Luinpa linkki lehteen Steinerkasvatus-lehteä numero 3/2013. Se on ihan luettavissa myös meille "taviksille". Onpa itselläni ollut ilo kirjoittaa lehteen kolumnejakin. Kasvatuksessa on hyödyllistä ylittää kuviteltuja raja-aitoja!
Mutta se asia: Lehdessä oli emeritusprofessori Reijo Wileniuksen pitämän luennon tiivistelmä. Lukeminen oli myös nostalginen tapahtuma. Joskus 60-luvun loppupuolella tuli koululaisena käytyä silloisen rehtori Wileniuksen avoimilla luennoilla, joita hän järjesti koulullaan. Enpä oikein muista miten tieto tilaisuuksista kantautui omaan kouluuni saakka. Luennot taisivat olla eräs alkusysäys Kriittisen Korkeakoulun linkki toiminnalle. Kovin luulin olevani silloin nuorena kapinallisena viisas, onneksi vaiva hellitti jo hieman noidenkin tilaisuuksien avulla.
Wileniuksella on asiaa kasvattajille:
"Jokainen on totuudelleen velkaa sen, että asettaa sen kyseenalaiseksi riittävän usein." Tässäpä Wileniuksen oiva neuvo kasvattajallekin oman pedagogisen kehittämisensä tueksi.
Hän toteaa lisäksi, että on aina lähtenyt siitä, että kasvatustiede on käytännöllinen tiede, jonka tarkoitus on kasvatustoiminnan edistäminen. Hän näkee että nykyään käytännöllinen tiede on jäänyt teoreettisen tieteen varjoon. Kasvatustiedekin tuottaa tyylikkäitä metodisia tutkimuksia, joilla ei ole mitään merkitystä ihmisten elämälle ja käytännölle. Mutta, niillä tutkimuksilla pääsee hyviin virkoihin...
Mietin että, olisiko tämä syynä siihen että kovin usein opettajien kasvatustieteen harrastus loppuu, kun opinnoista päästään työelämään?
Vielä Wilenius muistuttaa että hyvä kasvattaja/opettaja tarvitsee kolmenlaista tietoa.
1. Päämäärätieto, joka on suurelta osin filosofista tietoa. Millainen on se hyvän ihmisen kuva, johon kasvattajan oma toiminta tähtää? Koulussa tähän antaa tukea myös opetussuunnitelma.
2. Tilannetieto, joka on käytännöllinen tieto, mutta myös osin taiteellista tajua vaativa. On tärkeä tunnistaa tilanne, jossa kulloinkin on. Tilanteethan muuttuvat kasvattajan työssä koko ajan.
3. Menetelmätieto, jonka avulla asetettua päämäärää voi edistää kulloinkin tunnistetussa tilanteessa. Wilenius kannustaa tässä opettajaa käyttämään luovuuttaan.
Niinpä rakentuu hyvälle opettajuudelle suora polku: Päämäärän asettaminen, tilanteen tunnistamien ja tilanteeseen sopivan menetelmän valinta. Tiedän, tässä polulla on usein aikamoisia sudenkuoppia, mutta ajatus on selkeä.
Reijo Wilenius oli minusta jo vuosikymmeniä sitten hyvä opettaja ja on minulle sitä vieläkin.
perjantai 27. syyskuuta 2013
torstai 19. syyskuuta 2013
Kouluterveyskyselyn tulokset julki
Laitanpa tähän suoran linkin viimeisimmän valtakunnallisen kouterveyskyselyn tuloksista.
Laajat tulokset kaipaavat tarkempaa tutkimista, mutta ensi havainto on, että muutokset ovat pieniä. Siihen nähden esimerkiksi Hesarissa oli aika isoja otsikoita. Monessa kohtaa näyttää pylvään huonon suunnan kasvu taittuneen, mikä on kyllä hyvä asia. Kyselyjen alun tilanteessa ei vielä olla.
Kiintoisaa luettavaa kuitenkin. Itseäni kiinnostaa vaikkapa tyttöjen ja poikien erot vastauksissa ja mistä ne johtuisivat.
