perjantai 17. tammikuuta 2014

Uutta opitaan yhdessä

Yle uutisoi jo vähän vanhaa, mutta varmasti ajankohtaista tietoa:

Suomalaisopettajat skeptisiä tietoteknologian käyttäjiä

No skeptinen on hyvä ollakin jos kyse olisi vain teknologiasta.
Enpä haluaisi että tästä blogista tulee tvt-painotteinen, vaikka tvt-pedagogian kanssa nyt puuhaankin. Mutta senkin uhalla:
TVT eli tieto- viestintäteknologia (lyhemmin digiopetus, joka ei minusta ole oikein korvaan sointuva nimike) on vain niin toimiva esimerkki opetuksen  kehittämisen sudenkuopista.

Ensinnäkin teknologiainnostunut pioneeriporukka toi vermeitä innoissaan kouluun jo viime vuosituhannella kun digitekniikka ei antanut juuri lisäarvoa, mutta lisäpuuhaa kumminkin. Siitä jäi pysyvä leima.

Toisekseen muutosvauhti on nyt opetuksen alalla niin kova, että perinteeseen nojaava koululaitos painaa mielellään paniikkinappulaa. Esimerkkinä se, että jotkut opettajatkin väittivät vakavissaan että heikentyneet PISA12 tulokset johtuvat siitä että oppilailla on älykännykät.
(mutta nehän ovat repuissa- niiden pitäisi olla esillä ja opetuksen osa.)

Kolmanneksi lähestyn koulun toimintakulttuurin kehittämisen yhteisöllistä ongelmaa tai oikeastaan toisinkin päin. Suomessa opettajalla on autonominen asema eli opettaja päättää työtavoista, osin työajasta ja paljosta muustakin itsenäisesti. Tämä saavutettu etu tekee osaltaan opettajan työstä meillä niin halutun. On vain harvoja työpaikkoja jäljellä, jossa esimies "häiritsee" yhtä vähän. Opettajiksi hakeutuvat ilmeisesti itsenäisyyttä arvostavat, vahvat persoonat. Ja, kyllä myönnän, olen ulosmitannut itsekin vapauteni pedagogiassa aika täysimääräisesti, kiitos fiksun rehtorin tuen. Autonomiasta saattaa seurata, että ulkoapäin tuleva muutospaine torjutaan. Ei sovi minulle, en ehdi, tuo käy muiden aineeseen, ja niin edelleen, listahan on tuttu? Jos tarvitaan koko koulun toimintakulttuurin muutos, kuten nyt tvt:n kohdalla, pitää jarruttavat voimat saada yhteisöstä pois. Ei tarvita kovinkaan monta vastustajaa kaatamaan tavoitteiden toteutumista.

Luulenpa että paljon auttaisi kun alettaisiin puhua uusista opetusjärjestelyistä, tietotekniikan käytön lisäämisen sijaan. Eihän olekaan mitään järkeä käyttää jotain tekniikkaa, jos ei siihen ole pedagogisia syitä. Uutisen lopussa on oikein hyvä lista tavoitteista, jota koulussa olisi hyödyllistä pohtia koko yhteisön kanssa:

Digitaalisen oppimisen pedagogiikan tavoitteita:
  • opetuksen ongelmakeskeisyys, oppilaslähtöisyys ja ilmiökeskeisyys
  • erilaisten oppijoiden ja oppimistapojen huomioiminen
  • koulun ulkopuolella hankittujen tiatojen hyödyntäminen
  • TVT:n integroiminen osaksi opetuskäytänteitä
  • digitaalisten oppisisäsltöjen laadun kehittäminen
  • opettajien perehdyttäminen, tuki ja koulutus
  • oppimisympäristöjen laajeneminen luokkahuoneen ulkopuolelle
  • tulevaisuuden taitojen edistäminen  jatko-opintojen ja työelämän tarpeet huomioiden
  • yhteinäiset oppimistavoitteet
  • koulujen toimintakulttuurin muutos
  • opettajankoulutuksen kehittäminen vastaamaan tietoyhteiskunnan tarpeita
Kun nuo tavoitteet käydään kouluyhteisöissä prosessina läpi ja päätetään mitä tehdään, niin ollaan yhdessä jo uuden oppimisen polulla.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Ajakohtainen kakkonen kysyi oppilailta

Kun muut eivät osaneet...

Olipas hieno veto Ylen Ajankohtaiselta kakkoselta:
Ajankohtainen kakkonen haastaa oppilaat peruskouluremppaan!  (linkki uutiseen)

Uutisessa julkistetaan kysely, jolla peruskoulun oppilaat voivat ottaa kantaa siihen mitä haluaisivat koulussa muuttaa.

