaalta tietoa tarvitaan paljon lisää. Kun esimerkiksi koulussa tapahtuu kiusaamista, niin se on kuitenkin jonkun reaktio järjestelyyn, jossa kiusaaminen on paitsi mahdollista myös todennäköistä. 

Mutta siis paljon kiitoksia Hesarille! Lehti on kunnostautunut muutenkin viime aikoina uuden opetussuunnitelman käsittelyssä ja tärkeiden kouluteemojen asiantuntevilla artikkeleilla. Ja hyviä alan kirjoja suorastaan tursuaa markkinoille. Kun vain saadaan opettajayhteisöihin innostunutta pöhinää, jossa tarkastellaan koulun ilmiöitä tuorein ajatuksin, yhdessä.






maanantai 14. marraskuuta 2016

Miten kaaos järjestetään?

Tänään oli taas kovaa pöhinää somessa. Eräs vanhempi kirjoitti Hesarissa (linkki):  Lapseni on ujo, herkkä ja älykäs – hänen kaltaisilleen nykyinen koulunkäynti on kaoottista sirkusta. 

Kirjoittaja oli huolissaan siitä, että uudet vuorovaikutteiset ja aktiivisuutta vaativat työtavat tuottavat ahdistusta ujoille, sosiaalisissa tilanteissa hitaasti lämpiäville. Koulupäivä voi tuntua kaaokselta, kun ryhmät ja työtavat vaihtelevat tiuhaan. Näinkin voi tuntua. Jos uutta ajetaan, on hyvä antaa aikaa totutella ja harjoitella. Tästä aukeni taas näky siitä, että koulu järjestyy helposti aikuisen ehdoilla. Sosiaalinen kasvattaminen voi tapahtua usein riuskan ja ulospäinsuuntautuneen opettajan ehdoilla " Kaikkien pitää tulla toimeen kaikkien kanssa".  Hyvä periaate, mutta...

Koulussa syntyy helposti liian suuri kontaktikuorma.

Yhteistoiminnan tärkein ehto on turvallisuus. Nyt kun tai jos opetus saa uusia pirteitä opsin hengessä, on mietittävä pedagogiaa tarkkaan. Jos aiemmin tehtiin työtä ryhmissä harvoin, ei kontaktien kuorma kasvanut kovin suureksi. Silloin opettaja monesti päätti ryhmät/parit sillä perusteella että kaikki tutustuvat toisiinsa. Silloinkin annettiin samaan aikaan kaksi vaativaa tehtävää: Rakentaa luottamussuhde ja tuottaa annetun tehtävän ratkaisu. Nyt jos opetusjärjestelyihin sisältyy aiempaa enemmän yhteistoimintaa, tilanne voi olla toinen.

Olen aina suosinut pitkäkestoisia oppivia ryhmiä. Lastenkin maailma rakentuu jo nyt liian monista vaihtuvista ihmisistä. Koulussa voitaisiin  ihan hyvin miettiä kontaktien lisäämisen sijaan niiden rajoittamista. Jos pitää joka päivä alkaa ryhmän työskentely ilmapiirin luomisella ja sen tunnustelulla, millaisen roolin kukin ottaa, on se monille liian rankkaa. Uudet aktiiviset opetusjärjestelyt edellytävät minusta sitä, että opettaja huolehtii siitä, että ystävyyssuhteita hyödynnetään oppimisessakin, enemmän kuin on tavattu tehdä. Kun oppilas tuntee olevansa oman sosiaalisen verkoston suojassa, hänen on helpompi hyväksyä muita. Sen sijaan, että ollaan huolissaan siitä, että jotkut ystävykset ovat liiaksi yhdessä, voidaan joutua nyt miettimään sitä, saako oppilas olla riittavästi koulupäivän aikana myös kaverinsa/kaveriensa seurassa. Lyhyet välitunnit eivät ole tarpeeksi pitkä aika, eikä silloin yleensä opita oppimaan yhdessä.

Lapsi ja nuori ei ole koulussa töissä, van elämässä elämäänsä. Koulussa kaverit ovat tärkeitä. Kaveruussuhteet ovat voimavara, jota voidaan käyttää myös vaativien työmuotojen harjoittelussa. Mikäli oppilas ei voi vaikuttaa lainkaan siihen, millaisiin sosiaalisiin tilanteisiin hän koulupäivän mittaan joutuu, on se monille ahdistavaa. Ulospäinsuuntaituvat, sosiaalisesti synnyintaitavat pärjäävät kyllä. Mutta toisillakin pitää olla mukavaa, oppia uusia asioita, yhdessä ja turvassa. Mainostan taas kirjaamme, jossa olemme kuvanneet asiaa parhaan ymmäryksemme mukaan: Rakenna oppiva ryhmä- pedagogisen viihtymisen käsikirja. 






lauantai 5. marraskuuta 2016

Millainen koulu pitäisi rakentaa nyt?