Aiheeseen on syytä palata. Yhteisöllisyydestä on varmasti kyse.
Kunnan sisällä koulujen keskinäinen vertailu on varmasti kuumaa tavaraa. Silloin on hyvin tärkeää tunnistaa lähtökohdat mutta myös hyvät ratkaisut.
http://www.thl.fi/fi_FI/web/fi/tilastot/vaestotutkimukset/kouluterveyskysely/tulokset/tulokset_alueittain
Laajat tulokset kaipaavat tarkempaa tutkimista, mutta ensi havainto on, että muutokset ovat pieniä. Siihen nähden esimerkiksi Hesarissa oli aika isoja otsikoita. Monessa kohtaa näyttää pylvään huonon suunnan kasvu taittuneen, mikä on kyllä hyvä asia. Kyselyjen alun tilanteessa ei vielä olla.
Kiintoisaa luettavaa kuitenkin. Itseäni kiinnostaa vaikkapa tyttöjen ja poikien erot vastauksissa ja mistä ne johtuisivat.
Aiheeseen on syytä palata. Yhteisöllisyydestä on varmasti kyse.
Kunnan sisällä koulujen keskinäinen vertailu on varmasti kuumaa tavaraa. Silloin on hyvin tärkeää tunnistaa lähtökohdat mutta myös hyvät ratkaisut.
http://www.thl.fi/fi_FI/web/fi/tilastot/vaestotutkimukset/kouluterveyskysely/tulokset/tulokset_alueittain
perjantai 6. syyskuuta 2013
Kuri ja järjestys
Lupasin palata kuriin ja järjestykseen.
Tänään juuri Martti H. laittoi naamakirjaan hyvän aiheen keskusteltavaksi: Voiko oppilas poistua kesken päivää harrastuksiinsa? Sinänsä aika turhakin kysymys, koska huoltajathan sen päättävät oman lapsensa kohdalta. Koululla kun ei ole valtaa pitää oppilasta koulussa vastoin vanhempien tahtoa, vaikka se joskus unohtuu opettajilta. Jos oppivelvollisuutta laiminlyödään, niin sitä tutkivat toiset tahot. No, koulu on opettajan työpaikka jossa ollaan työantajan ehdoilla, mutta oppilaille kasvunpaikka. Osa keskustelijoista kiihtyi ja epäili koulunpidon menevän ihan sekaisin jos sinne tullaan ja lähdetään miten sattuu. Järjestys se olla pitää. Mistä se kertoo?
Mutta asiaan. Mistä juontuu pyrkimys kuriin ja järjestykseen koulun opetusjärjestelyissä tai sen korostaminen? Hyvänä opettajan pidetään usein vieläkin sellaista, jonka tunnilla on ns. hyvä työrauha. Käsite tarkoittaa minusta usein sitä että on hiljaista...
Sugata Mitra jonka ajatukset antavat paljon mietittävää, sanoo että nykyinen koulutus tai opetus kehittyi britttiläisen imperiumin tarpeesta kouluttaa ihmisiä toimimaan samalla tavalla, kaikkialla.
Ajatusta voi jatkaa. Luostarikoulussa opetus perustui keskiajalla ulkoaopimiseen. Kun kirjoja ei ollut vielä paljon, yksi luki ja muut kuuntelivat. Tämä malli eli meilläkin kouluissa pitkään. Myös teollisen yhteiskuntamme alku tarvitsi osaamista, jossa toisettiin kerran opittuja taitoja.
Opettajakeskeinen Hiljaisuuden pedagogia sai perustelunsa siitä että joku (opettaja) siirsi muuttumatonta tíetoa oppilaisiin yhtäaikaisesti.
Koulutuksen jälkeen oletettiin että kaikki opiskelijat tietävät samat asiat. Osaaminen mitattiin niin, että lähimmäksi ennakolta asetettua ihannevastausta pääsevä oli osaavin.