On varmaankin yleistä tietoa, että peruskoulun opetussuunnitelman  perusteet uusitaan vuonna 2016 - taas sanoo joku. Vaikka ei se entinenkään toteutunut vielä kunnolla. No ei se mitään, koulu ei voi olla sen valmiimpi kuin maailma nykyään yleensäkään.

Yhteiskunnan ja sen mukana koko tietokulttuurin muutosvauhti on semmoinen, että kyllä kymmenen vuoden jälkeen päivitystä tarvitaan. Toisin kuin sata vuotta sitten. Tosin näiden Opsien ongelma on ollut että niitä ei koulussa oikein lueta, tai jos luetaan laitetaan sitten hyllyyn, ohjaava vaikutus on ollut heikko. Jos nyt on tarkoitus muuttaa oppilaiden roolia opimisessa aktiivisemmaksi, pitää sekä opettajien että oppilaiden lukea, ymmärtää ja toimia tavoitteiden mukaan. Haastavaa.

Tekstiä Ylen sivulta:

Oppilaat puuttuvat työryhmistä

Opetussuunnitelman uudistustyötä tehdään asiantuntijoiden työryhmissä, joissa ei ole mukana koulujen oppilaita. Aikuisten kesken.
Opetushallituksen mukaan nuoria oppilaita olisi ollut vaikea ottaa mukaan työryhmiin, koska ryhmät kokoontuvat usein ja työrupeamat ovat pitkiä. Siis liian haastavaa. (teksti jatkuu)

Lasten ja nuorten ei ole helppoa saada mielipidettään esiin heitä koskevissa asioissa. Suomessa on varmaan  liian paljon aikuisia asiantuntijoita, jotka haluavat sanoa ensin sanottavansa. Näin on varmaan käynyt opetussuunnitelmatyössäkin. Kummallista on, että demokratian etuvartiona esiinnymme mielellään, mutta kansainvälisissä vertailuissa koululaisemme kokevat että eivät voi vaikuttaa koulun toimintaa. Näinhän oli siinä kohu PISA12:kin.

Mikäli halutaan pitää koulussa yllä hyvää motivaatiota ja myönteistä ilmapiiriä, pitää koululaisten tuntea, että koulu on heitä varten ja he voivat vaikuttaa (aikuisten)  oikeasti koulun arkeen tasavertaisina toimijoina, Vastuut ovat sitten toinen asia.

Tässäpä olisi hyvä tilaisuus koko luokan tai oppilaskunnan osallistua kyselyyn. Kannustan toimimaan. On tosi kiinnostavaa sitten nähdä kooste. Odotan jännityksellä ja kiitän Ajankohtaisen kakkosen toimitusta.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Älykännyköiden (älytön) uhka

Säännöllisin väliajoin medioissa käsitellään sitä, voiko kouluissa käyttää omia mobiililaitteita. Mistään muista välineistä, kynistä, suksista, lenkkareista jne. ei juuri koskaan puhuta. Näin vaikka hyvät luistimet maksavat enemmän kuin peruskännykkä.

Päättelen että kännyköissä ja muissa laitteissa on jokin mieltä kuohuttava elementti, koska ne kirvoittavat aina eniten mm. tasa-arvokeskustelua, vaikka kohteena voisivat olla muutkin asiat. Älykännyköissä ja muissa on se ongelma, että niitä pitäisi käyttää opetuksessa entistä paljon enemän. Jos niitä ei ole, paine heltiää. Toinen ja iso tekijä on, että ne ovat kiinnostavia, toisin kuin välillä opetus.

Luulenpa, että tulossa on suurin koulujen toimintakulttuurin muutos sitten kirjapainon keksimisen jälkeen. Muutos herättää levottomuutta ja torjuntaa eniten silloin, kun ensimmäiset merkit ravistelevat rakenteita. Informaatiotekniikka mullistaa tiedon etsimisen ja jakamisen. Ja kyllä siinä on uhka, että pedagogisia ratkaisuja ja koulun rakenteitakin joudutaan miettimään uudestaan. Jospa voitaisiin edetä tuosta vastustamisesta ja kyseenlaistamisesta siihen, että miten kehitetään yhdessä ja hyödynnetään tehokkaasti kaikki aukeavat mahdollisuudet järjestää innostavaa oppimista yhdessä.

Laitoin Hesariin omista kännyköistä jutun, joka saattoi juuttua ruuhkaan. Ei se mitään, laitan sen tähän:

--------------------------------------------------------------------------------------------

Älypuhelimet eivät voi olla uhka oppimiselle


Viime aikoina on taas, varmaankin Pisa12 -uutisoinnin vauhdittamana, käsitelty medioissa paljon tietotekniikan asemaa kouluissa. On hyvä muistaa, että Suomi on uusimman Eu-maiden vertailun viimeisellä sijalla yläkoululaisten tietotekniikan opiskelukäytössä. Samalla meidän Pisa -sijoituksemme niin osaamisen kuin opiskelumotivaation suhteen on huonontunut. Samoin valtakunnalliset kouluarvioit todentavat, että meillä on oppilaiden osaamisen taso laskenut.