Uusi oppimiskäsitys, opettajan uusi rooli. Näitä termejä käännellään kun uutta opetussuunnitelmaa otetaan käyttöön. No, aika vähän maailmassa on mitään täysin uutta. "Uuden" oppimiskäsityksenkin ideat syntyivät ainakin sata vuotta sitten.

Uutta on minusta kylläkin puhe uudenlaisista oppimisympäristöistä. Kesti kauan, ennen kuin ymmärsin, että koulujen seiniin on rakennettu jokin pedagoginen käsitys. Arkkitehdillä on mielessään kuva toimivasta koulusta, kun hän piirtää koulun tiloja. Toista sataa vuotta koulut ovat olleet oikeastaan hyvin samanlaisia. Täällä Sipoossakin käytettiin osittain samoja piirustuksia, kun kyläkouluja 1900-luvun alussa ja sitä ennenkin, rakennettiin. Koulujen kasvaessa laitettiin kouluun käytäviä, joiden varrella opettajien hallitsema työtila eli luokka oli. Nyt on alettu  hahmottamaan koulujen työtila aivan toisin. Tosin, eihän sekään ihan uutta ole... Olen käynyt kymmenen vuotta sitten Muijalan koulussa Lohjalla, jossa oli tila-ajattelu laitettu aikalailla uusiksi.

Opetushallitus on lopettanut koulujen tilaohjelmien julkistamisen, eikä koulutiloja haluta enää normittaa, vaan voidaan keksiä ihan uusia ratkaisuja. Mielestäni mahdottoman hyvä asia, mahdollisesti. Toivon kovasti, että tätä normien purkua ei nähdä pääasiassa mahdollisuutena säästää koulurakentamisessa.

Kuten jo totesin, koulu määrittää tiloillaan siellä parhaiten mahdollistuvaa pedagogiaa. Käytäväkoulussa joudutaan pitämään ovia kiinni ja rajoittamaan oppilaiden liikkumista, ellei vahvasti päätetä yhdessä toisin. Mikäli halutaan käyttää enemmän yhteistoiminnallisia työtapoja ja ainerajat ylittävää projektioppimista, niin oppilaille pitää löytyä monipuolisia työtiloja. Koulua ei sitten suunnitellakaan opettajien, vaan etupäässä oppilaiden työskentelyn ehdoilla.



Professori Kirsti Lonka toteaa (linkki videoon)  että heidän tutkimuksissaan näkyy koulutilojen merkitys. Innovatiivisissa ympäristöissä on usein modernit ja monipuoliset opetusjärjestelyt. Uudenlainen kouluarkkitehtuuri houkuttaa ja mahdollistaa opetuksen kehittämisen- ja houkuttelee töihin uutta oppimaan haluavia opettajia.

Täällä Sipoossa on käynnissä entisen kouluni laajennushanke, joka tulee olemaan ihan valtakunnallisesti merkittävä. Ollaan rakentamassa erästä Suomen suurinta peruskoulua noin 1200-1300 oppilaalle, avoimen oppimisympäristön periaatteella. Arkkitehtiryhmä on lukenut uuden opsin ja uusimmat oppimista koskevat tutkimukset ihailtavan hyvin. Vaikka suuri koko hiukan epäilyttää, tulevat monet innovatiiviset tilaratkaisut muuttamaan lähes kaiken. Kun opettajilla ei olekaan omaksi miellettävää (suljettavaa) työtilaa, on pakko tehdä yhteistyötä. Kun koulun sisään halutaan rakentaa monta melko itsenäistä hieman yli sadan hengen oppilasryhmää (yhteisöä), tulee näitä ryhmiä ohjata jollain toisella tavalla kuin perinteistä luokkaa. Jännittävä haaste. Kun valmista, hyväksi koettua toimintakulttuuria ei ole, se pitää kehittää. Johtaminen, koulun organisointi on aivan erilaista kuin parinsadan oppilaan koulussa.

Yhteisöllisessä mielessä ollaan todella uuden edessä. Miten voidaan luoda yhteisöön kuulumisen turvallinen olo kaikille  todella isossa joukossa? Suunnittelijoiden visioima ison massan jakaminen pienempiin yhteisöihin on varmaan paras lähtöasetelma. Toivottavasti visio osataan myös toteuttaa.

Hankkeella on hyvät kotisivut jossa myös se pedagogia, johon pyritään, on kuvailtu varsin hyvin. (linkki pedagogiseen kuvailuun)

Varmaan tuommoinen koulu ei käy ihan kaikille opettajille, vielä. Luulen tai esitän valistuneen arvauksen, että tuohon suuntaan ollaan kuitenkin menossa. Sitä tukee vahvasti sekä tilojen taloudellinen käyttö että onneksi  myös opetuksen uudet tuulet.


Hanketta kannattaa seurata, vaikka ei vieressä asuisikaan. Linkki hankkeen etusivulle.