Tälläisessa oppimistilanteessa vuorovaikutus on pelkästään häiritsevää. Ei tarvita oppijoiden esittämiä kysymyksiä saati keskustelevia ryhmiä.
Kaikille lienee selvää, että koulutusjärjestelmämme tavoite ei ole enää ulkoaoppimisen hyvä hallinta tai se, että oppijat omaksuvat asiat ilman aktiivista osallisuutta tíedon arviointiin? Yhä enemmän jatko-opinnoissa ja työelämässä tarvitaan kykyä liittyä tutkiviin ryhmiin, kykyä tuottaa uusia ajatuksia ja yhdistellä tietoa uusin näkökulmin. Täytyy osata kysyä, arvioida ja keskustella.
Miksi sitten hiljaa oleminen (onko se vielä yhtä kuin hyvä kuri?) on edelleen tärkeää? Kuka sitä tarvitsee?
Tänään juuri Martti H. laittoi naamakirjaan hyvän aiheen keskusteltavaksi: Voiko oppilas poistua kesken päivää harrastuksiinsa? Sinänsä aika turhakin kysymys, koska huoltajathan sen päättävät oman lapsensa kohdalta. Koululla kun ei ole valtaa pitää oppilasta koulussa vastoin vanhempien tahtoa, vaikka se joskus unohtuu opettajilta. Jos oppivelvollisuutta laiminlyödään, niin sitä tutkivat toiset tahot. No, koulu on opettajan työpaikka jossa ollaan työantajan ehdoilla, mutta oppilaille kasvunpaikka. Osa keskustelijoista kiihtyi ja epäili koulunpidon menevän ihan sekaisin jos sinne tullaan ja lähdetään miten sattuu. Järjestys se olla pitää. Mistä se kertoo?
Mutta asiaan. Mistä juontuu pyrkimys kuriin ja järjestykseen koulun opetusjärjestelyissä tai sen korostaminen? Hyvänä opettajan pidetään usein vieläkin sellaista, jonka tunnilla on ns. hyvä työrauha. Käsite tarkoittaa minusta usein sitä että on hiljaista...
Sugata Mitra jonka ajatukset antavat paljon mietittävää, sanoo että nykyinen koulutus tai opetus kehittyi britttiläisen imperiumin tarpeesta kouluttaa ihmisiä toimimaan samalla tavalla, kaikkialla.
Ajatusta voi jatkaa. Luostarikoulussa opetus perustui keskiajalla ulkoaopimiseen. Kun kirjoja ei ollut vielä paljon, yksi luki ja muut kuuntelivat. Tämä malli eli meilläkin kouluissa pitkään. Myös teollisen yhteiskuntamme alku tarvitsi osaamista, jossa toisettiin kerran opittuja taitoja.
Opettajakeskeinen Hiljaisuuden pedagogia sai perustelunsa siitä että joku (opettaja) siirsi muuttumatonta tíetoa oppilaisiin yhtäaikaisesti.
Koulutuksen jälkeen oletettiin että kaikki opiskelijat tietävät samat asiat. Osaaminen mitattiin niin, että lähimmäksi ennakolta asetettua ihannevastausta pääsevä oli osaavin.
Tälläisessa oppimistilanteessa vuorovaikutus on pelkästään häiritsevää. Ei tarvita oppijoiden esittämiä kysymyksiä saati keskustelevia ryhmiä.
Kaikille lienee selvää, että koulutusjärjestelmämme tavoite ei ole enää ulkoaoppimisen hyvä hallinta tai se, että oppijat omaksuvat asiat ilman aktiivista osallisuutta tíedon arviointiin? Yhä enemmän jatko-opinnoissa ja työelämässä tarvitaan kykyä liittyä tutkiviin ryhmiin, kykyä tuottaa uusia ajatuksia ja yhdistellä tietoa uusin näkökulmin. Täytyy osata kysyä, arvioida ja keskustella.
Miksi sitten hiljaa oleminen (onko se vielä yhtä kuin hyvä kuri?) on edelleen tärkeää? Kuka sitä tarvitsee?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)