On ollut mielestäni varsin ihmeellistä, että Suomessa, (entisessä) innovaatioiden luvatussa maassa on vaikeaa ottaa tietotekniikka tehokkaasti oppimiseen mukaan. Tietotekniikka ei ole ohimenevä hömpötys, eikä kirjaan, kynään ja paperiin voi enää pelkästään tukeutua opinnoissa saati työelämässä.

Tuntuu joskus siltä, että muutosvastaisuuden motivoimana keksitään yhä uusia tapoja torjua mahdollisuuksiamme kiriä kiinni tietotekniikan käytön jälkeenjääneisyyttä kouluissamme. Hiukan kurjaa on, että lehdistökin komppaa asiassa. 29.12. oli HS mielipide osastolla Tiina Halttusen kirjoitus, jossa epäiltiin oppilaiden omien älykännyköiden käytön uhkaavan peruopetuksen maksuttomuutta. Kirjoittaja kyseli Opetushallitukselta linjausta- tulevassa uudessa Opetussuunnitelman perusteissa tullee lukemaan, että oppilaat voivat käyttää omia tvt-laitteitaan oppimiseen. Hyvä niin. Iltasanomat säesti aihetta seuraavana päivänä ”Maksuton perusopetus uhattuna” -otsikolla. Näin ei asia tietenkään ole. Kouluihin on varmaan aina saanut tuoda omia välineitä korvaamaan koulussa tarjolla olevia. Lähes kaikilla oppilailla on repussaan omia kyniä, viivottimia ja muita oheisvälineitä, joiat näytellään myös kavereille. Kännykät ovat mukana joka tapauksessa koulussa ja yleensä kaverit tietävät tarkkaan mikä kännykkä kenelläkin on. Kyse on nyt vain siitä saako kännyköitä käyttää tarvittaessa oppimiseen, siihenhän ne sopivat mainiosti. Koululla on luonnollisesti velvoite antaa vastaava väline tarvittaessa, jos oppilaalla ei ole tai hän ei halua tuoda omaansa. Mikäli omien välineiden käyttö koulussa kielletään, tulisi ensiksi puuttua kaalliimpiin välineisiin, nimittäin suksiin ja luistimiin. Nehän maksavat helposti enemmän kuin älykännykkä. Lisäksi esimerkiksi hyvillä suksilla hiihtävä saa selvän edun huonoilla hiihtäjään nähden. Kännyköissä esimerkiksi tiedonhaku onnistuu ihan samalla tavalla, hinnasta riippumatta.

Maailmalla on yhä kasvava trendi se, että työpaikoilla ja opiskelussa käytetään omaa, tuttua ja toimivaa mobiililaitetta. Tähän kulttuuriin on meidänkin lähdettävä nopeasti mukaan. Täydellistä tasavertaisuutta ei yhteiskunnassamme ole, eikä ole missään. Meillä julkinen ilmainen koulutus sentään on hyvin tasalaatuista. Mikäli odotamme että verovaroilla hankitaan kaikille peruskoululaisille samanlaiset mobiililaitteet, niin saamme kyllä heittää hyvästit nuorisomme tietoyhteiskunnan taidoille. Sellaista aikaa ei nimittäin ole näkyvissä. Omiin älykännyköihin liittyvät pulmat ovat helposti ratkaistavissa, kun niin halutaan. Ne pulmat ovat paljon pienempiä kuin se, miten saamme koululaisemme innostumaan ja motivoitumaan elinikäisiksi oppijoiksi. Parhaimmillaan tietotekniikka mahdollistaa juuri innostavan ja oppijoita aktivoivan opiskelun.



torstai 2. tammikuuta 2014

Ennusteita tulevaisuuden koulusta

Vuoden alussa on tapana  ennustaa, luvata tai suunnitella tulevaa. Uuden kirjan kirjoittamisen taustatyönä meillä on luettu paljon. Eräs kiinnostava lukemisto on Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen tekemä ja  Opetushallituksen tilaama raportti : Toinen koulu, toinen maailma (2011). Julkaisu kuuluu Oppimisen tulevaisuus 2030 sarjaan. Tekijöinä on kaksi tulevaisuuden näkijää Hannu Linturi ja Anita Rubin. Molemmilla on riittävästi kokemusta, jotta tulevaisuuden signaaleja voi yleensä havaita ja arvioida.

Kivaa luettavaa koko julkaisu. Tulevaisuuden näkeminen ja tutkiminen on kouluissa työtään tekeville hyvää aivojumppaa. Siitä saa virikkeita oman yhteisön taikka vain oman ammatillisen osaamisen kehittämiselle. Pidän erityisen paljon asiantuntijapaneelin käyttämisenä oraakkelina. Vastausten jakautuminen eri kysymyksissä tulevasta mahdollisesta havainnoi hyvin sitä, että tulevaisuutta sekä epäillään että muokataan ja siltä toivotaan paljon.

Poimin laajasta kirjosta kolme tulevaisuutta koskevaa väittämää tai pikemminkin mahdollisuutta, joihin on otettu kantaa.

- Vuonna 2030 koulut ovat avoimia oppimis- ja tapahtumakeskuksia, joissa on yhdistetty eri koulumuotojen, kirjastojen, liikunta- ja kulttuurielämän palveluita. Oppimis- ja tapahtumakeskuksina koulut pääsevät integroimaan formaalia ja informaalia koulutusta ja oppimista toisiiinsa.

Asiantuntijapaneeli näki kehityksen toivottavana ja ilmeisenäkin, mutta muutoksen oletettiin kestävän epämääräisen ajan. Hallintokuntien kulttuurien kohtaaminen onkin kunnissa, varsinkin suurissa, vaikeaa. Kouluissa on nyt hyvinkin erilaisia asenteita ulkopuolisten toimintojen tuomisessa koulun elämään. Suunta on kumminkin  jo tämä. Erityisen oivalluksen tarjosi minulle tuo viimeinen lause. Juuri tästä ongelmasta esimerkiksi PISA12 raportissa kertoo, mainitessaan laskevan motivaation syitä. On saatava koulun toimintakulttuuri lähenemäään oppijoiden elämysmaailmaa ja merkityksiä. Jos kouluun tuodaan lisää oppilaiden kannalta merkityksellistä toimintaa, voisi kuvitella että koulukin muuttuu merkityksellisemmäksi ja tuntuu enemmän omalta. Koulussa viihtyminen ja motivaatio voisivat vahvistua.

- Opettajankoulutus on yhdistynyt ja tuottaa kelpoisuuden yhtenäisen perusopetuksen opettajaksi. Tältä kelpoisuuspohjalta voi erikoistua erityisopetukseen, maahanmuuttajaopetukseen jne.

Vastaukset jakautuivat vahvasti, kuten arvata saattaa. Kanta riippuu varmaan siitä mitä intressiä edustaa. Kuitenkin oppilaiden etu olisi tärkeintä, kun koulua kehitetään, eikö?  Se, että perusopetuksessa on kahdenlaisen koulutuksen omaavia opetajia, johtuu työvoimapoliittisesta ratkaisusta, joka peruskouluun siirryttäessä tehtiin. Tuskinpa tälle ratkaisulle oli pedagogisia perusteita. Olemassaoleville kansakoulun ja oppikoulun opettajille piti vain taata työtä. Koulujen yhteisöllisyyden kannalta olisi tietysti helpompaa, jos kaikilla olisi sama peruskoulutus. Nyt kun ollaan siirrytty paljolti yhtenäiskoulujen perustamiseen, tämä haaste tulee näkyväksi ja ratkottavaksi.
.
-Luokkien tai luokattoman mallin asemesta oppilaista muodostetaan pysyviä 6-8 hengen ryhmiä, jotka oppivat yhdessä.

Huh! Tästä näkymästä nousee paljon ajatuksia ja mielikuvia siitä, että koulu tosiaan voidaan ajatella järjestettävän aivan toisin. Arvattavasti asiantuntijapaneelin vataukset polarisoituivat kiistakysymykseksi. Oppivista ryhmistä minulla on hyviä kokemuksia, kun ne ovat pitkäkestoisia ja työjakoa opetellaan arvioinnin ja ohjauksen kautta. Tällä mahdollisella tulevaisuudenkuvauksella havainnoidaan sitä, että työelämässä ja nyt jatko-opinnoissakin ollaan siirrytty paljolti juuri yllä kuvattuun työryhmien prosessinomaiseen työskentelyyn. Koulussakin tämä pitää jotenkin huomioida.
Yhteisöllisen pedagogian peruskivia on turvallisuuden takaaminen kaikille. Se voidaan taata vain luokkia pienemmissä ryhmissä. Ryhmät voivat tietenkin toimia myös yhteistyössä ns. luokan sisällä.

Jo näistä kolmesta tulevan koulun näkymästä voidaan olla perustellusti montaa mieltä. Ei varmaankaan ole olemassa yhdenmukaisia oikeita vastauksia, eikä sellaisten etsiminen ole oleellista. Tärkeää on nähdä vaihtoehtoisia kehityskulkuja, jotka ovat osin jo täällä. Kun opettamien on työtä tulevaisuuden hyväksi, olisi kouluissa tärkeää suhtautua tulevaan jotenkin jo tänään, yhdessä oppilaiden kanssa.

Siispä hyvin paljon mietittävää tällekin vuodelle!